sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Putinin käytettävissä oleva aika on vähäinen

Venäjän käytös ja politiikka viimeisen noin puolentoista vuoden aikana on yllättänyt lähes kaikki. Perinteisen voimapolitiikan paluu ylipäätään vakiintuneena pidettyyn Eurooppaan, jonka alueellisen keskinäisriippuvuudenkin piti olla jo riittävän syvää estääkseen konfliktit. Tästä yllättyneisyydestä on noussut myös perustavaa laatua oleva kysymys siitä, onko Venäjän ja sen ehdottoman johtajan presidentti Vladimir Putinin toiminnassa jokin suuri suunnitelma vai onko kyseessä vain taktisten tilaisuuksien hyödyntäminen.

Kyse lienee kummastakin yhtäaikaa. Toisaalta Putin on päätynyt siihen näkemykseen, että jos Venäjä aikoo olla vielä suuri, on toimittava nyt. Se päätös taas edellyttää kaikkien, myös epävarmojenkin tilaisuuksien nopeaa hyödyntämistä. Jos Kremlin tornien halutaan olevan taas globaalin suurvallan keskipiste, ei aikaa ole hukattavaksi, sillä kaksi melko nopeasti ylivoimaiseksi vahvistuvaa vastustajaa on näköpiirissä.

Putinin Venäjän suurvaltahaaveiden suurimmat uhat ovat aurinko ja tuuli. Tarkemmin sanottuna niiden energian hyödyntäminen sähköntuotannossa. Venäjän kansantalous perustuu öljyyn, kaasuun ja ydinvoimaan sekä niiden vientiin. Niiden avulla se sai kiivettyä pois 90-luvun alhosta. Jo käynnistynyt uusiutuneiden energialähteiden nousu tulee kuitenkin keskipitkällä aikavälillä väistämättä merkittävästi ja pysyvästi heikentämään nykyisenkaltaista Venäjää. Venäjän taloutta ei ole pystytty uudistamaan, inftrastruktuuri rapautuu kovaa vauhtia ja maa käyttää vähenevistä resursseistaan yhä enemmän sisäiseen ja ulkoiseen voimankäyttöön. Kansainväliset rahamarkkinatkaan eivät voimapolitiikasta pidä.

Siksi Putin on todennäköisesti tehnyt analyysin, että nyt on aika toimia. Jos Venäjää ei saavuta tähtäimessään olevaa asemaa nyt, ei se siihen myöhemminkään kykene. Näihin toimiin ovat varmasti houkutelleet myös Euroopan unionia heikentänyt taloudellinen kriisi ja Yhdysvaltain kiinnostuksen kääntyminen Aasian suuntaan.

Ilmastonmuutoksentorjunta syö fossiillisten polttoaineiden käyttöä, ydinvoimainvestoinnit maailmassa ovat niiden heikon kannattavuuden takia edelleen vähäisiä ja uusiutuvien energianlähteiden käyttö kasvaa vakaasti. Euroopan unioni on asettanut uusiutuvien energiamuotojen käytön lisäämisen poliittiseksi tavoitteeksi. Jokainen hybridiauto ja aurinkopaneli vähentävät Putinin mahdollisuuksia nostaa itsensä ja maansa haluttuun suuruuteen. 

Kun alhainen öljynhinta vielä kurittaa kansantaloutta ja vararahastot vajuavat vauhdilla, lyhentää se edelleen sitä aikaa, joka Putinilla on käytettävissään. Kun tavoite on edelleen kaukana ja aikaa yhä vähemmän, vaatii se yhä isompia toimia lähivuosina.

Johtopäätös on itse asiassa niin pelottava, ettei sitä tekisi mieli tehdä. Tähänkin asti Venäjä on kuitenkin toiminut hyvin rationaalisesti omien tavoitteidensa suhteen ja selvästi ymmärtää koko kansainvälisen politiikan pelikentän monimutkaisuuden. Suuri kysymys oikeastaan on, että jos Putinin tavoite on nostaa Venäjä taas suurvallaksi, niin kuinka rajuihin tekoihin ja voimankäyttöön hän on sisäisesti ja ulkoisesti valmis sitä yrittäessään. Maan levittämän propagandan mukaan ikävän rajuihin.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Putin käy mielten salamasotaa

Olen viime aikoina esiintynyt parissa televisio-ohjelmassa puhumassa informaatiovaikuttamisesta ja propagandasta. Vastaanotto on ollut kahtalaista. He, ketkä ovat olleet kanssani pääasiassa samaa mieltä, ovat pitäneet niitä hyvinä juttuina. Parikin historianopettajaa on kertonut näyttäneensä luokassa haastatteluani Kioskissa ja Spotlightin Venäläinen propaganda -reportaasia on käytetty myös sen ruotsinkielisyyden takia opetuksessa.

Sen lisäksi on tullut negatiivistä palautetta. Varsin paljon sitäkin. Se ei ole mitään uutta, sillä kun käy aktiivisesti keskustelua Ukrainasta, informaatiovaikuttamisesta ja muista tähän kokonaisuuteen littyvistä asioista, saa jatkuvasti silmilleen pelon ja vihan koko kirjon. Nimittelyä, vähättelyä ja ylipäätään kaikenlaista ikävää, joka ei liity itse asiaan.

Erityisen voimakkaasti on tullut esille väite, että olisin sanavapauden vihollinen, kun esitän kritiikkiä ja selityksiä siitä, miksi jotkut puhuvat siten kuin puhuvat. Tämä itsessään on absurdi väite, koska sananvapauteen kuuluu toki oikeus kritisoida muiden sanomisia. Kuten siihen kuuluu myös oikeus esittää kritiikin kritiikkiä ja niin poispäin. Minä en ole esittänyt vaatimuksia kenenkään tai minkään näkökulman hiljentämisestä, mutta minua kohtaan sellaisia vaatimuksia on esitetty.

Minua on jo jonkin aikaa askarruttanut, mikä on tämän kiihkon takana, jolla moni aktiivinen, Venäjän näkemyksiä myötäilevä keskustelija suhtautuu asiaan. Osaa näistä keskustelijoista voisi myös nimittää trolleiksi siinä mielessä, että tosiaan pyrkivät tahattomasti tai tahallaan lähinnä hiljentämään keskustelukumppaninsa. He eivät todellakaan pyri käymään vuoropuhelua. Osa on sitten sivistyneempiä, mutta heidänkin puheenvuoroissaan kuultaa syvä loukkaantuminen minun esittämistäni näkemyksistä. Se näkyy monesti sillä tavalla, että keskustelun tavoite tuntuu olevan lähinnä osoittaa puutteita päättelyssäni ja ajattelussani.

Tämä kiihko syntyy siitä, että monille nämä kysymykset eivät ole asioita sinällään, vaan identiteettikysymyksiä. Siis sellaisia, jotka määrittävät heitä itseään suhteessa maailmaan. Kannat, joita he ottavat, ovat kiinnitetyt heidän omakuvaansa yhtä paljon kuin heidän maailmankuvaansa. Kun esittää näkemyksen, että he olisivat jossain asiassa väärässä, syntyy heissä tiedostamaton tulkinta, että joku väittää heidän olevan ihmisenä vääriä. Heidän henkilöönkäypyytensä keskustelussa on siis sinällään loogista toimintaa, koska he itse kokevat omistaan poikkeavat näkökulmat henkilöönkäypyyteenä. Toki tällaisia ihmisiä ja lähestymistapoja löytyy aina ja kaikista näkökulmista, mutta tässä tilanteessa heitä on poikkeuksellisen paljon. Sama ilmiö on havaittavissa maahanmuutto- ja kielikeskustelussa.

Tämä selittää myös sen, miksi Venäjän asialla olevat ihmiset niin kiivaasti, ja usein varmaan aidosti, kieltävät olevansa Venäjän asialla. Jos jotakin yhteistä tekijää tälle kirjavalle joukolle poliittisen kentän monien ulottuvuuksien eri laidoilta etsii, niin se on syvä kriittisyys ja jopa pettymys nykyistä yhteiskuntaa kohtaan. Ääret vasemmalta ja oikealta, globalisaatiokriittisen liikkeen tiukimmat perilliset ja ylipäätään ihmiset, jotka uskovat nykyisen järjestelmän olevan jostain syystä mätä. Silmiinpistävää on myös syvä epäluottamus mediaan ja journalismiin. Tämä on toki välttämätöntä, sillä jos he eivät leimaisi mediaa epäpäteväksi, niin sen esittämät tosiasiat pudottaisivat pohjan pois useimmista heidän väitteistään.

Nämä systeemiiin pettyneet ja sille vihaiset ihmiset siis ovat tarttuneet tässä hetkessä tilaisuuteen kritisoida ja käydä inhoamansa systeemin kimppuun. He tekevät sen hyvin pitkälle Kremlin määrittämin ja jakamin näkökulmin. Jonka asian he toki kiistävät pontevasti ja ovatkin siinä mielessä oikeassa, että he aidostikin ovat tuota mieltä asioista. Mutta jos koiran eteen heittää namupalan ja se omasta halustaan syö sen, niin ei se tee tyhjäksi namupalan heittäjän tavoitetta saada koira syomään sille heitetty namupala. Näitä erilaisia namupaloja viskotaan Kremlistä ympäri maailmaa ja halukkaita haukkaajia riittää.

Mikä olisikaan sen tehokkaampaa informaatiovaikuttamista kuin se, että näin voimautetaan itsensä ympäristön puristamiksi ja vähättelemiksi tuntemia ihmisiä eri tavoin. Ihmisiä on helppo johtaa tekemään asioita, joita he itse haluavat tehdä. Nämä ihmiset haluavat käydä systeemiä vastaan ja siinä heitä auliisti autetaan. Venäjän asialle rekrytoitavat systeeminvastustajat kokevat usein olevansa hyvin autonomisia ja yksilöllisiä ajattelussaan, koska hyvin harva jakaa heidän näkemyksensä. Koska ihminen on laumaeläin ja kaipaa toisen hyväksyntää, on hyvin luonnollista, että nämä monesti varsin yksinäiset kulkijat ovat riemuinneet yhteisön ja yhteisen asian löytämisestä. Sääli, että se vain tapahtuu osana Vladimir Putinin suunnitelmia. 

Tämä toimintatapa on helppo jäljittää suoraan venäläisen informaatio- ja muunkin sodankäynnin takaa löytyvään psykologiseen teoriaan, refleksiiviseen kontrolliin. Siinä pyritään nimenomaan vaikuttamaan ihmiseen niin, että hän kokee itse tekevänsä päätöksen toiminnastaan. Karkeana esimerkkinä se, että tehdään jonkun olo erilaisilla vihjeillä epämukavaksi, kunnes hän ikäänkuin itse päättää lähteä. Jos väität tälle ihmiselle, että hänet suostuteltiin lähtemään, hän kiistää sen ja korostaa omaa päätöstään, koska kukapa meistä haluaisi tulla manipuloiduksi. Siksi Venäjän asiaa ajamaan valjastetut eivät varmasti myönnä edes itselleen toimivansa minkään muun kuin omantuntonsa ja älynsä ohjaamina. 

On itse asiassa hämmästyttävää, miten Kreml on saanut polkaistua kuin taikaiskusta maasta pienen, mutta hyvin äänekkään joukon tukemaan omia ponnistelujaan kaikkialla läntisessä maailmassa. Toki me kaikki olemme jatkuvasti eri suunnista tulevan vaikutustyön kohteina, mutta tämä Putinin käymä mielten salamasota tulee jäämään historiaan toivottavasti poikkeuksellisen menestyksellisenä informaatio-operaationa.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Minäkin olen Nato-haukka

Minua on verkkokeskusteluissa kutsuttu kovin moniaita kertoja Nato-haukaksi. Tämän ilmaisun taustalla lienee osittain perinteinen jako kyyhkyihin ja haukkoihin eli rauhanomaisiin ja sotaisiin. Haukka-ilmaisua poliittisissa yhteyksissä tiedetään käytetyn jo 1812 niistä yhdysvaltalaisista kongressiedustajista, jotka kannattivat sotaa Iso-Britanniaa, vanhaa emämaata, vastaan. Haukat uskovat sotaan ja aseisiin politiikan keinoina.

Kansan Uutisissa Tuula-Liina Varis kertoo syntymästään toisena pienen pienistä kaksosista sota-ajan nälkää näkevään Suomeen. Kirjailijan taitavuudella hän maalaa realistisen kuvan elämän kaikkinaisesta kovuudesta sota-aikana. Viimeisessä kappaleessa hän perustelee sitä, miksi kirjoittaa nyt näistä asioista:

”Ehkä siksi, että nykyinen yhteiskunnallinen asenneilmasto ja henkinen ilmapiiri jotenkin tuovat mieleen nuo synkät ajat ja kaikki ne harha- ja epäluulot, joiden vallassa historiaa silloin tehtiin. Minun ikäluokkani tuskin uskoi, että nykyisenkaltainen ryssäviha voisi ikinä nousta noitten komeusten jälkeen. Ja kuitenkin Suomen Nato-haukat ovat jo vuosia käyttäneet sitä ja erinäisiä muita uhkakuvia päämääränsä välikappaleena.”

Tuossa tekstinpätkässä taustalla on julkilausumaton oletus siitä, että nyt pinnalla oleva kriittisyys Venäjää kohtaan on ainakin osaltaan ryssävihaa, joka taas johtaa harhaiseen ja tuhoisaan politiikkaan eli Nato-jäsenyyden kannattamiseen. Joka sitten voi johtaa Nato-jäsenyyteen ja, vaikkei sitä tuossa suoraan sanotakaan, ilmeisesti taas sotaan ja hätään.

Olen aika monesta asiasta eri mieltä tuon tekstin kanssa. Suomessa on niin sanottua ryssävihaa, mutta historiallisesti katsottuna hyvin vähän. Typeriä ja ennakkoluuloisia ihmisiä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kuitenkin niin sanotussa yleisessä mielipiteessä tavalliset venäläiset ja venäläisyys eivät esiinny mitenkään laajalti vihamielisessä valossa. Venäjä valtiona ja varsinkin maan johtaja Vladimir Putin sen sijaan saa niskaansa sekä perusteltua kritiikkiä että emotionaalista sontaa. Venäläisten ihmisten kohdalla lähinnä ihmetellään, miten he eivät ymmärrä, mihin heitä johdetaan nyt.

Kreml ylläpitää kaikin käytettävissä olevin keinoin sitä perinteistä diktaattorien mielikuvaa, että maa on yhtä kuin johtajansa ja johtajaa vastaan hyökkääminen on maata ja kansaa vastaan hyökkäämistä. Tätä asiaa toitotetaan Venäjän sisällä ja tätä mieltä tahallaan tai tahattomasti ovat jotkut Venäjän ulkopuolellakin.

Toinen yhtä järjetön ja epäreilu kritiikin torjuntatapa on sen etnistäminen. Siinä erityisesti Israelin hallitus on Benjamin Netanyahun johdolla kunnostautunut. Mutta samasta teemasta veisataan myös Moskovan virsiä: jos kritisoit Venäjän valtion toimintaa, onkin se ryssävihaa tai kuten sikäläisen propagandan toimesta toitotetaan: russofobiaa.

Minusta Tuula-Liina Varis kirjoituksessaan niputtaa Venäjän toimintaan kriittisesti suhtautuvat ja Nato-jäsenyyttä kannattavat tai edes turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja aidosti avoimena pitävät Suomen Nato-haukoiksi. Silloin minäkin olen Nato-haukka. Minä näet en ihan oikeasti tiedä, että mitä ratkaisuja Suomen kannattaa tehdä pitääkseen itsensä turvassa Putinin aggressiiviselta Venäjältä.

Minä suhtaudun suurella vakavuudella ja huolella Putinin Venäjään ja siihen mihin sen toimet toisaalta tähtäävät ja toisaalta todennäköisesti johtavat. Pidän nykyistä Kremliä arvaamattomana diktatuurina, joka omaa valtaansa ja vaurauttansa puolustaakseen on lähtenyt mielettömään uhkapeliin Venäjän suuruuden palauttamiseksi. Koska keskinäisriippuvaisessa ja talouteen pohjaavassa maailmassa Venäjä on itse asiassa pieni tekijä, päätti Putin ottaa käyttöön taas sodan ja sodanuhan politiikan välineinä. Tätä näkemystäni minä tuon säännöllisesti ja suorasanaisesti esiin eri tavoin. Se tekee minusta monen silmissä Nato-haukan.

Ikinä en ole missään sanonut kannattavani Suomen Nato-jäsenyyttä. Nato-haukkuuteni siis syntyy nimittelijöiden silmissä näkemyksistäni ja ymmärryksestäni tästä tilanteesta. Koska näkemykseni tilanteesta on kova, täytyy minun ratkaisumallienikin olla siis kovia. Eli että kannattaisin Nato-jäsenyyttä.

Minusta tuntuu, että monet ihmiset säätävät arviotaan tilanteesta sen mukaan, minkä haluavat olevan lopputulos. Jos tavoitteena on suht entisellä linjalla jatkaminen, säädetään omaa tilannekuvaa vastamaan tätä tavoitetta. Jos taas Nato kangastelee toivottavana päämääränä, säätyy tilannekuva taas toiseen laitaan. Tämän logiikan pohjalta syntyy sitten näitä puolivillaisia päätelmiä myös toisten ihmisten kannoista.

Minusta on oikein se, että käydään kiivaastakin keskustelua siitä poliittisesta ratkaisusta, että mihin suuntaan Suomen turvallisuuspolitiikkaa viedään. Minusta väärin taas on se, että tulkitaan tilannekuvaa omien toiveiden mukaan. Pienellä kansalla ei sellaiseen toiveajatteluun ole varaa.

Oma Nato-kantani on muuttunut viimeisen reilun vuoden aikana jyrkän kielteisestä ”en osaa sanoa” -sarakkeeseen. Saadakseni aikaiseksi taas jonkunlaisen kannan, tarvitsen keskustelua ja ymmärrystä siitä mihin olemme menossa tai pikemminkin joutumassa. Sitä analyysia nyt haittaavat sekä Nato-haukat että Nato-kyyhkyt. Jospa yritettäisiin nyt uuden hallituskauden alusta ottaa asenne, että ensin analyysi ja vasta sitten johtopäätökset. Myös Venäjän ja sitä kautta sitten Naton suhteen.

torstai 7. toukokuuta 2015

Vastavalkean propagandasta

Käyn tässä läpi Vastavalkeassa ilmestyneen itsensä oululaiseksi geopolitiikan analysoijaksi ilmoittaneen Veli-Pekka Kortelaisen kirjoituksen, jota olen nähnyt jaettavan sosiaalisessa mediassa. Lukaisin sen läpi tuoreeltaan ja luokittelin hölynpölyksi. Kuitenkin nämä jaot, joita olen nähnyt, ovat ihan tolkullisilta ihmisiltä ja se pakotti minut tarkastelemaan tätä tekstiä uudestaan. Tämän kirjoituksen voima on itse asiassa sen näennäisessä oppineisuudessa ja visionäärisyydessä. Mutta kummatkin piirteet ovat hyvin näennäistä. Ylipäätään Vastavalkea-sivusto näyttää oikealta ja järkevältä. Sen tekemiseen on uhrattu aikaa ja osaamista, todennäköisesti rahaakin. Se pyrkii ympäristönä olemaan vakuuttava, aivan kuten kunnon propagandasivuston pitääkin.

Mutta saa tällaisia kirjoituksia julkaista. Saa myös olla tätä mieltä kuin tässä esitetään. Mutta ei pitäisi väittää, että tämä kirjoitus olisi hyvin perusteltu näkemys tulevaisuudesta. Se nimittäin olisi narraamista.

Olen tässä käynyt tekstiä läpi pätkittäin. Tämä ei ole kovin lukijaystävällistä, mutta haluankin ennen kaikkea purkaa auki tässä esitettyjä ajatuskulkuja. Olen tehnyt samantapaiset kirjoitukset aiemmin Johan Bäckmanin kirjoituksesta, Venäjän trolliarmeija -FB-ryhmästä, Trollisanomista ja Verkkomediasta.

Kursiivilla arvioitavan kirjoituksen teksti ja sen perässä minun näkemykseni siitä. Lainasin koko tekstin jo senkin takia, että lukija voi arvioida sitä kokonaisuutena. Kirjoituksen lopussa on vielä Vastavalkea-julkaisun päätoimittajan Tauno O. Mehtälän kommentti, mutta sen avaamisesta ei olisi mitään lisäarvoa syntynyt. Samaa asiaa samalla tyylillä ja samoilla heikkouksilla.

SUOMEN KOHTALO nykykehityksellä on joutua sotaan ja miehitetyksi, ja vieläpä täysin omasta syystään.
Tilannearvioni on, ettei seuraavia eduskuntavaaleja välttämättä voida pitää sotilaallisen kriisin vuoksi. Siinä tapauksessa Suomen pelastamiselle ei löydy nykykehityksellä tietä parlamentaarisen demokratian keinoin. Kuljemme kohti sotaa, aivan kuten 1930-luvun lopulla.

Dramaattinen alku, joka suorastaan pakottaa lukijan jatkamaan lukemista.

Skenaarioni on toki luonteeltaan worst case -skenaario. Se pohjaa kuitenkin siihen historialliseen kokemukseen, että ”isossa kuvassa” kuljetaan samantyyppistä kehityspolkua kuin 1930-luvulla. Silloin kesti vajaat 11 vuotta vuoden 1928 pörssiromahduksesta suursotaan. Tuolloin ”tarvittiin” sota, jotta romahduksesta ja lamasta selvinneiden yhtiöiden osakearvo oli edes nimellisesti samalla tasolla kuin vuonna 1928. Siis vasta vuonna 1945. Nyt on kyse lisäksi koko dollaritalouden pelastusyrityksestä.

Tässä esitetään näkemys, että on yritysten osakkeen arvon kannalta edullista, että syntyy suursota. Väite on mieletön globaalin markkinatalouden aikana. Sota hävittää ostovoiman ja markkinat kulutushyödykkeiltä. Monimutkaistunut yhteiskuntarakenne ja elämäntyyli sekä talouden globaalit virrat tarkoittavat, että suursota romuttaisi talouden, ei piristäisi. Jos suursota olisi tarpeen USAn talouden pelastamiseksi, myös Kiina haluaisi sitä, sillä USAn romahdus romahduttaisi Kiinan talouden sekä viennin että megalomaanisen velkamäärän takia.
Toinen hyvä esimerkki toisiinsa kietoutuneiden talouksien keskinäisestä riippuvuudestä on Venäjän ja Ukrainan sodasta huolimatta jatkuva kaupankäynti. Kumpikaan ei voi sitä lopettaa, koska seuraukset olisivat liian kovat.
Dollarin asema on toki olennainen asia USAn ulkopolitiikassa, mutta dollaritalous-termillä kirjoittaja viitannee jonkinlaiseen Yhdysvaltain hegemoniaan maailmantaloudessa. Sillä on vahva asema, mutta se on jatkuvasti heikentynyt ja heikentyy lisää Aasian kehityksen myötä.

Viimeiset neljä vuotta olen keskittynyt geopoliittisen tilanteen seurantaan ja arviointiin sekä verkostoitunut kansainvälisesti alan tutkijoiden kanssa.

Geopolitiikka on tapa hahmottaa kansainvälisen politiikan asetelmia maantieteen pohjalta. Ajattelutapa oli voimissaan erityisesti kylmän sodan aikana. Se on edelleen voimakas osa turvallisuuspoliittista ajattelua, mutta globalisaatio ja digitalisaatio ovat muuttaneet maailmaa niin, että on olemassa muitakin merkittäviä asioita kuin maantiede. Geopolitiikka on ollut usein ekspansiivisten imperiumien toiminnan kehys, alkaen Britti-imperiumista ja päätyen natsi-Saksan lebensraumin kautta kylmän sodan kuumiin sotiin mm. Vietnamissa ja Koreassa.
Mielelläni myös kuulisin, keitä nämä alan tutkijat ovat, joiden kanssa kirjoittaja on verkostoitunut. Auktoriteetteihin vetoamisessa ei ole sinällään mitään väärää, mutta pelkkä vihjailu antaa vaikutelman manipulatiivisesta liioittelusta.

Tällä hetkellä geopoliittisen tilanteen iso kuva on sellainen, että etenemme kohti yleiseurooppalaista sotilaallista kriisiä — lähinnä USA:n ja Lontoon–Washingtonin akselin Euroopassa ajaman politiikan takia.

Nyt on sitä niin sanottua isoa pensseliä. Näin valtavan vahva väite edellyttää valtavan vahvoja perusteita, joita tietysti lukija odottaa edetessään tekstissä. Turhaan.
Minun on myös hieman hankala hahmottaa mitä ovat ”USA ja Lontoon–Washingtonin akseli”. Tai siis USA on vielä selvä, mutta mikä ihmeen erillinen toimija on sen ja Iso-Britannian, tällä hetkellä muuten varsin väljähtänyt, erityissuhde. Ilmaisu haiskahtaa Irakin sodan aikaiselta eikä sillä  juuri nyt ole kovinkaan vahvoja perusteita.

Vuonna 2011 ennakoin, että silloisilla kehitystrendeillä suurvaltojen välit alkaisivat kiristyä vuoden 2015 tienoilla, ja vuodesta 2018 aina vuosien 2022–24 tienoille olisi ns. ikkuna auki suursodalle, jonka todennäköisyys olisi korkea.
Koska suurvaltojen välit alkoivat kiristyä jo vuodesta 2013 alkaen, ja erityisesti nyt viime vuodesta Ukrainan kriisin takia, laskelmat ovat menneet osin uusiksi — siten, että suursodan ikkuna aukeaa jo vuoden 2017 puolivälissä ja sodan todennäköisyys on entistäkin korkeampi.

On George Friedmanit luettu ja ihailtu. Jälleen on väkevää todistusta, mutta vailla todisteita tai edes perusteita. Tässä on nyt kummallisella tavalla pyritty luonnontiedemäiseen, numeraaliseen ilmaisuun. Toki tällaisia ennustemalleja tehdään myös muista kuin luonnon ilmiöistä, mutta niiden taustalla on vankka teoriapohja ja siitä sovelletut laskukaavat. Tekstissä ei mainita mitään laskukaavoja näiden prosenttilukujen taustalle. Uskaltaisinkin siksi uumoilla, että ne ovat joko hihasta tai hatusta. Joka tapauksessa tässä käytetään jälleen perustelemattomasti vakuuttavan oloisia ilmaisuja vailla perusteita. Hyvin manipulatiivistä.

Jos skenaarioni pitää edes pääpiirteissään paikkansa, vuoden 2018 presidentinvaaleja ja vuoden 2019 eduskuntavaaleja ei voida Suomessa järjestää. Ja jos Suomi menee tekemään ns. irtoliikkeitä ennen sitä, voi Suomi joutua nopeamminkin sodan jalkoihin. Erityisen riskin Suomelle muodostaa Suomen NATO:n kanssa solmima isäntämaasopimus seuraamuksineen.

Tässä kirjoittaja sentään ottaa skenaarionsa omaan piikkinsä, mutta toki vakuuttaa sen tarkkuutta niin, että jos se on edes sinnepäin, niin meille käy huonosti. Aiemmin tekstissä hän kuvasi skenaario pahimmaksi mahdolliseksi eli ääripääksi mahdollisten skenaarioiden joukossa. Normaalissa skenaariotyöskentelyssä ääripäät ovat aina niitä vähemmän todennäköisiä, mutta toki mahdollisia.

USA hakee sotaa Venäjää vastaan

USA:n selkeänä pyrkimyksenä on saada Venäjä provosoiduksi sotaan. USA on jo käynnistänyt hybridisodan, johon EU on liittynyt talouspakotteiden osalta. Myös informaatiosotaa on kärjistetty ja laajennettu.

Sota Venäjää vastaan olisi katastrofi USAlle. Obaman ulkopolitiikka on ollut pragmaattista ja hyvin reaktiivista Venäjän suuntaan. Toki USAsta löytyy ääriaineksiä, jotka vaativat vaikka mitä, mutta joka kansakunnalla on omat zirinovskinsa. Tämä väite on olennainen osa Kremlin propagandaa, jonka avulla se on saanut suuren osan venäläisistä ja jotkut länsimaalaisista uskomaan, että Venäjä olisi sotilaallisesti uhattu.
USA ei ole käynnistänyt hybridisotaa Venäjää vastaan, vaan Venäjä käy sitä Ukrainaa vastaan. Talouspakotteet ovat seurausta Venäjän toimista. Heikon talouden kanssa kamppailevat länsimaat eivät taatusti olisi asettaneet sentinkään arvoisia pakotteita, jollei Venäjän toiminta olisi ollut niin karkeasti kansainvälisiä lakeja rikkovaa.
Niin kauan kuin Putin toimi pääasiassa Venäjän rajojen sisällä, hän sai tehdä ihan mitä vaan. Pommittaa kaupunkeja siviileineen maan tasalle Tsetsenissa, vainota vähemmistöjä, kaventaa sananvapautta ja ylipäätään toimia monin ikävin tavoin. Vasta kun hän ulotti tämän toimintansa liian törkeillä tavoilla rajojen ulkopuolelle, oli lännen pakko reagoida.
Venäjän informaatiosota on kooltaan ja häikäilemättömyydeltään todennäköisesti ihmiskunnan historian suurin ponnistus sillä saralla. Ja siihen kuuluu olennaisena osana se väite, että Venäjä se on itse asiassa uhri ja hyökkäyksen kohde.

USA:n kongressi on säätänyt lain, joka antaa Obamalle valtuudet käynnistää sota Venäjää vastaan. Paraikaa Ukrainassa toimii virallisen ilmoituksen mukaan 300 USA:n sotilaskouluttajaa; todellinen lukumäärä lienee kaksinkertainen. Armeijan sotilaiden lisäksi Donbassin konfliktialueella on havaittu myös yksityisen amerikkalaisen Akademi-palkkasotilasyhtiön joukkoja 70 miehen vahvuudella.

Kyseinen ”laki” on Venäjän toiminnan tuomitseva päätöslauselma, jossa valtuutetaan presidentti toimittamaan aseapua ja muuta apua sekä palveluja ja koulutusta Ukrainalle. Se ei ole sodanjulistus Venäjälle. Sen voi tulkita menevän siihen suuntaan, jos ajattele Ukrainan olevan sodassa Venäjän kanssa. Mutta senhän Venäjä kieltää jyrkästi. Näin syntyy tyypillinen tilanne valheellisille väitteille perustuvassa poltiiikassa, kun on pakko reagoida reaalimaailman tapahtumiin, vaikka omat valheet ovatkin ristiriidassa sen kanssa.

Yhdysvaltain senaatin puolustusvaliokunta (The House Armed Services Committee) on nyttemmin hyväksynyt ehdotuksen vuoden 2016 Pentagonin budjetiksi äänin 60–2. Budjetin mukaan Yhdysvallat toimittaa Ukrainalle koulutusta, välineistöä, puolustuksellista aseistusta, logistista tukea ja palveluita, jotka ovat tarpeen armeijalle ja kansalliskaartille. Ohjelmaan on varattu 200 miljoonan dollarin määräraha.

Yllättävä kappale. Faktaa.

USA:n ohjauksessa oleva Ukrainan presidentti Petro Poroshenko julisti äskettäin maan televisiossa, ettei sota lopu ennen kuin Kiova hallitsee Donbassia ja Krimiä.

Sitten jatketaan taas tulkintojen tiellä. USA on äärettömän tärkeä kumppani Poroshenkolle, mutta ei hän USAn ohjauksessa ole. Riippuvuussuhteissa on pakko toki kallistaa korvaansa tukeville voimille, mutta tässä tapauksessa se tarve syntyy nimenomaan siitä, että Ukraina yrittää saada kaikkea mahdollista tukea lännestä puolustautuakseen Venäjän hyökkäystä vastaan.
Donbass ja Krim ovat osia Ukrainaa. Tätä mieltä ovat kaikki, paitsi Venäjä, Venezuela ja Pohjois-Korea. Toki realismi sanoo, että näiden alueiden tulevaisuus on hyvin auki. mutta jos presidentti on vannonut puolsutavansa maansa etuja ja lakeja, niin kyllähän hänen pitää niin toimia.

USA haluaa pakottaa Venäjän avoimeen sotaan mahdollisimman pian, Moskova taas lykätä avointa sotaa vuosikymmenen loppua kohti. Molemmat pelaavat tässä upporikasta ja rutiköyhää; USA koettaa tuhota Venäjän talouden ja romahduttaa sen sisältä päin, kun taas Venäjä näkee dollaritalouden jo yskivän ja odottaa tämän vuoden lopulta alkaen USA:n suistuvan lamaan, joka tekisi selvää sen talousylivallasta.

Jälleen väite USAn halusta sotia. Se mikä tässä on pelottavaa, niin on ollut Venäjän propagandalle tyypillistä, että se syyttää muita siitä, mitä itse tekee. Upporikasta ja rutiköyhää pelaa nimenomaan Putin.

Venäjä kykenee sotilaallisesti merkittäviin offensiiveihin vasta vuoden 2016 jälkeen, joten venäläisiä jännittää, alkavatko jenkit sitä ennen tehdä jotain sotilaallisesti rajua dollarin globaalia ylivaltaa puolustaakseen.
Suomalaisten olisi joka tapauksessa korkea aika herätä siihen, että nimenomaan USA on se konfliktin osapuoli, joka pyrkii saamaan aikaan uuden sodan Eurooppaan.

En tiedä mistä kirjoittaja on ottanut vuoden 2016 rajapyykiksi merkittävien offensiivien kyvylle, sekin olisi ollut perustelua kaipaava asia. Offensiivi muuten tarkoittaa hyökkäystä ja itse asiassa kirjoittaja sanoo, että Venäjä hyökkää heti kun pystyy ja toivoo, ettei USA hyökkää sitä ennen.  Silti kirjoittaja toteaa jälleen USAn olevan se sotaa lietsova osapuoli.

USA pyrkii sytyttämään suursodan Euroopassa
Yleinen geostrateginen tilanne on Euroopan ja eurooppalaisten kansallisvaltioiden kannalta muuttunut erilaiseksi kylmän sodan ajoista. Näin siitä huolimatta, että propagandassa länsi koettaa koko ajan rummuttaa ajatusta ”paluusta kylmään sotaan”. Ja näin siitäkin huolimatta, että USA:n ja sen liittolaisten lisäksi myös Venäjä on taas alkanut harjoittaa perinteistä voimapolitiikkaa tyyliin ”mitä länsi ex-Jugoslaviassa, Libyassa, Syyriassa yms., sitä Venäjä Georgiassa ja Ukrainassa”.

Tämä kappale on ainakin tässä muodossaan tärkeilevää hölynpölyä. Sillä toki voi olla tarkoitus, mutta ei se lukijalle aukene. Se on käsitepasteerausta, jota kirjoittava tärkeänä kuljettaa lukijoiden edessä.

Tosiasiassa yleinen tilanne on se, että USA pyrkii kaikin tavoin heikentämään kahta suurinta globaalia kilpailijaansa EU:ta ja Kiinaa. Tästä johtuen USA:n politiikkana Euroopassa on pyrkiä pitämään Eurooppa sekä taloudellisesti että poliittisesti heikkona ja hajanaisena — sanalla sanoen hallittavana vasalliryppäänä — voidakseen hyväksikäyttää sitä sekä taloudellisesti että poliittisesti nousevia BRICS-maita ja erityisesti Kiinaa sekä Venäjää vastaan.

Tässä tullaan taas projektion ihmeelliseen maailmaan. Venäjä pyrkii hajottamaan EU:n, sillä sen voima ei riitä koko unionia vastaan. Mutta rintaman hajotessa tämä alueellinen suuravaltakin on riittävän voimakas.
USAlle hyvinvoiva EU taas olisi kaupallisesti tärkeä ja toisaalta USA on jo vuosia huomautellut kovin sanoin Nato-kumppaneilleen Euroopassa, että yhdysvaltalaisen veronmaksajan tehtävänä ei oel maksaa heidän turvallisuudestaan.

USA luo koko ajan vaikutusvallassaan olevien läntisten mediakorporaatioiden kautta eurooppalaisten mieliin mielikuvaa, että Venäjä on se, joka ensi sijassa pyrkii hajottamaan Eurooppaa ja EU:ta saadakseen hallintaotteen Euroopasta. Todellisuudessa tämä on pikemminkin USA:n eikä Venäjän pääintressi maanosassamme, minkä pitäisi olla melkoisen selvää jokaiselle geopolitiikan ison kuvan hahmottavalle.

Tyypillinen piirre näille vaihtoehtoisille selityksille todellisuudesta on epäluottamus mediaan. Länsimaisella, journalistisella medialla on omat kuolleet kulmansa ja heikkoutensa, mutta silti se pyrkii totuuteen. Sitä eivät tee Fox Newsin ja Sputnikin kaltaiset uutiskanavat, jotka tarjoilevat tarinoita, joita ihmiset haluavat kuulla. Ensin mainittu tekee sen rahan takia ja toinen diktaattorin työrukkasena.
Jokaiselle geopolitiikan ison kuvan hahmottavalle on selvää, että USAa ei Eurooppa kiinnosta juuri nyt kuin pakon edessä. Lähi-itä repeää käsiin ja ylipäätään niukkenevat resurssit halutaan siirtää mahdollisimman tarkkaan Tyynenmeren puolelle.

Venäjä toivoisi, että EU olisi itsenäinen, Euroopan etua ajava taho, eikä USA:n vasalli. Tästä näkökulmasta Euroopan oma suvereeni geopoliittinen ja geostrateginen etu olisi synerginen yhteistyö Venäjän kanssa ja USA:n vaikutusvallan työntäminen ulos Euroopan mannermaalta. USA taas haluaa, kuten edellä totesin, kuohia ja syödä sisältä vakavimman geopoliittisen kilpailijansa eli Euroopan, sekä tehdä siitä kilven ja lyömäaseen itää vastaan.
Suomen osa tässä dynamiikassa – Baltian ja Itä-Euroopan maiden ohella – on nykykehityksellä tuhoutua joutuessaan NATO:n etulinjan tykinruoaksi puolustaessaan USA:n ylivaltaa Euroopassa.

Euroopan unionin arvopohjalla on kuitenkin hyvin paljon enemmän tekemistä Yhdysvaltain kaltaisen demokraattisen ja arvoliberaalin maan kanssa, kuin Venäjän kaltaisen autoritäärisen ja arvokonservatiivisen maan kanssa. Taloudellisesti ajatellen Yhdysvallat ja Venäjä ovat talouskumppaneina täysin eri sarjaa.
Muuten kappaleessa toistetaan jälleen kerran se järjetön väite, että USA haluaa hyökätä aseellisesti Venäjälle. Toistamalla se ei tule yhtään todemmaksi.

Onko Naton isäntämaasopimus rasite vai apu?
Suomi on nyt puun ja kuoren välissä; nykykehityksellä olemme ajautumassa yhdeksi suursodan osapuoleksi maana, jota ollaan ajamassa NATO:on, samaan aikaan kun Venäjä on halukas, kykenevä ja päättäväinen estämään Suomen NATO-jäsenyyden – tarvittaessa voimatoimin.

Tämä kappale on sekava, sekä muodoltaan että ajatukseltaan. Mikä tässä on puu ja mikä on kuori? Yhtä aikaa olemme ajautumassa ja silti meitä myös ajetaan…? Tässä hämmärretään urakalla eri asioiden syy-seuraus-suhteita. Onko suursota siis joka tapauksessa tulossa vai aiheutammeko me sen vai mikä tässä on? Tulee mieleen saarnamies, joka pelottelee helevetintulella syntisiä. Synti lienee tässä tapauksessa ajatus siitä, että tekisimme jotai Venäjän tahdon vastaista.

Jos nyt haemme NATO:on, Venäjä voi pikavauhdilla tehdä operaation, jolla Suomen NATO-jäsenyys estyy: loukkaamalla Suomen suvereniteettia ja alueellista koskemattomuutta sotilaallisesti. NATO ei ota jäseneksi maata, joka on sodassa ja/tai sisäisessä kriisissä. Tästä syystä Ukrainakaan ei voi laillisesti päästä nykyisellään NATO:n jäseneksi, koska ainakin Italia, Kreikka, Turkki ja jopa Espanja torjuisivat sen USA:n painostuksesta huolimatta.

Tämä on sinällään totta. Tässä kuitenkin ohitetaan se, että Suomi on jo EU:n jäsen ja hyökkäys tänne olisi Venäjälle seurauksiltaan joka tapauksessa hirvittävän paljon isompi kuin hyökkäys Ukrainaan. Perusajatuksena tässä kuitenkin on, että jos Natoa edes vilkuilemme, käy köpelösti. Siis silkkaa uhkailua ja pelottelua. Joka ikävä kyllä ei ole kokonaan tuulesta temmattua. Mutta silloin voi aina kysyä, että jso Venäjä kerran on valmis toimimaan noin, niin eikä se pikemminkin ole peruste hankkiutua puolustusliittoon.

Ja vaikka emme olisikaan NATO:ssa, tulisimme jäämään jalkoihin, sillä itänaapurille Suomen alueen ja ilmatilan varmistaminen on elintärkeää sodan alkaessa. Meidän puolustuksemme on niin heikolla tolalla, että Lapin ja etelärannikon sekä Ahvenanmaan nappaaminen ei ole naapurille temppu eikä mitään, ja enempää sen ei välttämättä tarvitsekaan tehdä, jos hallitus Helsingissä taipuu tekemään ns. ”Vichýn-sopimuksen” sen kanssa, kuten tuossa tilanteessa on todennäköistä.

Tässä jälleen pedataan koko ajatuskulku sille, että suursota tulee. Suomen puolustus ei tällä hetkellä ole huonolla tolalla. Tietenkään Suomi ei pystyisi kovinkaan suuresti puolustautumaan, jos Venäjä asettaisi koko voimansa Suomea vastaan. Mutta tätä ei voi tapahtua, jos hyökkäys Suomeen on osa isoa kuviota. Joka tapauksessa Suomen valtaaminen aiheuttaisi todennäköisesti niin suuret tappiot Venäjän erikoisjoukoissa, ilmavoimissa ja muissa tällaisiin iskuihin tarvittavissa asevoimien osissa, että se jäädyttäisi muut mahdollisuudet melko tavalla totaalisesti.

Ainoa tie, jolla katastrofi Suomen osalta voitaisiin estää, olisi pysytellä irti NATO:sta, sanoa irti isäntämaasopimus ja ennen kaikkea nostaa puolustuskykyä nopeasti niin korkealle, ettei naapuri haluaisi tuhlata ruutiaan Suomeen tilanteessa, jossa sillä laajemmassa konfliktissa NATO:n kanssa olisi tärkeämpiäkin kohteita.

Juuri kun kirjoittaja kertoi, että Suomi on tärkeä alue, ja tulee vielä korostamaan sitä edessäpäin, niin yhtäkkiä jossain on ”tärkeämpiäkin kohteita”. Sinällään huvittavaa on, että kirjoittajan esittämä vaatimus puolustuskyvyn nostamisesta nopeasti korkealle on mahdollista vain ja ainoastaan Natoon liittymällä ja USAn sotilasmahdin taaksemme saamalla. Omatoimisesti puolustuskyvyn nostaminen ei yksinkertaisesti ole nopeaa. Puolustussuunnittelu on pitkäjänteistä toimintaa. Vaikka Puolustusvoimien budjetti kaksinkertaistettaisiin tänään, niin merkittävä puolustuskyvyn nousu on luvassa vasta noin viiden vuoden kuluttua. Strategiapeleissä nopea nosto onnistuu, oikeassa elämässä asevoimien suorituskyvyn nostaminen on hidasta toimintaa.

Ongelma Suomen kannalta on kuitenkin se, että isäntämaasopimuksella Suomi on luovuttanut jo NATO:lle ilmatilan ja alueensa hallinnan sodan tullen. Joten olemme pahan kerran pinteessä: me olemme jo de facto vihollismaa sodan alkaessa.

Väärää tietoa. Jolla sitten perustellaan todennäköisesti oikea päätelmä. Suomi on EU:n jäsenenä osa länttä ja Venäjän esikuntien suunnitelmissa todennäköinen vihollismaa.

Suomen tilanne muistuttaa tällä hetkellä Norjan asemaa vuonna 1940. Tuolloin Saksa suunnitteli ja toteutti operaatio Weserübungin pikavauhdilla — kahdessa viikossa — sen jälkeen kun Saksan tiedustelu oli saanut selville, että Norjan hallitus oli ilmoittanut briteille, ettei Norja pistä hanttiin jos liittoutuneet tulevat maihin. Liittoutuneiden pitäminen pois Saksan pohjoissivustalta oli elintärkeä strateginen intressi Saksalle, joten turhia ei kainosteltu.
Suomi on Venäjän kahden taloudellisesti ja sotilaallisesti tärkeimmän alueen, Pietarin ja Kuolan niemimaan, välissä. Suomen alueen varmistaminen on Venäjälle elintärkeä strateginen intressi sodan tullen — aivan kuten Saksalle oli Tanskan ja Norjan varmistaminen. Itse asiassa Venäjälle Suomi on sivustana paljon tärkeämpi kuin Saksalle oli Norja, ja vähintään yhtä tärkeä kuin Krim.

Norjan operaation takana oli yhtä paljon Ruotsin rautamalmi kuin Saksan pelko laivastonsa jäämisestä saarretuksi. Operaatiota myös suunniteltiin eri tasoilla huomattavan paljon kauemmin kuin kaksi viikkoa. Mutta kyllä venäläisistä esikunnista löytyy varmasti iso nippu eri tilanteisiin sopivia suunnitelmia Suomen valtaamiseksi. Se on esikuntien tehtävä, suunnitella ja varautua.
Krimin valtauksen pelkistäminen maantieteeseen pohjautuvaksi strategiseksi liikkeeksi pyyhkii pois Putinin Venäjällä lietsoman ja herättämän kiihkokansallisuuden. Krimin valtaus on suosittu asia sekä Krimillä että  Venäjällä ja siksi sen sisäpoliittinen voima on myös merkittävä.
Ylipäätään historiallisten vertausten ja analogioiden käyttö on minusta riskaabelia. Vähintäänkin siinä langetaan jonkunasteiseen anakronismiin.

Sotilaallisesti Suomen alueen varmistaminen kriisitilanteessa on Venäjälle jopa tärkeämpää kuin Krimin varmistaminen oli. Krim on Venäjälle elintärkeä, jotta se pääsee Välimerelle ja voi hallita sekä varmistaa Kaukasuksen suunnan. Suomi taas on aivan Venäjän kyljessä, Pietarin ja Kuolan välissä. Jos Venäjä oli valmis Krimin operaatioon NATO-uhasta huolimatta, niin Suomen alueen NATO:n käsiin joutumisen estäminen on sille vielä merkittävämpi geostrateginen intressi.

Jos tämä pitäisi paikkansa, olisi Ruotsi vähintään yhtä suuren uhan alla. Krimin operaatioon ei liittynyt Nato-uhkaa, mutta jonkinlainen länsi-uhka toki. Ei aseellinen, sillä kaikille oli varmasti selvää, että ei länsi käy sotaan Venäjää vastaan itsensä suohon sotkeneen Ukrainan takia.
Kirjoittaja tässä hieman viittaa Kuolan kautta Arktikseen, joka on tällä hetkellä hyvin korkealla Venäjän strategisessa ajattelussa. Kokonaan mainitsematta jää Kaliningrad, joka enklaavina Itämeren rannalla muodostaa hankalasti puolustettavan alueen. Sekä arktis että Kaliningrad kuuluvat automaattisesti tällaisten yleiskatsausten pakolliseen sisältöön.

Isäntämaasopimus, jolla Suomi on de facto luovuttanut ilmatilansa, maa- sekä merialueensa sekä infrastruktuurinsa NATO:n käyttöön sodan tullen on Suomelta samanlainen kohtalokas virhe kuin Norjalle oli ilmoitus päästää liittoutuneet maahan 1940. Saksa reagoi nopeasti, koska sota oli jo alkanut. Suomi taas on luovuttanut sopimuksella NATO:lle sotilaallisen määräysvallan omaan alueeseensa ja sen käyttöön, mutta Venäjä ei ole vielä reagoinut sotilaallisesti, koska iso sota ei ole vielä alkanut.

Taas toistetaan virheellinen väite, jolla perustellaan virheellistä johtopäätöstä. Suomi ei ole luovuttanut mitään Natolle. Suomi on järjestänyt asiansa niin, että Suomella on mahdollisuus antaa yhteiskunnan rakenteita Naton joukkojen käyttöön, jos niin päätetään. Siis Suomi päättää.
Sinällään kummallista, että saksa tuodaan kirjoituksessa esille oikeastaan vain osana histroiaa, vaikka Merkel johtaa tällä hetkellä paitsi Saksaa, myös Eurooppaa.

Jos Suomi nyt hakisi avoimesti NATO:n jäseneksi, olisi se viimeinen punainen vaate, joka saisi Venäjän reagoimaan sotilaallisesti — ja nopeasti — vaikka seuraukset olisivat vakavat.

Eli pelkkä vakava aikomus jäsenyyteen aiheuttaisi Venäjän hyökkäyksen. Tohkenen epäillä. Mahdollista toki, mutta epätodennäköistä.

Suomi kiertotietä NATO-jäseneksi?
Ainoa teoreettinen keino, jolla Suomi voisi ehtiä saada länneltä sitovat ”turva”-takuut on kahden- tai kolmenvälinen diili USA:n ja/tai Britannian kanssa, jossa nämä sitoutuisivat Suomeen riippumatta muista NATO-maista. Tällainen olisi käytännössä ainoa keino, jolla myös Ukraina voisi saada kovempaa sotilaallista selkänojaa nykytilanteessa tai kriisin voimistuessa.

Naton voima nojaa joka tapauksessa USAn sotilasmahtiin. Sinällään tällaiset erilliset turvatakuut (salaisina) ovat olleet mitä ilmeisimmin osa Ruotsin turvallisuuspolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeisen ajan.

Nykyiselläänhän on niin, että NATO:n säännöt estävät esim. Ukrainan mukaantulon sisäisen konfliktin takia, ja lisäksi Italia, Kreikka ja Espanja sekä suurella todennäköisyydellä myös Turkki torjuisivat sen. Sama pätee Suomen kohdalla, jos konflikti alkaa.

Tuossa mainitaan, että Ukraina ei voisi liittyä Natoon sisäisen konfliktin takia. Se ei pidä paikkaansa. Ukraina ei todellakaan voi liittyä Natoon, mutta se johtuu Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Siellä on käynnissä sota, ei sisällissota.
Jäsenyys tosiaan vaatii konsensuksen vanhoilta jäsenmailta eli on luonteeltaan poliittinen päätös. Kuten itse asiassa on myös artikla viiden määrääminen käyttöön. Kriisitilanteessa Nato ei myöskään ota uusia jäseniä.

Isäntämaasopimus selittyykin Suomen osalta oikeastaan vain selkänojan hakemisella varsinaisen NATO-jäsenyyden hakemista varten. Onkin kysyttävä, onko olemassa jokin salainen ja epävirallinen lupaus, että NATO auttaa Suomea hakemisvaiheessa, jos Venäjä uhittelee? Kuitenkaan tuolloinkaan NATO ei olisi sopimuksellisesti velvollinen auttamaan, ja jos Venäjän joukot tulisivat rajan yli siitä huolimatta, että maassa olisi läsnä NATO-rautaa, niin hakemus estyisi sekä sopimusteknisesti että edellä mainittujen maiden vastustukseen. Lisäksi USA ei voisi omin päin lähteä tekemään irtiottoja ilman sopimuksia, sillä se lisäisi entisestään ristivetoa puolustusliiton sisällä.
Onko Isäntämaasopimus siis vain eräänlainen esi- tai valmistelusopimus, jonka on tarkoitus johtaa muutaman NATO-maan ja Suomen väliseen erilliseen turvallisuussopimukseen?

Tässä kirjoittaja kyselee suhteellisen tolkullisia kysymyksiä. Tosin USA tekee ihan mitä haluaa. Sisäistä ristivetoa on, mutta jos USA tekee jotain, minkä se itse maksaa ja hoitaa, niin siinä ei muilla ole nokan koputtamista.

Suomi rikkoo Pariisin rauhansopimusta ja omia lakejaan
Se, että olemme hilkkua vaille sodassa, on hyvin vakavaa, mutta on toinenkin uhka: Suomi on tällä hetkellä kansainvälisoikeudellisesti suhteessa Venäjään hyvin huteralla pohjalla.
Jo 1990-luvulla tapahtunut tietyistä Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista pykälistä irtisanoutuminen rikkoi de jure kansainvälistä oikeutta. Se että tämä tehtiin sillä verukkeella, ettei Neuvostoliittoa enää ollut, on juridisesti heikko viikunanlehti, sillä Pariisin rauhansopimus on laillisesti kovasti sitova korkean tason kansainvälinen sopimus, joka on vahvistettu YK:ssa ja jonka allekirjoittivat Suomen ja Venäjän lisäksi Britannian, Ranskan, Valko-Venäjän ja Ukrainan edustajat (Neuvostoliitolla oli YK:ssa kolme edustajaa, edellä mainitut neuvostotasavallat).
Jos Pariisin rauhansopimusta olisi haluttu laillisesti muuttaa, muutos olisi pitänyt hyväksyttää ensin Suomen eduskunnassa, sitten kaikkien allekirjoittajamaiden parlamenteissa ja lopuksi YK:ssa. Näin ei tehty, vaan irtisanoutuminen tehtiin Suomen hallituksen ilmoituksella. Tätä irtisanoutumista hieman vahvistaa se, että Venäjä ei tuolloin reagoinut asiaan, mutta silti se oli kansainvälisoikeudellisesti laiton teko. Teko oli laiton myös Suomen perustuslain, sotilaslain ja puolueettomuusmääräysten perusteella.
Nyt Suomi on rikkonut Pariisin rauhansopimusta myös isäntämaasopimuksella, joka törkeästi rikkoo rauhansopimusta, koska Suomi on luovuttanut alueensa sodan tullen hyökkäyskäytäväksi Venäjää vastaan. Sen lisäksi sopimus rikkoo räikeästi myös vuonna 1992 Venäjän kanssa tehtyä naapuruussopimusta, joka on myös ”hyökkäämättömyyssopimus” ja jossa Suomi vahvasti sitoutui olemaan antamatta aluettaan minkään kolmannen osapuolen käytettäväksi hyökkäyksessä Venäjää vastaan. Sekä Pariisin rauhansopimus että naapuruussopimus ovat kansainvälisoikeudellisesti korkean tason sitovia valtiosopimuksia, mitä ”yhteistyömuistion” (memorandum of understanding) luonteinen isäntämaasopimus ei ole.
Jos Venäjä veisi asian nyt YK:hon tai esimerkiksi kansainväliseen tuomioistuimeen, Suomi olisi tapauksessa hyvin heikoilla. Suomen voidaan katsoa yksipuolisesti rikkoneen tekemänsä rauhansopimuksen ja Venäjän kanssa tekemänsä valtiosopimuksen.
Ranska ja Iso-Britannia Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittajamaina joutuvat kiusalliseen asemaan, koska ovat prosessissa asianomistajia, mutta isäntämaasopimuksen allekirjoittajaliittouman jäseninä vastaajia ”rikoskumppanuus”-syytökseen.
Ja jos, tai kun, tuomioistuin tähän päätyisi, Suomi joutuisi perääntymään ja irtisanomaan sopimuksensa ja myös 1990-luvulla tekemänsä irtiotot — muussa tapauksessa Venäjä voisi katsoa, että Suomi on rikkonut sopimuksen yksipuolisesti eikä se ole enää voimassa, eikä siten sido enää myöskään Venäjää.
Tällöin Venäjä voisi juridisesti katsoa, että kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Suomi ja Venäjä ovat palanneet tilaan ennen rauhansopimusta, eli vuoden 1944 aselepoon(!). Tästä ei ole pitkä hyppy avoimeen sotaan.
Suomi voi tällöin jäädä juridisesti kansainvälisen lain näkökulmasta rikkovana/syyllisenä osapuolena yksin tilanteessa, jossa katsottaisiin vain aselevon olevan maiden välillä voimassa.

Tämä kvasijuridinen vuodatus ei ole vakavasti otettavaa. Kansainvälinen oikeus pikemminkin takaa kullekin suvereenille valtiolle oikeuden järjestää puolustuksensa miten haluaa, yksin tai yhdessä.

Eivätkö päättäjämme todellakaan tiedosta, miten vakava Suomen tilanne on?

Kyllä päättäjät ihan varmasti tiedostavat, että Suomen tilanne on vakava. Mutta ei se tässä kuvattu ole. Tämä teksti on muka-asiallista propagandaa, jossa koko asetelma pohjautuu Yhdysvaltain saatanallisuuteen ja Venäjän toiminnan oikeuttavaan determinismiin. Ylipäätään tässä on maalattu kiihkoilevan mustavalkoinen kuva, joka ei ole yhteneväinen tämän todellisuuden kanssa. Onneksi. Mutta on tämä todellisuus silti riittävän synkkä ja tällainen tarkoitushakuinen pelon lietsonta ei sitä kirkasta.



lauantai 2. toukokuuta 2015

Reserviläiskirjeen trollaus

Newsweekin Euroopan toimittaja Felicity Capon kirjoitti jutun Suomen Puolustusvoimien reserviläiskirjeestä. Jutussa esitetty johtopäätös, että kirje lähetetään viime aikojen turvallisuuspoliittisten tapahtumien takia, on hyvin ymmärrettävä. Kaksi yhtä aikaa tapahtuvaa samaan aihepiiriin liittyvää asiaa kytketään arkisessa ajattelussa hyvin helposti toisiinsa syy-seuraus-suhteella. Mutta silti omenat eivät kypsy syksyn tulon takia, vaan riittävän pitkän kesän takia. Eikä syksy tietenkään saavu sen takia, että omenat ovat nyt kypsiä.

Jutussa lainattiin puolustusministeri Carl Haglundin lausuntoa, ettei kirje liity ajankohtaisiin tapahtumiin, vaan sen tavoitteena on kertoa reserviläisille heidän sijoituksestaan. Juttu muuten mainitsee virheellisesti, että Suomella olisi 16 000 henkilön ammattiarmeija. Ammattisotilaita Suomella on 8 200 ja varusmiehiä palveluksessa vuoden aikana on noin 25 000. Toinen asiavirhe jutussa on se, että Ruotsin viime syksyn sukellusvenejahtia väitettiin kokonaan perusteettomaksi, vaikka vain yksi tehdyistä havainnosta todistettiin tutkimuksissa vääräksi.

Toimittaja oli jostain kaivanut esiin kaksi haastateltavaa tukemaan näkemystä, että reserviläiskirje on Puolustusvoimien ja joidenkin poliitikkojen yritys lietsoa paniikkia Venäjän-uhalla. Nämä henkilöt olivat ex-tuomari ja journalisti Peter Iiskola ja poliittinen analyytikko Jon Hellevig, tittelit jutusta. Kun henkilö esiintyy journalistisen, arvostetun median jutussa haastateltavana, asetetaan hänet automaattisesti asiantuntija-asemaan. Näiden henkilöiden kannanottoja aiemmin nähneille heidän valintansa ison laatulehden juttuun on vähintäänkin hämmentävää. Myös heille annetut tittelit ovat hämmentäviä, vaikka tokihan Iiskola varatuomarina on harjoittelunsa käräjäoikeudessa varmasti suorittanut.

Jon Hellevig on Moskovassa toimiva asianajaja oikeustieteen kandidaatti ja liikemies, joka tunnetaan Suomessa lähinnä Karita Mattilaa käsitelleistä päivityksistään. Hänen sosiaalisen median käyttötapansa antaa kuvan hyvin voimakkaasti asioihin suhtautuvasta persoonasta, joka on taipuvainen kärjistämään sanomisiaan jopa hyvien tapojen ja logiikan vastaisesti.




Myös Peter Iiskola on koulutukseltaan juristi ja hänelläkin on taustaa liiketoimissa itärajan takana. Hän on myös aktiivinen verkkokeskustelija, jonka värikkäästi ilmaistut näkemykset myötäilevät Putinin Venäjän kantoja asioihin. Hänen poliittisia näkemyksiään voi suomalaisessa keskustelussa luonnehtia marginaalisiksi.



Kummankaan haastatellun taustat eivät siis varsinaisesti selitä, miksi heidät on valittu lausumaan näkemyksiään Newsweekiin. Lehdellä ja toimittajalla on oikeus tehdä journalistiset ratkaisunsa itse, mutta tässä voi mielestäni perustellusti kummastella miten toimittaja päätyi juuri näihin henkilöihin. Koska hänellä tuskin on heihin henkilökohtaista sidettä, niin joku heitä on todennäköisesti suositellut Caponille. Kuka ja miksi olisivat kysymyksiä, joihin olisi hienoa saada vastauksia, mutta se tuskin onnistuu.

Newsweekin juttu on ehtinyt herättää jo paljon huomiota suomalaisissa medioissa. YLE on kertonut asiasta isosti eri välineissään, mutta ei lainkaan taustoita juttua. Siis ei kerro Hellevigistä ja Iiskolasta, jotka jutussa perustelevat sen näkemyksen, että kyseessä kirje olisi provokaatio tai jotain muuta ikävää. Ymmärrän toki, että yksittäisten ihmisten uskottavuuden asettaminen kyseenalaiseksi, silloinkin kun siihen aihetta on, on erittäin vaikeaa. Niinpä toimituksellinen päätös YLEssä on ainakin tähän asti ollut, ettei uutisessa puhutaan lainkaan näistä henkilöistä. Haastatellut kumpikin kuuluvat pieneen, ehkä parinkymmenen hengen joukkoon, joka äänekkäästi ajaa nyky-Venäjän linjan mukaisia näkemyksiä julkisessa keskustelussa. Tosin jos henkilöitä arvioitaisiin kriittisesti, olisi journalismin käytäntöjen mukaisesti annettava kritiikin kohteille suunvuoro. Uutinen siis joko jätetään vajaaksi tai annetaan näille henkilöille lisää puheaikaa. Tämä ongelma on suurin nimenomaan isoimmille medioille. Esimerkiksi Uusi Suomi ja Verkkouutiset ovat taustoittaneet juttua yksityiskohtaisemmin.

Venäjän näkemyksiä puoltavan marginaaliryhmän keskuudessa Hellevigin ja Iiskolan pääsy kansainvälisesti arvostettuun mediaan on otettu suurella riemulla vastaan. Normaalistihan näitä isoja medioita halvennetaan ja vähätellään, mutta nyt on selvästi juhlan aika.


Saa nähdä reagoiko Newsweek miten jutun kummallisuuksiin ja pariin suoranaiseen virheeseen. Joka tapauksessa on selvää, että tässä nähtiin, miten henkilöt, joille Suomessa lähinnä naureskellaan ja pyöritetään päätä, päätyvät jollain ilveellä asemoimaan Suomea kansainvälisessä politiikassa. Tilanteen tekee erityisen ikäväksi se, että tämä juttu on todennäköisesti lähes kaikille sen lukijoille ensimmäinen kerta, kun he kuulevat reserviläiskirjeesta. Koska asia ei ulkomaiden näkökulmasta ole itse asiassa kovinkaan kiinnostava, niin jutun synnyttämä käsitys jää elämään monin paikoin.

Jossakin Moskovan esikaupunkialueella sijaitsevassa toimistorakennuksessa on taas syytä korkata shampanjapullo informaatiosodassa suoritetun onnistuneen iskun takia.


Päivitys klo 17.13: Newsweek muokannut artikkelia ja kertoo siitä jutun lopussa näin:

"This article was edited to update a response from the Finnish defence ministry and include comments from the Finnish president and Patrik Oksanen. Comments from Jon Hellevig were also removed after previous offensive remarks were brought to our attention.

Correction: This article originally stated that the Centre party and True Finns had formed a coalition. Negotiations are in fact on-going."