Vaihtoehdot on tehtävä

Työssäni mainostoimistossa olennainen osa prosessia on tiedon keräämisen ja tiivistämisen jälkeen esittää asiakkaille erilaisia vaihtoehtoja vastata heidän tarpeeseensa. Usein asiakkaalla voi olla voimakaskin oma näkemys siitä, millä keinoin asia tulisi ratkaista. Jos esittelemme yhden meidän kehittämämme uuden ratkaisun suunnan, seurauksena on usein torjunta. Se asiakkaan oma, usein tiedostamaton ratkaisumalli painaa taustalla niin, että uusi tapa tuntuu mahdottomalta hyväksyä. Toisaalta asiakashan on tullut luoksemme juuri sen takia, että ei pysty enää innovoimaan itse tarpeellisia asioita.

Käytännön ratkaisuna tähän tilanteeseen on se, että työstämme erilaisia lähtöjä, joiden uutuuspitoisuus vaihtelee. Yksi on usein hyvinkin konservatiivinen, toinen irtoaa jonkun verran entisestä ja yhden pitää aina olla uusia uria hyvin tarmokkaasti urkova ns. farout-malli. Yllättävän usein asiakas pystyy vaihtoehdot saatuaan punnitsemaan hyvinkin järkevästi mikä on hänen liiketoiminnalleen paras mahdollinen ratkaisu. Ja se ratkaisu on usein juuri se farout-malli. Vanhasta irtautumiseen tarvitaan erilaisten ehdotusten synnyttämä perspektiivi. Toisaalta se perspektiivi voi myös kertoa vastaansanomattomasti sen, että vanha linja toimii parhaiten. 

Suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa meillä on tällä hetkellä käytössä malli, joka on hapantumassa käsiin. Jos Suomen turvallisuuspolitiikka olisi firma, niin voisi sanoa, että yrityksen tuotteet ovat sinällään edelleen kuranttia tavaraa, mutta yrityksen kyky valmistaa niitä on romahtamassa. Nyt voimassa olevan strategian edellyttämiä investointeja ei olla valmiita tai ei ehkä edes pystytä tekemään, mutta strategiaa ei silti haluta vaihtaa. Sotilaallisesti liittoumaton, koko maan kattava uskottava puolustus on vailla rahoitusta. Ennemmin tai myöhemmin tämä ristiriita käy kalliiksi. 

Jos minä saisin päättää, niin nyt koottaisiin erilaisissa porukoissa erilaisia ratkaisumalleja Suomen turvallisuuspoliittisen linjan vetämiseksi. Pohjatietoa on vaikka kuinka paljon, se on vain koottava yhteen. Näistä ideoista kirkastettaisiin kolme, neljä vaihtoehtoa, joiden perusteella olisi mahdollista keskustella tolkullisesti. Asiantuntijoiden silmissä tällainen ehdotus voi vaikuttaa hassulta, sillä he pystyvät lonkalta luettelemaan joukon erilaisia turvallisuuspoliittisia linjavalintoja. Mutta vähänkään laajemmissa kansalaispiireissä tätä ymmärrystä erilaisista vaihtoehdoista ei tällä hetkellä ole. Julkinen keskustelu paitsi synnyttäisi päätöksentekoon tarvittavaa perspektiiviä, myös jalostaisi ehdotuksia eteenpäin.

Perinteisesti on ollut puolueiden tehtävä luoda ja esittää uusia ratkaisutapoja ja ehdotuksia, mutta turvallisuuspoliittisen keskustelun kipeyden takia se ei näytä nyt luonnistuvan. Täydellistä uutta ratkaisua ei ikinä löydy, mutta se paras mahdollinen on kyllä löydettävissä. Se vaan vaatii avoimen mielen ja suopean hengen mahdollistamaa runsasta keskustelua.