sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Iikollien ja taistolaisten jalanjäljillä

Pakolaistilanteesta huolestuneiden perusväittämiin kuuluu tällä hetkellä se, ettei yhteiskunnallisiin instituutioihin voi luottaa. Poliisi ei pysty hoitamaan töitään, media peittelee, poliitikot ovat kyvyttömiä, virkakoneisto on kääntynyt kansalaisia vastaan.

Tästä epäluottamuksesta taas nousee joukko viime aikoina tutuiksi käyneitä ilmiöitä. Katupartiot ovat kansalaisten omankädenoikeutta. Vihafeikkisivustot tarjoilevat pelkoa ja vihaa journalismin sijaan. Poliitikkoja ja puolueita halveksutaan ja edustuksellinen demokratia esitetään toimimattomana. Julkinen sektori puolestaan näyttäytyy näissä puheenvuoroissa Suomen kansalaiset vähintäänkin unohtaneena, jopa heitä sortavana systeeminä, joka kohtelee muualta tulleita paremmin kuin kansalaisia. Oikeusvaltiomme perusasioihin kuuluva ihmisten tasavertaisuus on näiden ihmisten mielestä tällä hetkellä vinossa väärään suuntaan, ja he haluaisivat usein viedä lain tarjoamat turvan ja edut pois ”muilta”, joille se heidän mukaansa kuulu.

Mikään inhimillinen ei ole täydellistä, mutta kaikki nämä kyseenalaistetut instituutiot ovat itseään korjaavia ja parempaan pyrkiviä. Moni asia on muuttunut nopeasti ja sopeutuminen ottaa aikaa. Jos katsomme ympärillemme, niin ovat saaneet kokonaisuutena hienon yhteiskunnan rakennettua. Parantamista ja syytä kritiikkiin on aina, mutta pääsääntöisesti voidaan sanoa, että meillä asiat ovat kunnossa.

Tämä ei kuitenkaan estä lähes hysteerisiä väitteitä siitä, että olemme romahduksen partaalla, jos emme toimi. Osansa tämän tunnelman luomisessa on muuten varmasti Sipilän hallituksensa kanssa tolkuttamilla madonluvuilla maan taloudesta. Vaikka hallitus ei varmasti olekaan tätä ”näin ei voi jatkua” - tolkuttamiselllaan tarkoittanut, niin se on näin kuitenkin tahattomasti tukenut  romahdusväitteen uskottavuutta. Tämä maahanmuuton, muun väristen tai toisen uskonnon seurauksena syntyvä romahdus ja barbaria on myytti, jota on itse asiassa hellitty kauan rasistisessa kuvastossa. Toiseuteen tuomitut on julistettu kautta historiaan olleet juuri vaaraksi sivistyneelle yhteiskunnalle. Näin ajateltiin myös suomalaisista siirtolaisista Yhdysvalloissa ja ja myöhemmin Ruotsissa.

Se, mitä tämä romahduksen estävä toiminta olisi, jätetään yleensä epäselväksi. Esitettyjen vaatimusten valossa on kuitenkin selvää, että rajut, jopa vallankumoukselliset keinot ovat tarpeen tavoitteiden toteuttamisessa. Vanha järjestelmä on kaadettava, kuuluu taustalta vaatimus, kuten niin usein ennenkin. Kansakunnan kuohuntavaiheissa on ennenkin noussut epädemokraattisia voimia, jotka ovat hyödyntäneet ajan pelkoja taitavasti. Vuoden 1918 tapahtumat lähtivät osaltaan liikkeelle tällaisten voimien eskaloidessa tapahtumia. Sen jälkeen kansakuntaa pelastivat kovilla otteilla ja demokratiaa halveksien kommunismia vastaan keinoja kaihtamatta taistelleet. Sodan jälkeen kommunismi oli se vaihtoehto, joka tarjosi toivon paremmasta, mutta se toivo toki edellytti vallankumousta. Silloin, kuten nytkin, lietsottiin pelkoa ja vihaa, koska se oli eduksi omille poliittisille päämäärille. Jos pelko ja viha olisivat päässeet niskan päälle, olisi suomalainen demokratia kärsinyt vakavia, jopa kohtalokkaita iskuja. Se sama uhka on nytkin olemassa.

Nyt näistä sinällään moni osin aidoista peloista ammentaa joukko vielä järjestäytymättömiä voimia, jotka vaativat rajoja kiinni. Ne voimat haluavat olla tämän Mäntsälän kapinallisia ja sinipaitaisia taistolaisia, jotka ovat valmiita kukistamaan demokratian omien tavoitteidensa takia. Ja kuten ennenkin, tuetaan näitä poliittisia voimia myös ulkoapäin, osana kansainvälisen politiikan kamppailuja.

Rajat kiinni -liikkeen ja muun vastaavan liikehdinnän sinällään varsin täsmentymättömästä agendasta voidaan lukea ainakin seuraavia asioita: maahanmuutto johtaa barbariaan, moniarvoisuus ja suvaitsevaisuus ovat tuhoavia elementtejä, Euroopan integraatio on huijausta ja hyväksikäyttöä ja ylipäätään globalisaatio eri ulottuvuuksineen on pahasta. Tuskin on sattumaa, että Venäjän valtion sisäinen ja ulkoinen propaganda toistaa juuri näitä samoja asioita. Venäjälle olennaista on yrittää synnyttää sekä Euroopan unionissa että eri valtioissa mahdollisimman suurta hajaannusta. Näin sen on helpompi ajaa läpi omaa aggressiivista valtapolitiikkaansa. Ei sen tarvitse kumouksia yrittää synnyttää, mutta riittävästi hämmennystä ja sekasortoa, jotta paineen alla olevat demokratiat heikentyisivät.

Saa nähdä, miten nämä parhaillaan voimaantuvat ajatukset organisoituvat. Olennainen kysymys on Perussuomalaisten kohtalo. Puolueen halla-aholaiset edustavat hyvin tyypillisiä juuri näitä voimia, jotka peitellysti haastavat  kansanvaltaa. Uusnatsien peitejärjestö Soldiers of Odin ja rasistien perustama StreetPatrol ovat näiden aatteiden rekrytointi- ja radikalisointiväyliä. Vihaa ja valheita kylvävien feikkisivustojen määrä tulee lisääntymään. Tällä liikehdinnällä ei vielä ole uskottavaa keulahahmoa, mutta sen taustalla olevista asioista yriittää hyötyä moni poliiitikko. Viimeisimpänä näille tanhuville lähti kannatusta etsimään Paavo Väyrynen, joka haluaa irrottaa Suomea läntisestä integraatiosta. Nämä kaikki eri toimijat lähestyvät asiaa eri tavoin, mutta yhteistä niille on kuitenkin usko siihen, että Suomi pärjää paremmin erillisempänä muusta maailma. Tälle liikehdinnälle eri laatuisine osineen ei vielä ole yhteistä nimeä, mutta eiköhän sekin löydy piakkoin.

Suomen ja suomalaisten turvallisuudelle on tänä päivänä olemassa siis paljon erilaisia haasteita, mutta yksi isoimmista ovat keskuudessamme kulkevat ja muka parastamme haluavat vihanlietsojat. He ovat tämän päivän hyödyllisiä idiootteja, jotka pelaavat omaa peliään vilpittömästi, mutta silti jonkun muun kuin Suomen pussiin.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Pohdintoja pääministerin Pietarin-matkasta

Pääministeri Juha Sipilän matkaan itään oli ladattu paljon. Raja-asioita olivat yrittäneet selvittää vuorollaan niin poliisijohto kuin sisäministerikin. Kun Venäjä muutti kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia kestäneen käytäntönsä, ettei Suomen rajalle päästetä ilman asiaankuuluvia matkustuspapereita, eli passia ja viisumia, oli se selvä teko. Sillä teolla painostetaan ja samalla kerrotaan, että meillähän näitä riittää. Ja Venäjällä heitä riittää. Kun talous sukeltaa, niin ylimääräisestä väestä halutaan eroon.

Keskusteluissa käytiin läpi pakolaisasioiden lisäksi talouspakotteita, kauppaa, investointeja, Pyhäjoen ydinvoimalaa, Suomenlahden uutta kaasuputkea sekä Syyrian ja Ukrainan sotia. Kun raja-asioista ilmoitettiin, että niihin palataan ensi viikolla, oli viesti selvä: Venäjä ei ole vielä saanut kaikkea mitä on halunnut. Liekö saanut vielä mitään muuta kuin elkeitä. Sekä tilaisuuden toitottaa kaikissa medioissaan, miten Suomi on yhteistyössä Venäjän kanssa. Antaahan se myös pontta pääministerin sanoille tämän syyttäessä EU:ta kaikista vaikeuksista, kun vieressä seisoo EU-maan pääministeri. Tämä on toki tuttua ja varmasti otettu huomioon laskelmissa, että isännät puhuvat juuri mitä puhuvat ja venäläiset mediat vähintäänkin painottavat voimakkaasti keskustelujen sisältöä.

Fennovoimakin oli puheena ja siellähän on ollut jostain syystä vaikeuksia maksaa aliurakoitsijoille. Myös aliurakointisopimusten ehdoista on mitä ilmeisimmin ollut voimakkaita näkemyseroja venäläisen pääurakoitsijan ja suomalaisten aliurakoitsijoiden kesken. Myös osakkaaksi lähteneen SRV:n iso sopimus on yhä auki. Vierailupäivän aamuna Interfax hehkutti Fortumin Venäjän-investointien suuruutta ja kalleutta. Voihan olla, että Fennovoiman rahoituskuvioita neuvotellaan uusiksi, sillä ruplan arvon romahtaminen on syönyt merkittävästi hankkeelle myönnetyn lainan arvoa. Toki voi olla, että Venäjän strategisissa vararahastoissa alkaa pohja häämöttämään ja sekin ajaa etsimään uusia rahoituskuvioita. Hanke vaikuttaa etenevän tyylilleen uskollisen sotkuisena ja epämääräisenä eteenpäin.

Nordstream2 öljyputki -kaasuputki herättää suuria tunteita varsinkin Baltian maissa. Venäjän hallitus ilmoitti, tai ainakin antoi ymmärtää, että Suomi edistää hanketta yhdessä Venäjän kanssa. Hanke tarvitsee muun muassa Suomen luvan. Tämä hanke on epäilemättä yksi tärkeimpiä Venäjän valtapoliittisia projekteja Itämeren alueella. Tiedä vaikka se riittäisi perussyyksi tähän koko mekkalaan. Putki on yhteishanke Saksan kanssa ja Saksa on tärkein yksittäinen kanto Euroopan kaskessa Putinille.

Tapaaminen venyi aiottua pidemmäksi, joten voi ajatella, että asioita oli paljon. Emmekä siis tosiaan tiedä juuri lainkaan, mihin Suomi suostui vai suostuiko mihinkään. Mitä useampaa asiaa pyydetään, sitä voimakkaampi on paine suostua edes johonkin. Pääkuvionahan tässä on ilman muuta yrittää irrottaa Suomi kahden voimakkaan tunteen, pelon ja ahneuden, avulla irti EU:n rintamasta. tai saada se ainakin näyttämään siltä, että Suomi horjuu. Luulisin, että tänään on jo lähtenyt viestejä unionimaille, jossa paitsi raportoidaan jotain tapaamisesta, myös vakuutetaan Suomen pysyvän yhteisessä rintamassa.

Sipilän esiintyminen infossa vaikutti hyvältä. Kun noin kokematon ukko heitetään tuollaiseen paikkaan, ovat paineet kovat. Tukena pääministerillä oli erinomaisesti Venäjää tunteva valtiosihteerinsä Paula Lehtomäki. Mutta onhan se hieman surkuhupaisaa, kun suomalaiset saavat tyytyä ”katsotaan seuraavissa tapaamisissa” -vastauksiin rajavalvonnan muutoksesta. Se saa ennen pitkää suomalaiset näyttämään ruikuttajilta. Toisaalta, niin kauan kuin asia on auki, voi ajatella, että venäläisille ei ainakaan kaikkea heidän haluamaansa ole annettu.

Se, että asiat eivät menneet päällepäin lainkaan onnistuneesti, ei välttämättä kerro sitä, miten matkalle oikeasti asetetut tavoitteet toteutuivat. Valtiojohtomme lienee jo aika korkean asteen kriisimoodissa, sillä Venäjä painaa päälle kovasti. Nyt ei välttämättä enää metsästetä voittoja, vaan vältellään isoja tappioita. Mutta emme voi tietää. Joskus nämäkin arkistot aukeavat ja sitten saamme tietää, mikä oli Sipilän Pietarin reissun anti.

Aika hurja oli myös päätös lähteä hoitamaan asiaa kahden kesken Venäjän kanssa. Voihan se olla, että Suomen nihkeilyt Välimeren pakolaistilanteen hoitamisessa tulivat nyt takaisin, kun sikäläiset maat olivat poikittain tässä tilanteessa. Tai sitten vain arvioitiin, että tämä on parempi hoitaa itse. Tämän päätöksen perusteet olisi taas hienoa tietää, mutta siihen voi kulua aikaa.

Olisi tietysti hienoa, että valtiojohto ilmestyisi median eteen ja kertoisi missä mennään. Minulla on kuitenkin sellainen vaikutelma, että nyt ei ole sellaisen avoimuuden aika. Presidentti on pysynyt nyt hyvin hiljaa. Hän saikin ennen joulua olla useammankin kerran selittämässä tilannetta. Mutta kyllä nyt olisi jonkun asiaa selitettävä. Kun tämä kuitenkin kiinnostaa, niin tämän blogimerkinnän kaltaiset arvelut yrittävät täyttää tietotyhjiötä. Mutta katsomosta on helppo huudella, kun kentällä pelataan elämästä ja kuolemasta.

Elämme kovia aikoja ja kovemmiksi taitavat mennä.

Lisäys 30.1. klo 8.30

Yön yli nukuttua piti tarkistaa, että mitä sitä illalla näpytteli väsymyspäissään. Ihan olin vielä samoilla linjoilla itseni kanssa. Muutama juttu tuli vielä mieleen:

1. Kysymyksessä on Schengen-raja eli unionin ulkoraja, jossa pelataan ihan eri säännöillä kuin unionin sisärajoilla.
2. Ongelmaa, ainakaan vielä, eivät ole pakolaiset, vaan Venäjän valtion muuttunut politiikka. Toki he tapansa mukaan kirkkain silmin valehtelivat etteivät ole mitään muuttaneet eikä tämä ole heidän vikansa. Tai siis tässä tapauksessa Medvedev valehteli.
3. On politiikan teon kannalta ymmärrettävää, että Suomen pääministeri ei mitään tarkoituksellista halua tilanteessa nähdä, koska jos hän sellaista lausuisi, jatkuisi keskustelu Venäjän kanssa siltä pohjalta. Tällainen diplomaattinen varjonyrkkeily pitää enemmän erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja sisällään. Mutta toki jos liian pitkälle myötäilee valheellista narratiivia, voi joutua myöntymään kummallisiin asioihin.
4. Kahdenvälisyys taktiikkana ei ole vielä näyttänyt merkkejään kumpaankaan suuntaan.
5. Uudelleen viritetyt yhteistyömuodot kauppakomissioineen ovat omiaan rapauttamaan Venäjän vastaisten pakotteiden painetta. Tämäkin lienee tietoinen ratkaisu valtionjohdoltamme.


maanantai 18. tammikuuta 2016

Luottamuskulttuurimme hyökkäyksen kohteena

Keskustelu katupartioista on itse asiassa keskustelua jostakin isommasta ja hahmottomasta. Se on keskustelua, jota käydään erilaisten tilannekuvien pohjalta. Se on keskustelua siitä, minkälaiset keinot ovat sallittuja yhteiskunnassa. Ennen kaikkea se on keskustelua luottamuksesta ja epäluottamuksesta. Luottaako ihminen, että valtio väkivaltamonopoleineen pystyy pitämään huolta Suomen turvallisuudesta. Kovin moni uskoo, ettei pysty. Jos luottamusta poliisiin ei ole, ei ole varmaan paljon muutakaan luottamusta julkisiin toimijoihin jäljellä.

Erityisen kuohuttavaa ovat seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta. Aihe vetää punaiselle ja viileä järjenkäyttö tuntuu mahdottomalta. Kuitenkin se olisi enemmän kuin tarpeen. Varsinkin kun on olemassa viitteitä siitä, että seksuaaliset hyökkäykset voivat olla yllytettyjä, jopa organisoituja. Niiden herättämät reaktiot ainakin ovat olleet sitä luokkaa, että melkoisia hirmutekoja saisi tehdä herättääkseen samansuuruisia reaktioita. Terroriteoksi nykyisessä tilanteessa riittää lähentely tai jopa vain verbaalinen ahdistelu. Kovin paljon helpompaa järjestää kuin pommiattentaatti tai itsemurhaisku. Kaikkiin lähentelyihin on puututtava matalalla kynnyksellä ja näytettävä, ettei sellaiselle ole sija tässä yhteiskunnassa.

Tätä samaa keskustelua luottamuksesta ja epäluottamuksesta käydään myös median tiimoilta. MV-lehti ja muut vihavalhesivustot ovat saavuttaneet monien luottamuksen, koska ne tarjoavat omaan maailmankuvaan sopivaa aineistoa. Se maailmankuva on selväpiirteinen ja mustavalkoinen: systeemi on mätä ja kusettaa ihmistä kaikin keinoin ja maahanmuuttajat ovat tuhoamassa tätä maata. Todella ja valheella ei näissä julkaisuissa ole niin väliä, kunhan näkemys on selkeä ja oikeudentunnoksi naamioituneet viha ja suvaitsemattomuus saavat ravintoa.

Yksi näiden medioiden paradoksi on, että samalla kun suomalaista yhteiskuntaa haukutaan, korostetaan ettei muiden tarvitse päästä nauttimaan sen tarjoamista aivan mahtavista eduista. Toinen paradoksaalinen ulottuvuus tässä on, että ne suomalaiset, joilla tuntuu toivo menneen nykyisen kaltaiseen Suomeen, käyvät rajuun kamppailuun niitä vastaan, joilta on mennyt toivo mitenkään päin säällisestä elämästä omassa maassaan. Jossain taustalla, kuten niin usein inhimillisissä konflikteissa, väijyy kamppailu niukoista resursseista. Pelolle ja jopa vihalle ihmisten reaktioiden taustalla on omat syynsä ja ne ovat monesti oikeutettujakin, mutta kiivaastikin vaaditut ratkaisut eivät juurikaan kenenkään asemaa paranna.

Epäluottamukseen mediaa kohtaan on ollut joitakin perusteltuja syitäkin. Mutta journalismi on itseään korjaava toimitatapa, joka osaa ottaa oppia virheistään myös yleisellä tasolla. Tällä hetkellä paine medioita kohtaan on kova ja tinkimätön journalismi on nyt erinomaisen tarpeellinen asia. Suomalainen media keskimäärin on tasokasta, riippumatonta ja luotettavaa. Mikään inhimillinen ei ole täydellistä, mutta suomalaisen journalismin tarjooman pohjalle uskaltaa minusta hyvin varata näkemyksensä maailman toiminnasta ja siinä vaikuttavista syistä ja seurauksista.

Puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg puhui maanpuolustuskurssin avajaisissa Suomen kyvystä vastata uhkiin:

”Lähtökohtamme tulevaisuuteen ovat hyvät. Verrattuna moneen muuhun maahan, onnistumisen edellytyksiä parantaa myös suomalaisuuteen kuuluva luottamuskulttuuri, joka helpottaa ja nopeuttaa yhteistoimintaa kaikilla tasoilla. Luottamus on edellytys myös olemassa olevan tilanteen avoimelle arvioinnille ja kehittymistarpeiden tunnistamiselle. Suomen malli ei ole valmis, se kaipaa kehittämistä ja säätämistä.”

Kuitenkin juuri tuo luottamus tuntuu tällä hetkellä olevan uhattuna. Tätä sisäistä kriisiä, joka ulottuu kaikkialle Eurooppaan, käyttää myös Venäjä hyväkseen. Se tukee monia yhteiskuntia ja Euroopan unionia hajottavia ja heikentäviä voimia, jotka sen tukea vain ottavat vastaan, niin äärivasemmalla kuin äärioikeallakin. Moni ihan puhtaasti pahanteon riemustakin mukana oleva ajaa ymmärtämättömyyttään Putinin asiaa. Tämän vielä sumean kuvan tarkentaminen tapahtuu varmasti lähiaikoina, sillä asiaan on vihdoin herätty.


Venäjän narratiivi on tällä hetkellä se, että EU on hajoamassa pakolaiskriisin vaikutuksiin. Tässä RT:n "dokumentissä" Euroopan tilanteesta muun muassa kerrotaan, että Suomessa järjestystä pitävät Soldiers of Odinin katupartiot. Hyvän kuvan Venäjän suhtautumisesta kyseiseen, uusnatsitaustaiseen järjestöön antaa Kremlin uskollisen Johan Bäckmanin kannustus.

Käytävän keskustelun pohjalta on kysyttävä, että onko isokin joukko suomalaisia, jotka ovat pettyneet ja menettäneet luottamuksensa maahansa. He ovat niitä, jotka huutavat tuskaansa ja vihaansa verkossa. Suomen liput rasistien ja äärijärjestöjen propagandassa eivät tarkoita tätä yhteiskuntaa, joka on kovalla työllä rakennettu, vaan jotain illusorista puhtautta ja yksimielisyyttä, jossa Suomi on hyvä paikka kaikille suomalaisille ja vain suomalaisille. Ei sellaista Suomea tosin voi ikinä olla tai tulla. Mutta läpi historian ovat menestyneet ne, jotka kovaan ääneen ovat luvanneet paljon niille, joilla on vähän. On taas toistettava se kylmäävä oivallus, etten ennen vuotta 2015 ollut ikinä ymmärtänyt, miten 30-luvulla asiat saattoivat mennä Euroopassa niin kuin menivät. Nyt ymmärrän sen helposti.

Keskustelu katupartioista ja mediasta on itse asiassa siis keskustelua suomalaisesta demokratiasta ja luottamuksesta. Nyt sitä keskustelua on käytävä, etteivät vihan ja vainon äänet jää päällimmäisiksi. Keskustelua rauhallisesti ja järkeä käyttäen. Se onnistuu jokaiselta, joka niin haluaa.