keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Venäjän toimet ja monen sortin itsepetokset




Suomessa on käyty viime aikoina keskustelua siitä, sotkeutuuko Venäjä Suomen presidentinvaaleihin vai ei. Yhdysvalloissa ja Ranskassa niin tapahtui, kuten myös monissa pienemmissä maissa. Eikä se sotkeentuminen ole mitään perinteistä saman poliittisen suunnan ehdokkaiden tukemista näkyvyyden tai vastaavan avulla. Jo eläköitynyt HS:n Unto Hämäläinen kirjoitti viime sunnuntain Hesarissa näkemyksenään, ettei Venäjä sekaannu Suomen presidentinvaaleihin ja myös erinomaisena journalistina perustelee kantansa. Toisin kuin yleensä, olen kovin eri mieltä Hämäläisen analyysin kanssa. Hän uskoo, että Venäjä ei sekaannu Suomen presidentinvaaleihin, koska tuenilmaisut vain heikentäisivät sellaisen saaneen ehdokkaan asemaa ja koska lopputulos näyttää joka tapauksessa mieleiseltä.

Hämäläinen unohtaa muutaman seikan, jotka koituvat hänen analyysinsa kohtaloksi. Ensinnäkin hän tarkastelee Venäjän etuja meidän näkökulmastamme eli arvioi itse, mitkä seikat ovat Venäjälle eduksi. Viime vuosina on käynyt selväksi, että Venäjä itse katsoo eduikseen ihan eri asioita, kuin mitä lännessä yleensä katsotaan Venäjän eduiksi. Lännessä ei pidetä Venäjän autoritäärisyyttä, aggressiivisuutta, taloudenpitoa, sotimista tai montaa muutakaan asiaa Venäjän etuna. Mutta niin vaan Putinin Venäjä toimii niin ja osoituksena siitä, miten tosissaan se on, se on myös valmis maksamaan kovan taloudellisen hinnan näistä. Meillä kun talous menee suurin piirtein kaiken edelle, niin ajattelemme muidenkin perustavan toimintansa samaan ajatuskulkuun.

Hämäläinen myös rajaa Venäjän mahdollisen vaikutustoiminnan olevan järkevää vain silloin, jos sen avulla olisi mahdollista saada juuri se itselle mieleinen ehdokas valittua. Tätä ajatuskulkua vastaan käy esimerkiksi se, että Venäjällä, kuten ei missään muuallakaan, ajateltu Trumpin tulevan valituksi. Hänen tukemisensa, ja Clintonin lyöminen, olivat vain keinoja heikentää Yhdysvaltoja sisäisen vastakkainasettelun kautta. Pienten marginaalien kisassa ja (mitä ilmeisimmin) Trumpin kampanjakoneiston tuella, lopputulos oli kuitenkin mieleinen. Kovaa linjaa Venäjää kohtaan vetäneen Clintonin ja nykyisen presidentin välillä on Venäjän(kin) näkökulmasta valtava ero.

Suomen presidentinvaaleissa vastakkainasettelua on mahdollista synnyttää sillä, jos edes ehdokkaiksi saadaan Paavo Väyrynen ja Ilja Janitskin. Kumpikin heistä ajaa omasta kulmastaan Venäjän asiaa ja pyrkii hyödyntämään kansakunnan sisäisiä jakolinjoja sekä luomaan omilla toimillaan epävarmuutta ja epäluottamusta poliittiseen järjestelmäämme. Hämäläinen ei ota huomioon sitä, että tämä demokratioiden heikentäminen ja päätöskyvyn nakertaminen ovat Venäjän toimien ytimessä sen käydessä kamppailua lännen kanssa. Tämä koskee myös Suomea, sillä mitään erityissuhdetta meillä ei ole, vaikka moni niin haluaakin kylmän sodan peruina ajatella.

Venäjä käyttää informaatiosodan keinoja vaikuttaakseen muiden maiden demokraattisiin prosesseihin omien etujensa mukaisesti. Käsitykset tästä toiminnasta eivät suinkaan ole yksimielisiä, vaan julkisessa keskustelussa esitetään lukuisia vastaväitteitä, jotka pyrkivät kieltämään tai mitätöimään Venäjän vaikuttamistoimintaa. Käyn tässä läpi näitä riveillä tai rivien väleissä esitettyjä vastaväitteitä. Niiden toimivuus nojaa hybridivaikuttamisessa tyypilliseen kiellettävyyteen sekä inhimilliseen tarpeeseen kieltää ikävien asioiden olemassaolo. On nimittäin hyvin ikävä ajatus, että iso naapurimaamme kohdistaa (myös) meihin tällaisia ikäviä temppuja.

Valtiot eivät toimi näin

Venäjä toimii, siitä on saatu jo pitkään näyttöjä. Venäjän resurssit vaikuttaa maailman asioihin ovat lähtökohtaisesti pienet. Sen talous on pieni, soft power minimissä, poliittiset liittolaiset vähissä. Venäjän etulyöntiasema länteen nähden on autoritäärinen järjestelmä, joka mahdollistaa nopean päätöksenteon ja häikäilemättömät otteet. Toimivassa demokratiassa ja oikeusvaltiossa  Putinin tekemät temput olisivat johtaneet juridisiin ja poliittisiin seurauksiin.

Venäjä ei onnistu vaikuttamistyössään

Jos toimia arvioidaan sen mukaan, että Venäjä saisi aina parhaan mahdollisen tuloksen, esimerkiksi oman ehdokkaansa valituksi, niin ymmärtämättä jää toiminnan syvin luonne. Länsimaisen ajattelun mukaan tällaisessa toiminnassa on jokin itselle positiivinen tavoite. Se voi olla lainsäädäntöön vaikuttaminen, ehdokkaan valituksi tulo, yleisen mielipiteen vankistuminen jostakin asiasta ja niin edelleen.
Putinin Venäjän vaikuttamistyö on siinäkin mielessä neuvostoaikojen perintöä, että kyse ei ole rakentamisesta vaan purkamisesta. Tavoite on luoda hämmennystä, epävarmuutta ja epäluottamusta. Nämä asiat taas toimivat Venäjän hyväksi, koska länsimaisissa demokratioissa hajalle mennyt ilmapiiri hidastaa ja estää poliittista päätöksentekoa. Näissä tilanteissa on mahdollista käyttää olemassaolevia jakolinjoja, joita lietsomalla ja vahvistamalla synnytetään haluttua negatiivista ilmapiiriä. Selvin esimerkki Suomesta ja muualta Euroopasta on maahanmuutton ja pakolaisuuteen liittyvien seikkojen käyttäminen hyväksi. Tähän tai johonkin muuhun yhteiskunnalliseen jakolinjaan liittyviä ihmisiä rekrytoidaan, heidän itsensä sitä yleensä ymmärtämättä, ajamaan Venäjän asiaa.
Venäjä siis onnistuu vaikuttamistyössään, vaikkei sille myönteisiä ehdokkaita valittaisikaan. Jos riittävä määrä ihmisiä alkaa kaiuttamaan Venäjän propagandakoneiston tuottamia teemoja ja luo siten epävarmuutta ja epäluuloa, ovat toimet onnistuneet.
Usein erehdytään osoittelemaan vain kaikkien räikempiä tapauksia ja naureskelemaan niiden epäuskottavuudelle. Pitää muistaa, että ne ovat aina vain yksi osa kokonaisuutta, On ihan totta, että suomalaiset ovat pitkän Venäjä-kokemuksensa, tasokkaan koulutuksen, toimivan yhteiskunnan ja laadukkaan journalismin takia varustautuneet monia muita paremmin tähän tilanteeseen. Mutta immuuneja emme sille ole. Aina voi myös kysyä, että onko Venäjällä suomettumisen ajoilta olemassa yhteyksiä ja mekanismeja, joilla se tulee riittävästi kuulluksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jos, ja kun, näin on on, ei paukkuja tarvitse käyttää niin paljon informaatiovaikuttamiseen. Joka tapauksessa ponnistelut on aina sopeutettu kunkin maan tilanteeseen.
Pirullista tässä on tietysti se, että kaikki tällainen kriittisyys ajankohtaisia asioita kohtaan on avoimessa yhteiskunnassa sallittua, suotavaa ja perin tarpeellista. Samaan aikaan kun Venäjä kiristää omien kansalaisten sananvapautta ja ihmisoikeuksia, se käyttää surutta hyväkseen lännessä vallitsevaa vapautta ajaakseen omia etujaan.

Venäjä ja länsi eivät ole sodassa

Lännessä puhutaan poliittisesta painostuksesta, jonka järein osa ovat talouspakotteet, keinona välttää sotaa. Venäjällä sota mielletään paljon laajemmaksi asioiksi kuin asein käytäväksi kamppailuksi. Venäjälle talouspakotteet ovat sotaa. Kaikki mikä uhkaa Venäjän eduikseen katsomiaan asioita ja erityisesti Putinin valtaa, on sotaa. Tämä lähestymistapa tekee ymmärrettäväksi Venäjän toimien rankkuuden. Kun se nostatti Saksassa mielenosoituksia Merkeliä horjuttaakseen tai yritti aseellista vallankaapausta juuri Natoon liittymäisillään olleessa Montenegrossa, oli kyse siitä, että sodan logiikalla nämä ovat ihan normikeinoja. Jos tilannetta tulkitsee vain pelkkänä rauhantilana, kuten lännessä useimmat tekevät, niin monet Venäjän toimet näyttävät niin uskomattomilta, että niitä ei haluta uskoa. Siihen perustuu pitkälti myös Venäjän onnistuminen informaatiovaikuttamisessaan. Kaikkiin sen toimiin kuuluu aina informaatioulottuvuus, jossa sekä edistetään itse toimintaa että minimoidaan sen aiheuttamia poliittisia tai muita tappioita.



Janus Putkosen putiikissa Donetskissa Venäjän hyökkäystä Ukrainaan palvelevan Jarmo Ekmanin päivitys kuvaa hyvin näiden piirien suhtautumista vapaaseen mediaan. Ekman on myös Paavo Väyrysen Kansalaispuolueen asiantuntijajäsen.

Viestit ja viestijät ovat liian hulluja

Venäjän toimia mitätöidään usein, koska ne ovat niin hölmöjä tai niiden tekijät ovat… mmmm.. perin originaaleja persoonallisuuksia. Silloin taustalla vaikuttaa ajatus, että valtion toimien pitäisi jotenkin olla järkeviä tai ainakin tasokkaita ja toimijoiden tolkullisia. Mutta kun tavoitteena on luoda epävarmuutta ja epäluottamusta, niin tasapainoisella ja maltillisella viestinnällä ei ole sitä toivottua vaikutusta. Eikä vieraiden valtioiden asioita edistämään yleensä löydy ihmisiä, joiden elämä on tasapainossa. Julkisuudessa Venäjän puolesta toimivat hahmot ovat järjestään jollain tasolla surullisen hahmon ritareita, joiden toiminnan motiivit vaikuttavat nousevan paljon vahvemmin psykologisista kuin poliittisista tekijöistä.
Järjettömät jutut ja salaliittoteoriat puolestaan toimivat juuri halutulla tavalla. Aina löytyy niitä, jotka uskovat omien taustojensa takia mitä kummallisimpiin juttuihin. Kun näitä syötetään lisää, niin muodostuu vainoharhainen, systeemiä vastustava ja patologista epäluottamusta luova yhteisö, joka radikalisoi jäseniään. Tämä on nähtävissä muun muassa MV-lehden ympärillä, samoin kuin lievempänä esimerkiksi Vastavalkean tai Venäjän trolliarmeija -FB-ryhmän ympärille muodostuneissa yhteisöissä. Niissä on muodostunut oma hybriksensä, jossa piehtaroidaan yhtäaikaa epätoivossa asioiden tilasta ja ylemmyydentunteessa, kun muut eivät vaan tunnu ymmärtävän sitä oikeaa totuutta, joka heillä on hallussaan. Tai vähintään he tietävät, että se mitä lehdissä lukee ja televisiossa sanotaan, ei ole totta.
Journalismi on Putinin Venäjän vihollinen numero 1 niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Lähtökohtaisesti vapaa, kriittinen ja totuuteen sekä olennaisuuteen pyrkivä media on vilpillisten vallanpitäjien ja valheiden vihollinen. Venäjällä tämän ovat kokeneet lukemattomat murhatut, pelotellut, hakatut ja erotetut toimittajat. Lännessä samaan päämäärään pyritään heikentämällä tärkeimpien medioiden uskottavuutta. Suomessakin Kremlin kellonsoittaat Bäckmanista ja Janitskinista alkaen pitävät Yleisradiota ja Helsingin Sanomia pahimpina vihollisinaan.

Kaikki ei ole Venäjän vika

Venäjän johtoa myöten on Venäjälle myönteisten tahojen tavaksi tullut pilkata syytöksiä Venäjää vastaan teemalla ”Kaikkihan on Venäjän vika”. Tämä sinällään hyvin taitava retorinen syytös tekee kenestä tahansa Venäjää kohtaan kriittisen näkemyksen esittävästä ikäänkuin automaattisesti vainoharhaisen ja russofobisen. 
Tätä olkiukkoa tukee myös se välillä hysteeriseksi yltyvä ilmapiiri, jossa nähdään Venäjän juonia sielläkin, missä niitä ei ole. Monessa paikassa niitä on, muttei kaikkialla. Voi käydä myös niin, että vältellessään vainoharhaisuutta ihminen tulee hylänneeksi tosia, mutta aivan liian villiltä tuntuvia faktoja.

Mutkuttelu

Mutkuttelu eli whataboutismi tarkoittaa sitä, että vastataan johonkin asiaan siirtämällä huomio toiseen kohteeseen ja oikeuttamalla epäsuorasti omaa asiaa. Tässä keskustelussa tämä kulkee suurinpiirtein niin, että kun Venäjän sanotaan toimineen jotenkin, niin sen jälkeen vastaväitteenä on, että USA/Nato/EU/länsi se vasta onkin tehnyt sitä täällä, tuolla ja ihan joka paikassa sekä vielä paljon pahemmin. Laadukas mutkuttelu sisältää usein sinällään tosia asioita, mutta ajallisesti, olosuhteellisesti ja muutenkin ne sijoittuvat yleensä vertailukelvottomiin tilanteisiin. Vaikka rinnastus olisikin täysin yhteensopiva, niin ei kaksi väärää tee kummastakaan niistä oikeaa. 

Miellyttävät valheet

Jos joku sanoo jotain minua miellyttävää tai omaa maailmankuvaani vahvistavaa, olen helpommin taipuvainen uskomaan sitä. Jos tieto taas on jyrkästi oman näkemyksen vastainen, aiheuttaa se helposti takaisku-efektin, jossa omalle käsitykselle vastakkainen tieto oikeastaan vain vahvistaa alkuperäistä käsitystä, koska silloin on asettauduttava joko lujemmalle puolustuskannalle tai muuttamaan maailmankuvaa.
Toinen vastaava asia on, että toisto synnyttää uskottavuutta mille tahansa väitteelle. Kun samaan väitteeseen törmää usein, alkaa paljon helpommin pitämään sitä mahdollisena. 
Varsinkin asioihin perehtyneelle tuntuu välillä vaikealta uskoa, että joku edes uskoisi niihin älyttömiin väitteisiin, jotka oman asiantuntemuksen perusteella vaikuttavat aivän uskomattomilta. Mutta suurimmalla osalla ihmisiä ei ole syvää asiantuntemusta käsiteltävästä asiasta ja silloin vetoavat ja hyvin rakennetut tarinat ovat paljon uskottavampia kuin usein monimutkainen todellisuus.
Venäjä käyttää näitä piirteitä tehokkaasti hyväkseen toistamalla jatkuvasti, miten se ei sekaannu toisten maiden asioihin ja toistamalla samalla myös sitä, että muut maat kyllä tekevät niin.




Mitä siis tehdä?

Olla tarkkana. Olla maltillinen ja jämäkkä. Olla kärsivällinen. Ei pidä jähmettyä, muttei myöskään riehaantua. Aika on liberaalin demokratian puolella. Nyt on strategisen kärsivällisyyden aika Suomelle, joka voi tosin vaihtua salamannopeasti tilanteeseen, jossa on tehtävä nopeasti isoja ratkaisuja. Sekä kärsivällisyys että nopea päätöksenteko edellyttävät tarkkaa ja ajan tasalla olevaa tilannekuvaa koko kansalle. Tosin tilannekuva on niin karu, että sitä ei ole poliittisesti viisasta sanoa ääneen valtiojohdosta, vaan antaa yksittäisten, asiantuntevien kansalaisten sanoa se ääneen.  Kun tällainen ihminen ylipäätään sanoo mitään näin kovasanaista ääneen ja kun sitä ei kiirehditä poliittisten toimijoiden puolelta kiistämään, niin on helppo uskoa, että siinä ollaan ikävä kyllä oikeilla jäljillä.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Pitkä kuuma turpokesä

Jokainen tietää, että valhe on vaivalloinen kumppani. Mitä isompi valhe, sitä hankalampi on pitää jatkuvasti mielessä valheen vaatimat asiat eri yhteyksissä. Kun valhe muuttuu lähiympäristön silmissä läpinäkyväksi, muuttuu tilanne ennen pitkää kestämättömäksi, mutta silti valheesta ei ole helppo päästä irti. Valheeseen on kytketty jo paljon asioita, jotka muuttavat luonnettaan, jos valhe tunnustetaan. Näin on käynyt Venäjälle Ukrainan sodan suhteen.

Venäjä on tiukasti pitänyt kiinni valheestaan, ettei se ole osapuoli Ukrainan itäosissa käytävässä sodassa. Krimin miehitys ja jopa demokraattisen puolueen hakkerointi on jollain tasolla jo myönnetty, mutta Ukrainan sotaa ei ole voitu myöntää. Tämä johtunee varmaan useammastakin seikasta: sotaa ja kaatuneita on haluttu piilotella omilta kansalaisilta, Minskin prosessi on perustunut Venäjän osalta valheelle ja samoin sen epätoivoinen pyristely irti vastuusta malesialaiskoneen alasampumisesta. Mutta nyt on Kreml myöntänyt omilla sivuillaan mukanaolonsa Ukrainassa. Sivulauseessa ja lähtökohtaa (joined) vääristellen, mutta mukanaolo sodassa todetaan selvästi ja selkeästi: ”I have read and heard much criticism regarding our decision to join the fight in Donbass and in Syria.

Koska myöntö ei varmasti ole vahinko, on sillä jokin syy ja se tähtää johonkin. Venäjän toiminta viimeisten viikkojen aikana ylipäätään on ollut aktiivista ja aggressiivista.

> Ukrainassa on murhattu pommein tiedustelu-upseereita ja maa on joutunut rajun kyberhyökkäyksen kohteeksi. On hyvin vaikeaa kuvitella, että näiden hyökkäysten takana olisi mikään muu taho kuin Venäjä. Samaan aikaan taistelut rintamalla jatkuvat vastikään sovitusta tulitauosta huolimatta.

Venäjä on uhitellut Iso-Britannialle, vihjaten sen uudelle lentotukialukselle käyvän huonosti, jos se joutuu tekemisiin Venäjän laivaston kanssa. Samaan aikaan on paljastunut, että todennäköisesti Venäjä on hakkeroinut parlamentin jäsenien sähköposteja.

Venäläinen hävittäjäkone häiritsi ruotsalaista tiedustelukonetta,  pakottaen sen keskeyttämään tehtävänsä kansainvälisessä ilmatilassa.

Venäjän informaatio-operaatiolta vaikuttava rauhanleirin julkistus  Leiri pidetään Ahvenanmaalla suurten sotaharjoitusten aikaan ja nyt tehty julkistus sekä sitä seuraava keskustelu auttaa Venäjää kehystämään sotaharjoituksia ja tilannetta ylipäätään lännen aggressiivisuudesta johtuviksi.

Venäläinen hävittäjäkone lensi vaarallisen lähelle yhdysvaltalaiskonetta Itämeren yllä.

Kesäkuun alussa Baltops-sotaharjoitukseen osallistuvia pommikoneita lensi kuvausta varten muodostelmassa kansainvälisessä ilmatilassa Itämeren yllä, kun muodostelmaan liittyi venäläinen Suhoi Su-27 -hävittäjä. Harjoitusta tarkkailivat myös hyvin korkealla lentävät tuntemattomat lennokit.

Venäläinen sota-alus häiritsi toukokuun lopussa rahtilaivaa, joka oli kuljettamssa varusteita Naton sotaharjoitukseen.

Venäjä nosti metelin normaalista tunnistuslennosta,  joka kohdistui puolustusministeri Shoigun koneeseen.

Venäjä on pakottanut pikaviestipalvelu Telegramin taipumaan rekisteröintiin ja sitä kautta tiukempaan viranomaisten kontrolliin.

Myöntö Ukrainan sotaan osallistumisesta ja nämä lukuisat aggressiivisuudet ovat kaikki tapahtuneet jostain syystä. Tai syistä. Selityksiä voi antaa monenlaisia. Trumpin heikko ja Venäjään positiivisesti suhtautuva presidenttiys voi olla yksi syy. Putinin ja Trumpin tapaaminen Hampurissa, jota muun muassa Henry Kissinger on valmistellut Moskovassa. Trump kunnioittaa voimaa ja sitä Kreml on tarjoillut.

Venäjän varustautuminen ja asevoimien modernisaatio on ollut käynnissä lähes kymmenen vuotta. Vuoden 2008 Georgian sodan kokemukset käynnistivät prosessin, jossa Venäjän asevoimien kykyjä
 on parannettu päämäärätietoisesti. Kyse on paitsi kaluston ja taistelutapojen uusimisesta, myös laajamittaisesta hälytysharjoittelusta, joissa käytännössä suoritetaan kovaa tilannetta vastaavat liikekannallepanot ja joukkojen siirrot. Syksyllä pidettävä valtava Zapad-sotaharjoitus kertonee paljon siitä mitä sotaa Venäjä uskoo kaikkein todennäköisimmin käytävän.

Lännessä puolustusbudjetit sen sijaan ovat laskeneet jo pitkään, moni maa luopui yleisestä asevelvollisuudesta ja Yhdysvallat vähensi kovalla kädellä joukkojaan Euroopasta. Vasta Krimin miehitys ja sota Ukrainassa ovat kääntäneet suunnan näissä asioissa. Kun Venäjä siis väittää Yhdysvaltain ja Naton olevan se aloitteelinen puoli asevarustelussa, niin tapahtumien kulku ei väitettä tue. Venäjällä asevoimat eivät kuitenkaan ole riittävät länttä vastaan täysimittaisessa sodassa, ellei se käytä ydinaseita. Niillä on uhkailtu useampaankin otteeseen. Kylmän sodan aikaan taktisten ydinaseiden käyttö oli (lisäys:) myös lännen puolen suunnitelmissa, sillä muuten ei uskottu pystyttävän pysäyttämään idästä vyöryviä panssariarmeoijoita. Nyt Venäjä tietää ydinaseensa olevan maan rajojen turvana ja harjoituksista päätellen myös lännen sotilaallisen ylivoiman tasoittajana.



Kuva: Sipri, Trends in world military expenditure, 2016

Myös Suomessa on ollut hyvin vilkas turvallisuuspoliittinen jakso alkukesästä. Solmimme kahdenvälisen puitesopimuksen puolustusyhteistyön kehittämisestä Saksan kanssa. Vahvistimme liittymisemme JEF-joukkoihin ja tämän myötä syvensimme jälleen sotilaallista länsi-integraatiota askeleen verran. Mutta samalla presidentti Niinistö muistutti, että kyse ei ole turvatakuista. Mutta sopimus on silti kaukana merkityksettömästä, vaan se on selvä signaali Venäjälle.  Ihan jo senkin takia, että Iso-Brtannia on ydinasevaltio.

JEF-sopimuksen mahdollisti lainmuutos, joka mahdollisti sotilaallisen avun antamisen ja vastaanotamisen. Iso nippu muitakin turvallisuuteen liittyviä lakeja vahvistettiin 28.6. presidentinesittelyssä: Laki hybridiosaamiskeskuksesta, laki rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä, muutoksia poliisia ja rajavartiolaitosta koskeviin lakeihin nimenomaan paremman valmiuden ja kansainvälisen yhteistön mahdollistamiseksi sekä lisättiin puolustusvoimille neljäs tehtävä. Nämä ovat Suomen sotilaallinen puolustaminen, muiden viranomaisten tukeminen, kansainvälisen avun antaminen ja vastaanottaminen sekä osallistuminen kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan.

Kaikki nämä lait kertovat siitä, miten oikeusvaltio, jonka kaikki viranomaistoiminta perustuu lakiin, joutuu nopeasti muuttuneen tilanteen takia säätämään uusia lakeja ja muuttamaan vanhoja. Toki poikkeustilan julistuksen jälkeen viranomaisten oikeudet toimia tarpeellisella tavalla kasvavat merkittävästi, mutta näinä portaattomasti säätyvien ja hämärtävien hybridiuhkien aikoina se kynnys ei ylity kovinkaan helposti.

Soini nimitti  Jutta Urpilaisen ulkoministerin erityisedustajaksi rauhanvälityksessä, joka kuuluu kuuluu Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan prioriteetteihin. Ulkoministerin rauhanvälityksen erityisedustajana Urpilaisen tehtävä painottuu naisten ja nuorten roolin vahvistamiseen. Tehtävän alueellinen painopiste on Afrikka. Ulkoministeri Soinin asema muuten poliittisesti heikkeni merkittävästi perussuomalaisten hajoamisen takia. Sama koskee tietysti myös puolustusministeri Jussi Niinistöä. Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että he ovat ministereitä vailla poliittista tulevaisuutta. Se ei voi olla heijastumatta heidän toimintaansa ja painoarvoonsa, mutta se jää nähtäväksi miten.

Kaikkeen tapahtuneeseen nähden on turvallisuuspoliittinen keskustelu Suomessa ollut kovin hiljaista. Itse tulkitsen tämän johtuvan pitkälti eräänlaisesta konsensuksesta, joka tiivistyy presidentti Niinistön asemaan. Luottamus hänen toimintansa viisauteen on hyvin laajaa sekä kansan että poliittisen eliitin joukossa. Niinistö ilmoitti presidentinvaalikampanjoinnin alkavan hänen osaltaan vasta itsenäisyyspäivän jälkeen. Tässä ovat ristiriidassa pragmaattisuus ja demokratian olemukseen kuuluva avoin keskustelu ja kamppailu vallasta. Niinistön ratkaisu tässä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa on hyvin ymmärrettävä ja jopa järkevä, mutta silti siinä jotain pikkuisen liian kekkosmaista. Ei tällainen oikominen tässä mitassa vielä vaarallista ole, mutta on silti tärkeää tiedostaa, että nyt ei menty ihan parhaiden tapojen mukaan, vaikka se kenties olikin hyvin järkevää. Varsinkin kun näiden presidentinvaalien tärkein anti on käytännössä keskustelu.

Joka tapauksessa virallinen Suomi on linjansa valinnut ja on kiinteä osa länttä. Edellä mainitut sopimukset ja lainmuutokset kertovat siitä vastaansanomattomalla tavalla. Mutta kuitenkin julkisessa keskustelussa sanavalinnat ja näkökulmat hakeutuvat kuin itsestään sinne jonnekin idän ja lännen väliin, jossa omasta mielestämme vietimme kylmän sodan ajan. Helsingin Sanomat kertaa pääkirjoituksessaan Itämeren kiristynyttä turvallisuustilannetta ”sapelinkalisteluna”, jossa osapuolten toiminta arvotetaan samalle tasolle. YLE otsikoi analyysinsä ”Ärsytetty Venäjä on alkanut ärhennellä vaarallisesti ilmassa”. Itse teksti ei onneksi vastaa sitä otsikon rivien välissä annettua kuvaa, että Venäjä kenties olisi tyytyväinen ja ei-ärsytetty, jos muut vain toimisivat oikein.

Tämä itänaapurin toiminnan perustelu muiden viaksi on suomettumisen ajoilta kulkeva juonne nykyisessäkin turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Siinä oletetaan, että jos toimisimme oikein, olisi Putinin Venäjä rakentava ja naapurimaidensa suvereniteettiä kunnioittava alueellinen suurvalta. Tohkenen epäillä. Kuitenkin tämä ajatusmalli pilkahtaa esiin hyvin usein siellä, missä lausutaan sana geopolitiikka. En tietenkään tarkoita, että Venäjän edut ja mielipiteet pitäisi itsetarkoituksellisesti ohittaa, vaan sitä, että meillä ei nyt ole sodan ja hävityksen alaista pakkoa totella kaikessa itänaapuria. Sitäkin tosin näkee väitettävä, että näin olisi toimittava. Toki tämä tapahtuu pääasiassa disinformanttien puheenvuoroissa, että Venäjän tahdon uhmaamista pidetään sodanlietsontana. Strategista kärsivällisyyttä on tarvittu tähänkin asti ja sitä tullaan tarvitsemaan vielä paljon lisää.

Parisen vuotta sitten tohtori Saara Jantunen avasi blogini vieraskynässä tähän tilanteeseen johtanutta ajattelua, jossa iloisesti sekoitetaan syyt ja seuraukset. Tämä sekoittaminen on toki nimenomaan Venäjän tavoite. Vaikka asiat eivät ikinä ihan niin mustavalkoisia olekaan, voi tilannetta valaista ennenkin käyttämälläni esimerkillä. Jos Venäjä, uskottavasti ja todennetusti, muuttaisi aggressiivista ulkopolitiikkaansa ja supistaisi asevoimiaan, seuraisivat länsimaat riemumielellä pian perässä. Jos taas länsi ilmoittaisi vetävänsä joukkoja pois Baltiasta, leikkaavansa puolustusbudjetteja ja pyrkivänsä kaikin keinoin parantamaan suhteitaan Venäjään, niin Putinin Venäjä tuskin seuraisi esimerkkiä. Taustalla on myös arvojen kamppailu, jossa Putin puolustaa, paitsi haikailemaansa Venäjän suurvalta-asemaa etupiireineen, myös oman valtansa perusteita. Putinille ulkopolitiikka on vielä normaaliakin enemmän sisäpolitiikan jatke.

Senaattori John McCain arvioi vastikään hyvin suorapuheisesti Venäjän uhkaa Euroopalle. Samaan aikaan Yhdysvaltain presidentti valmistautuu tapaamaan ensimmäistä kertaa Putinin. Trumpin käytös on viime viikkojen aikana mennyt yhä hullummaksi ja ainakin minä pelkään, että hänen arvostelukyvyttömyytensä ei rajoitu vain twiittailuun. Vaikka Trump on mitä todennäköisimmin vain lyhytkestoinen häiriö Yhdysvaltain politiikan pitkässä linjassa, niin sen häiriön aikana monet asiat, kuten esimerkiksi Suomen turvalisuuspoliittinen asema, ovat haavoittuvaisia. Putinin kannattaa pitää kiirettä pyrkimyksissään, sillä tätä vauhtia Trump ei ole kovinkaan pitkään presidenttinä.

Tämä turpokesä näyttää siis jatkuvan pitkään kuumana. Kannattaa siis ottaa rauhallisesti.