NATOn ulkopuolisen elämän eväät

Kuten olen aiemminkin vaahdonnut, minusta pelkkä iso ei NATOlle johtaa todennäköisesti NATO-jäsenyyteen. Maailma muuttuu ja sitä myötä pelkkä Ei NATOlle -kanta hämärtyy koko ajan enemmän, muuttuen pikkuhiljaa merkityksettömän abstaktiksi. Sen hämärtymisen myötä on ajan mittaan ainoa järkevä vaihtoehto on NATO-jäsenyys, joka ei sitten enää välttämättä ole mahdollistakaan. 

Meillä pitää siis olla uskottava tapa luoda itsellemme turvallisuutta sotilaallisen liittoutumattomuuden lähtökohdista. Tässä minun näkemyksiäni siitä, mitä se vaatisi. Perusperiaatteena se, että meidän on tehtävä itse pystyttävä moniin asioihin sekä oltava valmiitt käyttämään siihen reilusti rahaa.

Ulkopolitiikka

Meidän on pystyttävä luomaan Suomelle ulkopoliittinen linja/suuntaus, joka on riittävän totta sekä itsemme että ympäröivän maailman suhteen ja joka myös antaa meille riittävästi liikkumavapautta. Sen suuntauksen on käytävä perusteeksi tehdä kansakunnalle hyviä ratkaisuja ja vastustaa huonoja.

Siinä linjassa on oltava mukana ainakin ketteryyttä, Venäjä-osaamista, integroitumista Eurooppaan, arvotavoitteita ja tukea kansainvälisille prosesseiile ja organisaatioille. Me tulemme tulevaisuudessa olemaan taloudellisesti yhä tiukemmin kiinni Venäjässä, joten meidän pitää ankkuroida itseämme länteen poliittisesti. Taitavasti toimien ja hyvällä onnella tässä välissä voi nauttia sekä vakaasta lännestä että kasvavasta idästä.

Tämä suuntaus on suunniteltava huolella, toteutettava tarmokkaasti ja viestittävä/myytävä kotona ja muualla taidokkaasti. Sen jälkeen sitä on tehtävä todeksi teoilla.

Me tarvitsemme tämän toteutumiseen nykyistä laajemman ja toimivamman ulkopoliittisen koneiston. Ulkoministeriön toimintaa on kaiken muun valtionhallinnon tapaan leikattu ja se suunta pitää kääntää päinvastaiseksi. Sitä ei kuitenkaan pidä tehdä vain kasvattamalla budjettia, vaan etsimällä ennakkoluulottomasti uusia toimintatapoja osaksi ministeriön toimintaa ja integroimalla muiden ministeriöiden ja tahojen toimintaa paremmin osaksi aktiivista ulkopolitiikkaamme. Enemmän, parempaa ja nopeammin reagoivaa. 

Loppuvuoden huippukokouksessa käsiteltävänä oleva EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on toki yksi mahdollinen suunta, mutta sen toteutuminen vaatisi niin suuria muutoksia jäsenmaiden kannoissa ja ympäröivässä maailmassa, että itse pidän merkittävän edistymisen mahdollisuuksia pieninä. Kun kaikkialla etsitään säästöjä, niin aika hankalaa on ajatella, että EU:n NATO-maat (21/27 ja yli 90% väestöstä) olisivat kiinnostuneita laittamaan rahaa heidän katsannossaan tuplapuuhaan. EU on meille jatkossakin erittäin tärkeä asia, mutta ei sen varaan turvallisuuspoliittisesti voi laskea, luki Lissabonin sopimuksessa mitä tahansa.

Puolustuspolitiikka

NATOn ulkopuolelle asettautuminen ei ainakaan Suomen puolelta tarkoittaisi rauhankumppanuudesta ja muusta yhteistyöstä irtautumista. Eikä se tarkoittaisi edes sitä, etteikö Suomi joskus voisi jäsenyyttä havitella. Mutta sitä se tarkoittaisi, että tulisimme alas sieltä aidalta, vaikka se aita siihen varmaan jäisikin.

NATO-jäsenyyttä on tuettu tai siedetty sen takia, että se nähdään taloudellisesti ainoana mahdollisuutena rakentaa uskottava puolustus valtavan kalliiden asejärjestelmien aikakautena. Käytännössä NATOn ulkopuolelle asettautuminen tarkoittaisi merkittävää korotusta puolustusbudjettiin. Jos se on nyt noin prosentti bruttokansantuotteesta, niin jonnekin kahden ja kolmen väliin se olisi asetettava. Varsinkin uuden ulkopoliittisen suuntauksen uskottavuutta rakennettaessa olisi tärkeää noudattaa ohjetta "put your money where your mouth is." Isolla rahalla saa ja hevosella pääsee, myös puolustuspoliittista uskottavuutta. Mutta muutakin tarvitaan.

Pohjoismainen puolustusyhteistyö NORDEFCO voisi toki olla osa ratkaisuamme, mutta vain täydentävässä mielessä. Tällä hetkellähän peruskuvio on se, että Suomi tuskin liittyy, jos Ruotsi pysyy sotilaallisesti liittoutumattomana. Mutta länsinaapurimme saattaa hyvinkin liukua kohti jäsenyyttä, joka toteutuessaan asettaisi Suomenkin uuteen tilanteeseen. 

Muut eväät

Ulkopolitiikan ja aseellisen maanpuolustuksen ohella meidän on saatava myös muutama muu asia nykyistä parempaan kuntoon.  Ensinnäkin yhteiskunnan joustokestävyys (resilienssi) sekä erilaiset informaatioyhteiskuntaan liittyvät turvallisuuselementit.

Joustokestävyyttä voitaisiin parhaiten synnyttää laajentamalla maanpuolustuksen käytäntöä ja käsitettä perinteistä intin käymistä laajemmaksi. Se voi olla hankalaa jo senkin  takia, että olemme niin voimallisesti leimanneet kansakunnan selviämisen ja olemassaolon sotimisen tulokseksi. Toki sodat ovat keskeisiä asioita menneisyydessämme ja nykyisyydessämme, mutta niin on moni muukin asia kouluruokailusta vähäiseen korruptioon ja naisten asemasta koulutusjärjestelmäämme.

Perustuslaissa määritellään, että jokaisella kansalaisella on velvollisuus osallistua isänmaan puolustukseen tai avustaa sitä lain tarkemmin määräämällä tavalla. Tällä hetkellä sitä puolustamista pitäisi tehdä monella muullakin tavoin kuin torrakko kädessä. Sukupuolineutraalin kansalaispalvelun avulla voisimme rakentaa iskunkestävän yhteiskunnan, joka olisi näin vähemmän altis painostukselle.

Osana iskunkestävyyttä on myös huoltovarmuus, jota meillä ymmärtääkseni tehdään tarmokkaasti. Vielä kun saisimme aikaiseksi biotalouteen pohjaavan hajautetun energiantuotantojärjestelmän, uskoisin meidän hankalista olosuhteistamme huolimatta pärjäävän vaikeissakin paikoissa.

Maailmanmeno on sellaista, että ennen aseellista konfliktia kansakunnan käyvät toistensa kimppuun moniulla muilla tavoilla, joihin joustokestävyys on yksi vastaus. Mutta niissä asioissa meidän itsemmekin oltava kyvykkäitä ja halukkaita toimimaan. Ulkoministerion verkkovakoilun myötä esillä ollut kyberturvallisuus on ilman muuta olennaisen tärkeää itsenäisesti turvallisuudestaan huolehtivalle kansakunnalle. Kyberiin on pistettävä paukkuja merkittävästi lisää, jos halutaan etteivät Valtioneuvoston Kyberstrategian tavoitteet aivan absurdeja olisi. 

Tämä UM:n tapaus oli siinäkin mielessä nykymenosta paljastava asia, että en ole ainakaan huomannut EU:n olleen asiasta mitään mieltä. Ilmeistä on, että muutkin ovat joutuneet kyseisen vakoiluoperaation kohteiksi, mutta julkisuuteen eivät muut ole tulleet. Eikä edes mitään hiljaista hälytystä ollut EU:n sisällä annettu. Todennäköisesti joku muu jäsenmaa oli joka tapauksessa huomannut jo ennen Suomea vakoilun. Että semmoista solidaarisuutta. Tai sitten tässä tapauksessa tapahtuivat asiat jotenkin ihan muuten kuin julkisuuteen on kerrottu. 

UM:n tapaus on nostanut esiin myös jo jonkin aikaa pinnan alla muhineen ajatuksen Suomen tiedustelun uudelleenjärjestämiseksi juridisesti, toiminnallisesti ja organisatorisesti. Toki saamme nyt ja tulevaisuudessa paljon tietoa myös kansainvälisestä tiedusteluyhteistyön kautta, mutta mitä itsenäisempi asema maalla, sitä epävarmempaa sen tiedon virtaaminen, varsinkin poikkeusolosuhteissa, on. Me tarvitsemme voimakkaita, hyvin koordinoituja ja parlamentaarisesti valvottuja siviili- ja sotilastiedustelun toimijoita.

Itse pidän tärkeänä, että Suomi pystyisi myös strategisen kommunikaation tasolla toimimaan riittävällä voimalla. Joka tapauksessa meitä ympäröivät viestit, joilla meihin ja kansakunnan suuntaan yritetään vaikuttaa. Ainakin kotimaan kamaralla meidän pitää pystyä ilmaherruuteen näissä asioissa. Minä en tiedä kenen vastuulla nämä asiat tällä hetkellä ovat, mutta siitä olen varma, että tähänkään asiaan ei varmaan voimavaroja kummoisesti ole.

Toimintaympäristö

Elämä ei ole reilua ja eikä ole turvallisuuspolitiikkakaan. Me olemme pieni maa ja voimme tehdä suurin piirtein ihan mitä tahansa, mutta isompien linjanvedoista tämä on silti kiinni. Suomen historiaa on muovattu perinteisesti pitkälti Pietari-Berliini-Tukholma -kolmiossa ja niin se on edelleenkin. Toki Washington, Bryssel ja Peking ovat myös suoraan tai epäsuoraan nykyään meille olennaisia paikkoja.

Ilman NATO-jäsenyyttä rakennettavalle turvallisuuspolitiikalle on Euroopan unionin elinvoima olennaisen tärkeä asia. Jos EU heikkenee tai hajoaa, niin poliittinen sidoksemme länteen häviää. Ilman sitä voi Venäjän käynnistelemän Euraasian unionin vetovoima yhtäkkiä voimistua.

EU:n taloudellinen kriisi voi myös uhata turvallisuuttamme sitä kautta, että pahimmissa hankaluuksissa olevissa eurooppalaisissa maissa voivat sisäiset levottomuudet olla rajujakin. Kreikka ja Unkari ovat esimerkkejä siitä, miten kaiken lupaaminen niille, joilla ei ole enää mitään, on poliittisesti menestyksekästä. Epädemokraattisten ainesten nousu Euroopassa tuntuu hurjalta, onhan Berliinin muurin murtumisestakin hyvinkin tarkkaan vasta 24 vuotta. Demokratia ja ihmisoikeudet eivät ole itsestäänselvyyksiä edes Euroopassa.

Venäjä painostaa tällä hetkellä aktiivisesti kaupallisilla keinoilla lähinaapureitaan. Suomeen kohdistunut painostus on tapahtunut viime aikoina lähinnä lapsikiistojen kautta. Mutta juuri nyt Venäjälle tärkeintä lienee Rosatomin ydinvoimalan myyminen suomalaisille. Jahka asia tavalla tai toisella ratkeaa, voinemme odottaa taas jotain eleitä. Ruotsihan nauttii NATO-maa Norjan tapaan nykyään jo säännöllisen oloisesti venäläisten ilmasotaharjoitusten kohteena olosta.

Lähivuosina koittaa todennäköisesti viisumivapaus. Se tarkoittaa Suomen ja Venäjän välillä vauhdikasta kehitystä kaikissa suhteissa. Palaamme siihen oikeastaan luonnolliseen tilaan, että eteläinen ja itäinen Suomi ovat kiinteä osa Pietarin talousaluetta. Toki tämä kehitys, kuten kaikki muukin Venäjään liittyvä, riippuu siitä mihin suuntaan tämä valtava maa kehittyy. Putinin kiinalaistyyppinen talouskasvuun perustuva autoritäärisyys ei ole kestävällä pohjalla, koska heikkenevä talous altistaa maan mullistuksille. Asemaansa imperiumina hakeva Venäjä on kuitenkin tästäkin eteenpäin ensimmäinen asia turvallisuuspolitiikassamme.

NATOn aseman ja tehtävien kannalta olennaista on myös Yhdysvaltain lähitulevaisuus. USA on kääntänyt katseensa Tyynenmeren puolelle ja uhka idästä on nyt Kiina. Yhdysvallat on sotilaallisesti läsnä Euroopassa enää enempi henkisesti. Maan jyrkkä poliittinen kahtiajako tulee vaikuttamaan yhä vahvemmin myös maan ulkopolitiikkaan, halvaannuttaen sitä pikkuhiljaa sisäpolitiikan tapaan. 

Jos tämä kehitys jatkuu, niin NATOn asema eurooppalaisena turvallisuusjärjestelmänä saattaa muuttua. Kun integraatio on muutenkin vaikeuksissa EU:ssa, niin aika hankala olisi senkään takia nähdä unionista muodostuvan turvallisuuspoliittista areenaa. Eli saattaa olla, ettei NATO enää kymmenen vuoden kuluttua olekaan se voimakas ja ehdoton 5. artiklan vartija, joka se nyt on. Tai sitten se voi olla sitä yhä enemmän. Joka tapauksessa NATOn on pakko muuttua ja jos se ei onnistu, menettää se voimaansa ja merkitystään.

Lopuksi

Jos haluamme olla itsenäisiä ja itse pärjääviä turvallisuuspoliittisesti, niin meidän pitää olla valmiit laittamaan itsemme ja rahamme likoon. Sekä ennen kaikkea olemaan valmiit uudistamaan ulkopoliittista ja maanpuolustuksellista tapaamme ajatella ja toimia. Entiseen tapaan toimiminen ei enää missään tapauksessa riitä.