keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Kohti Kultarantaa 2014 II


Kultaranta-keskusteluihin on enää vajaa kaksi viikkoa ja jos nyt vihdoin EP-vaalien ja demarien ministerikierrätyksen jälkeen käynnistyisi tapahtumaa alustava keskustelu. Aiheita ainakin riittää, mutta ehkä niiden lukuisuus ja vakavuus pitävät monet asiantuntijat hiljaisina julkisuudessa. Turvallisuuspoliittisen keskustelun sävy on tosiaan Ukrainan tapahtumien seurauksena muuttunut hyvin vakavaksi.

MM-kisojen finaalia seurannut venäläisvihamielisyys oli hämmentävää. Hyvinkin kunnollisina pitämäni ihmiset ryssittelivät ja liittivät pelissä olleen vilungin venäläiseen kansanluonteeseen. Tässä saattoi myös olla mukana Ukrainan tapahtumien aiheuttaman ahdistuksen purkamista. Nämä raivokkaat vaahtoamiset ovat vahva kontrasti sille perinteiselle ylivarovaisuudelle, jota Venäjän suuntaan osoitetaan monien toimesta vieläkin poliittisissa kysymyksissä. Krimin valtauksen vastaanotto tuntui olevan vähemmän raivokas kuin päävalmentajan finaalifuskauksen.

Venäjä on loukannut kaksi kertaa Suomen ilmatilaa ja itse olen jäänyt miettimään tässä tapauksessa sekä Venäjän että Suomen toimintaa. Venäjän loukkaukset ovat olleet mitä ilmeisimmin tahallisia ja siten niillä on ollut jokin tarkoitus. Se voi liittyä Suomen valppauden testaamiseen tai se voi olla viesti valtiojohdolle, kansainvälispoliittista patterinhakkaamista. Tai kumpaakin.

Suomen viranomaiset puolestaan ovat antaneet ristiriitaisia ja vaillinaisia selityksiä tilanteesta. Rajavartioston raportti tapahtumista on sekin varsin ylimalkainen. Tälle on epäilemättä syynsä, mutta tässä maailmanajassa peittely vain johtaa vatvomisen pitkittymiseen ja tietotyhjiön täyttämiseen spekulaatioilla. Jotenkin uskoisin, että tämä ymmärretään myös päättävillä tahoilla ja siksi salailulle on ilmeisesti erittäin hyvät (≈ pelottavat) perusteet. Jos kyseessä on vain perinteinen peittely, niin nyt on viimeisiä hetkiä selittää kaikki avoimesti. Liian myöhään tulleet vilpittömätkin selitykset joutuvat vain jo muiden keksittyjen selitysten joukkoon. Esimerkiksi Suomen Kuvalehden väite, että kyseessä olisi ollut Suhoi-35S -hävittäjä, poikkeaa kovin viranomaisten raporteista.

Tänä vuonna Kultarantaan kutsuttuja on mitä ilmeisimmin kielletty kertomasta osallistumisestaan tapahtumaan, koska en ole nähnyt somessa ainuttakaan mainintaa kenenkään osallistumisesta. Ainoat järkevät syyt, jotka osaan kuvitella tälle hiljaisuudelle liittyvät tavalla tai toisella turvallisuuteen. Tai sitten halutaan vain suojata osallistujia vaikutusyrityksiltä. Jos Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen eliitti kokoontuu ja pääaiheeksi ilmoitetaan Venäjä, niin kyllähän se kiinnostaa, niin Venäjällä kuin muuallakin. Tietoa keskustelujen avoimuudesta ei myöskään vielä ole. Toivottavasti viimevuotiseen tapaan ainakin alustukset lähetetään suorina.

Turpo-puheet jatkuvat muuten heinäkuun alussa Porin SuomiAreenalla. Kanervan työryhmän loppuraportti on lykätty syksyyn, joten sinnekin on jo yksi kiintopiste turpo-keskustelulle olemassa. Jotenkin ajattelen, että tässä on nyt vielä muitakin vastaavia tulossa. Myös eduskuntavaalikamppailu, milloin se sitten ikinä onkin, tullee sisältämään turpoa merkittävästi totuttua enemmän.

Viime vuoden Kultaranta-keskustelujen alla oli käynnissä demarien ministerikierrätys, jolloin ulkoministeri Erkki Tuomiojan paikkakin oli periaatteessa vaarassa. Sama toistuu nyt, kun uuden puheenjohtaja Antti Rinteen valinnan takia on käynnissä merkittävän hankala operaatio hänen saamisekseen hallitukseen. Mutta Tuomiojan vaihtaminen tässä tilanteessa olisi minun mielestäni puolueen sisäisen valtapelin asettamista isänmaan edun edelle. Toinen turpon kannalta merkittävä valtapoliittinen kuvio, joka on vielä kesken, on Kokoomuksen pj-kisa. Stubb on ehdokkaista ylivoimainen ulkopolitiikassa, mutta ainakaan ulospäin ei tämä osaamisen puoli ehdokkailla ole ollut näkyvästi esillä. Vaikka pitäisi, kuten olisi pitänyt olla demarienkin pj-kisassa.

Ainakin omassa mielessäni Ukrainan kriisin hoitoon on liittynyt kahden lautasen ongelma. Toisaalta Venäjä ja Ukraina EU:n ulkopuolella ovat enempi presidentin reviirillä, mutta toisaalta kriisiä on hoidettu, viisasta kyllä, tiukasti EU:n kautta. Mitä ilmeisimmin presidentti Niinistön ja ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunnan UTVAn yhteistyö on sujunut mallikkaasti, mutta tässä on varmasti miettimistä. Venäjän aiheuttamat ulkopoliittiset ongelmat kun eivät varmaankaan ole tähän loppumassa. Saa nähdä ottaako Antti Rinne demarien paikan UTVAssa vai miten paikka jaetaan. UTVAanhan kuuluu ulkoasiainministeri, puolustusministeri ja enintään neljä muuta valtioneuvoston määräämää ministeriä, käytännössä puheenjohtaja jokaisesta hallituspuolueesta. Joka tapauksessa presidentin ja UTVAn saumaton yhteistyö on tarpeen seknkin jälkeen, kun kahden päähallituspuolueen puheenjohtajat ovat vaihtuneet. Tehtävää näet riittää.

Lisäys 15.30: Tarkempaa tietoa ohjelmasta ja teemoista.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Kohti Kultarantaa 2014 I




Tasavallan presidentti Sauli Niinistö viime kesän Kultaranta-keskusteluissa.
Kuva: presidentti.fi

Vuosi sitten järjestetyt ensimmäiset Kultaranta-keskustelut olivat menestys. Tasavallan päämies itse polkaisi turvallisuuspoliittista keskustelua käyntiin voimallisesti. Tämä antoi edes hieman paremmat valmiudet, kun Ukrainan kriisi räjäytti turpo-keskustelun käyntiin. Toisekseen olisi ollut liian provokatiivista, jos tämä tapahtuma olisi ollut tänä kesänä ensimmäistä kertaa. Sitä oltaisiin tulkittu vain reaktiona Venäjän aggressioihin, ei itsenäisenä tapahtumana. 

Jos vertaa nykyistä turpo-tunnelmaa viimevuotiseen, on ero merkittävä. Tottakai viime vuonnakin oltiin tosissaan, mutta aikojen synkennyttyä vaikuttaa aiempi meininki postimerkkeilyltä. Putinin voimapolitiikka toi taas sinällään kiinteästi asiaan kuuluvan kalman hajun osaksi atmosfääriä. Turvallisuuspolitiikassa termin painopiste vaihtui toiselta sanalta ensimmäiselle, kun maailma kylmeni. Arvailen, että tämä ilmapiirin muutos voisi olla osasyynä sille, että viime kesän keskustelujen raporttia ei ole vieläkään julkaistu. Silloiset puheet voisivat nyt näyttäytyä hyvinkin typerinä.

Noin kahden viikon päästä (8.-9.6.) kokoontuu siis Naantalin Kultarantaan kokoontuu satakunta ulko- ja turvallisuuspolitiikan tuntijaa ja keskustelijaa. Tähän toiseen Kultaranta-keskusteluun kokoonnutaankin ihan oikeasti miettimään mitä oikein tapahtui ja mitä nyt pitäisi tehdä. Keskustelujen painopiste on Venäjä ja se on ainoa mahdollinen valinta tässä tilanteessa. Saattaapa ollakin, että Kultarannan keskusteluissa luodaan pohjat seuraavan hallituksen turvallisuuspoliittisille linjauksille. Puolustuspolitiikka seuraavann hallitusohjelmaan lienee käytännössä jo valmistumassa Kanervan työryhmän tekemänä.

Puoluekentässäkin kannat alkavat hahmottua. Erinäisistä vihjeistä olen ollut tulkitsevinani, että eri puolueet ovat tehneet tosissaan töitä tehdäkseen turvallisuuspoliittisen päivityksen tiedoilleen. Vuoden (tai vähemmän ajan) päästä pidettävissä eduskuntavaaleissa kun jokaisella puolueella tulee olla selkeä kanta ja tällä kertaa ne poikkeavat toisistaan ihan oikeasti.

Kokoomuskin on voinut kaivaa Nato-jäsenyyden esiin puoluetoimiston komerosta ja RKP näyttäisi astuvan rinnalle tässä asiassa. Myös KD:ssa on ainakin turpo-siivessä merkittävää suopeutta liittoumista kohtaan. Muissa puolueissa Naton kannattajat ovat enempi yksittäistapauksia. Mutta esimerkiksi Mikael Pentikäinen (kesk) on eurovaalikampanjassaan liputtanut jäsenyyden puolesta. Muuten keskustaväki tuntuu turvallisuuspoliittisissa kannoissa olevan enemmän Paavo Väyrysen linjoilla. Itse asiassa myös demarit parveilevat tällä perinteisellä erityissuhde Venäjään -akselilla. Usein tätä kantaa vielä perustellaan näkemyksellä, ettei Suomen turvallisuusympäristössä ole taoahtunut mitään ratkaisevaa muutosta. Itse olen tästä kovin eri mieltä, sillä rajojen siirtely asevoimin on merkittävä muutos. Kosovossakin niin toki tapahtui, mutta se oli enemmänkin tapahtumien kulun seurausta, ei niinkään kenenkään ulkopuolisen suunniteltu operaatio.

Vasemmistoliitto puolestaan on rakentanut kantojaan pitkälti perinteisen (vasemmistolaisen) rauhanliikkeen pohjalta, jonka näkemyksissä Nato on lievästi sanottuna hyvin, hyvin paha asia. Taustalta on sielläkin kuulunut eriäviä mielipiteitä puolueen lapintieläiselle linjalle. Perussuomalaisista ei oikein ota selvää, vaikka suu käy ja jauhaa perinteistä itsenäisen puolustuksen jargonia. Sampo Terho kannattaa jäsenyyttä ja eivät puoluejohtaja ja ulkoasiainvaliokunna pj Timo Soini  ja hänen seuraajasuosikkinsa, puolustusvaliokunnan pj Jussi Niinistö pahimpia Nato-kavahtajia ole, vaikka eurooppalaiseen integraatioon muuten kielteisesti suhtautuvatkin. Toisaalta arvokonservatiiviselle Venäjälle on riittänyt sympatiaa niin perussuomalaisissa kuin muissakin vastaavissa ja äärioikeammallakin olevissa eurooppalaisissa puolueissa. Vihreissä on ollut yllättävän paljon kirjavuutta, vaikka sielläkin perinteisen rauhanliikkeen vaikutus on ollut vahva. Mutta Putinin arvokonservatiivisuus ja toimet esimerkiksi ympäristöjärjestöjä ja seksuaalivähemmistäjä kohtaan ovat herättäneet runsaasti levottomuutta vihreiden joukoissa.

Vahva vihreä vaikuttaja Heidi Hautala on vuosia aktiivisesti seurannut ja kritisoinut Venäjän hallituksen toimintaa mm. Tsetseniassa ja hän on nytkin reagoinut voimakkaasti Venäjän toimintaan. Osansa reagoinnissa on varmasti sillä, että Hautala on ollut jo pitkään venäläisten kätyriensä kautta toteuttaman informaatio-operaation kohde. Dosentin joukot ovat tasaisin väliajoin toteuttaneet erilaisia kampanjoita Hautalaa vastaan. Vastaavanlaisia vihjailuista ja asiayhteyksistä irrotetuista tiedonpalasista koottuja luonnemurhia on ilmestynyt useampiakin viime aikoina, kohdistuen mm. Puolustusvoimien henkilökuntaan. Kyseessä tässä toiminnassa eivät siis juurikaan ole mitkään käskypohjaiset, tiukat organisaatiot, vaan kyse on verkostomaisesti levitettävistä teemoista, argumenteista ja toimintatavoista. Toimija ei välttämättä edes tiedä tai usko olevansa Venäjän hallituksen informaatiosodan sotilas.

En linkitä näitä hyökkäyksiä tähän, koska se tukisi operaatioiden onnistumista. Jukka Mallinen on tästä toiminnasta puhunut ja minusta olisi korkea aika, että tätä toimintaa arvioitaisiin julkisuudessa myös turvallisuusviranomaisten toimesta. Vaikka sitten nimettöminä lähteinä jutussa, mutta tässä läpinäkyvyyteen pohjautuvassa tietoyhteiskunnassa ei asioista vaikeneminen enää tee niistä olemattomia. 

Toivon, että Kultaranta-keskustelujen yhteydessä puolueet ja muut oikeasti Suomen asialla olevat toimijat olisivat aktiivisia esittäessään näkemyksiä ja ajatuksia Suomen turvallisuudesta. Ennen kaikkea toivon, että niitä ajatuksia esitetään nimenomaan aseellisen maanpuolustuksen ulkopuolelta. Pääpaino keskustelussa kun on ollut Puolustusvoimien asemassa. Kuten olen ennenkin todennut, se on tavallaan se helpompi puoli turvallisuuspolitiikkamme. Meillä on siihen omistautunut asiantuntijaorganisaatio, joka riittävän ajan ja rahan kanssa hoitaa sen puolen. Mutta ulkopolitiikka on sekä linjanvedoiltaan että käytännön toteutukseltaan hankalampi juttu. Mutta kyllä sinnekin pitää panostuksia lisätä puolustusmäärärahojen malliin.

Noin kaksi viikkoa vielä ja turponarkkien joulu tulee. Tuskin maltan odottaa.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Onko tämä 1914 vai 1938?


Ukrainan kriisin vakavuudesta kertoo paljon se, että sen kuvailemisessa on käytetty viljalti historiallisia allegorioita. Pääosin nämä allegoriat voidaan jakaa kahteen ryhmään, ensimmäistä ja toista maailmansotaa edeltävistä vuosista ammentaviin.

Ensimmäinen maailmansota on nyt esillä runsaasti syttymisensä satavuotismerkkipäivän johdosta. Ukrainan kriisiin 1910-luvun alku kytketään yleensä niin, että Euroopassa ollaan nytkin yhtäaikaa tuudittauduttu syvään uskoon rauhasta ja toisaalta samaan aikaan on käynnissä itseään toteuttava tapahtumaketju, joka johtaa sotaan.

Ainakin jälkikäteen hellityn narratiivin mukaan kukaan ei varsinaisesti ensimmäistä maailmansotaa halunnut. Niin vain kuitenkin kansallismielisen lietsonnan ja vihollisiksi katsottujen demonisoinnin avittamana hurrasivat kansanjoukot sotaanlähtijöille. Ja kuten kaikki sotaan lähtijät, odottivat hekin lyövänsä pikaisesti vihollisen ja palaavansa sitten pikaisesti rauhan töihin. Ensimmäistä maailmansotaa käytiin nykyaikaisin asein ja vanhentunein sotaopein. Lopputuloksena oli pelloille teurastettuja ikäluokkia ja vahva vakaumus siitä,  että tämä sota lopettaa kaikki sodat.

Toisen  maailmansota puolestaan sisältää useimmiten suoran tai epäsuoran vertauksen Putinin ja Hitlerin välillä. Ukrainaa verrataan Tsekkoslovakiaan, jolta natsi-Saksa riisti lännen suostumuksella ensin sudeettialueet ja sen jälkeen miehitti koko maan. Myös Tsekkoslovakian silpomiseen ja miehitykseen johtanut Münchenin sopimus on ollut usein käytetty allegoria. Siinähän läntiset johtajat antoivat periksi Hitlerille, uskoen että hän tyytyy sen jälkeen tilanteeseen. Näinhän ei tapahtunut ja yksi ihmiskunnan historian suurimpia jossittelun aiheita on edelleen se, että entäpä jos Hitler olisi pysäytetty jo 1930-luvulla. Hänen pysäyttämisensä vaati maailmanpalon ja 50-70 miljoonan ihmisen hengen.

Nämä kaksi allegoriaryhmää itse asiassa kuvaavat varsin hyvin läntisten ihmisten kahtalaista suhtautumista Putinin Venäjään. Toinen ryhmä on sitä mieltä, että aktiivinen toiminta Venäjän toimia vastaan johtaan järjettömään sotaan ja toinen puoli taas on sitä, että myötäily ja passiviisuus ne siihen järjettömään sotaan johtavat. Tilanne on toki toistaiseksi melko maltillinen, ääripäiden kiihkeiden mielipiteiden ollessa harvassa. Näkemysten edustajat kaivavat kiivan esille näkemystään puoltavia seikkoja.

Suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa tämä jakolinja Venäjää myötäilevämpään ja vastaanpanevampaan linjaan on ollut olemassa jo jonkin aikaa. Hallituksen turvallisuuspoliittinen selonteko viime talvena sai myötäileviltä tuomion, koska se julkilausui Suomen aseman poliittisesti länteen liittoutuneena ja keskinäisriippuvuuden maaimaan luottavana kansakuntana. Myötäilevät myssyt ammentavat näkemyksensä pitkälti kylmän sodan aikaisesta puolueettomuuspolitiikasta, jossa Suomen turvallisuuden tärkein elementti oli osoittaa, että itänaapurille ei ole vaaraa Suomesta tai sen alueesta. Hatut taas ovat tänä päivänä valmiita hakemaan turvallisuutta kytkemällä meidät poliittisten ja taloudellisten siteiden lisäksi länteen myös sotilaallisen liittoutumisen sitein. Karkeasti ottaen myssyt uskovat myötäilyyn, hatut vastaan laittamiseen. Meidän ei ole onneksi tarvinnut kansallisella tasolla tehdä näistä asioista päätöksiä, vaan olemme voineet toimia osana Euroopan unionia.

Tämä kahtiajako on olemassa myös nyt käynnistyneessä Nato-keskustelussa. Jäsenyyden harkitsijat ja puoltajat epäilevät Putinin Venäjän jatkavan aggressiivista politiikkaansa naapureitaan kohtaan. Ne taas ketkä uskovat Ukrainan olleen erityistapaus, joka pakotti Putinin toimimaan Venäjän elintärkeiden etujen vuoksi, ovat huomattavasti haluttomampia liittoutumaan. Tämä jako on hyvin järkeenkäypä, sillä Venäjän uhan todennäköisyys tai epätodennäköisyys ovat ainakin minun mielestäni ytimessä Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa.

Vaikka historia opettaa merkittäviä asioita, voi käsityksensä muodostaminen pelkästään sen pohjalta viedä pahasti harhaan. Olennaista tilanteessa on kuitenkin pyrkiä etsimään juuri tässä ajassa ja paikassa toimivia ratkaisuja. Mitään kaiken kattavaa ratkaisua ei tietenkään ole olemassakaan, mutta kunhan nyt löytyisi pieniä palasia, jotka auttaisivat asioita rauhanomaisesti eteenpäin.

Joka tapauksessa parhaan parhaiden suomalaisten pragmaattisuusperinteiden mukaisesti meidän on pystyttävä yhdistämään toteututettavassa ulkopolitiikassa sekä hattujen että myssyjen linjoja jollain tasolla. Rähmälleen meno on ihan yhtä huono ratkaisu kuin Baltian maiden tapainen (sinällään ymmärrettävä) ärhäkkyys Venäjän suuntaan. Toki voi olla, ettei meillä pienenä kansana ole sitä ylellisyyttä, että voisimme valita, tai edes säätää turvallisuuspolitiikkamme itse. Vaikka juuri nyt meillä on vaihtoehtoja, voivat ne haihtua ilmaan hetkessä.






perjantai 16. toukokuuta 2014

Hyviä ja huonoja syitä vastustaa Nato-jäsenyyttä



Nato-keskustelu on lähtenyt käyntiin ja perusinhmilliseen tapaan se sisältää tiedollisia, loogisia, mittasuhteellisia ja olennaisuuteen liittyviä puutteellisuuksia. Toki osa keskustelua on myös eri näkökulmien arvottaminen. Tässä minun listaani siitä, mitkä ovat mielestäni kelvollisia ja mitkä vähemmän kelvollisia argumentteja ja näkökulmia Nato-keskustelussa. Ne väliin jäävät hankalat syyt ovat mielestäni periaatteessa hyviä, mutta käytännössä hankalia syitä vastustaa Nato-jäsenyyttä.

Kommentteihin lisää syitä ja niiden arviointeja, kiitos.


Huonompia syitä vastustaa Nato-jäsenyyttä

Maailma ei ole muuttunut

Suomen turvallisuuspolittiisen aseman tärkein määrittäjä on ja tulee olemaan Venäjä. Venäjä on muuttanut linjaansa ja toimintatapaansa kansainvälisissä suhteissaan. Vaikka muutos Suomen kohdalla ei ole vielä ollut mitenkään kummoinen, yltää se väkisinkin meihinkin asti jossain tilanteessa merkittävämmässä määrin. Se kuinka paljon ja pysyvästi Suomen turvallisuustilanne on muuttunut on keskustelun alainen asia, mutta kyllä se on muuttunut. Siitä ei pääse mihinkään.

Jäsenyys loisi Venäjän uhan

Suomi on EU:n jäsen, venäläisestä näkökulmasta siis osa länttä. Toki sotilaallinen liittouminen on eri asia kuin "pelkkä" unionin jäsenyys, mutta ero ei ole niin suuri, kuin puolueettomuuteen kasvatetut suomalaiset usein uskovat.
Tottakai Venäjä olisi tyytymätön, jopa vihainen Suomelle mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Mutta niin se on nytkin vihainen EU:n jäsenmaille.
Jos uskomme Venäjän olevan valmis ajamaan etujaan väkisin Suomen suvereniteetin kustannuksella, on se minun mielestäni enemmän peruste liittoutua kuin olla liittoutumatta.

Sotaa ei enää ole tai tule

Ruotsi teki puolustusvoimauudistuksensa sen mukaan, että väkisin tehtävät rajojen siirrot ovat Euroopassa historiaa. Samassa luulossa tosin olivat melkein kaikki läntisessä Euroopassa. Putinin Venäjän hyökkäys Krimille ja väkivaltaisten levottomuuksien lietsominen Ukrainassa todistivat asioiden olevan toisin. Sota on edelleen ikävän mahdollinen asia Euroopassa.

Ehdimme liittyä myöhemminkin

Sekin on mahdollista, että Nato ottaisi meidät jäseniksi konfliktin uhan ollessa päällä. Yhtä mahdollista on, että sen konfliktin ratkaisee Andromedan tähtikuviosta maahan saapuva rauhanlähetystö.
Se paljon puhuttu optio on rajoitetun ajan ja rauhallisissa olosuhteissa toimiva asia. Mikäli Suomi on liikkeessä kohti jäsenyyttä, pitää se optiota auki.

EU-jäsenyys suojaa kaikelta

Euroopan unioni on poliittinen, talousasioihin keskittynyt valtioiden liitto, jonka päätöksenteko on suorastaan legenedaarisen hankalaa. EU on harjoitellut nyt yhden vaalikauden ajan yhteistä ulko-ja turvallisuuspolitiikkaa siihen keskittyneen komisaarin johdolla ja tulokset ovat olleet surkeita. Tottakai EU-jäsenyys muodostaa esteen painostukselle ja kynnyksen hyökkäykselle, mutta jäsenyys voi silti olla vain osa kansakunnan turvallisuusjärjestelyjä.

Jos lehmätkin lentäisivät

Aina voidaan tarpeeksi jossittelemalla keksiä syy-seuraus-ketjuja, jotka ovat todistavinaan, ettei sotilaallinen liittoutuminen kannata. Nämä ketjut perustuvat yleensä niin monien epätodennäköisyyksien yhtäaikaiseen tapahtumiseen, että niiden toteutumismahdollisuudet lähenevät nollaa. Siis tyyliin,  että "jos USAn presidentti ja varapresidentti saavat surmansa ja Kalifornia uppoaa Tyyneenmereen maanjäristyksen seurauksena, niin Yhdysvallat ei pysty toimimaan nopeasti, jos ollenkaan."

Nato ei kuitenkaan puolusta Suomea

Nato on järjestelmänä perustettu keskinäiselle luottamukselle. Yhdeltä kantilta katsottuna voidaan Naton olemassaolon yhdeksi perusteeksi kärjistää, että Yhdysvallat ostaa sotilaallisella voimalla vaikutusvaltaa maailmassa. Jos Nato ei puolustaisi jäsenmaataan 5. artiklan mukaisesti, niin liitto hajoaisi ja Yhdysvaltojen vaikutusvalta maailmassa pienenisi. Todennäköisenä seurauksena olisi myös kansainvälisen politiikan muuttuminen arvaamattomaksi. Siksi on erittäin todennäköistä, että kaikissa tilanteissa on järkevämpää puolustaa liittona omaa jäsenmaata, kuin antaa liiton hajota.

Nato-jäsenyyttä ajaa salaliitto

Nato-intoilijat Nato-kiimassaan vievät Suomea kansalta salaa Nato-jäsenyyteen. Tähän tuntuvat uskovan yllättävän monet. Virkakoneistossa ja poliittisessa päätöksentekojärjestelmässä on merkittävä määrä ihmisiä, joiden mielestä Nato-jäsenyys olisi hyvä asia Suomelle ja he luonnollisesti toimivat tämän käsityksensä mukaan. Osa heistä varmaankin toimii siinä mielessä salassa, että he eivät ole ikinä julkisesti kertoneet pitävänsä Nato-jäsenyyttä kannatettavana asiana.
Yhteiskunnassa on aina erilaisia virtauksia, jotka kamppailevat keskenään otettavista suunnista. Kaikkien kannalta parasta olisi, jos kukin voisi avoimesti kertoa omista kannoistaan ja tämä avoimuus ulottuisi myös keskusteluun ja päätöksentekoon.

Nato tuntuu pahalta

Monenlaiset asiat maailmassa tuntuvat pahalta. Osa niistä pahalta tuntuvia on pahoja ja osa hyviä. Monet hyvältä tuntuvat asiat sen sijaan ovat pahoja ja voivat toki olla myös hyviä. Eli josko ei ainakaan kokonaan perustettaisi turvallisuuspoliittiista kannanmuodostusta tunteen pohjalle. Juuri siitä Paasikivi äkisi kovapäiselle kansalle sodan jälkeen, kun ei tuntunut hyvältä nöyrtyä voittajan tahtoon.


Parempia syitä vastustaa Nato-jäsenyyttä

Poliittinen sitoutuminen länsivaltoihin

Vaikka Nato ei edellytäkään juurikaan poliittista yksimielisyyttä, on liiton jäsenillä toki käytännössä velvollisuus pysyä poissa toistensa jaloista. Tai ainakin hinta toisen jäsenmaan toiminnan vastustamisesta on kovempi. Tulisimme myös muualla maailmassa kohdelluksi osa Nato-blokkia, joka kantaa vastuuta kaikkien jäsenmaidensa, varsinkin USAn, tekosista.

Yhdysvaltoihin sitoutuminen

Naton sotilaallinen voima on valtaosin Yhdysvaltain harteilla. Jos siis rakennamme turvallisuutemme edes osittain Naton varaan, rakennamme se hyvin pitkälti myös Yhdysvaltojen varaan. Parisuhteessakin toinen pitää hyväksyä omine hyvine puolinen ja vikoineen. American exceptionalism, heidän erityislaatuisuuden tunteensa, vastaa tavallaan meidän suomalaista sisuamme. Heidän erityislaatuisuutensa perusta vaan on kokemus valittuna kansana olosta, joka levittää demokratian ja vapaan markkinatalouden ilosanomaa välillä vaikka väkisin.
Lisäksi Yhdysvaltojen toimintaan on 911:n jälkeen korostunut sotaa käyvän maan moraali ja toimintatavat. USA kokee olevansa hyökkäyksen kohde ja toimii sen mukaan, kovaa ja moraalittomasti, tarpeen tullen myös liittolaisiaan kohtaan. Nato-jäsenyys sitoo meidät Yhdysvaltain politiikkaan ainakin jossain määrin.

ABC-aseet

Ydinaseet, biologiset aseet ja kemialliset aseet kuuluvat kaikki Naton isompien sotilasmahtien arsenaaliin. Nato-jäsenyyden myötä näistä aseista tulisi myös osa meidän puolustustamme ja ja jos niitä joku päivä päädyttäisiin käyttämään, niin niitä käytettäisiin varmasti myös meitä kohtaan. Tosin niin voi käydä, vaikka olisimme sotilaallisesti liittoutumattomia. Sitä kuinka paljon riski silloin on pienempi, on täysin mahdotonta arvioida, koska tällaiseen tilanteen ajauduttaessa maailman täytyisi olla aika tavalla eri tilanteessa kuin nyt.
Joka tapauksessa ABC-aseet ovat sotien ja aseiden maailmassa minusta vielä omassa luokassaan ja niiden hyväksyminen osaksi oman maan puolustusta on iso asia.

Muiden puolesta kuoleminen

Puolustusliitto on sodan varalta perustettu organisaatio, jossa ollaan valmiita käymään sotaan ja kuolemaan liittokunnan muiden jäsenmaiden puolesta. Toki Naton peruskirja jättää määrittelemättä avun laadun hyökkäykseen kohteeksi joutuneelle jäsenmaalle, mutta kyllä kysymys on silti taistelemisesta ja kuolemisesta.
Jos ei halua että itse tai joku muu suomalainen kuolee Alankomaiden, Belgian, Islannin, Italian, Iso-Britannia, Kanadan, Luxemburgin, Norjan, Portugalin, Ranskan, Tanskan, Yhdysvaltain, Kreikan, Turkin, Saksan, Espanjan, Puolan, Unkarin, Tsekin, Slovenian, Bulgarian, Romanian, Slovakian, Viron, Latvian, Liettuan, Albanian tai Kroatian puolesta, niin kannattaa vastustaa Nato-jäsenyyttä.
Tosin sitten ei kannata pyytää, että kukaan Alankomaiden, Belgian, Islannin, Italian, Iso-Britannia, Kanadan, Luxemburgin, Norjan, Portugalin, Ranskan, Tanskan, Yhdysvaltain, Kreikan, Turkin, Saksan, Espanjan, Puolan, Unkarin, Tsekin, Slovenian, Bulgarian, Romanian, Slovakian, Viron, Latvian, Liettuan, Albanian tai Kroatian kansalainen kuolisi meidän puolestamme.


Hankalia syitä vastustaa Nato-jäsenyyttä

Aseperustainen turvallisuus ei ole aitoa turvallisuutta

Ihmiset tappavat toisiaan aseilla ja järjestämällä nämä ihmiset ja aseet toimiviksi organisaatioiksi saadaan tapettua enemmän ja paremmin ihmisiä. Armeijat ovat näitä organisaatioita ja perinteinen rauhanliike vastustaa näiden organisaatioiden olemassaoloa. Näin niitä organisaatioita kehittävä ja tukeva organisaatio on vältettävien asioiden listalla.
Tämä toimisi erinomaisesti, jos kaikki ajattelisivat näin. Mitä useampi ajattelee näin sen parempi, mutta kovinkaan moni ei näin juuri nyt ajattele. Sinällään järkevän kehityskulun eli aseperustaisuuden vähentämisen tukeminen on tärkeää, mutta ainakin itse uskon ikävän hitaaseen evoluution, en riemastuttavan nopeaan revoluutioon. Sotia on saatu vähemmäksi, mutta teknologian myötä sotilasmenoihin käytetty rahamäärä on kasvanut. Kuitenkin, toivorikkaana ajattelen, että pikkuhiljaa väkivallattomuus saa entistä suuremman sijan ihmisten välisissä suhteissa sekä mikro- että makrotasolla.


Pystymme puolustamaan itseämme riittävästi

Emme ole ikinä hoitaneet kokonaan itse puolustustamme. Jopa Talvisodassa erityisesti Ruotsista tullut apu oli merkittävää. Tottakai me pystyisimme rakentamaan erittäinkin vahvan puolustuksen, mutta se olisi tolkuttoman kallista. Albanian diktaattori Enver Hoxha täytti maansa bunkkereilla, joka uskottavan puolustuksen kannalta oli fiksua, muttei tietenkään ollut sitä miltään muulta kantilta.
Uskottavan puolustuksen kynnys on se hinta, jonka hyökkääjän lasketaan joutuvan maksamaan. Perinteisessä rintamasodassa hinta laskettiin mies- ja kalustotappioina, nykyään sodan kirjon laajeneminen on tehnyt laskemisesta vaikeampaa, mutta ytimessä ovat enemmänkin poliittiset tappiot. Siksi EU:n jäsenyys on merkittävä asia turvallisuudellemme, vaikka kyse on vain pollittiisesta ei sotilaallisesta liittoumisesta. Toki sotilaallinen liittoutuminen on poliittisena pelotteenakin painavampi.

Naton rapautuminen

Naton voima on nimenomaan Yhdysvaltain voimaa. Vaikka eurooppalaiset jäsenmaat käyttävätkin rahaa valtavia määriä, niin hajanaisuus tekee siitä sotilaallisesti heikon. Ilman Yhdysvaltain aidosti globaalisti toimimaan kykenevää sotavoimaa on Naton sotilaallinen toimintakyky ja pelote huomattavan pieni.
Obama siirsi Yhdysvaltain ulkopolitiikan painopisteen Aasian puolelle ja Nato-liittolaisille on nalkutettu jo jonkin aikaa heidän olevan vapaamatkustajia Yhdysvaltain pääosin luoman sotilaallisen turvallisuuden siivellä. Jos USA kyllästyy maksamaan ja ylipäätään ei enää panosta vanhalle mantereelle resurssejaan, niin Nato kuihtuu. Tällaisessa tapauksessa Nato-jäsenyys sisältäisi vain sen huonot puolet.

Maanpuolustushenki kuihtuu

Esimerkiksi kenraali Hagglund on varoitellut, että suomalaisten maanpuolustushenki romahtaisi Nato-jäsenyyden myötä. Koska olemme rakentaneet mp-hengen nimenomaan talvisotamaiselle yksin pärjäämisen eetokselle, niin sinällään tämä huomio on todennäköisesti varsin osuva. Mutta on erinomaisen hyvä kysymys, että kuinka suuressa osassa tällainen vanhakantainen ajattelu voi olla turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa. Varsinkin kun rauhankumppanuus Naton kanssa on sitonut meidät jo monin tavoin osaksi länsimaiden sotilaallisia järjestelmiä.

Sekasortoinen maailmanaika

Ilmastonmuutos ja niukkenevat resurssit aiheuttavat todennäköisesti ainakin jonkin aikaa kestävän levottoman maailmanajan. Puhdas vesi, öljy, viljelymaa ja moni muu nyt itsestäänselvä asia muuttuu niukkuushyödykkeeksi ja kamppailun kohteeksi. Se, että onko tällaisessa levottomassa maailmassa hyötyä olla sotilaallisesti liittoutunut, on täysin auki.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Koko maan puolustamisesta




Suomalaiseen puolustuspoliittiseen liturgiaan kuuluu kolmiyhteys koko maan uskottava puolustus, yleinen asevelvollisuus ja sotilaallinen liittoutumattomuus. Yleensä tällaisilla listauksilla on jonkinlainen logiikka tavoitteiden, keinojen tai muun suhteen, mutta tässä epäkeskossa listauksessa ensimmäinen on tavoite, toinen väline ja kolmas rajoite.

Yleinen asevelvollisuus on Suomessa poikkeuksellisen vahvasti hengissä ja Ohi On -kampanjan tarjoama, osin erittäin kovatasoinenkin, haaste ei juuri saanut vastakaikua. Se kertoo miten syvälle suomalaiseen ajattelutapaan ja kulttuurin yleinen asevelvollisuus on juurtunut. Maanpuolustuhenki intinkäymisineen onkin niin syvällä ja lujassa, että se tuntuu välillä vaikeuttavan Puolustusvoimien modernisointia esim. kaluston ja varuskuntaverkoston kanssa. Ennen kenraalit kävivät edellistä sotaa, nykyään siihen keskittyy maanpuolustushenki.

Sotilaallinen liittoutumattomuus on puolestaan meihin Paasikiven ja Kekkosen presidenttikausilla niin syvälle isketty identiteetti, että välttämättömyydestä on tullut hyve. Sinällään huvittavaa tässä on se, että itse asiassa koko YYA-sopimuksen voimassaolon ajan olimme käytännössä sotilaallisesti liittoutuneita Neuvostoliiton kanssa. Se oli siinä mielessä erilaista liittoutumista kuin tämä nykyisin tyrkyllä oleva, että yritimme kaikin keinoin varmistaa, ettei apua meille tarjottaisi, saatikka annettaisi. Liekö kaikuja näistä avullapakottamisen traumoista niissä voimakkaissa reaktioissa, joita on noussut Naton kanssa solmittavan isäntämaatukisopimuksen lipsahtaessa julkisuuteen valmistelun loppuvaiheissa.
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/68483-kansanedustaja-salolainen-raivostui-nato-sopimus-salattiin-eduskunnalta

Joka tapauksessa Puolustusvoimamme on teknisesti viritetty niin Nato-yhteensopivaksi, kuin se kumppanina on mahdollista. Venäjän esikunnissa tämä on varmasti huomioitu siinäkin mielessä, että vaikka Suomi haluaisikin puolustaa alueellista koskemattomuuttaan esim Naton ilma-aseita vastaan, niin siinä lienee haasteensa kaluston ja toimintatapojen yhdenmukaisuuden takia.

Kolmas liturgian osa on koko maan uskottava puolustaminen. Uskottavuushan on siinä mielessä jännä juttu, ettei meillä ole sen arvioinnissa osaa eikä arpaa. YYA-aikana protokollaan kuului yhtenäinen esiintyminen tämän uskottavuuden puolesta, nykyään arvioita maan puolustuskyvystä käytetään poliittisena lyömäaseena siinä kuin mitä tahansa muutakin valtionhallinnon alaa.

Kansalaisten koko maa ja puolustussuunnittelun koko maa ovat kovin eri asioita. Harva tavallinen ihminen näitä lienee edes suuremmin miettinyt ja siksi keskimääräinen mielikuva koko alueen puolustamisesta lienee sellainen, jossa vihulainen pysäytetään metsänreunaan heti rajan jälkeen. Eikä siitä sitten suuremmin liikahdeta. Tämä mielikuvahan on kovasti väärä. Koko maan puolustaminen ei tarkoita koko maa-alueen puolustamista, vaan valtakunnan pitämistä toimivana ja elinkelpoisena. Toisissa paikoin voi antaa periksi vaikka satoja kilometrejä, toisissa paikoissa tilaa on vähemmän.

Koko maan ajattelemisessa unohdetaan kuitenkin yleensä se rajan tai rintaman reunan takainen maa. Koko maan puolustaminen ajatellaan joksikin linjaksi, jonka pitäminen suljettuna suojelee Suomea ja suomalaisia. Näin ei tosiaan enää ole. Ei siinä mielessä, että hyökkäykset pyrittäisiin pysäyttämään rajalle, eivätkä ne sinne todennäköisesti suuntautuisikaan. Eikä varsinkaan siinä mielessä, että nykyaikaista sotaa käydään automaattisesti koko maan alueella, jokaisen kansalaisen korvien välissä, tietoverkoissa ja ylipäätään kaikessa sellaisessa, josta elämänmenomme muodostuu ja jonka avulla se mahdollistuu.

Venäjän painostus ja hyökkäys Ukrainaan on sisältänyt juuri niitä elementtejä, joita ei pysäytetä, vaikka Kollaa kestäisi kuinka. Clausewitziläisittäin ajateltuna siellä on käytetty kaikenmoisia väkivaltaiaisia keinoja politiikan jatkeena. Ukrainan tapauksessa sen ratkaisevin heikkous on heikko yhteiskunta. Kansalaisilleen turvallinen ja oikeudenmukainen yhteiskunta on aina se kaikkein tärkein perusta turvallisuuden luomiselle. Toisaalta juuri epäluottamuksen lietsominen instituutioihin ja päättäjiin on yksi tapa horjuttaa vihollista.

Ukraina on ollut niin vähän aikaa valtiolliseti erossa Venäjästä, että monet epävirallisemmat rakenteet ovat edelleen yhteisiä. Levottomuuksien yhteydessä on puhuttu esimerkiksi Afganistanin veteraanien järjestön rajat ylittävästä toiminnasta. Ukrainan tiedustelupalvelu on venäläisten läpisoluttama ja niin varmaan moni muukin viranomaistaho. Heikko lojaliteetti yhdistettynä epävarmoihin oloihin ja taloudelliseen hyötyyn altistaa toimimaan lähinnä oman edun mukaan, mikä se sitten milläkin hetkellä sattuu olemaan.

Ukrainalaisilla on vielä hukassa myös se maanpuolustushengen ydin, jokin yhteinen asia, jonka he uskoisivat menettävänsä vieraan vallan alla. Suomen talvisotakin sai syvästi jakautuneen kansakunnan toimimaan yhdessä, vaikka ihan kanonisointinsa veroinen ei sen hetken henki ehkä kuitenkaan ollut. Mutta on sekin valtava saavutus, että jokin kansakunta vain 20 vuotta raa´an sisällissodan jälkeen toimi yhdessä. Ukrainalaisilla ei ilmeisesti ole ainakaan kattavasti selvää kokemusta siitä, että häviäisivät jotain keskeistä itsenäisyyden menetyksessä. Tästä saadaan syyttää ennen kaikkea maata itsenäisyyden ajan hallinneita korruptoituneita vallanpitäjiä, mutta varmasti Venäjäkin on aktiivisesti käynyt informaatiosotaa horjuttaakseen kansakuntaa silläkin puolella.

Ukrainan maanpuolustuskaan ei ole ihan yksinkertainen asia Venäjän käyttämien taktiikoiden takia. Osa niistä on sellaisia, että ne edellä mainittujen syiden takia toimivat vain Ukrainassa, mutta osa toimisi mitä tahansa Venäjän lähialueen valtiota, myös Suomea vastaan. Juuri siksi kysymys koko Suomen alueen puolustamisesta ei ole vain rintamalinjan vetämistä tai strategisten kohteiden suojaamista, vaan se on valmistautumista hyvin monilla eri puolilla yhteiskuntaa. Meillähän on kokonaisturvallisuuden näkökulma lähtökohtana maanpuolustuksessa, joten tämä abstraktimminkin ajateltu koko Suomi, on mietinnän alla. Se, ovatko asiat tehostamis- eli supistamistoimien takia kovin hyvällä mallilla, on sitten eri asia.

Olen hyvin varma siitä, että erinäiset kotimaisetkin tahot keräävät kiivaasti tällä hetkellä tietoa Ukrainan kriisissä käytetyistä taktiikoista. Lähivuosina on sitten aika kehrätä tästä tiedosta suojaa Suomelle. Kyberturvallisuuden puolella valtionhallinnon ulkopuolinen elämä, siinä tapauksessa yritykset, on otettu aktiivisesti mukaan toimintaan. Uskon, että näissä muissakin "uusissa aselajeissa", kuten energiaturvallisuus ja strateginen kommunikaatio, otetaan käyttöön laajemmaltikin yhteiskunnasta löytyvää osaamista. Ihan yllättäenhän nämä uudet tavat käydä taistelua eivät ole nyt ilmestyneet Venäjän keinovalikoimaan. Siitä kertoo vastaansanomattomasti se, että juuri näiden alojen Naton osaamiskeskukset löytyvät Baltian maista.

Perinteisistä sotilaallisista toimista poiketen näitä uusia välineitä painostaa käytetään koko ajan, juuri nytkin. Siksi niiden avulla käytävä  "taistelu" on käynnissä koko ajan. Vaikka välillä tuntuukin siltä, että täällä meillä ollaan lähinnä vastaanottavassa päässä. Suojautuminen on tietysti viisasta, jos ei ole resursseja ampua vastaan. Onneksi EU:lla on.

Putinin Venäjän kehitys näyttää hyvin ikävältä ja siksi on todennäköistä, että mekin saamme jatkuvasti osan Venäjän lähialueelleen kohdistamasta painostuksesta. Kuinka paljon nykyistä, lähinnä puheisiin ja eleisiin perustuvaa ruodussa pitämistä pidemmälle se on valmis menemään, on sitten eri kysymys. Mutta juuri nyt se tuntuu hyvin pelottavalta kysymykseltä.

Joka tapauksessa parasta maanpuolustusta on, että pidämme Suomen sellaisena maana, jossa ainakin melkein jokainen siellä asuva tuntee sen olevan itselleen hyvä ja oikeudenmukainen maa elää. Siihen päälle on sitten mietittävä ja hankittava tarvittavat keinot, pelit ja vehkeet. Sen jälkeen voimme ajatella, että koko Suomea puolustetaan.