perjantai 29. marraskuuta 2013

Kaksi kovasanaista kannanottoa


Tänään olikin kovasanaisten turvallisuuspoliittisten puheenvuorojen päivä. Jos lähes kaikki katseet eivät olisi kiinnittyneet Säätytalolle hallituksen rakenneuudistuspakettia tarkastalemaan, olisi aihe noussut päivän pääteemaksi.

Ensin Ulkopoliittisen instituutin Charly Salonius-Pasternak julkaisi Comments-sarjassa poikkeuksellisen suorasanaisen paperin Ruotsin turvallisuuspoliittisesta asemasta. Sen paperin perusviesti oli pelkistetysti, että Ruotsi on ajanut alas puolustuskykynsä ja yrittää pehmeämmin keinoin turvata asemaansa muiden avulla. Tämän tilanteen myötä Ruotsi onkin yhtäkkiä epävarmassa tilassaan epävakauden tuottaja.

Jos on Suomella miettimistä suurissa turvallisuuspoliittisissa linjoissa, niin Ruotsilla tarve on vielä paljon kovempi. Samoin kuin kiire. Salonius-Pasternakin lausunto herättää varmasti huomiota myös Ruotsissa, kuten se teki jo Suomessakin. Vaikka kaikki periaatteessa varmasti tietävät tilanteen ja tässä on yksi perusteltu tulkinta siitä. Jos nimittäin joku vakavasti otettava ruotsalainen sanoisi jotain yhtä räväkkää Suomesta, niin otsikoita piisaisi. Toki ruotsalaisilla sotaväki ei ole niin kiinni sielun sopukoissa kuin suomalaisilla.

Salonius-Pasternak ei tyydy vain analysoimaan Ruotsia, vaan ulottaa aiheen käsittelyn myös Suomeen. Tämä on perusteltua jo senkin takia, että maidemme turvallisuuspoliittiset ratkaisut vaikuttavat toisiinsa niin suuresti. Paperin lopussa Salonius-Pasternak ottaa voimakkaasti kantaa yleisen asevelvollisuuden puolesta, nojaten myös Ruotsin ratkaisuihin, jotka ovat osaltaan johtaneet nykyiseen tilanteesen. Aivan lopuksi hän toteaa:

"Myös se tulisi pitää mielessä, että Suomi on historiassaan kyennyt puolustamaan itseään vain ulkopuolisen avun turvin. Päätökset, joita nykypoliitikot tekevät viiden seuraavan vuoden aikana, vaikuttavat Suomen turvallisuuteen vuosikymmenten ajan."

Tämä on erinomaisen totta ja erinomaisen tärkeä asia. Kaiken talouspuheen keskellä meidän puolueidemme pitäisi etsiä ja löytää linja tai suuntaus, jolle voisimme rakentaa kestävää turvallisuuspolitiikkaa. Sodan jälkeen alkoi YYA:n ja kylmän sodan aika. Koiviston johdolla meidät vietiin länteen ja osaksi Euroopan integraatiota. Nyt olisi löydettävä taas uusi asema ja asenne, joka toki rakentuu vanhan pohjalle.

Päivän toinen turvallisuuspoliittinen puheenvuoro tulikin kovin yllättävältä taholta. MEP Mitro Repo kirjoittaa sosialidemokraattien Kaakon kaiku -verkkolehdessä otsikolla Ukraina, Suomi ja EU. Siinä Repo lukee melkoisia madonlukuja Ukrainalle sen alistuttua Venäjän painostukseen. Repo heittää ilmoille melkoisen kysymyksen: Nouseeko Neuvostoliitto haudastaan? Hänen puheenvuorossaan ei asiallisesti juuri uutta ole, mutta sen ilmaisu on suoraa, jopa hyökkävää:

"Ukrainan kriisi on näpäys kaikille, jotka uskottelevat pienten maiden voivan pärjätä yksin. Ja jos 45-miljoonainen Ukraina joutuu Venäjän painostamana luopumaan valmiiksi neuvotellusta, elintärkeästä sopimuksesta, mitä mahdollisuuksia sitten olisi pikkumaalla yksinään? Me olemme turvassa EU-maiden vahvassa kerhossa, emme enää ajopuu virtojen pyörteessä. Mutta liikkeellä on niitäkin voimia, jotka soisivat meidänkin palaavan sellaiseksi!"

Repo nostaa esiin nyt paljon haukutun EU:n arvo- ja talousyhteisönä, muistuttaen, että sen tarjoamat hyvät puolet eivät ole itsestäänselvyyksiä. Venäjän toimintaa Repo kuvaa melodramaattisen kovin sanoin, maalaten "Putinin imperiumin" pyrkivän ulottamaan valtansa kaikkien naapurimaiden yli. Repo näyttäisi tulkitsevan Venäjän palanneen Neuvostoliiton tielle häikäilemättömässä toiminnassaan. Liekö muuten tekstissä esiintynyt ajopuu-viittaus tahaton vai tahallinen.

Revon tausta ortodoksipappina tekee hänen tulkinnastaan vielä painavamman. Hän todennäköisesti tuntee venäläisen kulttuurin ja toimintavan keskimääräistä paremmin, sillä ortodoksisen Suomen yhteydet Venäjälle päin ovat tiiviit. Ortodoksikirkon asema nyky-Venäjällä on hyvin vahva ja siksikin voisi ajatella kirkonmiehen olevan varovaisempi sanoissaan. Toisaalta Revon asema SDP:ssä on varsin hutera, joten profiilinkorotus ei ensi kesän eurovaaleja ajatellen ole sekään huono asia. Mutta tämä poliittisen pelin tausta ei tietenkään mitätöi Revon kovasanaisen näkemyksen perusteita, vaan ehkä auttaa ymmärtämään miksi hän lähti tälle tielle.

Saa nähdä poikivatko räväkät puheenvuorot jatkoa, sillä kyllähän meidän on punnittava huolellisesti naapuriemme kantoja ja tarpeita, jos haluamme toimia omalta kannaltamme mahdollisimman fiksusti. Muut on huomioitava painoarvonsa mukaisesti, mutta omaa etua tässä ensisijassa on etsittävä.

PS Keskustelu verkkotiedustelusta on myös kuumana käynnissä. Kuka saa tehdä ja mitä kenen valvoessa. Siinä onkin pähkinä purtavaksi monine puolineen.


Lisäys 30.11.2013
Ruotsalaisia reaktioita:
Wiseman's Wisdoms: Frän finsk kritik mot ett inkapabelt svenskt försvar
Svenska Dagbladet: Finsk kritik mot svenska försvaret

Heikki Aittokosken analyysi Ukrainan tilanteesta Helsingin Sanomissa.

Lisäys 3.12.2013
Expressenin jutussa kritiikki Ruotsin puolustuskykyä kohtaan torjutaan.
Ruotsin MPKK:n ex-rehtori, kenraalimajuri evp Karlis Neretnieks on synkkä tilannearviossaan.







sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Puolustuspoliittinen puhe kovenee


Reserviläisliitot kokoontuivat Oulussa ja näinkin hakivat linjoja syvenevälle yhteistyölle. Perjantaina julkistettiin myös liittojen yhteinen puolustuspoliittinen julkilausuma, jossa ilmaistiin huoli Puolustusvoimien rahojen riittävyydestä. Huolen yhtälöhän on täysin oikein laskettu. Meillä on Puolustusvoimat, joilla kohta ei ole rahaa suorittaa sille laissa määriteltyjä tehtäviä. On siis joko annettava lisää rahaa tai muutettava tehtäviä. Kumpaankaan ei juuri nyt ole halua ja tässä sitä onkin eduskunnan asiaa valmistelevalla työryhmällä tekemistä.

Julkilausuma vaatii myös näin: "Toimivan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusasioista tulee vallita mahdollisimman pitkälle menevä, kansallinen yksimielisyys. Myös puolustusvoimien toiminnan tulee nauttia laajasti suomalaisten luottamusta." Kun liitot siihen perään ottavat erittäin ehdottomalla sävyllä kantoja asioihin, niin ei voi välttyä ajatukselta, että itse asiassa kannanotossa vaaditaan kaikkia olemaan samaa mieltä heidän kanssaan. Ottamatta lainkaan kantaa kannanoton sisältöön, niin tällainen ehdottomuus muistuttaa asenteeltaan käskyä asetella pyöreitä kiviä polkujen varsille. Sävyssä kummittelee taustalla sotilaallinen kuri, mutta kun lainehtiva kansalaiskeskustelu demokraattisessa kansalaisyhteiskunnassa on ihan toisenlainen asia. Sitä paitsi vaikka kuinka tuntisi olevansa oikeassa, niin ainoan oikean totuuden omistajiksi julistautuminen on pidemmän päälle erinomaisen huono tapa edistää asiaansa. Kiihkoilu kääntyy itseään vastaan.

Tavallaan tästä asetelmasta syntyy myös mielleyhtymä Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaan, jossa Kansallinen kivääriliitto NRA ajaa mahdollisimman suurta vapautta aseiden ostamiseen ja kantamiseen kovilla otteilla. Järjestöllä on tapana antaa luottamustehtävissä toimineille arvosana (0-100%) sen mukaan miten ko. henkilö on äänestänyt heidän kantojensa mukaisesti. Mitä korkeampi luku, sitä vahvempi suositus jäsenistölle äänestää tätä ehdokasta ja toisinpäin.

Saa nähdä onko tulevaisuudessa luvassa reserviläisliittojen arvioita esim. kansanedustajien äänestyskäyttäytymisestä sen suhteen miten se palvelee reserviläisliittojen näkemystä turvallisuuspoliittisista ratkaisuista. Toki tällaiseen toimintaan on vielä pitkä matka ja parlamentaarinen, tiukasti hallitusohjelmaan sidottu politiikantekotapa onneksi myös ehkäisee tällaista. Myös Puolustusvoimien nivoutuminen vapaaehtoisen maanpuolustustyön ja erityisesti maanpuolustuskurssien kautta yhteiskunnallisen päätöksenteon eliittiin, on tehnyt ainakin tähän asti julkisista kovista puheista tarpeettomia. Mutta mitä tiukempaa vastakkainasettelua on luvassa, sitä tiukemmaksi muodostuvat varmasti myös sanavalinnat ja edunvalvonnan keinot. Ei ainakaan kellään suurten kaupunkien ulkopuolisen porvarillisen puolueen poliitikon ole varaa saada maanpuolustusvastaista leimaa.

Silmiinpistävää julkilausumassa on myös kansainvälisen näkökulman lähes totaalinen puute. Kahdessa kohtaa edes vihjataan ulkopuolisen maailman merkitykseen puolustuspolitiikassa. Ensin puolustetaan yleistä asevelvollisuutta suorastaan uhkauksenomaisesti: "Siirtyminen vapaaehtoiseen asepalvelukseen tai ammattiarmeijaan edellyttäisi käytännössä luopumista itsenäisestä puolustuksesta." Hieman kierrellenhän tuossa uhkaillaan NATO-jäsenyydellä tai jopa Venäjän valtapolitiikan alle joutumisella, jos yleinen asevelvollisuus hylätään. Toisessa kohdassa määritellään rahankäyttöä: "Mahdollisissa ongelmatilanteissa rahoitus on ensisijaisesti suunnattava kotimaan puolustukseen liittyviin järjestelyihin." Eli kansainväliset harjoitukset ja kriisinhallinta olisivat toisarvoisia verrattuna kertausharjoituksiin. Ottaen huomioon jäsenyytemme Euroopan unionissa ja siellä käynnissä olevan keskustelun yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, olisi voinut kuvitella sen edes maininnan arvoiseksi. Mutta veikkaisin niin, että mielipiteet EU:sta ylipäätään menivät niin ristiin, että se katsottiin parhaaksi jättää pois kannanotosta.

Reserviläisliitot ottavat kantaa myös siviilipalvelukseen: "Samalla siviilipalvelusta tulee kehittää niin, että myös se palvelee puolustus- ja turvallisuuspolitiikkamme tavoitteita." Tämä vaatimus on siinä mielessä ongelmallinen, että siviilipalvelukseen hakeutuvista monilla on vakaumus, joka tällaisen kytköksen voimistuessa johtaisi heidät totaalikieltätyjinä vankilaan. Mikäli on tarvetta kouluttaa maanpuolustuksellisiin siviilitehtäviin väkeä, kuten minun mielestäni on, niin se on tehtävä omanlaisena kokonaisuutenaan. Siviilipalvelus on minusta tarpeellinen väylä suorittaa velvollisuutensa pasifistisen vakaumuksen mukaisesti. Sivillipalvelukeskuksen resurssit ovat myös rajalliset ja kuten missä tahansa kehittämistyössä, olisi siihen tuloksia toivottaessa myös laitettava paukkuja.

Tässä maassa ja maailmassa on rauhaa rakennettavana niin monissa paikoissa, että siviilipalveluksesta olisi mahdollista kehittää aito väkivallattomuutta edistävä rauhanpalvelu. Nythän siinä on tästä näkökannasta katsottuna palveluspaikkojen määrän ja laadun suhteen toivomisen varaa. Siviilipalveluksen pituus puolestaan edustaa enemmänkin rangaistusmentaliteettia. Siviilipalveluksen suorittaminen ulkomailla tulisi myös sallia, sillä keskinäisriippuvaisessa maailmassa rauhan ja vakauden rakentaminen mihin tahansa maailman kolkkaan on myös meidän etumme. Aseeton rauhanturvaaminen on yksi vakavasti otettava tapa edistää vakautta ja turvallisuutta. Olemme oikeutetusti ylpeitä sotilaistamme, jotka turvaavat rauhaa, mutta kyllä monista hipeistämmekin maailmanrauhan sankareiksi olisi.

Kansalaispalvelu puolestaan olisi sitten kiinteä osa maanpuolustuksellista systeemiä. Arvauksenomaisesti veikkaisin, että sekä siviili- että varusmiespalveluksen suorittajista (ja ehkä niistä pois luistavistakin) jonkinlainen osa haluaisi ennemmin suorittaa kansalaispalvelun. Tämä on tietysti Puolustusvoimien kannalta huono asia, sillä se supistaisi merkittävästikin sitä osaa ikäluokasta, josta PV nyt pääsee valitsemaan asepalveluksen suorittajat ja palveluksen aikana johtamis- ja erityistehtäviin koulutettavat. Mutta silti uskon, että pidemmällä tähtäimellä Suomen turvallisuudesta pystytään huolehtimaan paremmin, jos perustuslain määrittelemä velvollisuus maanpuolustukseen voidaan yhdistää luontevasti muuhunkin kuin asepalvelukseen.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Useammin korvien kuin silmien väliin



Bloggari kohtaa sotilasteknologiaa Turun linnassa.


Aloitin vuosi sitten, 22.11.2012, blogin pitämisen ennen kaikkea tämän huomion pohjalta:


"Maanpuolustus on joka tapauksessa aktiivista toimintaa, jossa oman maan ja kansan etua suojataan jonkun tahon pyrkimyksiä vastaan. Keinoja näiden pyrkimysten ajamiseen on nykyään niin kovin monenlaisia: cyber-hyökkäykset, viestintä, kauppapolitiikka jne. Voiko tuossa soikiossa olla sijaa minkälaiselle toiminnalle, kuka sitä organisoi ja millä periaatteilla. Ja voiko väkivallattoman vakaumuksen omaava henkilö olla mukana tällaisessa toiminnassa."

Huomio maanpuolustuksen uusista ulottuvuuksista on edelleen täysin paikkansapitävä. Tekstistä huomaan tosin myös sen miten valtavan paljon olen vuoden aikana oppinut. Oma tietotaso ei vieläkään kovin korkea ole ja peruskysymyksen löytäminen jo tuolloin oli intuitiivistä sokea kana -meininkiä. Tampereen yliopiston Tapio Juntunen muuten käytti vastikään tästä ainaisen nahinan tilasta termiä päättymätön verkostosota ja se tuntui toimivlta ilmaukselta tilanteelle.

Peruskysymys on siis edelleen se sama, normaalin diplomatian ja sodanjulistuksen välinen, jatkuvasti kasvanut alue. Kysymykseen sen suhteesta väkivallattomaan vakaumukseenkin luulen pikkuhiljaa löytäneeni vastauksen. Ainakin oma vakaumukseni paitsi sallii, suorastaan velvoittaa osallistumaan maan puolustamiseen tällä uudella taistelukentällä. Itselleni on ollut hieman hämmentävää, miten sitä on soljahtanut keskelle turvallisuuspolitiikan monia ulottuvuuksia, mukaan lukien sotilaalliset kysymykset. Vaikka edelleen pidän kiinni vakaumuksestani, olen luopunut pasifismille usein tyypillisestä tavasta ilmaista halua vain kieltää sotilaalliset ulottuvuudet ympäröivästä todellisuudesta. Mitä enemmän ja paremmin ymmärrämme käytettävissä olevia keinoja nykyisessä maailmassa, sitä pienempi on sotilaallisten keinojen painoarvo turvallisuuspolitiikassa ja sen mahdollisuukisen horisontissa. Piste jälleen pragmaattisuudelle, joka niitä on monissa muissakin asioissa napsinut idealismilta näin keski-iässä.

Nyt mieltäni on vaivannut se, mitä löytyy näiden uusien mahdollisuuksien taustalta ja miten ne asiat muuttavat maailmaa. Tekninen kehitys on ennenkin tehnyt tepposensa ja muuttanut kansojen välisiä konflikteja ja sitä kautta koko maailmaa rajuillakin tavoilla. Jousipyssy, rauta, ratsuväki, linnoittaminen, ruuti, tykki, sarjatuliaseet, höyry- ja polttomoottori, radio, rautatiet, tutka, ydinase ja niin edelleen.

Uutta on myös se, että päättymättömälle verkostosodalle on tyypillistä  valtioiden välisissä suhteissa olevat vastkkaiset mutta yhtäaikaiset ulottuvuudet. Frenemy on termi, jossa yhdistetään (engl. friend & enemy) sanat ystävä ja vihollinen. Maailman merkittävin tällainen suhde on Yhdysvalloilla ja Kiinalla, jotka ovat taloudellisesti erittäin kytkeytyneitä toisiinsa. Pelkästään liittovaltio on ottanut velkaa Kiinasta toista triljoonaa (n. 1 200 000 000 000 000 000) dollaria. Samaan aikaan nämä suurvallat rakentavat omaa sotilasmahtiaan toista vastaan käytävää sotaa silmälläpitäen.

Pelkällä sotakoneistolla ei kuitenkaan enää maailmasta saa otetta, vaan informaatiosta on tullut keskeinen väline tavoitteisiin pyrkimisessä. Siksi konflikteissa tähdätään nykyään useammin korvien väliin kuin silmien väliin. Toki mikään sodan muoto tai kehitysvaihe ei ole jäänyt pois, vaan ympäri maailmaa taistellaan monin tavoin ja monista syistä. Me elämme kuitenkin keskinäisriippuvaisessa, markkinatalouteen ja korkeaan teknologiaan pohjaavassa osassa maailmaa. Perinteisen sodankäynnin olemme pääasiassa ulkoistaneet köyhempiin maihin.

Yksi asia meille ei muutu. Me elämme edelleen idän ja lännen välillä, vaikka EU-jäsenyyden myötä olemmekin livahtaneet selvästi lännen puolelle. Mutta siinä se pitkä Venäjän raja ja Pietari tuossa vieressä edelleen ovat, tarjoten ennen kaikkea valtavia mahdollisuuksia, mutta myös omia uhkiaan. Kaikissa näissä meidän kannaltamme keskeisissä asioissa on tällä hetkellä muun maailmanmenon tapaan voimakas taloudellinen viritys. Kylmässä sodassa talous oli aatteen edistämisen väline, nykyään talouden edistäminen on itse aate.

Sodasta puhuttaessa otetaan esiin kliseeksi muodostunut, mutta edelleen kutinsa pitävä Carl von Clausewitzin määritelmä sodan välineellisyydestä ja alisteisuudesta politiikalle. Sotaa käydään, aseilla ammutaan ja ihmisiä tapetaan siis sen takia, että on olemassa jokin tärkeä poliittinen päämäärä, jota kannattaa edistää sodalla.

Toki tämä on von Clausewitzinkin mukaan vain osa sodan olemuksesta. Se olemus täydentyy hänen mukaansa arvaamattomuudella ja sodankäynnin omilla lainalaisuuksilla. Siksi historia on täynnä poliittisista syistä aloitettuja kahakoita, jotka ovat riistäytyneet käsistä sodankäynnin pyrkiessä olemaan mahdollisimman tehokasta. Merkittävä asia on myös von Clausewitzin määrittelemä absoluuttinen sota, joka kuvaa sodan pyrkimystä ottaa käyttöön kaikki voittamisessa tarpeelliset keinot:
"Sota on väkivallan käyttöä, eikä sen käytössä tunneta rajoja; kumpikin osapuoli pakottaa toisen toimimaan siten, syntyy vastavuoroisuus, joka oman luonteensa takia pakostakin vie äärimmäisyyteen."

Se on vielä epäselvää kuinka paljon nämä nykyaikaiset, verettömät, mutta tavallaan hyvin väkivaltaiset tavat painostaa kansakuntia, muistuttavat toimintalogiikaltaan sotaa. Siis siinä mielessä, että sisältävätkö ne tuon perinteiseen sodankäyntiin sisäänrakennetun kiihtyvän intensiteetin. Aivan yhtä suoraviivaista kiihtyvyys ei varmaankaan ole, mutta ilman muuta nämä toimet sisältävät aina eskaloitumisen riskin. Askel askeleelta kiihtyvä painostus voi johtaa yhä suurempaan paineeseen mitättömästäkin asiasta. Enkä ihmettelisi, jos jokin näpäytykseksi tarkoitettu kyber-operaatio onnistuisikin tavoiteltuun nähden aivan liian isosti.

Ennen aikaan ajettiin lentokoneilla tai pahimmassa tapauksessa tankeilla kohti rajaa ja käännyttiin pois viime tingassa. Toki sitä samaa harrastetaan edelleen, mutta nyt sitä tehdään myös kyberissä, vakoilussa, informaatio-operaatioissa, kauppaan liittyvissä toimissa ja muilla tavoilla. Pahin, ja ennemmin tai myöhemmin jopa todennäköinen, painajaisvaihtoehto on ydinaseiden käyttöön asti päätyminen. Niitäkin kun on jo siellä sun täällä.

Samalla on muistettava, että valtioiden lisäksi monilla suuryrityksillä on kykyä ja halua käyttää erilaisia keinoja omien päämääriensä ajamiseen. Oma lukunsa on tietysti vastakkainasettelusta hyötyvät yritykset, sillä rikkaat länsimaat paitsi ostavat huikean kalliita asejärjestelmiä, myös ulkoistavat taistelu-, tiedustelu- ja kaikkea muutakin toimintaa yksityisille yrityksille. Sen lisäksi erityisesti kyberissä toimivat vielä lisäksi ainakin jollain tavoin aatteelliset haktivistit sekä jatkuvasti kasvava verkkorikollisten joukko. Itse asiassa välillä tuntuu siltä, että sekä valtiollisilla että yritysmaailman toimijoilla on samanlaisen, talouteen pohjaavan päämotiivin takia yhä enemmän yhteistä. Tämä korostuu vielä siksi, että merkittävä osa turvallisuuspolitiikkaa tehdään joka tapauksessa lähes pelkästään eliitin toimesta.

Ennen kansakuntien menestyksen ytimessä olivat erilaiset vapauden ja aatteiden ilmentymät: itsenäisyys, uskonto, suveriniteetti, ideologia, kansallisvaltio, kansanvalta tai mitä ikinä siinä ajassa ja paikassa pidettiinkin menestyksen mahdollistavina. Nyt kansallisvaltioilla on yritysten tapaan menestyksen mittarina mahdollisimman vahva talous. Talouden keskeistä asemaa kuvaa hyvin se, että epäonnistuneet valtiot eivät ole vain köyhiä, vaan yleensä myös epävakaita tai jopa romahtaneita. Meillä puolestaan puntaroidaan niin asevelvollisuutta kuin sotilaallista liittoutumista nimenomaan taloudellisten näkökulmien kannalta. Minusta ne ovat kumpikin sen luokan poliittisia kysymyksiä, että meillä kansakuntana todellakin on varaa toimia niissä parhaaksi katsomallamme tavalla.

Viime kesänä Kultaranta-keskusteluissa presidentti Niinistö puhui markkinatalouden keinoin käytävästä kolmannesta maailmansodasta: "Ei läntinen raha puhukaan enää, puhuu joku toinen raha. Ja läntinen velka kahlehtii. Se on tiedättekö valtava muutos. Jos ennen on tottunut paukuttamaan nuijaa ja yhtäkkiä huomaa olevansa nuijan alustana. Jos joku sanoo, että tämä on talouspolitiikkaa, niin minä sanon ettei tämä ole ollenkaan talouspolitiikkaa. Tämä on kaikki valtapolitiikkaa".

Joka tapauksessa nämä näkymät ovat melko dystooppisia. Ilmassa on merkkejä sodan hirmuisen, mutta harvoin tositoimiin pääsevän luonteen risteytymisestä talouden alituisen kamppailun henkeen. Taloudellinen ajattelu perustuu paitsi lyhytjännitteisyydelle, myös jatkuvalle epävarmuudelle ja vaarassa olemiselle.Tätä risteyttämistä helpottavat nämä uuden teknologian suomat mahdollisuudet lennokeista kyberiin, roboteista verkkovakoiluun. Tätä negatiivistä kehitystä voi ajan mittaan voimistaa myös ilmastomuutos, joka lisää rajustikin konflikteja resursseista, kuten viljelysmaasta, metalleista, kulkureiteistä ja puhtaasta vedestä. Keskinäisriippuvuutemme toki pehmentää törmäyksiä, mutta eriasteisten konfliktien lisääntyminen ei olisi mikään yllätys.

Tässä kohtaa, kun on luetellut ongelmia pitkän liudan, olisi aika esittää parannusehdotuksia. Niitä minulla ei juurikaan ole. Paitsi se sama, johon näin yhden vuoden bloggaamisen jälkeen uskon paljon enemmän kuin aloittaessani: avoin keskustelu suopeassa hengessä. Tästä uskosta minun on kiittäminen blogin kommentaattoreita sekä Twitterin koko ajan laajentuvaa, aktiivisesti tietoa välittävää ja reilusti keskustelevaa #turpo-jengiä. Vielä kun saisimme poliitikotkin mukaan keskusteluun.

Erityiskiitokset tästä porukasta Osmo Apuselle, Heikki Hakalalle, Anders Gardbergille, Tapio Juntuselle, James Mashirille, Juha Mäkiselle, Juha Saariselle, Charly Salonius-Pasternakille, Stratmilille ja Matti Pesulle. Tästä jatketaan. Meillä ei nimittäin ole olemassa Suomelle pitkän tähtäimen turvallisuuspoliittista linjausta, jonka avulla pysyisimme mahdollisimman turvassa tulevinakin vuosikymmeninä.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

NATOn ulkopuolisen elämän eväät


Kuten olen aiemminkin vaahdonnut, minusta pelkkä iso ei NATOlle johtaa todennäköisesti NATO-jäsenyyteen. Maailma muuttuu ja sitä myötä pelkkä Ei NATOlle -kanta hämärtyy koko ajan enemmän, muuttuen pikkuhiljaa merkityksettömän abstaktiksi. Sen hämärtymisen myötä on ajan mittaan ainoa järkevä vaihtoehto on NATO-jäsenyys, joka ei sitten enää välttämättä ole mahdollistakaan. 
Meillä pitää siis olla uskottava tapa luoda itsellemme turvallisuutta sotilaallisen liittoutumattomuuden lähtökohdista. Tässä minun näkemyksiäni siitä, mitä se vaatisi. Perusperiaatteena se, että meidän on tehtävä itse pystyttävä moniin asioihin sekä oltava valmiitt käyttämään siihen reilusti rahaa.

Ulkopolitiikka

Meidän on pystyttävä luomaan Suomelle ulkopoliittinen linja/suuntaus, joka on riittävän totta sekä itsemme että ympäröivän maailman suhteen ja joka myös antaa meille riittävästi liikkumavapautta. Sen suuntauksen on käytävä perusteeksi tehdä kansakunnalle hyviä ratkaisuja ja vastustaa huonoja.

Siinä linjassa on oltava mukana ainakin ketteryyttä, Venäjä-osaamista, integroitumista Eurooppaan, arvotavoitteita ja tukea kansainvälisille prosesseiile ja organisaatioille. Me tulemme tulevaisuudessa olemaan taloudellisesti yhä tiukemmin kiinni Venäjässä, joten meidän pitää ankkuroida itseämme länteen poliittisesti. Taitavasti toimien ja hyvällä onnella tässä välissä voi nauttia sekä vakaasta lännestä että kasvavasta idästä.

Tämä suuntaus on suunniteltava huolella, toteutettava tarmokkaasti ja viestittävä/myytävä kotona ja muualla taidokkaasti. Sen jälkeen sitä on tehtävä todeksi teoilla.

Me tarvitsemme tämän toteutumiseen nykyistä laajemman ja toimivamman ulkopoliittisen koneiston. Ulkoministeriön toimintaa on kaiken muun valtionhallinnon tapaan leikattu ja se suunta pitää kääntää päinvastaiseksi. Sitä ei kuitenkaan pidä tehdä vain kasvattamalla budjettia, vaan etsimällä ennakkoluulottomasti uusia toimintatapoja osaksi ministeriön toimintaa ja integroimalla muiden ministeriöiden ja tahojen toimintaa paremmin osaksi aktiivista ulkopolitiikkaamme. Enemmän, parempaa ja nopeammin reagoivaa. 

Loppuvuoden huippukokouksessa käsiteltävänä oleva EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on toki yksi mahdollinen suunta, mutta sen toteutuminen vaatisi niin suuria muutoksia jäsenmaiden kannoissa ja ympäröivässä maailmassa, että itse pidän merkittävän edistymisen mahdollisuuksia pieninä. Kun kaikkialla etsitään säästöjä, niin aika hankalaa on ajatella, että EU:n NATO-maat (21/27 ja yli 90% väestöstä) olisivat kiinnostuneita laittamaan rahaa heidän katsannossaan tuplapuuhaan. EU on meille jatkossakin erittäin tärkeä asia, mutta ei sen varaan turvallisuuspoliittisesti voi laskea, luki Lissabonin sopimuksessa mitä tahansa.

Puolustuspolitiikka

NATOn ulkopuolelle asettautuminen ei ainakaan Suomen puolelta tarkoittaisi rauhankumppanuudesta ja muusta yhteistyöstä irtautumista. Eikä se tarkoittaisi edes sitä, etteikö Suomi joskus voisi jäsenyyttä havitella. Mutta sitä se tarkoittaisi, että tulisimme alas sieltä aidalta, vaikka se aita siihen varmaan jäisikin.

NATO-jäsenyyttä on tuettu tai siedetty sen takia, että se nähdään taloudellisesti ainoana mahdollisuutena rakentaa uskottava puolustus valtavan kalliiden asejärjestelmien aikakautena. Käytännössä NATOn ulkopuolelle asettautuminen tarkoittaisi merkittävää korotusta puolustusbudjettiin. Jos se on nyt noin prosentti bruttokansantuotteesta, niin jonnekin kahden ja kolmen väliin se olisi asetettava. Varsinkin uuden ulkopoliittisen suuntauksen uskottavuutta rakennettaessa olisi tärkeää noudattaa ohjetta "put your money where your mouth is." Isolla rahalla saa ja hevosella pääsee, myös puolustuspoliittista uskottavuutta. Mutta muutakin tarvitaan.

Pohjoismainen puolustusyhteistyö NORDEFCO voisi toki olla osa ratkaisuamme, mutta vain täydentävässä mielessä. Tällä hetkellähän peruskuvio on se, että Suomi tuskin liittyy, jos Ruotsi pysyy sotilaallisesti liittoutumattomana. Mutta länsinaapurimme saattaa hyvinkin liukua kohti jäsenyyttä, joka toteutuessaan asettaisi Suomenkin uuteen tilanteeseen. 

Muut eväät

Ulkopolitiikan ja aseellisen maanpuolustuksen ohella meidän on saatava myös muutama muu asia nykyistä parempaan kuntoon.  Ensinnäkin yhteiskunnan joustokestävyys (resilienssi) sekä erilaiset informaatioyhteiskuntaan liittyvät turvallisuuselementit.

Joustokestävyyttä voitaisiin parhaiten synnyttää laajentamalla maanpuolustuksen käytäntöä ja käsitettä perinteistä intin käymistä laajemmaksi. Se voi olla hankalaa jo senkin  takia, että olemme niin voimallisesti leimanneet kansakunnan selviämisen ja olemassaolon sotimisen tulokseksi. Toki sodat ovat keskeisiä asioita menneisyydessämme ja nykyisyydessämme, mutta niin on moni muukin asia kouluruokailusta vähäiseen korruptioon ja naisten asemasta koulutusjärjestelmäämme.

Perustuslaissa määritellään, että jokaisella kansalaisella on velvollisuus osallistua isänmaan puolustukseen tai avustaa sitä lain tarkemmin määräämällä tavalla. Tällä hetkellä sitä puolustamista pitäisi tehdä monella muullakin tavoin kuin torrakko kädessä. Sukupuolineutraalin kansalaispalvelun avulla voisimme rakentaa iskunkestävän yhteiskunnan, joka olisi näin vähemmän altis painostukselle.

Osana iskunkestävyyttä on myös huoltovarmuus, jota meillä ymmärtääkseni tehdään tarmokkaasti. Vielä kun saisimme aikaiseksi biotalouteen pohjaavan hajautetun energiantuotantojärjestelmän, uskoisin meidän hankalista olosuhteistamme huolimatta pärjäävän vaikeissakin paikoissa.

Maailmanmeno on sellaista, että ennen aseellista konfliktia kansakunnan käyvät toistensa kimppuun moniulla muilla tavoilla, joihin joustokestävyys on yksi vastaus. Mutta niissä asioissa meidän itsemmekin oltava kyvykkäitä ja halukkaita toimimaan. Ulkoministerion verkkovakoilun myötä esillä ollut kyberturvallisuus on ilman muuta olennaisen tärkeää itsenäisesti turvallisuudestaan huolehtivalle kansakunnalle. Kyberiin on pistettävä paukkuja merkittävästi lisää, jos halutaan etteivät Valtioneuvoston Kyberstrategian tavoitteet aivan absurdeja olisi. 

Tämä UM:n tapaus oli siinäkin mielessä nykymenosta paljastava asia, että en ole ainakaan huomannut EU:n olleen asiasta mitään mieltä. Ilmeistä on, että muutkin ovat joutuneet kyseisen vakoiluoperaation kohteiksi, mutta julkisuuteen eivät muut ole tulleet. Eikä edes mitään hiljaista hälytystä ollut EU:n sisällä annettu. Todennäköisesti joku muu jäsenmaa oli joka tapauksessa huomannut jo ennen Suomea vakoilun. Että semmoista solidaarisuutta. Tai sitten tässä tapauksessa tapahtuivat asiat jotenkin ihan muuten kuin julkisuuteen on kerrottu. 

UM:n tapaus on nostanut esiin myös jo jonkin aikaa pinnan alla muhineen ajatuksen Suomen tiedustelun uudelleenjärjestämiseksi juridisesti, toiminnallisesti ja organisatorisesti. Toki saamme nyt ja tulevaisuudessa paljon tietoa myös kansainvälisestä tiedusteluyhteistyön kautta, mutta mitä itsenäisempi asema maalla, sitä epävarmempaa sen tiedon virtaaminen, varsinkin poikkeusolosuhteissa, on. Me tarvitsemme voimakkaita, hyvin koordinoituja ja parlamentaarisesti valvottuja siviili- ja sotilastiedustelun toimijoita.

Itse pidän tärkeänä, että Suomi pystyisi myös strategisen kommunikaation tasolla toimimaan riittävällä voimalla. Joka tapauksessa meitä ympäröivät viestit, joilla meihin ja kansakunnan suuntaan yritetään vaikuttaa. Ainakin kotimaan kamaralla meidän pitää pystyä ilmaherruuteen näissä asioissa. Minä en tiedä kenen vastuulla nämä asiat tällä hetkellä ovat, mutta siitä olen varma, että tähänkään asiaan ei varmaan voimavaroja kummoisesti ole.

Toimintaympäristö

Elämä ei ole reilua ja eikä ole turvallisuuspolitiikkakaan. Me olemme pieni maa ja voimme tehdä suurin piirtein ihan mitä tahansa, mutta isompien linjanvedoista tämä on silti kiinni. Suomen historiaa on muovattu perinteisesti pitkälti Pietari-Berliini-Tukholma -kolmiossa ja niin se on edelleenkin. Toki Washington, Bryssel ja Peking ovat myös suoraan tai epäsuoraan nykyään meille olennaisia paikkoja.

Ilman NATO-jäsenyyttä rakennettavalle turvallisuuspolitiikalle on Euroopan unionin elinvoima olennaisen tärkeä asia. Jos EU heikkenee tai hajoaa, niin poliittinen sidoksemme länteen häviää. Ilman sitä voi Venäjän käynnistelemän Euraasian unionin vetovoima yhtäkkiä voimistua.

EU:n taloudellinen kriisi voi myös uhata turvallisuuttamme sitä kautta, että pahimmissa hankaluuksissa olevissa eurooppalaisissa maissa voivat sisäiset levottomuudet olla rajujakin. Kreikka ja Unkari ovat esimerkkejä siitä, miten kaiken lupaaminen niille, joilla ei ole enää mitään, on poliittisesti menestyksekästä. Epädemokraattisten ainesten nousu Euroopassa tuntuu hurjalta, onhan Berliinin muurin murtumisestakin hyvinkin tarkkaan vasta 24 vuotta. Demokratia ja ihmisoikeudet eivät ole itsestäänselvyyksiä edes Euroopassa.

Venäjä painostaa tällä hetkellä aktiivisesti kaupallisilla keinoilla lähinaapureitaan. Suomeen kohdistunut painostus on tapahtunut viime aikoina lähinnä lapsikiistojen kautta. Mutta juuri nyt Venäjälle tärkeintä lienee Rosatomin ydinvoimalan myyminen suomalaisille. Jahka asia tavalla tai toisella ratkeaa, voinemme odottaa taas jotain eleitä. Ruotsihan nauttii NATO-maa Norjan tapaan nykyään jo säännöllisen oloisesti venäläisten ilmasotaharjoitusten kohteena olosta.

Lähivuosina koittaa todennäköisesti viisumivapaus. Se tarkoittaa Suomen ja Venäjän välillä vauhdikasta kehitystä kaikissa suhteissa. Palaamme siihen oikeastaan luonnolliseen tilaan, että eteläinen ja itäinen Suomi ovat kiinteä osa Pietarin talousaluetta. Toki tämä kehitys, kuten kaikki muukin Venäjään liittyvä, riippuu siitä mihin suuntaan tämä valtava maa kehittyy. Putinin kiinalaistyyppinen talouskasvuun perustuva autoritäärisyys ei ole kestävällä pohjalla, koska heikkenevä talous altistaa maan mullistuksille. Asemaansa imperiumina hakeva Venäjä on kuitenkin tästäkin eteenpäin ensimmäinen asia turvallisuuspolitiikassamme.

NATOn aseman ja tehtävien kannalta olennaista on myös Yhdysvaltain lähitulevaisuus. USA on kääntänyt katseensa Tyynenmeren puolelle ja uhka idästä on nyt Kiina. Yhdysvallat on sotilaallisesti läsnä Euroopassa enää enempi henkisesti. Maan jyrkkä poliittinen kahtiajako tulee vaikuttamaan yhä vahvemmin myös maan ulkopolitiikkaan, halvaannuttaen sitä pikkuhiljaa sisäpolitiikan tapaan. 

Jos tämä kehitys jatkuu, niin NATOn asema eurooppalaisena turvallisuusjärjestelmänä saattaa muuttua. Kun integraatio on muutenkin vaikeuksissa EU:ssa, niin aika hankala olisi senkään takia nähdä unionista muodostuvan turvallisuuspoliittista areenaa. Eli saattaa olla, ettei NATO enää kymmenen vuoden kuluttua olekaan se voimakas ja ehdoton 5. artiklan vartija, joka se nyt on. Tai sitten se voi olla sitä yhä enemmän. Joka tapauksessa NATOn on pakko muuttua ja jos se ei onnistu, menettää se voimaansa ja merkitystään.

Lopuksi

Jos haluamme olla itsenäisiä ja itse pärjääviä turvallisuuspoliittisesti, niin meidän pitää olla valmiit laittamaan itsemme ja rahamme likoon. Sekä ennen kaikkea olemaan valmiit uudistamaan ulkopoliittista ja maanpuolustuksellista tapaamme ajatella ja toimia. Entiseen tapaan toimiminen ei enää missään tapauksessa riitä.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Verkkovakoilun vaikutuksia


Ulkoministeriössä tapahtunut verkkovakoilu on ollut nyt kuumin uutisaihe Suomessa kohta kaksi vuorokautta. Kun tähän asti olemme saaneet seurata katseella kansainvälistä politiikkaa ravistelevaa verkkovakoilua, niin nyt sitten kolahti omaan otsaan oikein kunnolla. Kylmä sota iskosti selkäytimiimme ymmärryksen ulkopolitiiikan keskeisyydestä kansakuntamme selviämisessä ja juuri sinne eloonjäämisen ytimeen kiemurteli nyt vieraan vallan käärme. Tunne on yllättävän omakohtainen, ikäänkuin olisin henkilökohtaisemminkin joutunut rikoksen uhriksi. Tässä joitakin mielessäni pyörineitä ja asiasta käydystä keskustelusta nappaamiani näkökulmia tilanteeseen.

Vakoilu oli mitä ilmeisimmin valtiollista laatua. En epäile hetkeäkään etteivätkö kansainväliset korporaatiot harrastaisi ainakin välillisesti samanlaista puuhaa, mutta Suomen ulkoministeriö tuskin on silloin kannattavien kohteiden listalla. Järjestelmän hienostuneisuus viittaa myös niin korkean osaamiseen ja valtaviin resursseihin, että kyseessä on valtiollinen taho.

Luulisin, että valtiojohdolla on perusteltu käsitys siitä, kuka tai ketkä verkkovakoilun takana ovat, mutta todisteet eivät riitä sen kertomiseen. Tai vaikka riittäisivätkin, niin ei ole välttämättä järkevää. Koska kyseessä lienee ollut Venäjä, niin onhan se heille melko tavalla aivan sama, mitä meillä tästä ajatellaan. Näin lähekkäin kun ollaan, niin iso maa ei kaipaa pienen maan luottamusta, mutta toisinpäin kyllä. Tämä pätee kaikissa maan kolkissa. Puheet nootista vakoilusta vastanneelle maalle ovat lähinnä naurattaneet ja saaneet ihmiset kaivamaan esiin Spede-show´n ulkopoliittisen klassikon. Jos kyseessä olivat kiinalaiset, niin heitä nappaa vielä vähemmän suomalaisten mielipiteet.

Eri asia sitten on, jos Euroopan unioni syistä tai toisista haluaisi myös tarttua asiaan. Silloin pitää Putininkin kuunnella ihan oikeasti, vaikkei mieli tekisikään. Pahimmillaan tosin jäämme tässä omassa asiassamme EU:n itäisestä kumppanuudesta, ja varsinkin Ukrainan asemasta, jäätävän kiistan kapulaksi. Voi tietysti myös olla, että EU:n NATO-maat haluavat etäisyyden ottamisella Suomelle muistuttaa, että kollektiivisella puolustusliitolla ja poliittisella valtioliitolla ympäripyöreine turvalausekkeineen on eroa.

Mielenkiintoista on, että ainakaan tähän mennessä ulkoministeri Tuomiojan asemaa ei ole kyseenalaistettu. Kyseessä on kuitenkin käsitykseni mukaan yksi suomalaisen turvallisuuspolitiikan suurista epäonnistumisista. Tosin voi olla, että jatkossa keskinäiset selvittelyt eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ulossulkemisineen ja muineen voivat johtaa moniinkiin muutoksiin. Esiin nousee, tai ainakin pitäisi nousta, vaatimuksia sekä ulkoasiainhallinnon että vastavakoilun uudelleen miettimisestä. Ehkä esillä ollut ajatus varsinaisen tiedustelupalvelun perustamisesta Supon vastavakoilutoimintaa täydentämään saa nyt kannatusta myös poliittisen päätöksenteon puolella.

Toisaalta asia on sen laatuinen, että paljastuvat seikat voivat muuttaa tilanteen luonteen vielä useampaankin kertaan. Joka tapauksessa tämä heikentää ainakin väliaikaisesti Tuomiojan tähän asti ehdottoman vahvaa asemaa ulkopolitiikan johdossa. Tätä prosessia on joka tapauksessa ilmeisesti vedetty nimenomaan tasavallan presidentin johdolla. Mutta kyllähän tässä, jos ei syyllistä, niin ainakin syntipukkia pian aletaan hakea.

Eräs mielenkiintoinen näkökulma tässä on myös se, että totena pidetty tilannekuva ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme ei pitänyt lainkaan paikkansa. Samoinhan kävi YK:n turvaneuvostohaussamme. Toivottavasti meillä ei ole enempää näitä oletettuja vahvuuksiamme, jotka ovatkin heikkouksiamme. Muuten touhu alkaa mennä euroviisuiluksi, kun voitonvarmuus ja suuret odotukset vaihtuvat nöyryytykseen.

Nyt on tosin hyvin ymmärrettävää, miksei valtiojohto tarttunut pitkin kevättä ja kesää esillä olleisiin, hyvin perusteltuihin ajatuksiin Suomesta kyberturvallisuuden suurvaltana ja välittäjänä. Korkein valtiojohto tiesi, että tämä kakka iskee tuulettimeen ennemmin tai myöhemmin. Tavallaan tämä jopa heittää varjonsa erittäin ansiokkaan Kultaranta-keskustelujen prosessin päälle. Paljon puhuttu ja korostettu avoimuus olikin jotain ihan muuta. Uskoisin, että verkkovakoilun peitteleminen oli järkevää, mutta siitä en ole varma pitikö sen kestää näin pitkään. Sodan aikanahan kiinni jääneet vakoojat laitettiin sähköttämään vääriä tietoja Venäjälle, mutta tuskin nyt moisia operaatioita pyöritettiin.

Mielenkiintoisia kysymyksiä ovat toki myös ne, että kuka varoitti Suomea, kuka tiedon verkkovakoilusta vuosi ja miksi se tapahtui juuri nyt. Nämä asiat selvinnevät ainakin jollain tasolla lähitulevaisuudessa. Jotenkin luulen, että muuallakin vastaavia asioita on tapahtunut ja edelleen käynnissä. Luulisin, että tänä viikonloppuna on joka puolella maapalloa valtioiden tietoturvahenkilöstöä ylitöissä nuohoamassa järjestelmiä vieraiden tunkeutujien varalta.

Vuotaja on todennäköisesti joku valtionhallinnon henkilö, mutta ei kai ole mahdotonta, että tieto on tullut ulkoapäin. Vuodon ajoitus juuri Steadfast Jazzin aluspäiville on mielenkiintoinen. NATON suurin ja merkittävin sotaharjoitus, jossa myös me olemme mukana, jää nyt tämän tapauksen varjoon. Toki ajoitus voi myös olla silkkaa sattumaa. Mikä tahansa tarkkaan suunnitellusta salaliitosta sattumatäyteiseen prosessiin on mahdollista.

Joka tapauksessa tämä prosessi kuvaa hyvin maailman makaamisen mallia nykyisellään. Kaikki vakoilevat kaikkia ja kaikki hakevat etuja, oli kyse sitten ystävistä tai vähemmän ystävistä. Liekö sitten niin, että keskinäisriippuvuus voi kansainvälisessä politiikassa johtaa jonkinlaiseen suurperhemeininkiin. Välillä tehdään tolkuttomiakin koiruuksia toiselle ja tapellaan kovillakin otteilla, mutta oikeasti kukaan ei voi irrottautua toisista. Ja siksi sopu aina syntyy ennen liian isoja vahinkoja, vaikka mykkäkoulu jatkuisi pitkäänkin.

Joka tapauksessa tämä verkkovakoilutapaus on paitsi suomalaisen turvallisuuspolitiikan suuria tapahtumia, myös merkkipaalu heräämiselle uudenlaiseen maailmaan. Tästä vielä kirjoja (sekä jännitys- että oppi-)  ja telokuvia tehdään.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Syyria, sota ja suru

Tämä kirjoitus on julkaistu 30.10. Joensuun srk-yhtymän Kirkkotie-lehdessä. Se poikkeaa lähestymistavaltaan blogin muusta aineistosta.



Ekumeenisen vastuuviikon vieras Tarek Al-Khoury kertoo, miten Syyriaan vapaasti virtaavat aseet kiihdyttävät pahan kierrettä.

Uutiset Syyriasta ovat surkeita. Niin surkeita, että ne on jo helpompaa jättää väliin. Kun samoista asioista kertoo elävä ihminen, muuttuvat uutisten luvut ja kuvailut eläviksi ihmisiksi. Tarek Al-Khoury on nuori mies Syyriasta, jonka katseessa oleva suru vain syvenee hänen vedotessaan tilaisuuden lopuksi yleisöä rukoilemaan Syyrian, syyrialaisten ja rauhan puolesta.

Al-Khouryn toi Joensuuhun Vastuuviikko, joka on Suomen kaikkien kirkkojen ja monien kristillisten järjestöjen vuosittainen ihmisoikeuskampanja. Siinä kirkot Ekumeenisen Neuvoston avulla toimivat yhteistyössä oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Vastuuviikko keskittyy tänä vuonna kertomaan asekaupasta ja sen aiheuttamasta pahasta. Tavoitteena on myös, että rauhantyö näkyisi kirkossa ja kristillisissä yhteisöissä ja niiden kautta, sillä rauha on kristittyjen tehtävä. 

Kristinuskon juurilla

Syyrian sota on jatkunut nyt kaksi vuotta ja arvioiden mukaan sen aikana on tapettu yli 120 00 ihmistä. Ainakin saman verran on kateissa tai vangittuna ja miljoonat ovat paenneet maan sisällä tai ulkomaille. Al-Khoury asuu itsekin Libanonissa, mutta hänen perheensä on edelleen Syyrissa. Uskonnoltaan Al-Khoury on ortodoksi:
– Eräs eurooppalainen ystäväni kysyi kerran minulta, että kuinka kauan perheeni ja sukuni on ollut kristittyjä. Vastasin, että noin 2000 vuotta. Ylipäätään kristitty-nimitystä on käytetty ensimmäisen kerran nimenomaan Syyriassa. Meillä puhutaan myös joillain alueilla edelleen arameaa, joka oli aikoinaan Jeesuksen äidinkieli, kertoo Al-Khoury omasta ja maansa kristitystä taustasta. Kristittyjen osuus Syyrian väestöstä on sadan viime vuoden aikana laskenut kolmanneksesta kymmeneen prosenttiin:
– Me kristityt emme asu omilla alueillamme, vaan tähän asti olemme saaneet elää sovussa eri uskontojen edustajien kanssa. Nyt kapinallisissa on mm. al-Qaidaa edustavia jihadisteja, jotka ovat hyökkäilleet kristittyjen kimppuun heidän uskonsa takia.

Sota vaikuttaa lapsiin

Tarek Al-Khoury ajattelee, että jokaisella kristityllä tulisi olla väkivallaton elämäntapa. Syyrian ortodoksikirkko ei ole ottanut kantaa Syyrian sisällissotaan muuten kuin tuomitsemalla kaiken väkivallan. Al-Khoury on itse todistanut aseiden ja väkivallan juurtumista osaksi syyrialaista elämänmenoa.
– On täysin arkipäiväistä, että ihmiset kantavat aseita mukanaan. He tekevät niin ollakseen paremmin turvassa, mutta kaikki ne aseet vain luovat väkivaltaa ja turvattomuutta. Puupyssyillä osoittelevat lapset, jotka leikkivät tiesulkua, ovat kaikessa kertovuudessaan surullinen näky. Aseet tuhoavat koko ajan myös tulevaisuuttamme, pelkää Al-Khoury.

Asekauppa kannattaa

Asekauppa on huumeiden ja ihmiskaupan ohella kannattavimpia bisneksiä maailmassa. Sodissa kaikki muut häviävät paitsi asekauppiaat.
Myös suomalaiset valmistavat sotiin päätyviä aseita ja tarvikkeita. Italialaisen asevalmistaja Berettan nykyään omistama SAKO (Suojeluskuntain Ase- ja Konepaja Osakeyhtiö) valmistaa TRG-tarkkuuskiväärejä, joita on viety poliisien ja sotilaallisten erikoisjoukkojen käyttöön yli 50 maahan.
Beretta vie aseet ensin Suomen valtion luvan kanssa Italiaan ja sieltä eteenpäin sitten italialaisilla luvilla. Emokonserni Beretta on väläytellyt sotilasaseiden valmistamisen siirtämistä kokonaan pois Suomesta, koska täkäläinen vientilupajärjestelmä on sen mielestä liian tiukka.
Suomalaisen Patrian ja Norjan valtion puoliksi omistaman Nammo-konsernin Lapuan patruunatehtaalla valmistettu .338 Lapua Magnum -ammus on niittänyt mainetta parhaana tarkka-ampujakäytössä. Patruunalla on mm. tehty Afganistanissa kaikien aikojen pisimmältä matkalta ammuttu tarkka-ampujatappo sotilaskäytössä.
Se, että suomalaisessakin asevientivalvonnassa on toivomisen varaan käy ilmi Safer Globen tuoreesta taustapaperista "Mitä viedään ja kenelle – Selvitys asevientivalvontajärjestelmän nykytilasta" (Elli Kytömäki ja Jarmo Pykäla). Selvityksestä käy ilmi myös, että eurooppalaisetkin valtiot ovat taloudellisten löyhentämässä  asevientipolitiikkaansa.

Kaksi asiaa

Tarek Al-Khoury pyytää muulta maailmalta kahta asiaa. Nyt heti tarvitaan humanitääristä apua pakolaisille. Toinen hänen toivomuksensa on jo haastavampi:
– Voidaksemme selvitä tästä sodasta, meidän pitää pystyä antamaan anteeksi. Se ei ole helppoa, sillä liian moni on menettänyt läheisiään, liian paljon on ollut verta kadulla. Siksi me tarvitsemme keskuuteemme rauhan ammattilaisia, jotka voisivat sodan jälkeen omissa yhteisöissään etsiä tapoja rakentaa sovintoa. Kouluttakaa meille tällaisia ihmisiä, pyytää Tarek Al-Khoury.
On helppo ymmärtää miten kipeästi tällaisia ihmisiä tarvitaan, kun ajattelee miten arkoja meille suomalaisille edelleen ovat vuoden 1918 tapahtumat. Niistä on sentään melkein sata vuotta ja paljon sovinnollista historiaa välissä. Syyrialaiset sen sijaan tappavat edelleen joka päivä toisiaan.