tiistai 26. maaliskuuta 2013

Motiiveja kannattaa ja vastustaa


Ihmisillä on kummallisia mielipiteitä asioista, mutta vielä kummallisempia ovat ihmisten motiivit näille mielipiteilleen. Usein ne ovat tiedostamattomia ja järjettömiä, parhaimmillaankin pinnallisia ja kauan sitten syntyneitä. Jotta olisi mahdollista käydä järkevää keskustelua, on ymmärrettävä keskustelijoiden järjellisiä ja järjettömiä motiiveja. Siksi yritän tässä purkaa motiiveja kannattaa ja vastustaa NATO-jäsenyyttä.


Miksi NATOon liittymistä kannatetaan?

NATOn kannattajat esittävät asiansa hyvin rationaalisen oloisesti, lähes laskukaavanomaisesti: emme pysty rakentamaan käytettävissä olevalla rahalla uskottavaa puolustusta ja saadaksemme sen, on meidän liityttävä NATOon. Tätä rationaalista tapaa tuoda esiin asia vain korostaa se, että tällä hetkellä suomalainen puolustuspolitiikka on asettanut tavoitteensa, mutta rahaa niiden toteuttamiseen ei ole. Oikein tarkoitushakuisesti jos ajattelisi, niin tämä ristiriita voi olla jopa tarkoituksellista, jotta saataisiin Ruotsin tapaan räjäytettyä keskusteluasemat uusiksi. Ihminen kun ei tarkastele valmiina olevaa mielipidettään kuin paineen alla.

Rationaaliselle laskemiselle perustuvan sotilastradition pohjalta ei liene yllättävää, että vuonna 2010 tehdyn tutkimuksen mukaan kolme neljästä everstistä tai korkeampiarvoisesta upseerista kannattaa NATO-jäsenyyttä. Aiemmin tätä tutkimusta oli tehty kolmen vuoden välein, joten olisikohan uusia lukuja tarjolla tänä vuonna. NATOn kannatus tuskin on vähentynyt tuossa joukossa.

Strategista ja taktista kokonaiskuvaa työkseen läpikäyvien upseerien kohdalla NATO-kannatus noussee todennäköisesti merkittävästi sen takia, että heille sota on hyvin moniulotteinen asia. Sota ei enää ole vain juoksuhautoja vastakkain, vaan uhat ovat hyvin monenlaisia. Mitä enemmän uhkia näkee, sitä useammalla tavalla niihin haluaisi valmistautua.

NATO-kannatus ammentaa voimaansa myös ihan perinteisestä Neuvostoliiton/Venäjän -vihasta/pelosta. Moni näkee NATOn suojana isolta naapurilta, tilaisuutena vihdoin hengittää vapaasti. Koska Venäjän kanta Suomen jäsenyyteen on avoimen kielteinen, on tämäkin omiaan vahvistamaan Venäjä-kammoisten vakaumusta. Heille NATO-jäsenyys on paljolti Venäjän suuntaan nostettu keskisormi.

Osalle NATO-kannatus on viimeinen silaus länteen suuntautumiselle ja sitoutumiselle. Tälle jakobsonilaisuudelle on ominaista pitkä perspektiivi, jossa etsitään kärsivällisesti mahdollisuuksia integroida Suomea tiiviimmin osaksi läntistä Eurooppaa ja sen arvoja. EFTA, EU ja euro ovat näiden ponnistelujen maamerkkejä. Tälle ryhmälle NATOn ottama aktiivinen rooli kansainvälisessä toiminnassa on olennainen osa projektia.


Miksi NATOon liittymistä vastustetaan?

NATO syntyi ja kehittyi läntisen leirin puolustusliitoksi kylmän sodan aikana. Vastakkainasettelun maailmassa lähes jokaisella oli jonkinlaisia sympatioita suuntaan tai toiseen. Ja kellä niitä oli itään, rokottui varmaankin tiukasti NATOa vastaan. Tai rokottui ylipäätään sotilaallista liittoutumia vastaan, sillä juuri sotilasliittojen tehtävänä oli tuhota koko ihmiskunta sodan syttyessä. Monelle on varmasti tärkeä kysymys se onko NATO muuttunut noista ajoista, ja jos on, niin miten ja kuinka paljon. Ja vielä useampi ei varmasti jaksa ajatella koko asiaa, koska asenne on jo olemassa.

Suurimpana julkilausuttuna syynä NATO-kielteisyyteen on pelko Venäjän reaktioista. Jäsenyyden, tai edes sen harkitsemisen, katsotaan altistavan Suomen Venäjän suunnasta tulevalle turvallisuusuhalle. Isoa naapuria ei pidä ärsyttää on oppi, jota Paasikivi alkoi takoa kansan päähän ja sitä jatkoi Kekkonen ja vielä Koivistokin.

Uskon, että yksi syy vastustaa liittoumista on vieraanpelko. Ylipäätään nähdään monimutkaistuva maailma hankalana paikkana, josta kannattaa pysytellä mahdollisuuksien mukaan erossa. Jollain mielikuvallisella tasolla sen kaikkein syvimmin suomalaiseksi instituutiotiksi koetun armeijan kytkeminen muihin maihin ja kansallisuuksiin tuntuu monista vaikealta. Ylipäätään maailman muuttuminen on kova paikka. Oli kuulemma ollut tässä joku aika sitten venähtäneitä naamoja kutsuvieraiden joukossa, kun RUK:n kurssin priimus oli pitänyt puheensa venäläisellä aksentilla. Ei ole mikään ihme, jos kirjavoituvaa maailmaa inhoavat ja pelkäävät haluavat pitää kansallisesta armeijasta kiinni viimeiseen asti.

Luulen, että moni hyvinkin NATO-vastaisina esiintyvistä poliitikoista on itse asiassa vähintäänkin neutraali asian suhteen. Mutta koska NATO-kannatuksella ei Kokoomuksen ulkopuolella juuri ole voitettavaa, niin mieluummin ollaan hiljaa koko asiasta tai pakon edessä käynnistetään puppugeneraattori. Edes mielenkiinto NATO-keskustelua kohtaan voi asettaa poliitikon alttiiksi melkoiselle vyörytykselle, kuten Liisa Jaakonsaaren tapaus osoittaa.

Oma osansa NATO-jäsenyyden vastustajissa on niitä, keiden mielestä tilanne on juuri nyt hyvä. Rauhankumppanuus ja muut kytkennät ovat senlaatuisia, että kumpikaan osapuoli ei ota toistaa itsestäänselvyytenä, mutta että kimpassahan tässä kuitenkin ollaan.

Osalle NATOn vierastaminen liittyy Yhdysvaltoihin. Ilman George W.Bushia ja hänen hallintonsa moraalittomiin toimintatapoihin johtanutta politiikkaansa olisi NATOn kannatus  ehkä hieman korkeammalla tai ainakin vastustus astetta paria lievempää. Obaman hallinnon lennokkisota ei ole ollut niin kevyttä kuin nimestä voi päätellä, vaan terrorisminvastaiasen sodan nimissä isketään lujaa ja silloin tulee aina myös sivullisia uhreja. Niitä ei poista sodista mikään teknologia.

Joka tapauksessa NATOn vahva atlanttinen kytkentä on monelle vastenmielinen asia, sillä se kytkisi meidät lähes kaikkiin konflikteihin. Vaikka puolueettomuutemme olikin sitäsuntätä välillä, niin kyllähän se meidät irti ainakin osasta sotia ja muita konflikteja piti. Sitä ei tosin aina muisteta, että EU-jäsenyys vei pitkälti tämän edun jo meiltä.

NATO nähdään rauhanliikkeen puolella myös ihan perinteisenä militaristisena pahana, joka pyrkii eri keinoin laajentamaan valtapiiriään ja saamaan häikäilemättä käyttöönsä mahdollisimman suuret resurssit. Omaksi erityiseksi pahuuden lajikseen tällä suunnalla lasketaan ydinaseet, jotka kuuluvat edelleen osaksi NATOa.

NATOon liittymisen pelätään myös militarisoivan suomalaista yhteiskuntaa. Se on sinällään minun mielestäni hieman nurinkurista, sillä aika harvassa länsimaisessa demokratiassa maan armeija on niin tiiviisti sitoutunut osaksi yhteiskuntaa. NATO-jäsenyys todennäköisemmin olisi pikemminkin purkamassa tai ainakin löystyttämässä tätä kytkentää. Jollekin jäsenyyden herättämät ristiriidat voivat olla syy vastustaa sitä, sillä suomalaisessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa ajattelussa elää niin vahvana konsensuksen odotus. Onhan suomalaisuuden ideaalitilaksi nostettu Talvisodan henki, joka edustaa suorastaan epäinhmillistä yksimielisyyttä.


sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Kysymyksiä NATO-keskustelun vastattavaksi


Kun nyt kaikesta päätellen NATO-keskustelu voisi vaikka livahtaakin käyntiin, niin minulla olisi muutamia kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksia sen yhteydessä. Vaikka useitakin erilaisia vastauksia, kunhan saan ne perusteluineen. Osaan näistä ei varsinaisia vastauksia olekaan, mutta silti niitä kannattaa pohtia. Osaan varmasti jo nyt löytyisi vastauksia, tiedottaahan NATOkin juuri avatuilla markkinointihenkisillä sivuillaan siitä mikä se on. Noista sivuista lienevät jo valmiina ainakin päätöstasolla suomen- ja ruotsinkieliset versiot.
Relevanttia tietoa etsittäessä on kysymysten asettaminen erinomaisen tärkeää ja siksi näitä kysymyksiä tarvitaan tietysti vielä varmasti paljon lisää, mutta jos näillä nyt liikkeelle. Jokainen sitten valitkoon ne oman kannan muodostamiselle ratkaisevat kysymykset.


Keskustelu ja päätöksenteko

Järjestetäänkö NATO-jäsenyydestä kansanäänestys?
Miten taataan riittävä kansalaiskeskustelu ja tietomäärä asiasta?
Miten ihmeessä saadaan keskustelusta järkevää ja inhmillisesti kestettävää?
Minkälaisia uusia elimiä / tehtäviä / toimenkuvia NATO-jäsenyys edellyttäisi valtionhallinnolta ja edustukselliselta demokratialta?
Miten toimintaamme NATOssa ohjattaisiin poliittisesti / demokraattisesti?
Mitä Suomen NATO-politiikka sisältäisi ja tavoittelisi ja millä keinoin?
Mitkä asiat maanpuolustuksessa ovat NATOssa kansallisesti päätettäviä ja mitkä yhdessä? Siis käytännössä.
Miten päätettäisiin suomalaisten sotilaiden osallistumisesta NATOn operaatioihin?


Puolustusvoimat

Kuinka yhteensopiva PV kaiken kaikkiaan on tällä hetkellä ja mitä muutoksia jäsenyys aiheuttaisi?
Muuttuuko komentokieli kaikkialla tai jollain tasolla englanniksi?
Muuttuuko kantaupseerien koulutus?
Muuttuuko varusmiespalvelus?
Muuttuuko sivillipalvelus?
Sijoittuuko Suomeen pysyvästi ulkomaalaiisia sotilaita?
Kuinka paljon sotaharjoituksia järjestetään ja millä alueilla?
Keskittyisikö PV tiettyjen, pohjoisten taistelukykyjen kehittämiseen, jättäen esim. ilmasodankäynnin ja muita vastaavia vähemmälle, liittolaisten kontolle siis?
Kuinka paljon henkilöstöä toimii pysyvämmän luonteisesti ulkomailla ja missä tehtävissä?
Vaikka päätös liittymisestä on poliittinen, niin mikä on tällä hetkellä kantahenkilökunnan, erityisesti esiupseerien mielide, NATO-jäsenyyteen?


Organisaatiot ja infrastruktuuri

Minkälaista infastruktuuria on rakennettava sotilaallisen avun vastaanottamista varten?
Onko nykyinen varuskuntarakenne sopiva?
Muuttuvatko Rajavartiolaitoksen ja Merivartioston asemat, tehtävät ja muut keskeiset asiat miten?
Miten jäsenyys vaikuttaisi suomalaiseen puolustusvälineteollisuuteen vai vaikuttaisiko mitenkään?
Miten NATO-jäsenyys vaikuttaisi hyvin vahvasti koko yhteiskuntaan liitettyyn turvallisuusajatteluun ja -toimintaan?
Muuttaisiko NATO-jäsenyys yhteiskunnan sisäistä tiedonkulkua turvallisuusasioissa?
Minkä ministeriön/ministeriöiden alle NATO-asiat kuuluisivat ja miten taataan riittävät resurssit määrällisesti ja laadullisesti?
Mitä lainsäädännöllisiä muutoksia ja millä tasolla NATO-jäsenyys edellyttäisi?

Raha

Noudatetaanko Suomessa NATO-maiden yleiseksi tavoitteeksi asetettua 2% BKT:sta puolustusmenoihin (merkittävää nousua nykyisestä)?
Onko NATOlla jotain jäsenmaksua?
Muuttuisiko PV:n budjetin rakenne jotenkin merkittävästi ja mihin suuntaan?


Maanpuolustushenki ja kansallinen omakuva

Miten jäsenyyden mahdollisuus ja sitten mahdollinen jäsenyys vaikuttaisivat näkemyksiin maanpuolustuksesta?
Miten laaja vapaaehtoinen maanpuolustuskenttä valmistettaisiin NATO-yhteensopivaksi asenteellisesti, tiedollisesti ja toiminnallisesti?
Miten Talvi- ja Jatkosotaan sekä ennen kaikkea yksin pärjäämiseen nojaava omakuvamme kestäisi liittoutumisen?
Vaikuttaisiko jäsenyys halukkuuteen suorittaa varusmiespalvelus?
Minkälaisen reservinkieltäytymisaallon jäsenyys aiheuttaisi?
NATOn jäseninä olisimme kytkettyinä ja puolemme valinneina, varsinkin USA:n kautta, lähes kaikkiin maailman konflikteihin. Miten me osaisimme tähän suhtautua?

Muiden maiden reaktiot

Onko Ruotsi nyt oikeasti matkalla NATO-jäsenyyteen?
Mennäänkö NATOon vain yhdessä Ruotsin kanssa?
Miten Venäjä muuttaisi suhtautumistaan Suomeen keskustelun käynnistyttyä?
Miten Venäjä suhtautuisi Suomeen NATO-jäsenenä?
Vaikuttaisiko keskustelu/jäsenyys käytännön tasolla (matkailu/kauppa) suhteisiin Venäjän kanssa?
Miten maailmanpolitiikan painopisteen siirtyminen Aasiaan vaikuttaa Suomen tilanteeseen ja vaihtoehtoihin? Vai onko painopiste siellä?
Miten menojaan karsiva USA pystyy/haluaa taata uskottavasti 5. artiklan?
Onko Kiinalla jotain sanottavaa Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyteen?


Ja lopuksi se tärkein kysymys, johon pitäisi saada runsaasti vastauksia kumpaankin versioon:
Miksi Suomen kannattaisi / ei kannattaisi liittyä NATOon?

Lisäyksiä: Liitän tähän perään linkkejä vastauksia antaville sivuille. Kiitos linkanneille:
Upseeriliiton teettämä tutkimus 2010: Upseerikunnan NATO-kannat
Puolustusministeriön selvitys 2004: Mahdollisen sotilaallisen liittoutumisen vaikutukset (pdf)
Ulkoministeriön selvitys 2007: Suomen mahdollisen NATO-jäsenyyden vaikutukset (pdf)
Rainer Peltoniemen väitöskirja Teknillisessä korkeakoulussa 2007: Suomen puolustusjärjestelmän ydinosaamisalueet ja niiden muutoshaasteet mahdollisessa Nato-jäsenyydessä (pdf)
Doria-tietokanta, Maanpuolustuskorkeakolu: haku: NATO
Foreign Affairs: The Putin Doctrine - Russia's Quest to Rebuild the Soviet State
The Ulkopolitist: Amerikkalainen kuva Venäjästä ja uusi poliittinen mielikuvitus (kritiikkiä edellistä artikkelia kohtaan)

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Avoin kirje presidentille


Arvoisa Tasavallan presidentti,

esititte valtiopäivien avajaisissa lupauksen toistuvasta, merkittävästä ulkopoliittisesta fundeeraus-tapahtumasta. Se on minusta aivan loistava idea. Traumaattinen suhteemme ulkopoliittiseen keskusteluun vaatii ehdottomasti uusia tapoja käydä tätä maan ja kansan kannalta olennaista keskustelua. Rohkenisin tässä esittää muutamia ajatuksia tämän tapahtuman suhteen. Olen toki vain politiikan penkkiurheilija ja melkoinen harrastelija ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, mutta uskon rikkoihin rokassa näinä yhä avoimempina aikoina.

Syvyys ja laajuus

Normaalisti seminaareissa kootaan auditorioon kootaan väkeä, se kuuntelee, ehkä vähän keskusteleekin ja se on siinä. Lehtijuttu saattaa tulla ja vaikeasti ymmärrettäviä powerpointteja vaikeasti löydettäville verkkosivuille. Minä toivoisin tapahtumalta ulottuvuuksia, joiden avulla keskustelua käytäisiin tapahtumaa ennen, sen aikana ja myös  jälkeenpäin. Kouluissa, verkossa, kirjastoissa, kaikkialla. Näin mahdollisimman moni voisi osallistua tai seurata keskustelua. Tässä on opettelemista, sillä avoimuus on haastavaa ja työtä vaativaa. Paasikiven-Kekkosen-linjan oheisvahinkona meidät kansalaiset kun on jätetty kovin sivuun näistä asioista. Vuosikymmenet meille vakuutettiin, että maan isät tietävät mitä tehdä ja miksi ja siksi keskustelu olisi vain silkkaa epäluottamusta heitä kohtaan. Siksi meillä on paljon oppimista näissä asioissa jo tiedollisestikin.

Konsensusta ei keskustelussa tarvita

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että asioista löytyy konsensus ja erilaiset näkemykset joustavat yhteisen näkemyksen hyväksi. Mutta aito ja elävä keskustelu vaatii eri mieltä olemista. Säästetään se konsensuksen haku päätöksentekoon ja annetaan keskustelun loimuta iloisesti erimielisenä. Se toki vaatii keskustelijoilta avointa mieltä ja suopeaa henkeä.

Osallistujat

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen uskottavuus on vaatinut tähän asti tummaa tai sotilaspukua. Minä toivoisin, että tähän keskusteluun saataisiin sekä itse tilaisuudessa että muuallakin mukaan muunkinlaisia ihmisiä. Kirjavammille ihmislle voi myös olla mahdollista esittää räväkämpiä ajatuksia, jotka virallisempien henkilöiden suusta voisivat olla hankalia.

Lopuksi

Jos tämä Teidän suunnittelemanne tapahtumasarja lähtee käyntiin ja se osaltaan opettaa meitä suomalaisia uudestaan puhumaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, olette jo siinä jättäneet arvokkaan jäljen Suomen historiaan. Jään odottamaan suurella mielenkiinnolla ja kovin odotuksin tätä tapahtumaa.

Janne "Rysky" Riiheläinen

torstai 14. maaliskuuta 2013

Kyberkilpavarustelu on käynnissä


Aseellinen kilpavarustelu on ihmiskunnalle vuosituhantinen perinne. Enemmän, isompia, parempia ja tappavampia aseita on hamuttu itselle, vakuuttuneena siitä, että vihollisella on vielä enemmän. Tämän perinteen huipentumana voidaan pitää kylmän sodan varustelukilpaa, jossa eri maat hankkivat ydinasearsenaalin, jolla olisi voinut tuhota ihmiskunnan useampaankin kertaan.

Nyt on pinnalle noussut kybersodankäynti (Valmiuspäällikkö Sakari Ahvenaisen perusteellinen esitys aiheesta, pdf) on tosiaan sodankäynnin muoto siinäkin mielessä, että kilpavarustelu on käynnistynyt. Kybersodankäynnit olemus on vielä hämärää ja puheet ovat suuria siellä sun täällä. Selvää on, että sotilaalliset suurvallat ovat suuria kyberissäkin. Erityisesti Kiina näyttää joko ottaneen tai sille on annettu rooli maailman ykköskyberpahiksena.

Joka tapauksessa tällä hetkellä kaikki epäilevät kaikkia. Yhdysvaltalaiset ohjelmistot, kiinalaiset laitteet ja kaikki muutkin pelit ja vehkeet ovat epäilysten kohteina. Vaikea sanoa, mitä kaikkea verkon ohjelmistoista ja laitteista löytyy, mutta kaiken maailman takaporteista ja muista riittää huhuja.  Käytännössä tämä kaikkien epäluulo kaikkia kohtaan tarkoittaa pahimmillaan rajoituksia ja estoja internetiin. Sinällään tämä on ironista, sillä verkonhan piti kutoa maailma yhteen, mutta nyt rajalinjoja ollaan pystyttämässä sielläkin.

Alkuvuodesta julkaistussa Suomen kyberturvallisuusstrategiassa julistettiin maamme pyrkivän hyvin nopealla tahdilla kybersodan kärkimaiden joukkoon. Siihen pyrkimykseen varattiin jopa vähän varojakin ja tästä rajusta satsauksesta merkkinä on turvallisuusasiantuntijoiden palkkaaminen, ihan kaksin kappalein… Kovin selvä on, että tavoitteet ja resurssit ovat pahasti ristiriidassa.

Strategiassa merkittävää on myös se, että se nojaa hyvin voimakkaasti yritysten osallistumiseen Suomen kyberpuolustukseen. Tämä on sinällään linjassa yhteiskunnan läpäisevän turvallisuusajattelun ja maanpuolustushengen kanssa. Yksityiset yritykset ovat tiiviisti mukana myös muiden maiden kybervarautumisessa.  Osaamista on ostettavissa niin suurilta turvallisuusalan korporaatioilta kuin varmasti vähän hämärämmiltäkin tahoilta.

Tässä tilanteessa minua epäilyttävä asia on niinikään se, että jos yritykset saavat määritellä kybervarautumiseen liittyviä asioita, niin myyntiosastoilla ollaan suu korvissa. Tottakai yritys pyrkii myymään ainakin vähän pidemmälle meneviä ratkaisuja kuin on tarpeen. Eikä tämä ole yritysten vika, vaan niiden tehtävä ja olemus. Siksi vaaditaan äärimmäisen kovaa osaamista ostaa näitä tarvittavia kyberpuolustuspalveluja. Mutta kuten on niin moneen kertaan nähty, on tietotekniikan palvelujen ostaminen niin kovin vaikeaa ja urakoilla on taipumus paisua isostikin. Tämä varmasti tiedetään myös Puolustusvoimissa.

Virossa on ehdotettu jo mahdollisuutta suorittaa asepalvelus kyberjoukoissa, mutta se ole ainakaan ihan heti toteutumassa. Sen sijaan sikäläinen suojeluskunta, Kaitseliit, on perustanut Cyber-osaston. Tähän aktiivisuuteen lienee syynä mm. Pronssisoturi-jupakan yhteydessä maahan kohdistetut kyberhyökkäykset.

Vaikka kyberissä asymmetria on hyvinkin mahdollista, niin Suomen pyrkimys maailman huipulle näillä resursseilla on lähinnä itsepetosta. Kyber maksaa ja jos haluaa olla huipulla, se maksaa paljon. Varsinkin kun poliittiset päättäjät ovat allergisia kaikenlaiselle yhteistyölle NATOn kanssa. Tuossa Suomenlahden toisella puolella kun olisi NATOn kyberturvallisuuskeskus, jossa lienee olisi valmiutta yhteistyöhön. Karusti sanottuna tässäkin tilannne on siis sama kuin perinteisen sodankäynnin puolella: on selvä tahto itsenäiseen, uskottavaan puolustukseen, mutta ei rahaa siihen.

Saa nähdä muuttuko rahoitustilanne mitenkään nyt käynnissä olevan suurharjoituksen jälkeen. Sen yhtenä tehtävänä lienee briifata valtakunnan virkamies- ja poliitikkojohto maailman muutoksesta tässä asiassa.

Joka tapauksessa tämä vielä varsin outo sodankäynnin muoto varmaankin saa tarkempia hahmoja lähivuosina, kun erilaiset kyber-operaatiot tulevat näkyviin. Kyber-sota on käynnissä koko ajan, mutta ei vaadita kovin kummoista pessimismiä todeta, että emme ole nähneet tällä saralla vielä paljoakaan.

Lisäys: Hyvä yhteenveto aiheesta Digitodayssä.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Ruotsin salakihlat




Ihminen tapaa ottaa mallia ja oppia kaikenlaisissa asioissa kavereiltaan. Johonkin rajaan asti sama pätee myös valtioihin ja niiden ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Suomen vanhoja kavereita ovat Ruotsi, muut Pohjoismaat, Baltian maat, Saksa ja Iso-Britannia. Venäjän kanssa on kaveerattu paljonkin, mutta ei sen kanssa oikeasti kavereita voi olla. Se vaatisi kovin toisenlaista Venäjää. Tai ainakin toisenlaista hallitusta Venäjälle.

Paras kaverimmehan on kaikesta huolimatta Ruotsi. Ruotsillahan on ollut helpompaa ja he ovat nauttineet jonkinlaisesta NATOn ulkojäsenyydestä jo varmaan jostain 50-luvulta. Tällä hetkellä maa kouristelee suuren ulko- ja turvallisuuspoliittisen krampin kanssa. Minä, ja jotkut muutkin, epäilemme, että sitä kouristelua on käynnistelty sen toivossa, että tuloksena putkahtaa jäsenhakemus NATOon. Reilu kaksikymmentä vuotta sitten Ruotsin vähintään puoliyllättävä jäsenhakemus Euroopan Unioniin pakotti suomalaiset ihan tosissaan käsittelemään asiaa. Jäsenyyshän siitä tuloksena oli. Ei olisi minusta mitenkään mahdotonta että nyt kövisi samoin. Tai ainakin kansanäänestykseen asti edettäisiin tasatahtiin. Tai en minä tiedä, onko asia Ruotsissa menossa kansanäänestykseen, Suomessahan asiasta on ainakin presidentin kanta, tosin vaalikamppailun ajalta.

Tanska, Norja ja Islanti ovat niin pitkään olleet NATOn jäseniä, että se on ikäänkuin itsestäänselvää. Joviaalit pohjoismaiset kaverimme oppivat kylmän sodan vuosikymmeninä olemaan Pohjoismaisen yhteistyön yhteydessä liittoutumisestaan hiljaa, etteivät vain olisi hankaloittaneet liittoutumattomien kaveriensa asemaa. Tanskalainen Anders Fogh Rasmussen on tällä hetkellä NATOn pääsihteeri ja hänen lienee taustansa vuoksi helpompi käydä keskustelua ruotsalaisten ja ehkä suomalaistenkin kanssa. Luulisin, että muilla Pohjoismailla ei ainakaan Ruotsin jäsenyyttä vastaan ole mitään. Ruotsin ja Suomen mahdollisen NATO-jäsenyyden myötä esim. Lapin puolustus muuttuisi hyvin nopeasti yhteispohjoismaiseksi rakenteeksi.

Baltian maille olisi varmasti etua, että myös Itämeren pohjoinen rannikko olisi saman puolustusliiton hallussa. Baltian maille sopii ihan kaikki, mikä suojaa niitä venäläisten pyrkimyksiltä. Ruotsi ja Suomi sentään voivat teeskennellä NATOn uusien kriisinhallinta- ja muiden kansainvälisten ulottuvuukisen olevan tärkeänä syynä kiinnostukseen, mutta piskuiset Viro, Latvia ja Liettua haluavat nimenomaan sen 5. artiklan suojan.

Meidän entinen paras kaverimmehan on Saksa, joka maailmansodan jälkeen on kärjistäen sanottuna kieltänyt itseltään kaikenlaisen itsenäisen turvallisuuspolitiikan. Nytkin Saksa on ehdoton ykkönen Euroopan Unionissa taloudellisen voimansa takia, mutta sen valta turpo-hommissa on ainakin varsin pinnallisen näkemykseni mukaan ihan toista luokkaa kuin suurin piirtein kaikissa muissa asioissa. Saksa maksaa historiansa velkaa näinkin. Mutta kyllähän se aktiivisuus sieltä esiin tulee, sen täytyy tulla. Yhdysvallat hivuttanee itseään pois Euroopasta ja se suorastaan pakottaa Saksaa aktivoitumaan puolustuspoliittisissa kysymyksissä. Minulla ei ole harmainta aavistusta miten ja millä suunnilla se tapahtuu.

Iso-Britanniaan meillä on ollut etäinen, mutta varsin ystävällismielinen suhde hyvin pitkään. Ja kauppakumppaninahan se on erittäin tärkeä. Anglo-saksisen kulttuurin voittokulku 50-luvulta lähtien on tuonut Iso-Britannian jatkuvasti lähemmäs. Meille tämä maa on kuitenkin nimenomaan eurooppalainen kumppani, kun taas sen suhdetta lähes koko muuhun maailmaan värittää brittiläisen imperiumin vaikutus. Britit ovat ajautumassa sisäisiin vaikeuksiin EU-vastaisuuden ja Skotlannin itsenäisyyspyrkimysten kanssa. Heille NATOssa on varmaan kysymys heidän atlanttiseen ulottuvuuteensa kuuluvasta erityissuhteesta Yhdysvaltojen kanssa. Jos sitä ei häiritä, niin se lienee briteille tärkeää.

Nyt tässä lienee sitten odoteltava, että putkahtaako Ruotsista jäsenhakemus NATOlle ja mitä sitten tapahtuu. Ruotsin ja Suomen kannattaisi tätä keskustelua käydä nyt yhdessä ja ehkä sitä kulisseissa käydäänkin. Mutta ehkä kansat otetaan siihen mukaan vasta myöhemmin.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Sveriges sak är vår!




Noin viikko sitten ilmestyi verkkoon Venäjän valtion tv-kanavan huumoriohjelmasta otettu sketsi, jossa käsiteltiin Venäjän mahdollista hyökkäystä Ruotsiin. ABBAn musiikkia, homovihjailuja ja naamanvääntelyä sinällään, mutta kyseessä on valtiojohdon tiukassa otteessa oleva kanava, joka tuskin ottaisi ulkopoliittisia kantoja edes vitsin varjolla ilman lupaa tai kehotusta.

Sketsi nojaa siihen tositilanteeseen, että Ruotsin (jo entinen)* Puolustusvoimien komentaja ilmoitti Ruotsin pystyvän puolustautumaan viikon hyökkäystä eli Venäjää vastaan. Sen jälkeen maassa on kuohunut turvallisuuspolitiikassa koko ajan. Tämä sketsi on tarkoitettu osaksi sitä keskustelua. Toki siinä lienee muitakin tarkoitusperiä ja yleisöjä. Tottakai tällaiset spekulaatiot miksi mitäkin on tehty sisältävät aina hyvät mahdollisuudet ylitulkintaan tai vainoharhaisuuteen, mutta olisin silti hyvin taipuvainen pitämään sketsiä osana Venäjän ulkopolitiikka ja sen toteuttamista Ruotsissa ja Suomessa.

Suomessahan NATO ei nauti kannatusta ja keskustelu ylipäätään on äärimmäisen jähmeää. Tämä sopii Venäjälle hyvin. Oikeastaan ainoa asia, joka näyttäisi voivan sysätä vakavan NATO-keskustelun Suomessa käyntiin, on Ruotsin jäsenyyden mahdollistuminen. Siksi Venäjä laskenee minusta ihan oikein, että pitämällä Ruotsi liikkumattomana asiassa, pysyy samalla Suomenkin tilanne ennallaan.

Eikä keskustelu ihan lamassa ole Suomessakaan ollut. Lähtien jo siitä, että presidentti Niinistö toisti valtiopäivien avajaisissa antamansa lupauksen keskusteluun rohkaisemisesta: "Niinistö toivottaa tervetulleeksi keskustelun ulkopolitiikan linjoista. Niinistö lupaa, että asiasta käydään kunnon keskustelu vielä tänä vuonna." Odotan suurella mielenkiinnolla miten ja millä formaatilla saadaan aikaiseksi elävää keskustelua ilman, että leimakirveet iskevät kaikki keskustelijat maahan välittömästi.

Hieman yllättävä oli Perussuomalaisten euroedustajan Sampo Terhon avoin NATO-myönteisyys Rauhanturvaaja-lehden haastattelussa. Terhon tausta Maanpuolustuskorkeakoulun tutkijana antaa hänelle poikkeuksellisen aseman arvioida tilannetta. Veikkaisin kyllä, että hänen oman puolueensa enemmistö tulee raivopäisesti vastustamaan hänen esittämiään kantoja.

*Korjaus:  Sverker Göränson on edelleen virallisesti Ruotsin Puolustusvoimien komentaja, mutta sairaslomalla ja seuraajan etsintä on ilmeisesti käynnissä.