keskiviikko 28. elokuuta 2013

Suurlähettiläskokouksen satoa


Ulkoministeriön vuosittainen suurlähettiläskokous pidettiin 26.-28. elokuuta Helsingissä. Kahden ensimmäisen päivän ohjelma julkaistiin kiitettävällä tavalla verkossa ja lähtipä esim. Ilta-Sanomat levittämään suoraa videokuvaa presidentin puheesta. Ulkoministeri Tuomioja toivotti valistuneen kansalaiskeskustelun tervetulleeksi ja tällaisilla teoilla sitä edistetään.

Vähän paha paikka lähteä analyysiä vetämään, kun aktiivikirjoittajien ikähaitarin kahdesta päästä löytyvät Risto Volanen ja Tapio Juntunen ovat omilla tahoillaan erittäin ansiokkaasti analysoineet erityisesti presidentti Niinistön puhetta. Tyydyn nappaamaan sieltä täältä joitain pöydältä tippuneita muruja. Heidän kirjoituksensa muuten osoittivat, että tällä hetkellä blogeista löytyy syvällisempää analyysia turvallisuuspolitiikasta kuin perinteisistä medioista. Ja kun internetistä on kysymys, löytyy myös "hieman" valtavirrasta poikkeaviakin tulkintoja.

Jos ajatellaan tuota tilannetta, jossa Suomen kansainvälispoliittisesti tärkeimpään rakennukseen kokoontuu ulkopoliittinen johtomme ja sen käytännön toteuttajat, niin tuolla täytyy näkyä ja kuulua se, mikä on Suomen tasavallan ulkopolitiikan meininki juuri nyt. Olisi hienoa joskus olla tuollaisessa tapahtumassa aistimassa tunnelmaa ja tekemässä/jakamassa havaintoja.

Puheenpitäjät muistivat ministeri Hautalaa lukuunottamatta kiitellä hyvin vuolassanaisesti suurlähettiläitä heidän venymisestään niukentuvien resurssien kanssa. Toki valtiosihteeri Pertti Torstila olisi voinut myös antaa tunnustusta koko ajan kasvavasta Venäjän viisumiurakan selvittämisestä myös käytännön byrokratian ulkoistuksen myötä hyvin pitkälti hoitavalle VFS Global -korporaatiolle. Mutta siinä Torstila on ehdottoman oikeassa, että kasvavat venäläismatkailijoiden määrät ovat meille tärkeä asia muutenkin kuin taloudellisesti. Joka sekin on ihan uskomattoman tärkeää jo nyt.

Paljoa tämän enempää ei Venäjästä muuten sitten puhuttukaan. Presidentti mainitsi Venäjän tärkeänä vientimaana ja kertoi lähtevänsä sinne syksymmällä valtiovierailulle. Muuten ei mitään. Syitä on varmaan monia. Päällimmäisenä ehkä se, että miten tahansa Venäjää arvioikin, siitä tuppaa nousemaan jonkinlainen kohu. Ja jos sitä arvioi asioista perillä oleva ihminen suorasanaisesti, niin kohu on jopa todennäköinen. Häkämiehen Venäjä, Venäjä, Venäjä -lausunto on toiminut varoittavana esimerkkinä tästä. En ole varma, onko meillä tässä taas keskuudessamme turvallisuuspoliittinen virtahepo olohuoneessa. Toki tutkijat, media ja kansalaiset puhuvat Venäjästä reippaasti, joten ei tässä Kekkoslovakian meiningeissä olla. Toki on myös muistettava, että koolla Finlandia-talossa oli huippuunsa viritettyjä rivien välistä lukijoita, joten luulen merkittävän osan näistä hienovaraisemmista viesteistä menneen maallikkona minulta ohi.

Ministeri Stubb keskittyi puheessaan siihen, missä hän on hyvä: positiivisen, innostavan sanoman välittämiseen. Hänelle hyvin toimiva markkinatalous on keino rakentaa parempaa elämää ja toki hän myös oman postinsa kautta tarkastelee asioita nimenomaan talouden kautta. Tyypillistä Stubbia on lausuma: "EU:n ja Yhdysvaltojen taloussuhde on maailman merkittävin." Hänellä on kyky pukea lähes asia kuin asia mielenkiintoa, jopa innostusta herättävään muotoon. Joku muu poliitikko olisi tuonkin ausahtanut jotenkin näin: "Atlanttisten suhteiden kaupallinen ulottuvuus on luonteeltaan merkittävää tasoa."

Ulkoministeri Erkki Tuomiojan puheessa oli esillä jälleen vanhan ja uuden todellisuuden yhtäaikainen vaikutus maailmassa. Alan taipua sille kannalle, että tällä ajattelutavalla olisi annettavaa. Tuomioja vain jättää tästä näkemyksestä konkretian kokoaan pois. Joka tietysti diplomaattisesti on fiksua. Mutta joku noheva turpo-kirjoittaja voisi läpivalaista tätä meidän toimintaympäristöämme tämän kaksinaisuuden kautta. Sopiva tehtävä jollekin laatulehdelle, kuten Suomen Kuvalehti tai Helsingin Sanomat. Malttamattomana myös odottelen, josko Tuomioja malttaisi jo 2019 vaaleissa luopua päivänpolitiikasta. Saattaisi nimittäin tietokirja poikineen ilmestyä ahkeran eläkeläisen toimesta.


Ministeri Heidi Hautala nosti puheessaan esiin hauraiden valtioiden problematiikan ja globaalin yhteisvastuun:  "Ulkopolitiikkamme johtotähtenä ei tästä syystä voi olla vain Suomen etu, vaan globaali etu on meidän kaikkien etu. Siksi köyhyyden ja eriarvoisuuden poistaminen, ilmastonmuutoksen torjuminen ja muut globaalihaasteet eivät ole vain kehityspolitiikkamme, vaan koko ulkopolitiikkamme tärkeitä tavoitteita."

Keskinäisriippuvuus saa yleensä epäoikeudenmukaisuuksien takia epävakaat yhteiskunnat olemaan riskejä kaikille. Käytännössä tämän pitäisi pidemmällä tähtäimellä madaltaa kynnystä puuttua syöksykierteessä olevien valtioiden suvereeniteettiin. Siihen on kuitenkin pitkä matka, kuten Syyrian tilanne karvaasti kertoo.

Luettuina suurlähettiläskokouksen puheenvuoroista tuli sekä kirjaimellisesti että asenteellisesti esille Kultaranta-keskustelujen merkitys. En tiedä tulkitsenko niitä omien tuntemusteni kautta, mutta minusta puheenvuoroissa heijastui aito tyytyväisyys uuteen turvallisuuspoltiiikan keskustelutapaan, johon siirtyminen oli saanut hyvän alun Kultarannassa. Aika sen tietysti vasta näyttää, mutta ehkä tässä tosiaan on kyseessä uudenlaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskusteluilmapiirin ja -tapojen aika. Jo tämä sosiaalinen mediakin siihen vie.

Itselleni otti korvaan presidentti Niinistön toivomus löytää ”yhteisen kohtalon henkeä." Olen itsekin havitellut jotain samantyyppistä ajatusta, mutten ole saanut sitä täsmentymään kovinkaan kummoisesti. Pahoin myös pelkään, että tällainen henki voi syntyä vain ulkoisen uhan pakottamana. Mutta toisaalta meillä täytyisi olla tämän hengen ainekset koossa ja käytössä ennen sitä hetkeä. Tämä jonkinlaisen yhteisen nimittäjän hakeminen ei voi tapahtua enää pelkän yhtenäiskulttuurin pohjlta, vaan se yhteisyys pitää hakea tästä koko ajan kirjavoituvan maan todellisuudesta.

Mutta se, että Niinistö puhui tällaisia, voidaan minun mielestäni tulkita yhdeksi merkiksi suomettumisen seurausten häviämisestä. Sota-aika oli luonnollisesti sakeanaan viestejä kansakunnan olemassaolon perusteista ja tavoitteista. Sodan jälkeen kun puhuttiin tarpeeksi kauan suurilla sanoilla kansojen ystävyydestä ja muista isoista, mutta valheellisista asioista, niin tällaiset abstraktimmat ajatuskulut menettivät kaikki uskottavuutensa. Eikä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeinen hurraa-isänmaallisuus leijonakoruineen sisällä minusta juuri lainkaan käyttökelpoisia aineksia tämän hetken ja tulevaisuuden suomalaisuuden rakentamiseksi. Koiviston ultrapragmaattisuuden, Ahtisaaren kansainvälisyyden ja Halosen maanläheisyyden jälkeen meillä on ehkä tarvetta ja tilausta tällaisellekin ajattelulle. Tuota yhteisen kohtalon henkeä haluan itse ainakin etsiskellä. Pitäen toki visusti mielessä sen, että sellaisilla hengillä on tehty tässä maailmassa paljon vahinkoa ja pahaakin.

Toinen Niinistön puheessa itselleni hetimiten huomiota kiinnittänyt asia oli Weimarin valtioiden merkityksen esiin nostaminen. Saksa, Ranska ja Puola ovat joka tapauksessa maat, joiden varaan rakennetaan uutta eurooppalaista puolustusyhteistyötä ja turvallisuuspolitiikkaa, jos sellaisen luominen ylipäätään on mahdollista. Tämän troikan on saatava juoksunsa yhdentahtiseksi, jos mielii EU:n turvallisuusulottuvuuden vahvistamista.

Tällaisia kovan tason kokoontumisajoja tarvitaan laadukkaan keskustelun ylläpitämiseksi, nyt kun se on päässyt käyntiin. Jotenkin haluan myös uskoa, että näiden puheiden ja muun kanssakäymisen annin kanssa asemapaikoilleen palaavat suurlähettiläät osaavat kehittää käytännön tapoja toteuttaa näitä ajatuksia ympäri maailman.

Lisäys 29.8. klo 8.00: Jos meni minulla vähän pikkumaiseksi neppailuksi analyysi välillä, niin kyllä meni Hesarin Kari Huhdallakin tämän päivän lehdessä. Hän näytti olleen paikalla aistimassa tunnelmia siihen malliin kuin itse olisin halunnut. Ehkäpä bloggareitakin joskus kutsutaan paikalle. Huhdan kirjoituksesta sai muuten sen tiedon, että Venäjästä kyllä puhuttiin, mutta suljettujen ovien takana.

lauantai 24. elokuuta 2013

Anteeksi on helpompi saada kuin lupa


Reserviläisliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Mikko Savola (kesk.) sanoi pohjoismaisessa reserviläistapaamisessa seuraavasti:
"Seuraavat hallitusneuvottelut määrittävät puolustuksemme rahoitustason ja sitä kautta tulevaisuuden tilan puolustuksen perusratkaisuineen."

Lehdistötiedotteen repliikkiin sijoitetaan aina se olennaisin asia vetävävässä muodossa ja nyt se oli ajatus nostaa puolustuspolitiikka seuraavien vaalien aiheeksi. Tämä sopii luonnollisesti hyvin Reserviläisliiton puheenjohtajana toimivalle eteläpohjalaiselle Savolalle, sillä hän lienee nyt Kääriäisen jälkeen Keskustan ykköstykki näissä asioissa. Näkyvä rooli isossa vaalikysymyksessä voi parhaassa tapauksessa viedä ministeriauton takapenkille asti. Ainakin se auttaa vaalikamppailussa. Mutta en siis Savolan vilpittömyyttä itse asiassa epäile, toteanpahan vain hänen itsensäkin varmasti hyvin tietämät poliittisen toiminnan lainalaisuudet tässä asiassa.

Reserviläisliitto on huolissaan ihan oikeasta asiasta. Rahat eivät riitä Puolustusvoimille edes nykyisenkaltaisiin perushommiin, saati sitten näkyvissä oleviin ilmapuolustuksen hankintoihin. Savolan viestin painokkuutta lisää se, että se esitettiin ulkomaalaiselle yleisölle. Vaikka Pohjoismaat ovatkin samaa porukkaa, niin silti on varsin voimallista kertoa julkisesti, että nyt on puolustuskykymme uhattuna. Vielä voimakkaampi viesti olisi ollut, jos joku hallituspuolueiden kansanedustajista olisi rohjennut sanoa saman asian. Vaikka moni siellä lienee onkin juuri tuota mieltä.

Siinä Reserviläisliitto on minun mielestäni väärässä, että se supistaa seuraavien vaalien olennaisen kysymyksen puolustuspolitiikaksi, kun meillä on paljon laajempi ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja vetämättä. Tai ainakaan kukaan ei ole kertonyt sitä julkisuuteen, jos se on vedetty. Tämäkin epäilys nimittäin hiipii aina välillä mieleen. Lähtien jo siitä, että Savolan ja Reserviläisliiton puheenvuoro on hyvin yksinäinen lajissaan. Kuuluisa Sokea Reettakin nimittäin näkee, että meillä on tällä hetkellä ammottava aukko asetettujen tavoitteiden (koko maan uskottava puolustus laajan reservin avulla) ja siihen tehtävään käytössä olevan rahoituksen välillä.

Timo Soinin puheenjohtaman ulkoasiainvaliokunnan mietintö Ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta oli yksimielinen. Se tuntui sisältävän jonkinlaisen kummallisen hallitus/oppositio-rajat ylittävän konsensuksen, jota ei varmaan missään muussa merkittävässä asiassa ole saavutettu tämän eduskunnan aikana. Sen pohjalta voisi uumoilla, että joku sopimus asiasta on tehty. Joko on vedetty suuri linja, johon kaikki ovat sitoutuneet tai luultavammin yksinkertaisesti sovittu, ettei tehdä tästä nyt numeroa.

Eri suuntiin vievien ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjojen rajaaminen vaalikamppailun ulkopuolelle on kuitenkin meille suomalaisille tuttua puuhaa. Savolan kannanoton vastaanotto kertonee paljon. Epäilen sen olevan vaimea. Luvassa joku pakollinen liturgiapläjäys hallituksen suunnasta ja pari puolihuolestunutta pääkirjoitusta Keskustaa lähellä olevissa lehdissä.

Kuten olen niin usein vaahdonnut, poliitikot eivät tällä hetkellä ainakaan julkisuudessa huolehdi velvollisuudestaan edes yrittää etsiä Suomelle uudenlaisia ratkaisuja ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Toisaalta tämä rahoituskuvio voi johtaa siihen, että jokin ratkaisu tulee vastaan sitä myötä lähes pakollisena. Ehkä puolueet ovat päättäneet turvautua vanhaan peruskuvioon, että anteeksi on helpompi saada kuin lupa. Ehkä Suomea ollaan ajamassa jonkun ratkaisun partaalle. Kyllä me sen pragmaattisina sitten hyväksymme, kun se kerran siinä tilanteessa on järkevintä.

Toivon todella, että vuoden 2015 eduskuntavaaleissa ulko- ja turvallisuuspolitiikka on keskeisessä asemassa. Toivon myös, että puolueet ovat huolella valmistautuneet vaaleihin luomalla selkeitä ja uskottavia ratkaisumalleja. Vielä tällaisesta ei merkkejä ole, mutta josko ensi talvi kaiken muuttaa voisi.

perjantai 23. elokuuta 2013

Turpo-harrastuksen alkeet


Olet siis kiinnostunut turvallisuuspolitiikasta ja kenties siitä keskustelemisestakin, hienoa. Juuri nyt tapahtuu paljon ja isoja muutoksia on ilmassa. Tämä on mukava harrastus ja kaikkien harrastusten tapaan nielee kaiken ajan, jonka sille annat. Toisaalta tässä on mukana sellainen vapauttava penkkiurheilu-meininki, sillä oikeasti meistä turpo-harrastajista on kiinni hyvin vähän. Olemme eräänlaisia myrskybongareita, jotka vain tarkkailevat ja kommentoivat ilmiöitä, vaikuttamatta niihin juuri lainkaan. Toki tällä kentällä on ihan oikeita vaikuttajiakin, mutta siitä myöhemmin lisää.

Tähän blogimerkintään olen kasannut oman, nyt yhdeksän kuukautta (!) kestäneen turpo-harrastukseni aikana oppimaani. Toivon sen auttavan hahmottamaan nopeammin mistä on kyse ja pääsemään näin helpommin mukaan. Tämä vuodatus on myös osa omaa prosessiani, sillä minulle tässä on kyse myös siitä, että saan omat aatokseni asiasta tolkulliseen järjestykseen.

Turvallisuuspolitiikka on hankala asia. Se on ylipäätään hankalaa ja meille suomalaisille se on historiallisista syistä vielä hankalampaa. Kekkonen hoiti tämän puolen ja muiden ei passannut isompiin linjoihin puuttua, siitä seurasi vain hankaluuksia sekä puuttujalle että isänmaalle.

Nyt pitäisi kaiken olla toisin. Me olemme tilanteessa, jossa meille on kansakuntana mahdollista liikkua turvallisuuspoliittisesti ehkä laajemmalla säteellä kuin koskaan historiamme aikana. Seisahtuneisuus on sisäsyntyistä, kun yleinen mielipide tuntuu olevan, että nyt on hyvä, näillä mennään. Siinä linjassa on vaan se vika, että maailma ympärillä muuttuu ja aiemmin hyvä reitti voikin johtaa umpikujaan ja rotkon partaalle. Siksi itse ajattelen, että nyt on aika mahdollisimman monen astua esiin ja osallistua keskusteluun. Sitä kautta löytyvät meille parhaat vaihtoehdot. Tai ainakin vältymme ihan huonoimmilta.

Harrastajan kannattaa muistaa, että vaikka omalla kohdalla kyse on todennäköisesti ns. sydämen asiasta, on monella muulla pelissä myös ammatillinen maine ja sitä kautta myös omanarvontunto. Se tekee monista keskustelijoista usein varovaisempia omissa kannanotoissaan, mutta kärkkäämpiä reaktioissaan muiden päätelmiin. Varsinkin jos ne kohdistuvat "omiin" asioihin tai ovat epäolennaisiksi katsottuja.

Ylipäätään turvallisuuspolitiikka on raskas asia jo senkin vuoksi, että periaatteessa sen epäonnistumisesta syntyy savuavia raunoita. Sota, kuolema ja hävitys ovat aina läsnä turvallisuuspolitiikassa, vaikka niistä harvoin puhutaan. Se tekee asioista painavia ja tunteista kuohuvia. Toista mieltä oleva tuntuu uhkaavan kansakuntaa häviöllä, mutta ei se nyt niin kuitenkaan oikeasti ole. Olen kuitenkin sitä mieltä, että melkoista luonteenlujuutta / egoa vaaditaan ihmiseltä, joka ottaa vastuuta näissä asioissa. Mutta näissä asioissa tehtyjen ratkaisujen ääreltä löytyvät historian suurimmat sankarit ja konnat.

Monelle turvallisuuspolitiikka on henkilökohtaista jo pelkästään siksi, että tekee sitä työkseen, usein kutsumusammatissa. Tämä koskee erityisesti sotilaita. Lisäksi keskustelussa esiintyvät päätökset, ihmiset ja muut keskustelun / arvostelun alaiset asiat voivat olla tavalla tai toisella itselle läheisiä. On aika hurjaa tajuta keskustelevansa suomettumisesta Kekkosen kanssa yhteistyössä olleen ihmisen kanssa. Toisaalta joskus voi huomata joutuneensa keskelle poliittista/akateemista/muuta kiistaa, jota on jo käyty ties mistä asti ja jota tullaan jatkamaan hamaan tulevaisuuteen.

Kosketus historiaan onkin olennainen osa turvallisuuspolitiikkaa. Kaaret näissä asioissa ovat paljon kvartaalitalouden sykyilyä pidempiä. Nyt muovattua strategiaa toteutetaan pitkään ja toisaalta sitä strategiaa pitää olla valmiina muuttamaan nopeastikin olosuhteiden muuttuessa. Mutta se on hyvä ymmärtää, että turvallisuuspoliittisten ratkaisujen juuret ulottuvat taaksepäin vuosisatoja ja aina vähintään vuosikymmenten päähän eteenpäin tavalla tai toisella.

Historiaan liittyy myös yksi harha, johon itse huomasin langenneeni. Luulin, ettei ennen juurikaan käyty turvallisuuspoliittista keskustelua. Mutta kyllä sitä on käyty, ihan aina. Jos itsellä vaan ei ole ollut kiinnostusta aiheeseen, ovat lehtijutut ja muut leijuneet huomaamatta ohi.

Itseään voi sivistää hyvinkin tarmokkaasti verkon avulla. Kellä tahansa englannintaitoisella on pääsy aivan järjettömään määrään tietoa. Suomeksikin sitä on runsaasti, lähtien Ulkoministeriön kattavista sivuista. Kirjastostakin löytyy luettavaa mielin määrin. Määrätietoisella perehtymisellä on mahdollisuus nostaa nopeastikin oma tietotaso niin korkealle, että tosiaan ymmärtää tietävänsä vähän. Mutta sen ei tarvitse antaa estää mitään, se vain on muistettava ottaa huomioon.

Ruotsissa käydään muuten tällä hetkellä erinomaisen vilkasta keskustelua ja ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni minua harmittaa heikohko ruotsin taitoni. Joka tosin on hieman nyt virkistynyt. Googlen Translaten avulla voi muuten suurinpiirteisesti ottaa selkoa melkein mistä tahansa uutisesta verkossa.

Avoimuus ja läpinäkyvyys on tämän ajan suuria haasteita ihan kaikille organisaatioille urheiluseuroista puolueisiin ja ministeriöistä yrityksiin. Osa turvallisuuspoliittisen keskustelun jäykkyyttä on juuri tätä avautumisen prosessia. Ikäänkuin ei uskalleta puhua ääneen asioista, varsinkin jos oma virka-asema liittyy asioihin. Toki jokaisella organisaatiolla on omat rajansa avoimuuden suhteen ja niin pitääkin, mutta paljon nykyistä enemmän tilaa on. Lisäksi on se ihan arkinen asia, että ihmisillä on yleensä kädet täynnä töitä ja ei todellakaan tunnu houkuttelevalta ottaa siihen lisäksi vielä hankalaa lisähommaa.

Varsinkin sotilaiden kohdalla ei olla totuttu siihen, että he osallistuisivat julkiseen keskusteluun muutoin kuin liturgiaa toistaen. Tällä liturgialla tarkoitan julkisten linjanvetojen toistamista ja historiaan vetoamista. Sotilailla olisi paljon enemmän annettavaa ja ilahduttavasti tästä aukeamisesta on jo paljon merkkejä. Myös ulkoministeriössä on avauduttu reippaasti. Ulkopolitiikka johtava presidentti Niinistökin on Kultaranta-keskusteluineen ja videostriimeineen avannut hienolla tavalla keskustelua.

Sen sijaan perinteiset, ennen lähes monopolia pitäneet,  turvallisuuspolitiikkaan keskittyneet järjestöt ovat olleet varsin heikosti muka  julkisessa keskustelussa. Paasiki-seura, EVA, Suomi-Venäjä-seura ja muut ovat olleet varsin hissuksiin verrattuina siihen, että nyt heille tärkä aihe on pinnalla.  Mutta tässä ehkä heijastuu se suurin puute suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa: poliitikot ja puolueet eivät käy sitä, ainakaan julkisesti.

Hieman eri asia on, kun asiantuntijoiden puheissa ja julkisissa kannanotoissa on joskus havaittavissa, että ihan kaikkea ei ole voitu sanoa. Turvallisuuspolitiikan liepeillä toimivien organisaatioiden toimintaan kuuluu paljon luottamuksellista ja salaista.

Poliitikot lintsaavat tällä hetkellä tästä keskustelusta, koska turvallisuuspoliittisista kannoista ei saa kuin kuraa niskaansa. Varsinkin, jos erehtyy sanomaan muutakin kuin toistelemaan liturgiaa vahavasta ulkopolitiikasta, sotilaallisesta liitoumattomuudesta ja uskottavasta puolustuksesta. Puolueiden sisällä jakolinjoja riittää ja kannat ovat näissä asioissa tiukkoja. Tämä aihe ei yksinkertaisesti ole politiikan laskuopin mukaan kannattavaa toimintaa.

Kannattamattomuus on osittain meidän kansalaisten vika, kun joko olemme vaatimatta kantoja tai ryöpytämme sontaa urakalla. Mutta kyllä minä odotan yhteisistä asioista vastuuta ottaneiden tarttuvan myös tähän rytöläjään, vaikkei mieli tekisi. Esimerkiksi eduskunnan ulkoasiainvaliokokunnan mietintö ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta oii yksimielinen ja osoitti kovatasoista ymmärrystä asioista. Mutta sen sai värkätä valiokuntahuoneen suojissa.

Joka tapauksessa poliittinen ja muukin eliitti pidetään Puolustusvoimien ja Ulkoministeriön avulla hyvin informoituna. Maanpuolustuskurssit ovat suomalainen erikoisuus, jossa PV pääsee kertomaan luottamuksellisesti asioita suoraan päättäville ihmisille. Näin sotilaat kyllä saavat äänensä kuuluville päätöksenteossa, vaikkeivat julkisesti paljoa sanoisikaan.

Kuten missä tahansa keskustelussa, tässäkin on omat karinsa. Ensinnäkin kannattaa välttää salaliittoteoreetikoita. Heitä voi löytyä hyvin laajalta säteeltä. Pinttymä salaliitoista voi olla kokonaisvaltainen tai hyvinkin erityiseen asiaan kohdistuva. Salaliittoteoreetikoille painavin todiste salaliitosta on usein se, että todisteita salaliitosta ei ole. Salaliittohan on tietysti ne hävittänyt. Salaliittoteoriat ovat minun näkemykseni mukaan tapoja ottaa haltuun monimutkaista ja ikävää todellisuutta. Mutta kaikki tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö salaliittoja oikeastikin olisi olemassa. Mutta vähän ja harvassa niitä on.

Salaliittoteorioille selitetään ajankohtaisia asioita. Suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa tällä hetkellä lienee suosituin salaliittoväite koskee maamme viemistä väkisin NATO-jäsenyyteen. Jos haluaa tutustua tällaisiin näkemyksiin, parhaita paikkoja ovat nimimerkeillä toimivat keskustelupalstat. Samoista paikoista löytyy myös kiihkoilijoita, joiden kanssa keskusteleminen on yhtä tyhjän kanssa. Heille "keskustelun" motto on my way or highway. Fiksu ihminen on minun mielestäni valmis muuttamaan mielipidettään, jos sille muutokselle on tarpeeksi painavat perusteet.

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on myös oma peilitalomainen luonteensa, jossa heijastukset ja heijastusten heijastukset sotkevat yleiskuvan havainnointia. Suomalaiseenkin keskusteluun pyritään vaikuttamaan tavoitteellisesti sekä maan sisältä että sen ulkopuolelta. Tätä vaikuttamista kutsutaan diplomatiaksi, viestinnäksi, strategiseksi kommunikaatioksi, PR:ksi tai joksikin muuksi riippuen tavoitteista, toteuttajista ja toteutustavoista. Olennaista on, että meillä käytävää turvallisuuspoliittiista keskustelua seurataan tarkkaan ulkomailla ja kukin kiinnostunut taho pyrkii omilla tavoillaan ja kanavillaan vaikuttamaan siihen.

Toki myös yksittäisillä toimijoilla on näkemyksensä, joita he pyrkivät edistämään, mutta silti pidän varsinkin useimpia turpo-keskustelijoita hyvinkin avarakatseisina. Vallalla on  konsensus siitä, että uutta ja muutoksia on turvallisuuspolitiikassa haettava. Tämän pohjalta useimmat myös ymmärtävät, että uusia ideoita ja ajatuksia syntyy parhaiten suopeassa hengessä köydyssä keskustelussa.

Konkreettisesti yksittäinen kansalainen, turvallisuuspolitiikan harrastaja voi tehdä hyvin monenlaisia asioita. Voi vain seurata, se on täysin ok. Voi osallistua keskusteluun ja se on hienoa. Olen oppinut melko hyvin ponnistamaan yli siitä faktasta, että suhteellisen pinnallinen tietämykseni ja lyhyt kokemukseni altistaa minut väärille tulkinnoille ihan koko ajan. Ja olen niitä tehnytkin. Mutta olen päättänyt, että tuntemani häpeä näistä vaan on hinta osallistumisesta. Jos odottaa sitä, että on yhtä tietävä kuin muut, niin jää todennäköisesti keskustelu käymättä.

Itse päädyin aikoinaan tähän blogin pitämiseen ja se on minulla ollut onnistunut ratkaisu. Ainakin vielä olen tätä jaksanut pitää ja lukijoitakin on kertynyt pikkuhiljaa ihan mukavasti. Linkki sisällysluetteloon löytyy tuosta oikealta ja sitä kautta voi kahlata itseä kiinnostavia sisältöjä esiin.

Tärkein keskusteluväylä tosin on Twitter, jossa #turpo-hashtagin alla sattuu ja tapahtuu. Twitter antaa myös mahdollisuuden osallistua keskusteluun tavallaan neutraalisti, linkittämällä mielenkiintoisiin juttuihin. Itse pyrin twiittamaan ja retwiittaamaan kaiken tolkullisen suomenkielisen turpo-tavaran ja mielenkiintoisimpia ulkomaisia juttuja. Jakaminen on olennaisen tärkeää, se syventää tietoja, edistää keskusteluja ja ylipäätään luo turvallisuuspoliittista keskustelua. Kuten digitalisoinnin saarnamies Ville Tolvanen aina julistaa: sharing is caring.

Toivottavasti tästä oli jotain apua. Eikun sekaan vaan, on minun neuvoni. Tämä on hauskaa, mielenkiintoista ja tärkeää. Isänmaan ja ihmiskunnan asialla tässä kaikki ovat.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Ranska pyrkii johtoon




Seuraan turvallisuuspoliittista keskustelua suomalaisissa medioissa ja se on itse asiassa varsin helppo tehtävä, sillä kovinkaan paljoa ei näistä asioista kirjoiteta. Merkittävä lähde ovat twiitatut linkit ja pyrin itsekin aina twiittaamaan syystä tai toisesta kiinnostavan turpo-jutun linkin. Eilen illalla käytin normaaliin tapaani erästä kaupallista uutishakua etsiessäni mainintoja turvallisuuspolitiikasta.

Ensin sattui silmiin silmiin Keskisuomalaisen pääkirjoitus otsikolla "Eurooppa tarvitsee johtajuutta." Kirjoituksen keskeinen sisältö löytyy yleisluontoisemman johdannon jälkeen:
"Euroopasta on puuttunut turvallisuus- ja puolustuspoliittinen johtajuus. Saksa ei sitä perinteisesti ole valmis ottamaan toisen maailmansodan ajan traumojen vuoksi.
Ranska on perinteisesti ollut hyvin itsellinen ja vahva turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Se voisikin olla eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan johtajavaltio, joka määrittäisi eurooppalaista linjaa. Tätä yhteistä linjaa Eurooppa kaipaa ja se voisi olla myös Suomen etu.
Saksa, Ranska ja Puola ovat tehneet näissä asioissa yhteistyötä. Nyt myös Espanja ja Italia ovat hakeutumassa rintamaan. Suomenkin paikka voisi olla tässä eurooppalaisessa ryhmittymisessä."
Lehti totea vielä, että itsenäiseen puolustuksemme sopii hyvin eurooppalaisen yhteistyön tiivistäminen.

Seuraavaksi löytyi Etelä-Suomen Sanomien päätoimittajan Heikki Hakalan kolumni otsikolla "EU:n turvallisuus uuteen uskoon." Teksti alkaa niin räväkästi, että kirjoittajan tyytymättömyys nykyisen tirvallisuupolitiikkaan ei jää epäselväksi:
"Samaan aikaan, kun Suomessa työnnetään päätä pensaaseen, Euroopassa ollaan hahmottelemassa, kuinka unionin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka pitäisi järjestää."

WEU:n merkityksettömyyden ja USAn muualle siirtyneiden intressien jälkeen Hakala toteaa:
"Uudessa tilanteessa Euroopan pitäisi löytää turvallisuuspolitiikan veturi. Saksan rooli talousveturina on kiistaton, mutta historian painolasti on liian raskas.
Saksa ei itsekään kuvittele, että sillä voisi olla keskeinen rooli turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. 
Jäljelle jää vähän vaihtoehtoja.
Englanti on liian kriittinen voidakseen olla miltään osin veturina EU:ssa. Espanja ja Italia kamppailevat omien talousongelmiensa kanssa. 
Ainoaksi todelliseksi vaihtoehdoksi nousee Ranska, jolle rooli sopisi. Ranskassa on myös kiinnostusta ottaa tämä rooli, sillä Ranska menetti yhdistyvälle Saksalle unionin johtovallan roolin."

Hakala viittaa myös Ranskan (hyvin perinteikkääseen) aktiivisuuteen Afrikassa, mainiten erityisestä päättäväisen toiminnan Malissa. Ja koska talous tässä taustalla eri tavoin väikkyy, löytyy Ranskan aktiivisuuden ja johtoaseman toimivuuden puolesta myös sen suuntainen perustelu: "Ranskassa on myös vahva puolustusvälineteollisuus, joka saisi tukea maan turvallisuuspoliittisesta johtoroolista."

Mitä lie taustoitustilaisuuksia pidetty Suomen tai Ranskan ulkoministeriöiden toimesta, kun samana päivänä ilmestyy kaksi näin samanlaista kannanottoa kuitenkin harvinaisesta teemasta ja uudesta aiheesta. Ehkä lähiviikkoina on luvassa lisää.

Itselleni Ranskan mahdollinen asema eurooppalaisen puolustuyhteistyön johtohahmona tuli puun takaa. Mikä tosin ei kerro muuta kuin tietämättömyydestäni ja ohuesta (vaikkakin kehittyvästä) ymmärryksestäni kansainvälisen politiikan asetelmista. Presidentti Niinistön vierailullahan  eurooppalainen puolustusyhteistyö ja siihen keskittyvä EU:n huippukokous vuoden lopulla oli esillä.

Ranskalla on tiettyjä vahvuuksia, jotka auttavat sitä pyrkimyksissä nousta johtoasemaan, johon mitä ilmeisimmin on pyrkyä. Ranskan hallintojärjestelmä on niin presidenttivetoinen, että Hollandella tosiaan on mahdollisuus puskea läpi haluamiaan asioita. Voisin kuvitella, että monessa maassa tällaiset pyrkimykset jäisivät sisäpolitiikan panttivangiksi. Itse asiassa Hollande kaipaisi jotain pönkittääkseen hyvin alhaiselle tasolle tipahtanutta suosiotaan. Uskoisin, että johtoasema eurooppalaisella tasolla olisi mieleen ranskalaisille, varsinkin kun se myös tarkoittaisi puolustusteollisuudelle huiketa mahdollisuuksia. Kun yhtälöön vielä lisätään ranskalaisten kyky toimia tarpeen tullen hyvinkin riippumattomasti/ylimielisesti, on Hollandella kädessään ihan kohtuulliset kortit. Ainainen kilpailijakin, Iso-Britannia, on tässä asiassa harvinaisen rampa ankka oman EU-äänestyksensä ja osin myös atlanttisen erityissuhteensa vuoksi.

Syksyn edetessä käy varmasti ilmeiseksi kuinka Ranska edistää asiaansa ja mihin suuntaan keskustelu etenee. Tai eteneekö se.

PS Malttavatkohan ranskalaiset olla vaatimatta ranskaa eurooppalaisen puolustusyhteistyön toiseksi kieleksi...

Lisäys 2.9.: Turun Sanomien vastaava päätoimittaja Kari Vainio asettelee vuorostaan vastuuta Ranskan harteille.

lauantai 17. elokuuta 2013

Hankitaanko terrakottasotilaita?




Edistyksellistä sotilasteknologiaa reilun 2 000 vuoden takaa, kiinalainen kivipanssari Vapriikin näyttelystä. Se suojaa kantajaansa täydellisesti nuolilta ja keihäiltä, mutta sitä ei pysty käytännössä raskautensa vuoksi käyttämään.

Kesälomareissuumme kuului lähes perinteisesti piipahdus Tampereelle ja siellä tietysti Vapriikkiin. Lapsiperheelle se on oiva paikka ja museonakin loistava. Erityisesti pysyvä Tampere 1918 -näyttely on vavahduttava. Tällä kertaa ykköshoukuttimena olivat Kiinasta saapuneet terrakotta-sotilaat ja niiden ympärille kerätty näyttely Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet.

Terrakotta-armeija on lähes 8 000 yksilöllisestä sotilaspatsaasta ja sadoista hevospatsaista muodostuvat armeija. Se aseteltiin silloisen sodankäynnin oppien mukaisesti muodostelmaan ja haudattiin Kiinan ensimmäisen keisarin mukana 200-luvulla eKr. Armeijan tarkoituksena oli seurata näin keisaria toispuoleiseen ja antaa hänelle valtaa ja voimaa sielläkin. Terrakotta-armeija on siis, kuten kaikki muutkin armeijat, tarkoitettu toimimaan poliittisten tarkoitusperien välikappaleena. Tietääkseni keisari Qin Shi Huangdi ei kuitenkaan hyötynyt sotilaallisesta jätti-investoinnistaan poliittisesti. Keisari on kuollut, mutta savisotilaat hyödyttävät toki keisarin luomaa Kiinaa edelleen. Mutta mitä ilmeisimmin keisari olisi voinut käyttää rahansa paremminkin.

Sotilaallisen varustautumisen historiaan kuuluvat kiinteästi virheinvestoinnit. Yleisin virheinvestointien syy on maailman ja sitä myötä uhkien muuttuminen. Pahimmillaan ne muutokset jäävät huomaamatta. Sodan syttyessä virheinvestoinnit paljastuvat kohtalokkailla ja paljon verta vaativilla tavoilla. Sota, kuten kaikki muukin inhimillinen toimintaa, elää ja kehittyy ympäröivän maailman myötä. Sodankäyntiä kehitetään herkeämättä kaikkialla maailmassa, mutta se varma tieto sodan kehityksestä on ikävä kyllä empiiristä ja myös jatkuvasti vanhentuvaa.

Tämä puhe investoinneista on monestakin syystä olennaista Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta tässä ja nyt. Taaksepäin katsottuna kesällä konkretisoitui strategian muutoksen aiheuttama hukkainvestointi, kun ilmatyynyalus Tuuli romutettiin käytännössä käyttämättömänä. Kun Merivoimien tehtävänä ei enää ollutkaan pääkaupunkiseudun suojaaminen strategiselat hyökkäykseltä, muuttui toistakymmentä miljoonaa maksanut alus turhaksi. Sinällään minusta täysin oikea johtopäätös, että Suomen ihan ensimmäisten uhkien joukossa ei ole maihinnousu pääkaupunkiseudun tuntumaan. Mutta luulisin, että kyseinen skenaario oli aikanaan hyvinkin perusteltu ja perustelut löytynevät myös siitä luopumisesta. Eri asia sitten on, voiko niitä perusteluja ainakaan kokonaisuudessaan kertoa julkisuuteen.

Eteenpäin tähystettäessä meillä onkin vielä enemmän miettimistä puolustusinvestoinneissa. Ne investoinnit ovat teknologian kehittymisen myötä niin suuria ja kalliita, että niiden katsotaan jopa pakottavan meitä muuttamaan perusasemaamme sotilaallisesti liittoutumattomana maana. Suomen ilma- ja meripuolustus ovat kumpikin vaiheessa, jossa pitää kartoittaa vaihtoehtoja taloudellisine, poliittisine ja muine reunaehtoineen. Ihan mitä tahansa ratkaisut ovatkin, niin puhutaan miljardeista.

Hornetien hankkiminen aikoinaan loi pohjan Puolustusvoimien NATO-yhteensopivuudelle, ankkuroiden Suomen läntiseen puolustusjärjestelmään. Käytännössä meille on tällä linjalla pysyttäessä tarjolla seuraavan sukupolven hävittäjäksi Lockheed-yhtymän suunnittelema ja rakentama F-35. Tämä viidennen sukupolven hävittäjäpommittaja aikoo eri versioillaan korvata neljä eri konetyyppiä (F-16 Falcon, AV-8B Harrier, A-10 Warthog, F/A-18 Hornet). Hanke on vaikeuksissa ja vaikeudet ovat laatuaan sekä teknisiä, suorituskyvyllisiä että taloudellisia. Jos pahimpiin uhkakuviin uskoo, F-35:t pyyhkäistään ilmataistelussa pois taivaalta nopeasti ja helposti.

Jos pahanenteisyyden vääntää ihan kaakkoon, niin kone voi uhata Yhdysvaltain ykkösasemaa maailmassa. Noin suuri rahanmeno yhdistettynä lentoaseen suorituskyvyn romahtamiseen tilanteessa, jossa toimintatavaksi on valittu nimenomaan ilmavoimiin nojaava, uusi doktriini, voi pahimmillaan romahduttaa USAn aseman maailman tehokkaimpana sotilasmahtina. Sanomattakin on selvää, että tälläisella olisi vaikutusta myös meihin, varsinkin jos meilläkin olisi tavalla tai toisella F-35:n perustuva ilmapuolustus.

Viriämässä oleva asevelvollisuuskeskustelu painottuu myös taloudellisiin seikkoihin. Yleistä asevelvollisuutta haastetaan nimenomaan sen perusteella, että se tulee kalliiksi yhteiskunnalle. Puolustusmenojan tulevaisuus lennokkeineen, robotteineen, viestintä- ja johtamisjärjestelmineen on aina vaan kalliimpaa. Puolustusmenot ovat tieteen ja teknologian kehittymisen myötä samalla ylöspäin jyrkästi nousevalla kaarella kuin esim. erikoissairaanhoidon kulut. Yhä enemmän on mahdollista, mutta se maksaa yhä enemmän. Puolustuskyky on myös aina suhteessa potentiaaliseen uhkaan, joten varustelulle ei todellakaan näy loppua. Ja ikävän useinhan varustelussa voi olla kyse myös siitä, että jokin kansakunta pumppaa itsetuntoa hankkimalla viimeisen päälle pelit ja vehkeet vaikkei sotilaallista uhkaa ole näkyvissä.

Itse uskon, että eniten Suomen turvallisuudelle olisi annettavaa ihmisten valmiuksien ja asenteiden parantamisella. Todennäköisimmissä konflikteissa painostus ja iskut kohdistuvat ainakin ensi vaiheessa nimenomaan yhteiskuntaan ja sen toimivuuteen. Silloin kysymys on vaikkapa siitä, kuinka kauan selviämme ilman sähköjä ja miten voimme pitää huolta laitoshoidossa olevista vanhuksista. Ihmisten osaamiseen investointi ei ikinä myös ole virhe ja vaikka olisikin, niin ei näissä mittakaavoissa kovinkaan kallis sellainen. Torjuntakykyäkin tietysti tarvitaan, mutta iskunkestävyyttä vieläkin enemmän. Missään tapauksessa meillä ei ole varaa nykyaikaisiin terrakottasotilaisiin




sunnuntai 11. elokuuta 2013

Minä vs. Carl Philipp Gottlieb von Clausewitz



356 sivua. Saa nähdä kuinka paljon ja minkälaisia ajatuksia.

Olen omantunnonarka. Tähän vanhaan sanaan, sen hieman pilkallisesta sävystä huolimatta, kiteytyy hyvin oma tapani hahmottaa maailmaa ja omaa arvorakennelmaani sen suhteen. Turvallisuuspolitiikassa omantunnonarkuus on hankala asia. Voi tietysti puhua arvoista, ihanteista ja tavoitteista, mutta kovin on kylmä ja julmakin tämä maiden ja kansojen kanssakäymisen maailma. John Lennonin Imagine-kehotus on kyllä ihan paikallaan. Omantunnonarkuus ei kuitenkaan merkitse tyhmyyttä, typeryyttä tai sokeutta. Tai on sitä sellaistakin lajia ja se kulkee fundamentalismin nimellä.

Turvallisuuspolitiikan puolella omantunnonarkuuteni tulee esiin ennen kaikkea valinnassani olla aseistakieltäytynyt pasifisti. Oma pasifismini on aatehistoriallisesti varmaan hyvin tyypillistä kasaripasifismia, jossa kylmän sodan maailman tuholla uhkaava vastakkainasettelu vei johtopäätökseen olla itse osallistumatta sen kaltaisiin järjestelmiin.

Olen monta kertaa kuullut ihmisten nimittävän itseään pasifisteiksi, vaikka he tukisivat täysin rinnoin aseellisia järjestelmiä ja jopa työskentelisivät niissä. Enkä minä ole mikään heiltä sitä pasifismiaan pois ottamaan. Siinä yhteydessä olen kuullut myös termin pragmaattinen pasifisti, joka tekee rauhan puolesta kaiken, mikä on järkevää. Sadankomitea puolestaan kertoo olevansa rauhanjärjestö, jolle rauha on ainoa ratkaisu. Tätä käsitteellistä kirjavuutta on vielä omiaan sekoittamaan erilaisten tahojen joskus julmakin rauha-sanan väärinkäyttö. Neuvostoliiton rauhantahtoisuus oli vain huonosti kätketty vaatimus kaikille alistua kommunismin ikeeseen. Rauhan nimissä on sodittu ja tapettu kautta aikojen. Juice tämän kaksinaismoralismin tiivisti loistavasti muotoon "Me rauhaa, rauhaa rakastetaan ja hyvin omintunnoin kaikki rauhanvastustajat ammutaan."

Aion nyt aloittaa omantunnonaran Jaakopinpainini reaalipolitiikan kanssa. En käy sitä Jumalan kanssa, vaan vastustajakseni olen valikoinut kenraali Carl Philipp Gottlieb von Clausewitzin. Tämä preussilainen sotateoreetikko vaikuttaa edelleen voimakkaasti strategiseen ajatteluun ja ymmärtääkseni hänen ajatuksensa ovat edelleen olennainen osa sotilaskoulutusta maapallon joka kolkassa. Hän on jalat tiukasti maassa pitävän, jopa raadollisen realistisen näkemyksen esittävä ja perusteleva teoreetikko. Tai näin olen ainakin ymmärtänyt niistä lukuisista viittauksista, joiden kautta olen häneen törmännyt

Tilasin viime viikolla Art Houselta kirjan ja odottelen sitä ensi viikolla saapuvaksi. Koska lukeminen kahden pienen lapsen työssäkäyvänä isänä on vähäisen vapaa-ajan takia hankalaa, aion ryhdittää luku- ja ajattelu-urakkaani pitämällä jonkinlaista lukupäiväkirjaa täällä blogissa. Näin tulee varmemmin käytettyä vapaahetkiä kirjan parissa eikä telkkarin tai sosiaalisen median ääressä. Uskoisin kirjan antavan näkökulmia myös nykyisiin tilanteisiin ja tapahtumiin, joten käyttänen samalla tilaisuuden kommentoida niitä CvC:n ajatusten arvioinnin lomassa. Aion myös kirjoittaa blogissa muistakin aiheista perinteiseen tapaani eli silloin, kun on yhtä aikaa asiaa ja aikaa kirjata se.

perjantai 9. elokuuta 2013

Obaman tapaamisen hinta


Edellinen Yhdysvaltain presidentin vierailu Suomessa tapahtui 1997, kun Clinton ja Jeltsin olivat Helsingissä sopimassa kylmän sodan jälkeisen maailman järjestyksestä. Silloin muuten varmistui NATOn laajeneminen entisten itäblokin maiden ja Baltian alueelle. Yhdysvaltain presidentin tapaamisesta on kuin varkain kasvanut puolipakkomielteinen ajatus ulkopoliittiisessa keskustelussa.

Presidentin tapaamamttomuutta on käytetty myös lyömäaseena. Tarja Halosta sillä hutkittiin kuin vierasta sikaa. Näinä päivinä erityisesti ministerit Tuomioja ja Hautala saavat tästä kartusta. Hautala on muuten ihmisoikeuksista johdonmukaisesti kiinni pitäessään saavuttanut suurta epäsuosiota niin idässä, lännessä kuin kotimaassakin. Näkökulmasta riippuen ihailtavaa arvopohjaista toimintaa tai turhaa räkyttämistä.

Tänään sekä Hautala että Tuomioja saavat HS:n Kari Huhdalta nuuskaa oikein urakalla. Kolumni pisti miettimään, että olikohan Huhta sen "Tuomioja vilautti keskisormea" pääkkärin kirjoittaja. Olisi ikävää, jos Suomen suurimman sanomalehden ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut pääkirjoitustoimittaja tuntisi näin syvää vastenmielisyyttä osaa ulkopoliittista johtoamme kohtaan. Tai jos tunteekin, niin kertoisi sitten siitä avoimesti ja perustellen.

Ruotsissa sen sijaan jo kiistellään siitä, mistä Obaman kanssa pitää puhua. Oppositio haluaa puhuaa Guantanamosta ja muista ihmisoikeuksiin liittyvistä asioista, Reinfeldtillä lienee enemmän mielessä talous ja puolustuspolitiikka. Vaikka vierailu tuli mahdolliseksi täysin Ruotsista riippumattomista syistä, ei se kohdistu sinne suinkaan sattumalta. Ruotsi on edelleen vahvasti mukana Afganistanissa ja osallistuu myös pienellä osastolla syksyllä pidettävään NATOn Steadfast Jazz -sotaharjoitukseen, jossa harjoitellaan Puolan ja Baltian maiden puolustamista. NATOn mielestä Ruotsi on jo special partner, mutta vielä kysymysmerkillä loivennettuna.

Olennainen osa Baltian puolustusta on ihan joka tapauksessa Gotlanti. Venäjän sotilaallinen operaatio Baltiaan kohdistuisi lähes väistämättä tavalla tai toisella myös Gotlantiin, josta on tulossa nykyisen asetelman uusi Ahvenanmaa. Siis siinä mielessä, että mikä tahansa sotilaallinen skenaario Itämeren alueella mihin tahansa suuntaan sisältää aktiviteettejä Gotlannin suunnassa. Tästä saattaisi löytyä jutunjuurta presidentille ja pääministerille. Samalla lienee Ruotsin NATO-jäsenyyttä perusteltaneen neuvotteluissa ruotsalaisille arvovaltaisimmalta mahdolliselta taholta.

Jos minä olisin vastuussa Yhdysvaltain ulkopolitiikasta, niin sumeilematta hyödyntäisin suomalaisten hinkua tavata presidentti. Mitä kovempi hinku, sitä kovempaa hintaa voi pyytää. Nyt ei tarvita enää tukea sotiin ja Afganistaniinkin on annettu se mitä annetaan. Turvallisuusneuvostopaikkaa meillä ei ole, eikä Venäjän suuntaan tai Aasian puolelle maailmaa mitään annettavaa. Nyt Yhdysvallat halunnee tapaamisen hintana Suomelta liikettä NATO-jäsenyyden suhteen. Jos Niinistö tai Katainen Obaman tapaavat, niin veikkaisin, että silloin luvassa on myös uusia puolustuspoliittiisia avauksia jollain aikavälillä.


tiistai 6. elokuuta 2013

Haasteita asevelvollisuudelle


Asevelvollisuuskeskustelu näyttää taas nostavan päätään. Se ei ole mikään ihme, sillä yleinen asevelvollisuus on suomalaisen maanpuolustuksen ruumis ja henki. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta maanpuolustus on intin käymistä ja hieman kertaamista. Varusmiespalveluun myös lähes kaikilla on side oman tai läheisen kokemuksen kautta ja siksipä harvinaisen moni ajattelee olevansa asiantuntija asiassa. Kaikkien näiden syiden takia varusmiespalveluun ja siihen kiinteästi littyviin asioihin, kuten joukko-osastoihin, varuskuntiin ja jopa Puolustusvoimien pukineisiin liittyy vahvoja tunnesiteitä, jotka muovaavat osaltaan mielipiteitä.

Niin keskeinen asia kuin asevelvollisuus onkin, on se vain osa kokonaisuutta ja nimenomaan väline turvallisuuden synnyttämiseen. Toivotaan ettei Suomen kipeästi kaipaama perusteellinen keskustelu pidemmän linjan turvallisuuspoliitttisista ratkaisuista jää pelkkään kiistelyyn varusmiespalveluksesta. Joka vielä suurella todennäköisyydellä menee ohipuhumiseksi.

Syyskyyn alussa on käynnistymässä nimien kerääminen kansalaisaloitteeseen asevelvollisuuden lakkauttamiseksi. Aloite voi ehkä saadakin tarvittavat 50 000 nimeä kokoon. Sivujen perusteella kysymys on osaavien toimijoiden huolella suunnitellusta poliittisesta kampanjasta. Näiden kansalaisaloitekampanjoiden näemme osiltaan muuttuvankin osittain yhä ammattimaisemmiksi ja taitavammiksi.  Joka tapauksessa aloitteiden merkitys näyttää olevan enemmän keskustelun herättäjä kuin varsinainen lainsäädäntö. Ei asevelvollisuuskaan saa loppuaan tämän aloitteen myötä, mutta Puolustusvoimien on syytä terhakoitua keskustelussa, sillä ei tämä ihan läpihuutojuttukaan enää ole. Yleistä asevelvollisuutta eivät uhkaa vain ituhipit ja vasurit, vaan taustalla on sille suurempiakin uhkia. Ensimmäisenä se, että yleisen asevelvollisuuden puoltajat suhtautuvat tähän kansalaisaloitteen luomaan tilanteeseen ylimielisesti.

Presidentti Niinistön Kultaranta-keskusteluissa esitti omana näkemyksenään, että kolmas maailmansota on käynnissä ja sitä käydään markkinatalouden keinoin. Kansakunnat siis kamppailevat taloudellisesta menestyksestä. Ministeri Stubb säesti tätä ajattelutapaa toteamalla, että ulkopolitiikka on bisneksen mahdollistamista Suomelle. Jos talous on peruslähtökohta Suomen turvallisuuspolitiikassa, kannattaa yleinen asevelvollisuus kuopata samoin tein. Sen kansantaloudellinen vaikutus on eittämättä negatiivinen. Siitä voidaan kiistellä kuinka paljon, mutta kun työurien pidentäminen on esitetty Suomen talouden kohtalon kysymyksensä, niin ovathan varusmies- ja siviilipalvelus silloin silkkaa mielettömyyttä. Varsinkin kun se nohevin osa poikapuolista ikäluokkaa viettää palveluksessa yleensä pisimmän ajan. Myös asevelvollisuutta vastaan suunnattua kansalaisaloitetta tukevat tunnetut henkilöt perustelevat kantansa hyvin pitkälti nimenomaan taloudellisella näkökulmalla.

Asevelllisuuden haastaa myös individualistinen aikamme, joka antaa ihmiselle paljon oikeuksia ja verojen maksun lisäksi vaatii kovin vähän. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että asevelvollisuus on pystyttävä perustelemaan ajantasaisesti ja uskottavasti. Se täytyy tehdä niin suuressa kuvassa kokonaisturvallisuuden kannalta kuin yksilön oman elämän näkökulmasta. Olennaista on myös se, että ihminen voi kokea olevansa sen yhteiskunnan arvostettu osa, joka pyytää häntä uhraamaan aikansa ja henkilökohtaisen vapautensa varusmiespalvelun ajaksi.

Varusmiespalveluksessa on tarjolla yhä enemmän erilaisia erityisosaamiseen liittyviä palveluspaikkoja. Hieman kummallaista silti, että kansalaispalvelun painetta siirrtettään erityisesti siviilipalvelukseen. Miksei yhtä hyvin osaa varusmiehistä siirrettäisi peruskoulutuksen jälkeen, tai jopa suoraan, muualle yhteiskuntaan suorittamaan ja oppimaan maanpuolustuksen kannalta tärkeitä taitoja. Esimerkiksi kyberturvallisuuden yhteydessä on keskusteltu myös siitä, että sillä kentällä parhaat toimijat taipuvat hyvin huonosti sotaväen kaltaisiin tiukkoihin ja hierarkisiin toiminatympäristöihin. Itsehän olen sukupuolineutraalin kansalaispalvelun kannalla, mutta sen hinta lienee eri tavoin liian kova.

Yleistä asevelvollisuutta haastaa myös Puolustusvoimien toiminnan keskittäminen yhä harvemmille paikkakunnille. Taloudellisesti ja toiminnallisesti järkevästi perustellut päätökset ovat kuitenkin vahingoittaneet monien suhdetta Puolustusvoimiin. Sotilaspukuisten varusmiesten läsnäolo katukuvassa oli ennen tavallista lähes kaikkialla. Nyt useimmat varuskunnat ovat siirtyneet kaupunkien keskustoista tai niiden tuntumasta jättimäisiin, tiukasti suljettuihin yksiköihin. Pidemmällä tähtäimellä varuskuntien lopettaminen on todennäköisesti vakava isku PV:n kansanarmeijan luonteelle. Tällä hetkellä Suomea repii myös vahva epäoikeudenmukaisuuden kokemus, joka saa ilmiasunsa hyvin pitkälti eurokriitiisessä populismissa, erityisesti Perussuomalaisen puolueen huikeassa menestyksessä. Puolustuksemme integroiminen Eurooppaan voi herättää vahvojakin reaktioita, jotka voivat saada monet hylkäämään yleisen asevelvollisuuden tarpeellisena asiana.

Vaikka pasifisti olenkin, niin en pysty lausumaan totaalisella varmuudella tuomiota yleiselle asevelvollisuudelle tämän hetken Suomessa. Tottakai olisi hienoa ja tavoiteltavaa, että aseet ja armeijat häviäisivät maailmasta, mutta eihän se nyt ihan näköpiirissä ole. On olemassa armeijoita, jotka ovat esteitä tai uhkia demokratialle ja ihmisoikeuksille sekä armeijoita, jotka eivät ole. Kaikki armeijat on tietysti suunniteltu käymään sotaa ja tappamaan ihmisiä. Minun puolestani Suomen kansalaisilla on velvollisuus osallistua maan puolustamiseen, mutta se mahdollisuus saisi nykyistä useammin olla jotain muuta kuin aseellista palvelusta. Siitä hyötyisi sekä Suomi että suomalaiset.





lauantai 3. elokuuta 2013

Kenraali Hägglundin oikea arvio



Kokoomuksen pää-äänenkannattajassa Nykypäivässä oli laaja juttu aiempien Puolustusvoimain komentajien mietteistä. Itse en ole paperiversiota saanut vielä käsiini, joten tämä merkintä on tehty puhtaasti Verkkouutisten lyhennelmän pohjalta.

Kenraali Jaakko Valtanen ja amiraalit Jan Klenberg ja Juhani Kaskeala olivat NATO-jäsenyden kannalla. Kenraali Gustav Hägglund sen sjaan ei: "Kenraaleista vain Hägglund kokee, ettei Nato-jäsenyys olisi tavoittelemisen arvoinen, koska se johtaisi hänen mukaansa väistämättä puolustustahdon rapautumiseen sekä asevelvollisuuden alasajoon.
Muut kenraalit kehottavat suorapuheisesti harkitsemaan sotilaallista liittoutumista."

Hägglundin puhe saattaa kuulostaa yllättävältä senkin takia, että hänen komentajakaudellaan Suomi kytkeytyi yhä vahvemmin läntisiin puolustusrakennelmiin. Hän myös toimi myös Euroopan unionin sotilaskomitean ensimmäisenä puheenjohtajana. Minusta Hägglund on tehnyt silti hyvin oikeansuuntaisen johtopäätöksen nykyisen suomalaisen asenneilmapiirin pohjalta.

Komentajat katsovat maailmaa omasta vinkkelistään ja heille sotilaallinen liittoutuminen vaikuttaa Suomen puolustuskyvyn ja turvallisuuden kannalta rationaaliselta vaihtoehdolta. NATO ei kuitenkaan tällä hetkellä nauti kovinkaan suurta kansansuosiota. Kuten ei myöskään Euroopan unioni. Kaikkein epäsuosituin lienee yhteisvaluutta euro, joka on pakottanut meitä ottamaan kontollemme muiden talouskupruja. Epäoikeudenmukaiselta tuntuva yhteisvastuun kantaminen euroalueella on ottanut niin rajusti ihmisten luonnolle, että se on ainakin väliaikaisesti laittanut Suomen ennen niin jäykän puoluekentän uusiksi. Perussuomalaisten nousu pohjautuu nimenomaan impivaaralaisuudelle, jossa ytimessä on syvä epäluottamus muuta maailmaa kohtaan. Eurokriisi kaikkineen on antanut näille peloille kaikupohjaa.

NATO-jäsenyys asettuu kansalaisen ajatuksissa näiden muiden integraation osien rinnalle. Eli ajatus lähettää omia poikia ja tyttöjä sotaan eteläeurooppalaisten puolesta tuntuu tällä hetkellä kauniisti sanottuna kaukaiselta. Oman siivunsa epäluuloa kerää myös Yhdysvallat, joka verkkovakoiluineen ja lennokki-iskujen siviiliuhreineen on kovin epäilyttävä kumppani. Myös ihan perinteinen USA-inho on edelleen olemassaoleva, vaikka pienenevä ilmiö. Kaiken kaikkiaan nykyisessä tilanteessa ja nykyisellä tietotasolla niin iso osa kansaa kokisi NATO-jäsenyyden niin epäoikeudenmukaiseksi, että se muuttaisi olennaisesti asenneilmapiiriä maanpuolustusta kohtaan.

Hägglundin tulkinta yleisen asevelvollisuuden alasajosta mahdollisen NATO-jäsenyyden jälkeen on minusta varsin rohkea veikkaus. Mutta luulisi hänen olevan hyvin informoitu. Siinä Hägglund on minusta täysin oikeassa, että tällä hetkellä NATO-jäsenyys rapauttaisi todennäköisesti perinteistä maanpuolustushenkeä vakavasti. Varsinkin jos NATO-jäsenyyteen päädytään ilman kansanäänestystä, saavat postiljoonit kannella selkä vääränä sotilaspasseja sotilasläänien esikuntiin. Varusmiespalveluksen suorittajiin en usko NATO-jäsenyyden niin voimakkaasti vaikuttavan, mutta nostomiesiästä vanhempaan päin protesti olisi luultavasti luja.

NATO-jäsenyyden kannattajien ei siis kannata laittaa toivoaan kansan syvien rivien reaalipoliittiisin painotuksiin, sillä niitä ei näissä olosuhteissa ole. Eikä ihan helpolla tule.

PS Sinällään mielenkiintoista haastattelussa oli myös kansalaispalvelun nousu jälleen esiin, vaikka se olikin suunnattu vain siviilipalveluksen kehittämiseen. Joka taas oli vähän yllättävä sisältö haastatteluissa. Saattaahan tietysti olla, että toimittaja on asiasta kysynyt ja kysymyksiin on vastattu kerran on kysytty. Muuten olisi vähän hankalaa ajattella näiden herrasmiesten tuovan esiin huoltaan siviilipalveluksen mielekkyydestä.
Sivarikeskuksessa on muuten tehty töitä palveluksen kehittämiseksi ja juuri näitä kenraalien kaipaamia valmiuksia siellä koulutetaan parhaillaan.






Turvallisuuspolitiikan politiikanteosta


Suomessa ei ole historian aikana ollut kovin usein nykyisenlaista tilannetta, joissa meillä on turvallisuuspoliittisesti enemmän liikkumatilaa ulkopolitiikan kuin sisäpolitiikan puolesta. Huolimatta erinäisistä peloista ja epäilyksistä, on meillä varsin vapaat kädet tehdä nykyisestä rankastikin poikkeavia turvallisuuspoliittisia linjanvetoja. Voimme liittyä NATOon tai olla liittymättä, voimme purkaa asevelvollisuuden tai olla purkamatta, voimme järjestää puolustuksemme ja puolustusjärjestelmämme mielemme mukaan. Se tietysti mikä on järkevää ja mikä ei, on eri asia, mutta mahdollista on nyt harvinaisen paljon.

Kansan enemmistö on kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että mennään eteenpäin juuri kuten tähänkin asti. Olemmehan sillä tavoin pärjänneet hyvin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisen parisenkymmentä vuotta. Tuo parikymmentä vuotta on aika pitkälti se kuuluisa miesmuisti, jota pidemmälle muistaakseen pitää erikseen ajatella asioista ja mieluiten vielä perehtyä historiankirjoihin. Ilman sitä on helppo tuntea maailman olleen niin pitkään juuri tällainen, että tuskinpa se tästä kummemmin enää muuttuu. Perin inhimillistä, mutta perin itsepetoksellista.

Turvallisuuspoliittista keskustelua käyvät tällä hetkellä pitkälti vain asiantuntijat. Heitä löytyy valtionhallinnosta, PV:stä, akateemisesta maailmasta, mediasta ja muutamista asialle pyhittäytyneistä järjestöistä. Asiantuntijat ovat perehtyneitä asiaansa ja he pystyvät käymään keskustelua keskenään vivahteikkaasti ja paljon informaatiota pieneen tilaan mahduttaen. Keskustelu on oppinutta, hillittyä, sisältäen viittauksia sekä eteenpäin pyrkivää ja toistoa välttävää. Asiantuntijoilla on myös hyvin luonnollinen tarve pitää huolta omasta maineestaan ja siksikin rohkeammat puheenvuorot ovat harvemmassa. Tällainen keskustelu on ehdottoman tarpeellista ja tärkeää. Mutta tällainen keskustelu ei saa ainoaa turvallisuuspoliittista keskustelua.

Meiltä puuttuu se tavallinen poliittinen keskustelu turvallisuusasioistamme. Siinä tavallisille kansalaisille suoraan ja median kautta kohdistetussa keskustelun tavassa pyritään selkeyteen, lennokkuuteen, jopa kärjistyksiin. Tavoitteena on nimenomaan vaikuttavuus. Päävastuussa tästä keskustelusta ovat poliittiset puolueet ja niiden toimijat. Se keskustelu toistaa tiettyjä linjanvetoja jatkuvasti kamppaillessaan toisia linjanvetoja vastaan. Siinä keskustelussa alatyylikin on tyylikkäästi toteutettuna sallittua ja epäloogisuus, tunteenomaisuus ja heikommatkin vertaukset toimivat. Tätä keskustelua käyvät poliitikot meidän edustajinamme, aktiivisten kansalaisten säestäessä sitä. Tätä keskustelua käydään puhujapöntöissä, ohjelmapapereissa ja vaalikampanjoissa.

Itse koen keskustelijana olevani nimenomaan osa tätä keskustelunlajia, vaikka en ole minkään puolueen jäsen. Toki olen harras politiikan penkkiurheilija, joka on eri tavoin tukenut erilaisia poliitikkoja eri puolueista eri tilanteissa. Puutteellisilla tiedoilla varustettuna töytäilen jotenkin niin järjestyneen oloisessa ja hillityssä turvallisuuspolitiikan maailmassa. Välillä hävettää urakalla, mutta uskon kuitenkin jotain pystyväni antamaan. Ja ennen kaikkea tämä on minusta mielenkiintoista ja kivaa.

Tavallisen poliittisen keskustelun ehkä olennaisin ero asiantuntijakeskusteluun on kuitenkin eri tahti. Asiantuntijat rientävät eteenpäin tai hakevat ainakin uutta kulmaa samaan asiaan. Poliitikon tärkeimmät ominaisuudet puolestaan ovat pyrky, noste ja sitko. Se sitko sisältää myös sen, että sitä samaa asiaa jaksaa toistaa aina uutta kautta ajaa eteenpäin. Ilman sitä sitkoa ei asioita tapahdu. Asiantuntijoista tätä sitkoa on muuten osoittanut Jarno Limnéll, joka on jaksanut pitää kyberdiplomatian mahdollisuuksia esillä. En tiedä, mutta veikkaisin hänelle hammastellun asiasta ainakin selän takana. Mutta juuri noin voi saada asioita oikeasti toteutumaan.

Kolmantena keskustelulajina meillä on vielä nimetön ja henkisesti hyvin monimuotoinen kansalaiskeskustelu Suomi24:llä ja vastaavilla foorumeilla. Eikä siitä lajista sen enempää.

Meillä ei siis nyt käydä pahemmin sitä varsinaista poliittiista, päätöksentekoon pyrkivää keskustelua turvallisuuspolitiikasta. Tai kyllähän sitä käydään, kuten esimerkiksi ulkoasianvaliokunnan lausunto turvallisuuspoliittisesta selonteosta monipuolisuudellaan osoitti. Mutta se käydään visusti piilossa kansalaisilta. Toki tämä piilottelu on tavallaan kansalaisten vika, sillä turvallisuuspolitiikka tuntuu kieli- ja maahanmuuttokysymysten ohella siirtävän turhan monen ihmisen reaktiot liskoaivojen huoleksi.  Sekin vähä poliitikkojen julkinen keskustelu, mitä käydään, tulee sieltä kaikkein kokeneimmasta päästä. Tuomioja, Kääriäinen ja vastaavat ovat kokeneisuudessaan ja tietomäärässään sillä tasolla, että käyvät keskustelua asiantuntijoiden tapaan.

Haluan nyt vielä korostaa, että en moiti asiantuntijoita heille ominaisesta käytöksestä. Moitin poliitikkoja heidän pinnatessaan tehtävästään isänmaalle tärkeiden asioiden keskustelemisessa ja moitin myös osaa kansalaisia kyvyttömyydestä kuunnella avoimin mielin omista näkökannoista poikkeavia puheenvuoroja.

Eduskuntavaalit 2015 lähenevät ja niissä vaaleissa valitut vallanpitäjät päättävät isoista asioista. Siksi vaadin poliitikkoja yhtenä rintamana esiin ja keskustelemaan julkisesti, moniarvoisesti ja perustellen turvallisuuspolitiikasta. Siinä yhtäaikaa aloittamisessa on vielä sekin hyöty, että kun kaikki tekevät sitä, jakautuu nimettömien keskustelijoiden heittämä sonta laajemmalle ja ne poliitikkoja aina huolestuttavat kannatusluvutkin kouristelisivat vähemmän.

Lisäys 16.55: Unohdin kehua Kultaranta-keskusteluja, vaikka piti. Ne tekivät ja toivottavasti tekevät edelleen äärimmäisen hyvää turpo-keskustelullemme.

Lisäys 6.8.: Asiantuntijoiden keskusteluun vaikuttaa myös se, että ainakin osalla on merkittävästikin myös salassa pidettävää tietoa asioista.