lauantai 31. tammikuuta 2015

Putinin Auschwitz-puhe



Se, mikä julistetaan pahuudeksi, kertoo kaikkein parhaiten, mihin suuntaan politiikka on menossa. Pahuuden vastustamisella voi tehdä oman toimintansa ymmärrettäväksi ja hyväksyttäväksi paremmin kuin millään muulla tavalla. Jos vielä nostetaan isänmaan etu pyhäksi ja tehdään näin muiden risteävistä tai vastakkaisista eduista pyhää vastustavia eli pahoja, on luotu demonisoimalla viholliskuva.

Pahuus on kuitenkin siitä hankala asia, että se on liian iso juttu jokapäiväiseen käyttöön. Siksi pahuudesta kerrotaan yleensä rivien väleissä tai vihjaillen. Mutta kun oikein kunnollisesta pahuudesta pääsee jossain kohtaa puhumaan ihan luvan kanssa, niin silloin kannattaakin käyttää tilaisuus hyväksi. Sen tilaisuuden käytti Venäjän federaation presidentti Vladimir Putin pitäessään puheen Auschwitzin vapauttamisen kunniaksi. Ruodin tässä puhetta, joka on hyvä lukea myös kokonaan, ei vain tässä esiintyvät katkelmat.

”It is hard to imagine that real death factories, mass shootings and deportations were a reality of the 20th century, that they were organised in cold blood in what then seemed to be a civilised Europe. Yes, they were planned, organised in cold blood.”

Tässä tärkeintä on se mitä Putin ei muistele. Hän ei muistele, että sisällissodassa ja Stalinin vainoissa Venäjällä oli keinoiltaan hieman erilaisia, mutta vähintään yhtä tuhoisia tapoja hävittää vihollisiksi julistetut ihmiset. Venäjän ongelmien yksi syy on täysin läpikäymättä jäänyt menneisyys. Jos ei ole ymmärrystä tehdyistä virheistä, on tuomittu toistamaan niitä. Sekin tekee osaltaan nykytilanteesta pelottavan.

”However, as history has shown wherever ideas of ethnic or racial supremacy are put into people’s heads and the seeds of inter-ethnic hatred are sown, wherever traditional human values are destroyed and trampled upon, civilisation is quickly and inevitably replaced with barbarity, while peace is replaced with cruel conflicts, war and aggression.”

Tässä Putin kertoo kansalliskiihkoilun, rasismin ja vihankylvön vahingoittavan sitä vaalivaa yhteisöä, sen ajautuessa sitä myötä aggressiivisuuteen ja sotiin. Niinpä.
Tiukalla kurilla ja yhtenäiskulttuurilla on vielä sekin vaikutus, että se tukahduttaa uudistusmielen eri elämänalueilla. Varsinkin liike-elämässä innovaatiot ovat keskeinen menestyksen edellytys. Innovaattorit taas ovat usein ihmisiä, joille kuri ja järjestys ovat myrkkyä. Tämä innovaatioiden nousu palveluiden ja tuotteiden kohdalla on yksi Venäjän talouden kipeästi kaipaamista uudistuksista, ettei se olisi talouden rakenteissaan kehitysmaan kaltainen raaka-ainetuottaja.

”Such crimes do not and should not have a term of limitation. They can be neither forgiven nor forgotten. Any attempts to hush up these events up, distort, ‘rewrite’ history are unacceptable and immoral.
Frequently such attempts cover up the desire to conceal one’s shameful behaviour – cowardice, hypocrisy and treason, and to justify one’s direct or indirect, silent collusion with the Nazis in implementing their criminal policy.”

Tässä Putin hyökkää holokaustin kieltäjiä vastaan, unohtaen toki samalla oman maansa voimakkaasti antisemitistisen historian. Paradoksaalisuutta on myös sillä puolella, kun Venäjän valtio itse aktiivisesti muokkaa kouluissa opetettavaa historiaa. Vaikka mikään historian tulkinta ei ole lopullinen totuus, on siinä iso ero, pyrkiikö historiankirjoituksessa kuvaamaan menneisyyttä mahdollisimman todenmukaisesti vai nykyhetken tarpeisiin sopivasti. Ihan sama koskee muuten journalismia.
Tämä kappale puheessa oli kuitenkin vain johdantoa varsinaiseen tavoitteeseen eli historian väärinkäyttämiseen nykyhetken tarpeisiin:

”However, historical facts are irrefutable. Thus, they show that Banderites and other collaborationists and Hitler’s henchmen were themselves involved in the destruction of the Jewish people, in the destruction of Jews in Lvov, Odessa, Kiev and other Ukrainian towns and cities, while the Nazis in the Baltic states conducted ethnic cleansing in Vilnius and Riga, in Kaunas and Tallinn.”

Banderiitit ovat venäläisessä kielenkäytössä ukrainalaisia natseja. Nimitys tulee Stepan Banderasta, joka oli jyrkän siiven ukrainalainen nationalistijohtaja, jonka kirjaviin ja verenkarvaisiin vaiheisiin kuuluvat muun muassa tuomio Puolan sisäministerin murhasta, yhteistyö natsien kanssa, joutuminen Sachsenhausenin keskitysleiriin ja sodan jälkeen muutto Saksaan pakoon Neuvostoliittoa, jossa KGB myrkytti hänet 1959.
Putin nostaa esiin paikallisten tukemat tai jopa toteuttamat juutalaisvainot ukrainalaisissa kaupungeissa ja Baltian maissa. Ne ovatkin totta. Mutta niin ovat totta vainot lukemattomissa muissakin natsi-Saksan miehittämissä kaupungeissa ympäri miehitettyä Itä-Eurooppaa, myös Neuvostoliitossa. Mutta vain ukrainalaiset, virolaiset, liettulaiset ja latvialaiset hän leimaa pahuuden palvelijoiksi. Ukrainalaiset ovat listalla sodan vuoksi, mutta Baltian maiden nostaminen tähän joukkoon enteilee ikäviä aikoja Suomenlahden etelärannikolle.

”In this connection, I would like to say that as we have just recalled, Russians bore the brunt of the battle against Nazism. Seventy percent of all the Red Army officers and men were Russians, and the Russian people made the largest sacrifice in the name of victory.
However, here within the confines of the Jewish Museum and Tolerance Centre I would like to recall that Jewish citizens of the Soviet Union made an enormous contribution to the victory over our enemy. More than half a million Jews fought in the Red Army, over 40 thousand were members of partisan units. Almost a third of them (27 percent) were volunteers. Almost 200 thousand were killed in battles for their Fatherland.”

Tässä Putin korostaa venäläisten kokeneen suurimmat uhrit natsien kaatamisessa ja sekin on totta. Juutalaisten mukanaoloa tässä halukkaassa uhrivalmiudessa korostetaan tässä tilastojen voimalla. Näin luvullisina faktoina esitetään, että juutalaiset olivat Neuvostoliiton ja Neuvostoliitto juutalaisten puolella, vaikka näin ei historian kaikkina hetkinä ole ollutkaan. Ylipäätään Suuren isänmaallisen sodan aikana helpotettiin kaikkien niiden ryhminen eloa ja oloa, jotka katsottiin tarpeellisiksi sotaponnistusten edistämiseksi.

”As we celebrate this year the 70th anniversary of the Great Victory we will again and again address words of our warmest gratitude to our dear veterans, including those present here, those who gave themselves for the freedom and independence of their Motherland.”

Juutalaisilla oli puheessa isänmaa, Fatherland. Tässä venäläisillä on äidinmaa, Äiti Venäjä, Motherland. En osaa sanoa, mikä tämän eron merkitys on, mutta ero kielenkäytössä siinä joka tapauksessa on. Ja missä on ero kielenkäytössä, on ain myös jonkinlainen ero reaalitodellisuudessa. Sitä onko se ero jollain tavalla positiivinen tai negatiivinen, en osaa sanoa.

”Friends, as we pay tribute, we should look ahead into the future. Crimes similar to the Holocaust should not be repeated. This is our common duty and without exaggeration the most important and pressing task for the entire world community.
True, there has been significant change on the world arena in the past decades. However, we see that antihuman ideas are still alive.
We continue coming across attempts at dividing humankind on ethnic, racial or religious grounds and demonstrations of anti-Semitism, Russophobia and aggressive intolerance of other ethnic groups, cultures and traditions.”

Tässä Putin vihjaa, että toisen maailmansodan kaltainen valtava taistelu pahaa vastaan voi olla edessäkin. Hän myös nostaa russofobian antisemitismin rinnalle, kertoen näin puheen kuulijoille, että se olisi ilmiönä samaa luokkaa kuin juutalaisvastaisuus. Russofobiaakin toki esiintyy inhimillisessä kirjossa, mutta mikroskooppisesti verrattuna lähes globaalliin antisemitismiin. Sen sijaan yhä lujenevaa kritiikkiä Putinin ja Venäjän toimia vastaan esiintyy yhä enemmän.
Israelin valtio käyttää itseensä kohdistuvan kritiikin torjumiseen usein sen etnistämistä. Samaa kuviota rakentaa tässä Putin, ainakin kotiyleisölleen.

”Nazis made use of these primitive instincts back in their times, while now they are used by neonationalists, extremists and terrorists in a number of countries and regions.
We have to counter these threats together, to protect the peace and freedom of the people together, defend the right of states and peoples to choose their own development path.”

Joka tapauksessa tässä Putin maalaa kuvan pahan haltuun joutuneesta maailmasta, jota Venäjän on nyt varustauduttava pelastamaan. Erikseen Putin vielä näkee tarpeelliseksi korostaa valtioiden ja kansojen oikeutta valita omat kehityspolkunsa itse.
En tiedä mitä pahisten luettelossa esiintyvä neonationalisti tarkoittaa, mutta silläkin on varmasti oma sisältönsä ja tarkoituksensa. Sana rantautunee piakkoin Suomeenkin Kremlin kellokkaiden kautta. Toivottavasti pääministeri ei sitten käytä sitä puhuessaan eduskunnalle.

”We all know how dangerous and destructive double standards and indifference to others may be. Take, for instance, the current tragedy in the southeast of Ukraine, where the peaceful population of Donetsk, Lugansk and other towns and cities have been shot for months in cold blood.”

Tässä kuvataan Ukraina tunnottomaksi teurastajaksi, joka rinnastetaan kaikkeen pahaan, jota puheessa on esitetty. Putin tulee näin kuvanneeksi, että Itä-Ukrainassa käydään hyvän ja pahan taistelua. Putinin mielestä erityisen vaarallista ja tuhoisaa on kaksinaismoralismin ja välinpitämättömyyden yhdistelmä. Niinpä.

Uskoisin tämän puheen olevan tarkoitetun nimenomaan venäläisten korville. Siinä kohotetaan kansallishenkeä ja kerrotaan, että meillä on hieno historia, jonka uhreista on syytä olla ylpeä ja joista koko maailman pitäisi olla kiitollinen. Sen sijaan ulkomaailma maalataan ikävillä sävyillä ja uhkaava vastakkainasettelu sen kanssa on lähes vääjäämätön päätelmä puheen sisällöstä.

Kaiken tämän pahuudesta puhumisen keskellä on hyvä muistaa, että Putin itse on myös melkoisen itse pahuus -narratiivin kohde. Erimielisyys vallitsee siitä, että onko hän strateginen nero, jolla on suuri suunnitelma vai ad hoc -pohjalta toimiva, häikäilemättömyydellään tähän asti pärjännyt sohlaaja. Pitää muistaa, että Vladimir Putin ei ole poliitikko siinä mielessä kuin me poliitikot miellämme. Hänellä on ehdottoman epädemokraattisia määriä ehdotonta käsky- ja vaikutusvaltaa; kansanedustuslaitos, lainsäädäntö, tuomioistuimet ja kaikki julkiset ja pääosin yksityisetkin yhteiskunnalliset instituutiot, erityisesti media, taskussaan. Hänellä on kyky ja myös halu  toimia nopeasti ja voimakkaasti. Siksi hän pystyy asioihin, joita emme usko poliitikkojen pystyvän tekemään.

Itse lähden hänen toimintansa tulkinnassa siitä, että hänen tärkeimpänä tavoitteenaan on turvata oma valtansa. Kaikki muu toiminta on sille alisteista. En tiedä tietenkään varmasti pitääkö tämä paikkansa, mutta ainakin se tyydyttävästi selittää tähän astiset tapahtumat ja myös ikävältä nyt näyttävän tulevaisuuden. Tämä tulkinta Putinin sisimmäisestä motiivista avaa myös pelottavia näkymiä. Jos Venäjän talouden näkymät ovat lähellekään niin synkkiä kuin näyttää, voi Putin yrittää jotain epätoivoisen isoa ja tuhoisaa, joka tarjoaa hänelle mahdollisuuden selviytyä. Siksi tällaiset puheet pahuudesta ympäröimässä Venäjää ovat niin huolestuttavia.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Ämarin täydellinen turpomyrsky

Ämarin harjoituksesta alkanut kiivas turvallisuuspoliittinen keskustelu ei välttämättä merkityksellisellä sisällöllä juhli, mutta sen kiivaus kertoo tärkeistä asioista. Itse asia ei näytä olevan niinkään merkittävä, mutta kohu, reaktiot ja sen myötä syntyneet uudet merkitykset Ämarin harjoitukselle ovat tärkeitä asioita. Ämari on melko tavalla täydellinen myrsky, jonka takia tuuli on nyt yltynyt erittäin kovaksi ja vahingoilta tuskin vältytään.

Ensinnäkin tapaus tuntuu vastaavan melkeinpä kaikkien pelkoihin. Pelkoja onkin syntynyt enemmän kuin riittävästi viimeisen vuoden aikana. Niille, ketkä pelkäävät Yhdysvaltoja, tämä on suorastaan demoninen tapaus. Niille, jotka pelkäävät Natoa, se todistaa heti isäntämaasopimuskohun jälkeen, miten läheisiä olemme. Vaikkei tämä Nato-harjoitus olekaan. Niille, jotka pelkäävät lännestä irrottautumista, se todistaa, että yhteistyö ja integroituminen voidaan katkaista minä hetkenä hyvänsä. Niille, ketkä pelkäävät Venäjää, se todistaa, että Kremlin sapelinkalistelu vaikuttaa Suomen politiikkaan. Niile, ketkä pelkäävät media, tämä todistaa vapaan tiedonvälityksen vahingollisuuden.
Se, miten relevantteja nämä pelot ovat ja kuinka tosia niiden pohjalta tehdyt johtopäätökset, on sitten eri asia. Tämä sama asia tulee vaivaamaan tapauksen selvittämistä. Kukin pelkää edelleen sitä omaa pelkoaan, eikä välttämättä hyväksyä sen takia muita kuin omaa pelkoa tukevia selityksiä ja selvityksiä. Tämä tapaus on mennyt niin sirpaleiseksi, että täysin oikea ja kattavakaan selvitys ei saisi enää hyväksyntää. Syntipukki toki voidaan valita, mutta hänestäkin tullee toisten silmissä konna, toisten silmissä sankari.

Toisekseen tämä on sopivan pieni asia. Jos tämä olisi isompi ja tärkeämpi, moni suu tukkeutuisi jo epävarmuudesta. Mutta kyllähän yhdestä sotaharjoituksesta voi kuka vain sanoa mitä vain. Ja he ketkä haluavat vetää tästä isompia linjoja, voivat uskottavasti senkin tehdä, koska kytköksiä piisaa.  Ihmisten väliset riidat käydään yleensä pienistä asioista, vaikka riidanhalun syyt taustalla ovat isoja ja tärkeitä.

Kolmanneksi tämän kohun suuruus kertoo ulko- ja turvallisuuspoliittisen konsensuksen ohuudesta. Tai voihan hyvin olla, että konsensus on itse asiassa joukko aika eri tavalla tilanteen hahmottavia näkemyksiä, jotka kaikki ajattelevat olevansa Suomen linja. Tasavallan presidentin juuri lanseeraama jakkara-mallinen aktiivinen vakauspolitiikka neljine tukijalkoineen on omiaan tällaisen näennäisen konsensuksen synnyttämiseen.

Tässä kohussa ovat mukana melkeinpä kaikki turvallisuuspolitiikkamme kipupisteet: puolueettomuutta vusikymmeniä (valheellisesti) vaalineen maan sotilaallinen yhteistyö länteen, varsinkin USAn kanssa. Baltian maiden asema, joka on kirkastunut Putinin aggressioiden myötä ehkä keskeisimmäksi turvallisuusongelmaksemme. Ruotsin helppous tehdä päätöksiä, jotka meille ovat vaikeita. Venäjän selkäytimestä asti pahalta tuntuva todellinen tai kuviteltu uhmaaminen. Lisäksi tämä tapaus ylipäätään korostaa, että me itse epäilemme tai jopa tahdomme olevamme sillä pahamaineiselle harmaalla alueella. Samalla tämä korostaa, miten EU:n turvallisuuspoliittinen ulottuvuus on tosiaan vain poliittinen, ei sotilaallinen.

Kohun synty kertoo myös systeemin heikkouksista. Tästä Risto Volanen kirjoitti tuoreeltaan jälleen kerran mielenkiintoisen näkemyksen. Myös Matti Pesu purki tilannetta ansiokkaasti The Ulkopolitistissa. Tällaiset prosessit ovat aina osaltaan viestinnällisiä epäonnistumisia, sekä syntyvaiheessa että varsinkin myöhemmin. Rippusina paljastuvat uudet, välillä ristiriitaiset seikat pitävät yllä ja kohottavat somen hiivamieltä. Tyypillistä näille on, että saatetaan jäädä jauhamaan jotain kokonaisuden kannalta pientä asiaa, kuten tässä esimerkiksi sitä, kuka kutsui harjoitukseen, miten ja milloin. Jokainen uusi asia, mitätönkin, saa tässä kontekstissa ansiotonta arvonnousua otsikkoihin asti.

Tässä saattaa myös olla osansa uudella perustuslailla, jonka työnjako ei varmasti ihan täysin selvä vielä ole. Tämä Ukrainan kriisi kaikkineen on uudelle perustuslaille ja ennen kaikkea sen soveltamiselle kova testi. Hallituksen taival on ollut syksyn ja talven ajan vähintäänkin vaivalloista. Sen tekemisiä tulkitaan jatkuvasti vaivaisuuden kautta. Myös pääministeri Stubbin ja ulkoministeri Tuomiojan henkilökohtaiset julkikuvat ovat ottaneet osumaa viime aikoina urakalla ja se on yksi tälle kohulle altistava tekijä. Eikä pidä unohtaa lähestyviä eduskuntavaalejakaan.

Osansa kohun synnyssä on myös tiedon salaamisella. Se on osa sotilaallista yhteistyötä ja se on osa asioiden valmistelua. Minusta on oikein ja luonnollista, että asioita valmistellaan myös salassa. Mutta se edellyttää luottamusta. Nyt kuvittelisin, että joku ei luottanut hallitukseen ja tasavallan presidenttiin, kun vuosi tiedot. Sen asian selvittelystä voi tulla ruma oheisepisodi tähän muutenkin ikävään prosessiin. En tiedä mikä oli tiedon vuotamisen motiivi, mutta epäilen suuresti, että tulos ei ollut haluttu. Nyt on valtiojohdolla, tai itse asiassa tasavallan presidentillä kova homma yrittää paikata vahinkoja niin koti- kuin ulkomaillakin. Pitkiä päiviä on luvassa monilla lähetystötyöntekijöillä Helsingissä tällä viikolla, kun tästä raportoivat ja tätä analysoivat pääkaupunkeihinsa.

En tiedä vielä, mitä kaikkea tästä Ämari-tapauksesta on opittavaa. Paitsi ainakin sen, että kun kaikki ovat turvallisuuspoliittisesti hyvin varpaillaan, huuto yltyy helposti. Normaalisti sanoisin, että nyt pitää kaikki kertoa heti, avoimesti ja kaikkineen. Mutta kun turvallisuuspolitiikassa niin ei voi tehdä. Mutta silti sanoisin, että nyt olisi aika olla ainakin aiempaa avoimempi. Se homma taitaa jäädä presidentille, sillä kenelläkään muulla ei uskottavuus enää riitä. Jäämme odottamaan mitä tapahtuu ja toivomaan, ettei tämä olisi turvallisuuspoliittisen myrskykauden alku.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Poikkeusoloihin varautumisesta

Levottomat ajat ovat saaneet monen miettimään, miten lisätä turvallisuuttamme. Julkisessa keskustelussa tämä lisääntynyt turvallisuuden tarve ohjautuu hyvin pitkälti asevaraisen turvallisuuden puolelle. Puolustusvoimat, Maanpuolustuskoulutusyhdistys ja reserviläisjärjestöt huolehtivat sotilaallisesta puolesta ja silmämääräisesti katsottuna moni näyttää aktivoituneen siihen suuntaan. Mutta Suomen kyky selvitä ajan haasteista on paljon kiinni tavallisista kansalaisista tavallisessa elämässään.

Meitä uhkaavat asiat sisältävät aina elementtejä, jotka eivät ole sotilaallisesti hoidettavissa. Tai uhkat voivat olla jopa puhtaasti sellaisia, joissa koetellaan tavallisten kansalaisten kykyä ja halua kestää koettelemuksia ja epävarmuutta. Oli kyseessä sitten sodan ulottuvuuksia sisältävä kansainvälinen kriisi tai luonnonkatastrofi, on varautuminen kuitenkin samanlaista. Hernekeittopurkki kaapissa ja salasanan uusiminen ovat kummatkin isänmaallisia tekoja.

Tässä muutama asia, joita jokainen voi tehdä parantaakseen omaa ja sitä kautta Suomen valmiutta kestää erilaisissa tianteissa. Aivan kuten asevaraisessa turvallisuudessakin, jo pelkkä tieto jostain kyvystä voi hyvinkin olla riittävä este uhalle.




Kodin toiminta

Oman kodin varustaminen erilaisiin häiriötilanteisiin on olennaista. Kotivara on aina hyvä olla olemassa. Lämmön- ja valonlähteitä tarvitaan niinikään, parhaimmillaan jopa omaa sähköntuotantoa. Myös sopivan määrän käteistä varaaminen on paikallaan.

Ylipäätään kannattaa miettiä, miten pärjäisi viikon, mieluummin kaksi omillaan, ilman johdosta tulevaa sähköä, hanasta tulevaa vettä ja kaupasta kannettavaa ruokaa. Sekä konkreettinen varustautuminen että henkinen varautuminen kumpikin auttavat kestämään poikkeusoloja. 

Kannattaa muistaa, että yhteiskuntamme on rakennettu normaaliarkeen ja poikkeustilanteissa viranomaisten voimavarat riittävät vain elintärkeiden asioiden hoitamiseen. Siksi useimpien on pärjättävä omillaan.


Väestönsuojelu

Väestönsuojelu on monien mielissä sama kuin pyöräkellarina toimiva pommisuoja. Mutta se on paljon muutakin. Kannattaa ottaa selvää lähiympäristön väestönsuojelujärjestelyistä sekä tutustua hätämerkkehin ja muihin ulottuvuuksiin. Kirjallisia ohjeita on ikävä etsiä kännykästä kiireessä, kun pilli soi ja on hätä.

Varaudu.info -sivusto antaa ohjeet onnettomuuksien ehkäisemiseen ja vaaratilanteissa toimimiseen. Sivusto käsittelee mm. sääilmiöiden, saastuneen veden, ympäristön pilaantumisen, sähkökatkojen, lämmönjakelun häiriöiden, pandemioiden, maasto- ja metsäpalojen ja kyberturvallisuuden näkökulmaa kansalisen varautumisessa. Ohjeet kannattaa käydä läpi ennakkoon.


Suojaa digitaalinen olemassaolosi

Tähän ryhmään kuuluvat paitsi tietokoneet, kännykät ja tabletit, myös erilaiset verkkopalvelujen tunnukset ja salasanat. Vaihda salasanojasi (hyviksi) säännöllisesti. Joka kerta, kun teet sen, vaikeutat pahojen aikeiden kanssa liikkeellä olevien urakkaa. Tee myös tarjotut päivitykset koneeseesi, sillä ne sisältävät aina paikkauksia tietoturvaan. Hanki tietoturvaa, sitä saa ostettua hyvin edullisesti. 
Jos koneellasi on oikeasti arkaluontoista asiaa, niin julkisten wifi-verkkojen käyttöä kannattaa harkita tarkkaan, varsinkin kansainvälisten lentokenttien tapaisissa ympäristöissä. Älä myöskään käytä aina samaa muistitikkua, jota käytät vuorotellen omassa ja tuntemattomissa koneissa.

Verkossa vältä epäselviä linkkejä ja tarjouksia, jotka ovat liian hyviä ollakseen totta sekä ylipäätään hämärähommilta haiskahtavia asioita. Myös vähääkään kummalliselta vaikuttavat liitetiedostot kannattaa jättää klikkaamatta ja varmistaa lähettäjältä niiden aitous. Itsestään ei kannata antaa mitään (oikeita) tietoja kuin tahoille, joista voi olla varma. Osana tätä kannattaa miettiä, että pärjää myös tarpeen tullen ilamn tietoverkkoja.

Kyberturvallisuus on toki paljon enemmän, mutta jo näillä ohjeilla lujitat omalta osaltasi Suomen kykyä puolustautua kyberhyökkäyksiä vastaan.


Valppaus

Valppaus on sekä määrällinen että laadullinen hyve. Seuraamalla aktiivisesti mitä maailmassa ympärillämme tapahtuu, osaa suhtautua asioihin ja vastaan tulee vähemmän yllätyksiä. 

Valppauteen kuuluu myös tiedollinen puoli. Informaatiosota on käynnissä ja se vaatii paljon varsinkin meiltä suomalaisilta, jotka olemme tottuneet luottamuksen täyttämään yhteiskuntaan. Lähdekritiikki ei tarkoita että kaikki valehtelisivat omalla tavallaan, vaan että laajan kuvan ja valheet erottaa paremmin, kun on tarkastellut asiaa eri kulmista. Eri kulmat eivät silti ole samanarvoisia tai edes totta. Moni myös valehtelee tarkoituksella tai välittää ymmärtämättömyydessään muiden valheita.

Suomalaiseen mediaan voi luottaa, mutta ei sekään täydellistä ole. Saman voi sanoa suomalaisesta virkakoneistosta. Aktiivinen asioiden seuraaminen useasta eri lähteestä, lähdekritiikki ja osallistuminen keskusteluun luovat osaltaan Suomen turvallisuutta. 

Valppaus on myös naapuriapua. Jos on valmistellut itsensä hyvin ja pärjää poikkeustilanteessa, pitää katsoa, että tarvitseeko naapuri tai naapurin naapuri apua. Poikkeustilanne vaatii valpasta yhteisvastuuta.


Maltti

Jos ja kun jotakin odottamatonta tapahtuu, syntyy kuohuntaa. Kuohunta puolestaan johtaa ylilyönteihin. Ylilyönnit puolestaan tekevät vahinkoa, johtaen pahimmillaan hysteriaan. Siksi maltti on olennainen asia.

Kun niskaan tulee lunta, se tuntuu ensin sietämättömältä, mutta nopeasti kylmä haipuu pois. Samalla tavalla pitäisi suhtautua vastaan tuleviin tapahtumiin ja käänteisiin, maltilla ja ymmärryksellä siitä, että päälle tunkeva oma tunne ei kerro koko totuutta tilanteesta. Olennaista on pitää kiinni avoimesta, ihmisoikeuksia kunnioittavasta luottamusyhteiskunnasta, jonka olemme onnistuneet rakentamaan. Kun useimmilla hermo pitää, kestää maakin.

Kirjatkaa lisää varautumiseen liittyviä asioita kommenteihin, kiitos.



torstai 15. tammikuuta 2015

Vieraskynä: Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion yhteistyö

Synkkenevä sinfonia

Kun on seurannut Venäjän ortodoksisen kirkon toimia ja lausuntoja, jotka liittyvät Krimin valtaukseen ja Itä-Ukrainan sotaan, on voinut hieman hämmentyä. Kirkko on ollut jossain määrin ambivalentti. Valtio ei ole saanut täyttä tukea Krimin miehitykselleen: kirkon johtaja patriarkka Kiril ei saapunut keväällä kuulemaan Putin puhetta, jossa Krimin valtausta juhlistettiin. Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko on myös vaatinut Krimin palauttamista Ukrainalle. Toisaalta kirkko palkitsi juuri äsken Kremlin propagandisti Dmitri Kiseljovin korkealla kunniamerkillä. Myös kirkon ja yhteiskunnan suhteista vastaavan komitean puheenjohtaja, rovasti Vsevolod Chaplin, on kunnostautunut antamalla erilaisia, enemmän tai vähemmän, lännenvastaisia lausuntojaan.
Yritän tässä kirjoituksessa hahmottaa Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion suhteita sekä selvittää hieman sitä, missä määrin ne tekevät yhteistyötä ja missä määrin puolestaan pyrkivät lähinnä hyötymään toisesta osapuolesta.
Kirjoituksen alkuosassa käsittelen jonkin verran Venäjän ortodoksisen kirkon historiaa viime vuosisadalla, koska näkemykseni mukaan nykytilanne on historiallisen kehityksen seurausta ja toisaalta Venäjän kirkon historia ei välttämättä ole yleisesti tunnettua teologipiirien ulkopuolella. Historiaosuuden jälkeen käsittelen enemmän sitä, miten kirkon toiminta pitäisi ymmärtää nykyisessä turvallisuuspoliittisessa kontekstissa.
Olen yrittänyt perustaa näkemykseni kirjallisiin lähteisiin, mutta en ole nootittanut kirjoitusta tieteellisellä tarkkuudella. Olen ottanut mukaan jonkin verran linkkejä - etupäässä englannin kielellä - jos ne eivät ole maksumuurien takana. Lopussa on myös lyhyt kirjallisuusluettelo.

Kirkko kommunismin aikana

Ortodoksinen kirkko joutui bolshevikkivallankumousta seuranneen sisällisodan jälkeen ankaran vainon kohteeksi. Tämä johtui osin siitä, että kirkko oli ollut ennen vallankumousta tiivissä yhteistyössä valtion kanssa ja tukenut sittemmin sisällissodassa hävinneitä valkoisia. Toinen syy oli aatteellinen, neuvostovaltion virallinen ideologia oli militantin ateistinen.
1920- ja 30-luvuilla kirkon omaisuus takavarikoitiin, kirkkoja ja luostareita suljettiin, papistoa sekä luostariasukkaita vangittiin ja tuomittiin pakkotyöhön tai teloitettiin.
Valtion toimista huolimatta kirkko ei tuhoutunut täysin vainoissa, vaan osoittautui sitkeäksi. Ja jo ennen toista maailmansotaa nähtiin osoitus siitä, että kirkon sisällä oli erilaisia selviämistrategioita.
Vuonna 1927 silloinen virkaa tekevä patriarkka, metropoliitta Sergius antoi julistuksen, jossa julistettiin kirkon lojaalisuutta neuvostovaltiolle. Julistuksessa vaadittiin samaa lojaalisuutta myös ulkomaille paenneelta venäläiseltä papistolta. Kaikki kirkon piirissä eivät hyväksyneet edes pakon sanelemaa myöntyväisyyspolitiikkaa, ja julistus vahvisti osaltaan Venäjän ortodoksisen kirkon jakaantumista toisaalta pakolaiskirkoksi (Venäjän ortodoksinen kirkko ulkomailla, Русская православная церковь заграницей) ja maanalaiseksi kirkoksi (Todellinen ortodoksinen kirkko, Истинно-Православная церковь).
Kirkkoon kohdistuneet vainot loppuivat, kun Stalin päätti toisen maailmansodan sytyttyä ottaa kirkon mukaan sotaponnisteluihin tukemaan kotirintamaa - ehkä myös osittain siksi, että kirkko sai toimia ainakin suhteellisen vapaasti natsien miehittämillä alueilla. Myöntyväisyyslinjaa vetänyt metropoliitta Sergius valittiin patriarkaksi vuonna 1943 ja kirkon sallittiin taas toimia. Tällöin kylvettiin näkemykseni mukaan siemenet, jotka näkyvät edelleen kirkon johdon suhteessa valtioon, kuten myöhemmin yritän osoittaa.

Kirkon ja valtion yhteistyön vakiintuminen

Stalin ei sallinut kirkon toimia hyvää hyvyyttään, vaan halusi siitä työvälineen valtion käyttöön. Niinpä kirkko joutui valtion tiukkaan kontrolliin. Ei ole varmaa, milloin KGB ryhtyi soluttautumaan kirkon papistoon, mutta todennäköisesti viimeistään Nikita Hrushtshovin kaudella (1953–64) kirkko oli jo valtion tiukassa ohjauksessa. Tuolloin kirkko kohtasi myös samankaltaisia vaikeuksia kuin bolshevikkivallan alkuvuosina: Stalinin aikana avattuja kirkkoja suljettiin uudestaan ja papistoa syrjäytettiin, vangittiin ja teloitettiin. Vainon yksi tavoite oli ilmeisesti korvata hankalana pidettyjä henkilöitä joko puhtailla KGB:n agenteilla tai edes neuvostovaltioon myöntyvästi suhtautuvilla henkilöillä.
Valtion ja KGB:n vaikutus näkyi ulkomaailmaan parhaiten siinä, miten kirkko osallistui kansainväliseen ekumeeniseen toimintaan. Jo vuonna 1946 perustettiin Kirkon ulkomaansuhteiden osasto (Department for External Church Relations, Отдел внешних церковных связей), joka kontrolloi kirkon yhteyksiä ulkomaailmaan.
Kirkon ja valtion sopimuksen sisältö näytti olevan yksinkertaisesti se, että kirkko julisti ulkosuhteissaan Neuvostoliiton virallista linjaa uskonnonvapaudesta ja pyrki mahdollisuuksien mukaan edistämään muita valtiollisia tavoitteita.
Tämä onnistui mainiosti Kirkkojen maailmanneuvostossa, jossa Venäjän ortodoksinen kirkko oli aktiivinen toimija 1960-luvulta lähtien. Kirkko onnistui tuomaan KMN:n agendalle mm. aseistariisunnan ja ydinaseiden rajoittamisen - jotka tietysti kuuluvat kirkoille, sikäli kun ne puolustavat rauhaa, mutta myös sattuvat olemaan osa tuolloista Neuvostoliiton ulkopoliittista liturgiaa.
Hiljattain kuolleen toisinajattelijapappi Gleb Jakunin tapaus osoittaa, miten kirkko oli 70-luvulla valtion kontrollissa. Jakunin oli yrittänyt vastustaa valtion harjoittamaa ortodoksiseen kirkkoon ja muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kohdistunutta painostusta ja häirintää mm. kirjoittamalla aiheesta julkisesti. Vuonna 1965 avoimen kirjeen saivat valtio ja patriarkka Aleksei I. Kirjeessä Jakunin kritisoi Hrushtshovin kauden kirkkoon kohdistunutta sortoa. Tällä kerralla käsky vaieta tuli omalta patriarkalta, ja Jakunin menetti pappeutensa 10 vuodeksi.
Kymmenen vuoden hiljaisen kauden jälkeen Jakunin jatkoi kirjelmöintiään ja kirjoitti nyt suoraan Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukselle, joka kokoontui Nairobissa 1975. Kirjeessä Jakunin syytti valtiota uskontojen vainoamisesta, mikä oli tietysti erittäin kiusallista kokoukseen osallistuvalle viralliselle Venäjän ortodoksisen kirkon delegaatiolle, ja joka jyrkästi kiisti kirjeen sisällön. Jakunin jatkoi valtion uskonnonvastaisten toimien kritisointia ja hänet vangittiin sittemmin neuvostovastaisesta kiihottamisesta vuonna 1980. Jakunin vapautettiin vasta glasnostin aikana vuonna 1987.
Toinen esimerkki aiheesta löytyy KGB:n omista papereista, jotka tulivat julkisuuteen, kun Jakunin vapautumisensa jälkeen tutki lyhyen aikaa KGB:n arkistoja. Jakunin ja Lev Ponomarjovin löytämässä aineistossa mainittiin mm. kirkon korkea-arvoisten piispojen koodinimiä ja myös, että KGB oli onnistunut lähettämään Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukseen peräti 47 agenttia, mikä on kiitettävä määrä, kun kokoukseen yhteensä osallistui 847 delegaattia 301 jäsenkirkosta.
Brezhnevin ajan (1964–82) loppuvaiheisiin mennessä Neuvostoliiton virallinen ideologia, marxismi-leninismi oli jo jossain määrin menettänyt viehätystään ja sen rinnalle tuotiin enenevässä määrin kansallismielistä propagandaa. Todennäköisesti juuri näiltä ajoilta on lähtöisin venäläinen ortodoksisuuden suuri kummajainen - uskonnon ja neuvostonostalgian sekoitus. Sitä voi yrittää ymmärtää katsomalla asiaa maallisesta ja kirkollisesta näkökulmasta.

Kirkon kansalliset asemat

Maalliselta katsantokannalta kirkko oli ollut mukana Suuressa isänmaallisessa sodassa taistelemassa fasisteja vastaan ja toisaalta kirkko oli vanhassa 1800-luvun slavofiilisessä katsannossa erottamaton osa venäläistä identiteettiä. Joten jos uskonnon sisällöstä ei juuri piitannut, niin myös muuten uskonnoton pystyi näkemään ortodoksisen kirkon positiivisena, jopa samastuttavana instituutiona.
Toisaalta kirkon puolelta valtio voitiin nähdä autoritaarisena, järjestystä tuovana organisaationa. Kristillisessä teologiassa on myös vahva traditio siitä, miten esivallalle - vaikka se olisikin epätäydellinen - pitää olla kuuliainen. Joten jos puhdas opportunismi tai vain selviämiseen pohjautuvat strategiat jätetään pois, niin myös kirkon piirissä oli tilaa ajattelulle, jossa valtio nähtiin positiivisessa valossa.
Näitä molempia katsantoja yhdistämään tarvitaan kuitenkin vahva kansallistunne, joka pystyy yhdistämään kuitenkin pohjimmiltaan varsin erilaiset aatteet. Aatteiden yhdistymisestä voi olla tuloksena esimerkiksi sellaisia kummajaisia, kuten kiihko-ortodokseja, jotka eivät kuitenkaan usko Jumalaan.
Tällainen nk. neuvostofundamentalismi elää edelleen venäjän ortodoksisen kirkon piirissä ja sen ilmentymiä ovat esimerkiksi papiston lausunnot siitä, miten Stalin oli hyvä hallitsija ja ainakin osittain myös Igor Girkinin johtama Venäläinen ortodoksinen armeija (Русская православная армия).
Neuvostofundamentalismin kanssa läheistä sukua on slaavilaisuuteen ja vallankumousta aikaa edeltävään Venäjään nojautuva, ehkä lähinnä oikeistolaiseksi luokiteltava fundamentalismi, jota voi olla vaikea erottaa neuvostofundamentalismista. Tärkein erottava piirre on suhtautuminen kommunismiin, Staliniin ja neuvostoajan turvallisuuskoneistoon. Jos suhtautuminen näihin on positiivista, lienee kyse neuvostofundamentalisteista.
Oikeistolaista ortodoksifundamentalismin piirteitä ovat voimakas juutalais- ja länsivastaisuus. Ja siinä missä neuvostofundamentalisti saattaa itse rakastaa juonitteluja ja hämäyksiä, on oikeistofundamentalistin maailmankuva usein vapaamuurarien, Bilderbergin tai muiden hämärien tahojen salaliittoja täynnä. Eräs tunnettu oikeistolinjan edustaja oli jo vuonna 1995 edesmennyt Pietarin metropoliitta Ioann.

Aleksein aika

Kun Neuvostoliitto romahti, muuttui myös kirkon ja valtion suhde. Ainakin aluksi myös valtion ote kirkosta heikkeni. Eräs anekdootti kertoo piispasta, joka sai vanhaan tapaan jonkin ortodoksisen kansainvälisen tapahtuman osanottajalistan. Vanhaan tapaan piispa lähetti listan paikalliselle KGB:lle, joka kuitenkin vastasi piispalle, ettei se enää puutu kyseisiin asioihin. Tapaus tuli julkisuuteen, kun KGB samalla vuoti kirjeenvaihdon piispan kanssa paikalliselle lehdelle.
Kirkon johtajaksi valittiin vuonna 1990 virolais-saksalainen Aleksei II. Valinta oli ilmeisesti vapaa, vaikka sittemmin Jakunin ja Ponomarov löysivät KGB:n arkistoista viitteitä siihen, että Aleksei ainakin oli ollut KGB:n agentti. Tuossa vaiheessa kaikki korkeissa kirkollisissa asemissa olevat olivat joutuneet joka tapauksessa tekemään yhteistyötä KGB:n kanssa enemmän tai vähemmän, ja myös muiden ehdokkaiden taustalla oli samanlaisia kytköksiä.
Aleksei otti kirkon viralliseksi linjaksi sen, ettei kirkon tarvinnut tehdä tilintekoa kommunistiajan väärinkäytösten kanssa. Tällä oli suuri merkitys sekä kirkon sisäiseen elämään että myöhemmin kirkon ja valtion suhteisiin.
Ensimmäinen ja ainakin läntisestä katsannosta traagisin vaikutus oli siinä, että kirkon liberaalisiipi marginalisoitui. Liberaalisiiven merkittäviä edustajia olivat jo mainittu toisinajattelijapappi Gleb Jakunin, vuonna 1990 murhattu Aleksandr Men ja pastori Georgi Kotshetkov. Marginalisoituminen johtui toisaalta siitä, että esimerkiksi Jakunin vaati kirkolta tilintekoa menneisyyden kanssa. Jakunin vaatimukset eivät johtaneet katumukseen, vaan päin vastoin Jakunin itse joutui erotetuksi kirkollisesta yhteydestä. Toisaalta liberaaleja pidettiin liian länsimyönteisinä ja jopa protestanttishenkisinä, eivätkä tällaiset ajatukset sopineet kirkon valtavirraksi muodostuneen kansallisen ajattelun kanssa.
Vaikka Aleksei ei aloittanutkaan pesänselvitystä kirkon ja turvallisuuskoneiston suhteista, tuomitsi hän kommunismin ja piti tärkeänä kirkon ja valtion eroa. Kirkon ja valtion suhteet eivät olleetkaan Aleksein aikana niin lämpimät, kuin nyttemmin Kirilin aikaan. Tämä ilmeni mm. siinä, miten Aleksei onnistui neljässä päätavoitteessaan: valtion takavarikoiman kirkon omaisuuden palauttamisessa, ortodoksisen uskonnonopetuksen tuomisessa kouluihin, ortodoksisten sotilaspappien saamisesta armeijaan ja erityisaseman saamisen muihin uskontoihin nähden.
Tavoitteista ainoastaan ortoksisen kirkon erityisaseman turvaaminen onnistui, kun vuoden 1997 uskonnonvapauslain johdannossa Venäjän ortodoksisen kirkon asema venäjän kansan historiassa kirjattiin lakikirjaan.
Vaikka Alekseita on syytetty konservatiivismista ja kirkon ja valtion yhteistyön syventämisestä, näyttäisi hän ainakin jossain määrin pyrkineen pitämään kirkon jonkinlaisella keskitiellä, mitä voi tietysti lännestä katsoen vaikea havaita. Joka tapauksessa Aleksein aikana kirkko tuomitsi melko selkeästi kommunismin ajan, mikä ilmeni mm. kommunistien vainoissa kuolleiden ortodoksien julistamisessa pyhiksi (ns. uusmarttyyrit). Toisaalta vallankumousta edeltävää aikaa muistettiin lämmöllä, vaikkei aina täysin kritiikittömästi, esimerkiksi bolshevikkien teloittaman tsaariperheen jäsenet julistettiin myös pyhiksi, mitä aiheutti myös hieman kummastusta muussa ortodoksisessa maailmassa.
Slaavilaisuudesta, keisarinostalgiasta ja venäläisen imperialismin kaipuusta ammentava oikeistolainen kansallistunne vaikutti myös kirkossa ja siihen kytkeytyi myös vahva lännenvastaisuus. Tämä ei kuitenkaan näkynyt kirkon virallisissa ulkosuhteissa ja lausunnoissa. Kirkon ulkomaanosaston nykyisen johtajan, Kirilin suojatin, Metropoliitta Ilarionin pitämä puhe vuonna 2001 antaa hyvän kuvan kirkon tuolloisesta linjasta:

“The seventy years of Soviet persecution were an experience of fiery purgatory for the Russian Church, from which it should have come out entirely renewed. The most dangerous error would be not to learn from what happened and to return to the pre-revolutionary situation, as some members of the clergy wish to do nowadays.
The second danger is that. of militant Orthodoxy, which would be a post-atheist counterpart of militant atheism. I mean an Orthodoxy that fights against Jews, against masons, against democracy, against Western culture, 
against enlightenment. This type of Orthodoxy is being preached even by some key members of the hierarchy, and it has many supporters within the Church.”

Mainittakoon vielä, että Vladimir Putin ei ollut ensimmäisten presidenttikausiensa aikana erityisen tunnettu hurskaudestaan.

Kirillin aika

Aleksein kuoltua vuonna 2008 hänen tilalleen patriarkaksi valittiin seuraavana vuonna tuolloin kirkon ulkomaanosastoa johtanut metropoliitta Kiril. Kiril oli ja on edelleen kiistelty hahmo, mutta näyttää siltä, että hän on selvästi pyrkinyt lähentämään kirkon ja valtion suhteita.
Ennen valintaansa Kiriliä pidettiin hieman liberaaliin suuntaan kallellaan olevana ja hänen toivottiin uudistavan venäjän ortodoksista kirkkoa. Uudistuksia odottavat saivat kuitenkin pettyä, Kirilin osoittauduttua edeltäjäänsä huomattavasti autoritaarisemmaksi johtajaksi.
Kirkon ja valtion suhteiden lämpeneminen ei ole kuitenkaan täysin Kirilin ansiota, vaan siihen vaikutti myös se, että Dmitri Medvedevistä tuli hetkeksi Venäjän presidentti. Toisin kuin Putinia, Medvedevia - tai ainakin hänen vaimoaan Svetlana Medvedevaa - pidetään aidosti kirkollisena ortodoksina - kirkko sai hänen kaudellaan läpi pitkään ajamat vaatimuksensa uskonnonopetuksesta, sotilaspapeista ja kirkon omaisuuden palauttamisesta. Medvedev korosti kuitenkin lausunnoissaan uskontojen monimuotoisuutta Venäjällä, vaikka suhtautuikin ortodoksiseen kirkkoon myönteisesti.
Kiril ilmoitti heti valintansa jälkeen pyrkinvänsä rakentamaan Venäjälle venäläisen version bysanttilaisesta sinfoniasta, kirkon ja valtion tiivistä liitosta ja kun Kirilin toimia katsoo, niin shakkimestarin arvonimi olisi ehkä syytä myöntää hänelle, pikemminkin kuin Putinille. Vaikuttaa nimittäin siltä, että Kiril on tietoisesti muokannut ortodoksiselle kirkolle ainakin kaksi sellaista politiikkaa, johon valtion on ollut mahdollista ja helppo tarttua.
Ensimmäinen on ollut “maltillisen konservatiivisuuden” agendan edistäminen etenkin kirkon ulkosuhteissa. Kirkon ulkomaanosasto, sekä Kirilin että tämän seuraaja metropoliitta Ilarionin johtajankaudella, on pyrkinyt edistämään konservatiivisia arvoja sekä kotimaassa että ulkomailla. Kirkko on pyrkinyt luomaan verkostoja ulkomaille sellaisiin piireihin, joissa on kannatettu konservatiivisia - usein perhearvoja. Perhearvot, abortin ja homoseksuaalisuuden vastustaminen ja syntyvyyden lisääminen ovat olleet silmiinpistävän usein patriarkan agendalla. Kyseiset teemat sopivat tietysti mainiosti demograafisesta ongelmasta kärsivälle Venäjän valtiolle. Huomattavaa on kuitenkin, että kirkon aloitteet näissä asioissa eivät ole olleet ylettömän lännenvastaisia, vaan pikemminkin sävyltään nimenomaan konservatiivisia, tai vanhaa sanaa väärinkäyttääkseni, hieman taantumuksellisia. Veikkaukseni on, että tällä politiikalla on pyritty luomaan verkostoja ja levittämään konservatiivisia arvoja pehmeällä tavalla.
Toisaalta Kiril on ajanut myös erittäin kansallismielistä agendaa ja lähestynyt kirkon oikeistosiipeä. Kiril perusti jo vuonna 1993 järjestön nimeltään Maailman venäläisten kansojen neuvosto (Всемирный Русский Народный Собор, World’s Russian People’s Council), jonka puheenjohtajana hän itse toimii (varapuheenjohtajana on tällä hetkellä Vsevolod Chaplin).  Järjestö ei ole suoraan kirkon alaisuudessa, mutta se antaa erilaisia “ortodoksisia” lausuntoja erilaisista sosiaalisista ja poliittisista asioista. Järjestön ideologian ytimessä on Putininkin viime aikoina käyttämä termi, Russkij mir, Venäläinen maailma. Ideologia korostaa venäläisyyden erityisyyttä ja pyrkii luomaan Venäjästä vaihtoehdon lännelle, jota pidetään rappeutuneena ja moraalittomana ja se lienee tuttu jokaiselle Venäjän asioita viime aikoina seuranneelle.
Näyttää siltä, että Putin on jonkinasteisen empimisen jälkeen tarttunut Kirilin tarjoamaan tilaisuuteen. Vielä ennen kolmatta presidenttikauttaan Putin ei suhtautunut kirkkoon niin lämpimästi kuin nykyään, mutta nyt välit ovat lämpimät - olihan Kiril itse ensimmäisenä antamassa tukensa Putinille tämän kolmannen kauden avanneiden mielenosoitusten aikana.
Kiril itse on onnistunut pitkään taiteilemaan lännelle avoimen arvokonservativiisiuuden ja länsivastaisen venäläisen kansallismielisyyden välillä, mutta kun Venäjän oma politiikka on astunut jyrkän askeleen kansallismielisyyden suuntaan, näyttää Kiril seuranneen mukana, ja kirkon virallinen linja on lähestynyt oikeistolaisfundamentalisteja.
Mitä tästä seuraa kirkon tulevaisuudelle, jää nähtäväksi. On vaikea nähdä, että Venäjän nykyinen vastakkainasetteluun ja kansallismielisyyteen nojaava politiikka voisi olla kovin stabiilia, todennäköisesti nykytilanteesta mennään joko kohti tiukempaa jännitystä tai liennytystä. Kiril on kuitenkin osaltaan vahvistanut kirkon fundamentalistisiipien vaikutusvaltaa sen verran paljon, että sille luultavasti syntyy vastavoimia. Luulenkin, että saamme tulevaisuudessa lukea enemmän kirkon sisältä tulevia kriittisia lausuntoja. Jää nähtäväksi pystyvätkö ne pysäyttämään ainakin John Schindlerin pelkäämän ortodoksis-venäläisen jihadismin purkauksen.

Ilja Sidoroff

Kirjoittaja on osapäiväortodoksiteologi, jota kiinnostaa uskonto myös maallisessa mielessä.



Kirjallisuutta

Dimitry Pospieslovsky, The Russian Church under the Soviet Regime 1917–1982, Vols. I, II, St. Vladimir’s Seminary, 1984

Irina Papkova, Russian Orthodox concordat? Church and state under Medvedev, Nationalities Papers, Vol. 39, No. 5, September 2011, 677–683

Kristina Stoeckl, Community after Totalitarianism - The Russian Intellectual Tradition and the Philosophical Discourse of Political Modernity, Peter Lang, 2008

Kristina Stoeckl, The Russian Orthodox Church and Human Rights, Routledge, 2014