Ääneen ajattelua ja keskustelua suopeassa hengessä ilman pyrkimystä yksimielisyyteen.
maanantai 3. joulukuuta 2012
Yhteisen näyn merkityksestä
Safer Globe -niminen tutkimusverkosto on toteuttanut kyselytutkimuksen kehitysyhteistyön, kriisinhallinnan ja rauhanvälittämisen rajapinnoista noiden asioiden kanssa tekemisissä olevilta. Se mikä tekee tutkimuksesta väkivallattoman maanpuoluksen kannalta mielenkiintoisen on, että se oli tarkoitettu tarkoitettu kehitysyhteistyön, rauhanrakentamisen ja -välittämisen sekä kriisinhallinnan alalla toimiville suomalaisille organisaatioille, asiantuntijoille ja kansalaisjärjestöihmisille. Siis periaatteessa tavallaan hyvin samantapainen koostumus eri tavoin ajattelevien ja toimivien tahojen yhteistyötä, josta minäkin etsiskelen vainuja.
Tutkimuksen taustana oli selvittää nimenomaan kokonaisvaltaisuuden käsitettä konfliktien ratkaisussa ja siitä vaan ei vallitse yhteisymmärrystä. En saanut tolkkua onko tuohon tutkimukseen vastannut sotilaita, mutta joka tapauksessa eri toimijat katselivat asioita hyvin eri näkökulmista. Vaikka tämä ei siis olekaan sitä mitä haeskelen väkivallattomalla maanpuolustuksella, luulen että tällainen eri toimijoiden näkökulmien hajanaisuus on yksi vastaantulevista haasteista.
Tutkimuksen tulokset ovat ladattavissa täältä:
Kyselytutkimus kehitysyhteistyön, kriisinhallinnan ja rauhanvälittämisen rajapinnoista
sunnuntai 2. joulukuuta 2012
Pahimmat sodat ovat ohitse?
Sarah Miller (London School of Economics and Political Science) on värkännyt artikkelin, jossa hän on tehnyt joukon optimistisia, mutta kuitenkin ihan kelvollisesti perusteltuja johtopäätöksiä sodan olemuksen muuttumisesta, nimenomaan länsimaissa.
Miller esittää, että isojen, totaalisten sotien aika on ohi, koska sellaisten sotien hinta, sekä suoranaisesti että välillisesti, on liian kova. Tämä ei tarkoita pienten sotien häviämistä, vaan sodan muuttumista kansainvälisen politiikan isojen toimijoiden keinovalikoimista pienten ja heikkojen keinoksi. Siis tätä asymmetristä sotaa, jota paljon nykyään käydään.
Miller perustelee sodan mahdollisuuden vähentymistä myös sillä, että sotaa ei enää pidetä hienona ja valtakunnille kunniaa tuovana toimintana. Hän esittää allegorian orjuuteen, jota ensin alettiin pitää moraalisesti vääräränä ja sen jälkeen se kiellettiin myös lailla ja muuttui hyvin harvinaiseksi. Orjuus ei ole kadonnut, mutta Miller esittää, että sota länsimaisesta katsannosta on samanlaisessa kehityskulussa. Nykyään ei tosiaan pidetä sotaa itsekkäistä syistä (kansakunnan etu, jne) hyväksyttävänä, vaan kaikki sodat pyritään perustelemaan puolustuksellisina.
Tämän artikkelin pohjalta voi kysyä myös, että onko perinteinen, antimilitaristinen aseistakieltäyminen tavallaan saavuttanut sen tavoitteen, että sodan mahdollisuus on vähentynyt. Tai ollut ainakin pienenä osana sitä kehityskulkua, että sota on muuttunut pahaksi. Muita tätä kehitystä tukevaia asioita lienee sivistystason nousu, individualismi ja yhtenäiskulttuurien katoaminen. Sekä talouskysymysten nouseminen ykköskysymyksiksi kansainvälisessä politiikassa.
Maiden väliset konfliktit ja mittelöt eivät katoa, mutta tämän ajattelutavan pohjalta jos miettii maailman muutosta, niin nyt varmasti etsitään uusia, ei-sotilaallisia painostustapoja. Väkivallaton maanpuolustus saattaa löytää paikkansa jostain tällaisesta. Ajattelu jatkuu.
maanantai 26. marraskuuta 2012
Ketä kiinnostaa?
Olennainen kysymys väkivallattoman maanpuolustuksen järjestämisessä on, että kiinnostaako se ketään. Toisaalta onko kiinnostusta kansalaisten keskuudessa ja toisaalta valtiovallankin on aktiivisesti päätettävä lähteä kehittämään jotain tällaista. Päätös on ensisijaisesti silloin poliittinen, sillä kaikki maanpuolustukseen liittyvä uusi on kiinnostavaa, jopa kuohuttavaa.
Kansalaisten puolella uskoisin kiinnostusta olevan, koska tämä sallisi hyvin erilaisten ajatussuuntien ihmisten osallistua tähän. Luulisin, että tätä voisi verrata tavallaan kasvisruokaan, joka kyllä kelpaa ainakin osalle sekaravinnonkin syöjistä oikein hyvin. Eli että varsinaista väkivallatonta aatemaailmaa ei tarvittaisi tällaiseen toimintaan osallistumiseen. Toisaalta tämä antaisi asevelvollisuudesta vapautetuille mahdollisuuden halutessaan osallistua maanpuolustukseen. Myös naisille tämä tarjoaisi asepalveluksen, valmiustoiminnan ja Sotilaskoti-järjestön ohella väylän osallistua maanpuolustukseen.
Valtiovallan puolella asia on hankalampi. Vaikka tällä toiminnalla olisi selkeä sisältö ja tarkoitus (mistä ei ole vielä oikein hajuakaan), niin voisin kuvitella konservatiivisempien poliitikkojen hermostuvan tämmöisestä hippitouhusta. Meillähän on tällä hetkellä eduskunnan puolustusvaliokunnan pj:na Perussuomalaisten Jussi Niinistö, joka ymmärtääkseni on varsin konservatiivinen näissä asioissa. Puolustusvoimien reaktiota en osaa arvata, mutta uskon sen olevan perusteltu. Oman kokemukseni mukaan vähintään kaksi isoa nappia kauluksessa tarkoittaa lähes poikkeuksetta (everstiluutnantti) hyvin fiksua ihmistä. PV on myös Suomen suurin ja paras tulevaisuudentutkimuslaitos ja siellä ymmärretään maailmanmenosta erittäin paljon. Ehkä jossain vaiheessa tähän blogiinkin voisi sieltä suunnalta hakea aktiivisesti kommentteja.
Mutta kaiken pohjana on se, että tässä saisi kehittyä kasaan sellaisen ajatusrykelmän, josta voisi johtaa järkevän ja käytännöllisen tavan toteuttaa väkivallatonta maanpuolustusta. Ajattelu jatkukoon.
lauantai 24. marraskuuta 2012
Suomalainen mies ja sota
Menneitten aikojen sotisovassa.
Kuten eräs tuntemani näkemysrikas ihminen totesi, on suomalaiselle miehelle hirvittävä häpeä, kun hän ei ole päässyt sotimaan ja kärsimään isänmaansa puolesta. Merkittävästä liioittelusta huolimatta tuossa ajatuksessa on kuvattu jotain todellista. Meille itsenäisyys ja isänmaa ovat hyvin pitkälle sodankäynnin kautta hahmotettuja asioita ja nimenomaan suomalaisen miehen hartioilla on asetettu vainolaista vastaan taistelleiden sukupolvien paino. Minusta tuntuu välillä, että sodankäyneiden kokemuksia ei vain ihailla vaan suorastaan ihannoidaan. Tästä ihannoinnista hyvä esimerkkinä on tapaus, jossa yliopiston opiskelijoilta kysyttiin minä historian aikana he kaikkein mieluiten haluaisivat elää ja heidän vastauksena oli kuulunut: Talvisota. Jotenkin ajattelen, että Talvisodan aikana elämään joutuneet haluaisivat kaikin tavoin säästää jälkipolvet vastaavalta. Sota kun on kuitenkin siitä hengissä ja ehjänäkin selvinneille ihmisille hirvittävä taakka.
Tällä hetkellä Yhdysvaltain asevoimien aktiivipalveluksessa tehdään itsemurhia suurinpiirtein yksi per päivä ja siviilissä olevista sotaveteraanista itsensä tappaa toistakymmentä päivittäin. Noin kolmasosalla Yhdysvaltain Irakin ja Afganistanin sotiin osallistuneista veteraaneista arvioidaan olevan posttraumaattinen stressihäiriö. Meilläkin oli sotien jälkeen valtava huume- ja viinaongelma, väkivaltaa perheissä ja muualla äärettömän paljon jne. Sota tekee pahaa lähes kaikille ihmisille ja murtaa varmaan jokaisen ennemmin tai myöhemmin. Jopa suomalaisen, mitään pelkäämättömän soturi-ikonin, Lauri Törnin viimeisessä kirjeessä Marttiselle hän kerjää luvattua esikuntakomennusta pois viidakosta. Tämä kävi ilmi tuoreesta Pasi Tuunaisen kirjoittamasta Alpo K. Marttisen elämäkerrasta, jossa hän oli päässyt ensimmäisenä tutkijana käsiksi Marttisen yksityisarkistoon.
Henkilökohtaisesti aseistakieltäymisessä minulle on ollut hankalaa sotien vahvan läsnäolon minunkin päähäni junttaama ajatus, että en kanna vastuutani suomalaisena miehenä, koska haluan kieltäytyä tappamasta. Kun Gandhi vertaa pelkuruutta ja väkivaltaa (tilanteessa jossa on valittava väkisin niiden väliltä), hän suosittelee väkivaltaa, koska pelkuruus on häpeällistä. Minä en ole joutunut onneksi ikinä tilanteeseen, jossa minun olisi pitänyt tehdä tuota valintaa. Tässä blogissa kai hahmottelen myös sitä, että missä kohtaa väkivallan tai sen tukemisen välttäminen on pelkuruutta. Tänä päivänä hyvä kysymys on myös se, mikä on väkivaltaa. Ovatko disinformaationa levitetyt puolitotuudet väkivaltaa? Entä cyber-hyökkäys, joka estää ihmisiä pääsemästä verkkosivuille? Ajattelu jatkuu.
perjantai 23. marraskuuta 2012
Suhde aseelliseen maanpuolustukseen
Kun puhuu väkivallattomasta maanpuolustuksesta, tuntuu automaationa syntyvä käsitys, että se tarkoittaisi samaa kuin armeijan ja aseiden kieltäminen. Sehän on perinteisen aseistakieltäytymisen suhde asevoimiin. Niitä pidetään moraalittomina ja yhteistyöstä niiden kanssa kieltäydytään. Väkivallaton maanpuolustus, ainakin niin pitkälle kuin minä olen sitä ajatellut, ei ole ratkaissut suhdettaan Puolustusvoimiin ja aseelliseen maanpuolustukseen. Se kysymys on monen muun kysymyksen tapaan vielä avoin.
Tässä muutamia mahdollisia ajatuskulkuja väkivallattomassa maanpuolustuksessa suhteessa asevoimiin.
Täydellinen sopusointu
Väkivallaton maanpuolustus muistuttaisi aseetonta palvelusta ja olisi saumaton osa Puolustusvoimien organisaatio.
Koordinaatio
Väkivallaton maanpuolustus olisi osa maanpuolustusjärjestelmää, mutta itsessään puolustuvoimista erillinen järjestelmä, joka kuitenkin koordinoitaisiin osana kokonaismaanpuolustusta.
Rinnakkaisuus
Väkivallaton maanpuolustus olisi oma systeeminsä, joka irtisanoutuu asevoimista, mutta on kuitenkin valtiovallan koordinoima.
Riippumaton kansalaistoiminta
Väkivallaton maanpuolustusta tehtäisiin riippumattomina valtion järjestelmistä, oman arvopohjansa mukaisena kansalaistoimintana.
En siis osaa sanoa, minne tämä prosessi on viemässä ja haluan aidosti pitää tämän kysymyksen auki niin pitkään kuin se on järkevää. Siihen voi jopa jäädä vastaamatta. Mutta todennäköisesti väkivallattoman maanpuolustuksen käytännön järjestäminen vaatii selkeä linjanvedon siihen, kenen kanssa toimitaan ja millä ehdoilla.
Avoimuus puolustuksen välineenä
Suomessa vapaaehtoinen maanpuolustustyö on laajaa ja hyvin saavuttavaa. Puolustusvoimat tukee (ja pitää kurissa) vapaaehtoisia, järjestää maanpuolustuskursseja ja levittää sanomaansa mm. sotilassoittokuntien avulla. 1920-30-luvuilla vapaaehtoisesta maanpuolustustyöstä vastasivat Suojeluskunta ja Lotta Svärd -järjestö. Suojeluskunnat kouluttivat eri aselajeihin ja niiden tekemä työ oli merkittävissä määrin Suomen sotamenestyksen takana toisessa maailmansodassa.
Isänmaallista vihaa
Suojeluskunta oli vahva aatteellinen ja oikeistolainen järjestö, jonka johdossa oli viljalti poliittisesti aktiivisia jääkäreitä. Jotka olivat hekin muuten yhden sortin vapaaehtoisia maanpuolustajia koulutuksessaan. Mutta Suojeluskunta oli nimenomaan Neuvostovenäjää ja kommunismin uhkaa vastaan taisteleva järjestö. Sen tavoitteena oli suomalaisen sotilastaidon kohottaminen sille tasolle, että maamme pysyisi itsenäisenä hyökkäyksen tullessa. Tai että Suomi parhaassa tapauksessa pystyisi asevoimin yhdistämään suomensukuiset heimot samaan valtakuntaan. Toki tämä oli painopisteenä enempi Akateemisen Karjala-seuran toiminnassa, mutta ymmärtääkseni suomalainen oikeisto oli varsin yhtenäinen "ryssävihassaan", joka siihen aikaan luokiteltiin hyvin isänmaalliseksi tunteeksi.
Myös suomalaiset kommunistit ja heidän myötäilijöikseen epäillyt saivat kokea kovia: pieksämisiä, kyydityksiä, vainoa ja ylipäätään poliittista väkivaltaa. Ja kaikkea tätä tehtiin isänmaan paras sydämessä, useimmiten jopa ihan vilpittömästi. Mikä ei tee siitä sen hyväksyttävämpää. Pääasia oli kieltää, tukahduttaa, sulkea ulos ja ylipäätään poistaa yhteiskunnasta se aines, jonka katsottiin olevan vahingoksi isänmaalle. Maanpuolustushenki sellaisena kuin se ennen sotia miellettiin, oli siis pitkälti sotilaallista kuria ja järjestystä, jossa yhteiskunnan uskottiin voivan parhaiten lujien johtajien yhtenäiskulttuurissa.
Kehity tai kuole
Nyt elämme suurin piirtein parhaassa yhteiskunnassa ikinä. Onhan tässäkin vikoja, mutta meillä on ihmisoikeudet, turvallisuutta, aineellista hyvinvointia ja ylipäätään systeemi, jonka suurin osa ihmisistä kuitenkin uskoo olevan puolellaan. Tämä yhteiskunta tällä arvopohjalla on minusta puolustamisen arvoinen asia. En minä halua, että joku ulkopuolinen sitä väkisin muuttaa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö tämän yhteiskunnan pitäisi jatkuvasti muuttua, kasvaa ja kokea kasvukipuja. Isänmaan puolustaminen ei ole sen pakottamista pysymään ennallaan, vaan sitä että yhdessä etsitän jatkuvasti tapoja pärjätä tässä maailmassa ja vähän vielä kantaa vastuuta muun maailman vähempiosaisista. Minusta 2010-luvun maanpuolustusta on se, että pidämme tämän yhteiskunnan avoimena ja keskustelevana.
Mahdollisimman vapaasti näkemyksiään sisäisesti viestivä yhteiskunta osaa parhaiten pitää kiinni siitä hyvästä mikä sillä on ja etsiä parannuksia siihen mihin tarvitaan. Esimerkiksi Perussuomalaisten nousu politiikan huipulle on parasta, mitä kansanvallalle on vähään aikaan tapahtunut. Perussuomalaiset ovat saaneet kiinni ihmisiä, jotka ovat päätelleet systeemin olevan vihollinen ja siksi tämä protestipuolue on kiinnittänyt monia taas kansanvaltaamme.
Avoimuuden linnoitus
Paradoksaalisesti Perussuomalaiset ovat myös aiheuttaneet minun mielestäni pahimman uhan avoimelle yhteiskunnalle. Vähintäänkin fasistissävytteiseen Suomen Sisuun kuuluvat kansanedustajat Jussi Halla-aho Helsingistä sekä Juho Eerola Kotkasta, James Hirvisaari Asikkalasta ja Olli Immonen Oulusta. Puolustusvaliokunnan pj Jussi Niinistö ei tiettävästi ole Sisuun kuulunut, mutta hänen akateeminen uransa on kiertynyt äärioikeistolaiseen aktivismiin, gradun ja väitöskirjan aiheena hänellä oli aiemmin mainittu IKL:n kansanedustaja, eversti Paavo Susitaival ja hänen poliittinen aktivisminsa juuri noina synkkinä aikoina ennen sotia. Minä en halua olla kieltämässä kenenkään ehdokkuutta vaaleissa tai kenenkään sananvapautta. Mutta minä haluan, että ihmiset tietävät, mitä Suomen Sisun jäsenet edustavat ja että heidän tekemisistään raportoidaan avoimesti. Haluan minä tietää myös mitä muutkin puolueet ja heidän edustajansa edustavat, mutta siitä ei onneksi ole yleensä vaikeuksia saada selvää.
Minulle avoin yhteiskunta, joka keskustelee paljon ja jossa asiat ovat mahdollisimman läpinäkyviä, on myös maanpuolustuskysymys. Sellainen yhteiskunta kestää ulkopuolelta tulevaa painostusta, valheita ja kiusaa. Sellainen yhteiskunta mielletään puolustamisen arvoiseksi. Sellainen yhteiskunta kestää romahtamatta katastrofeissa. Siksi minä uskon, että avoimuus ja läpinäkyvyys ovat myös maanpuolustuksen välineitä.
Isänmaallista vihaa
Suojeluskunta oli vahva aatteellinen ja oikeistolainen järjestö, jonka johdossa oli viljalti poliittisesti aktiivisia jääkäreitä. Jotka olivat hekin muuten yhden sortin vapaaehtoisia maanpuolustajia koulutuksessaan. Mutta Suojeluskunta oli nimenomaan Neuvostovenäjää ja kommunismin uhkaa vastaan taisteleva järjestö. Sen tavoitteena oli suomalaisen sotilastaidon kohottaminen sille tasolle, että maamme pysyisi itsenäisenä hyökkäyksen tullessa. Tai että Suomi parhaassa tapauksessa pystyisi asevoimin yhdistämään suomensukuiset heimot samaan valtakuntaan. Toki tämä oli painopisteenä enempi Akateemisen Karjala-seuran toiminnassa, mutta ymmärtääkseni suomalainen oikeisto oli varsin yhtenäinen "ryssävihassaan", joka siihen aikaan luokiteltiin hyvin isänmaalliseksi tunteeksi.
Myös suomalaiset kommunistit ja heidän myötäilijöikseen epäillyt saivat kokea kovia: pieksämisiä, kyydityksiä, vainoa ja ylipäätään poliittista väkivaltaa. Ja kaikkea tätä tehtiin isänmaan paras sydämessä, useimmiten jopa ihan vilpittömästi. Mikä ei tee siitä sen hyväksyttävämpää. Pääasia oli kieltää, tukahduttaa, sulkea ulos ja ylipäätään poistaa yhteiskunnasta se aines, jonka katsottiin olevan vahingoksi isänmaalle. Maanpuolustushenki sellaisena kuin se ennen sotia miellettiin, oli siis pitkälti sotilaallista kuria ja järjestystä, jossa yhteiskunnan uskottiin voivan parhaiten lujien johtajien yhtenäiskulttuurissa.
Kehity tai kuole
Nyt elämme suurin piirtein parhaassa yhteiskunnassa ikinä. Onhan tässäkin vikoja, mutta meillä on ihmisoikeudet, turvallisuutta, aineellista hyvinvointia ja ylipäätään systeemi, jonka suurin osa ihmisistä kuitenkin uskoo olevan puolellaan. Tämä yhteiskunta tällä arvopohjalla on minusta puolustamisen arvoinen asia. En minä halua, että joku ulkopuolinen sitä väkisin muuttaa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö tämän yhteiskunnan pitäisi jatkuvasti muuttua, kasvaa ja kokea kasvukipuja. Isänmaan puolustaminen ei ole sen pakottamista pysymään ennallaan, vaan sitä että yhdessä etsitän jatkuvasti tapoja pärjätä tässä maailmassa ja vähän vielä kantaa vastuuta muun maailman vähempiosaisista. Minusta 2010-luvun maanpuolustusta on se, että pidämme tämän yhteiskunnan avoimena ja keskustelevana.
Mahdollisimman vapaasti näkemyksiään sisäisesti viestivä yhteiskunta osaa parhaiten pitää kiinni siitä hyvästä mikä sillä on ja etsiä parannuksia siihen mihin tarvitaan. Esimerkiksi Perussuomalaisten nousu politiikan huipulle on parasta, mitä kansanvallalle on vähään aikaan tapahtunut. Perussuomalaiset ovat saaneet kiinni ihmisiä, jotka ovat päätelleet systeemin olevan vihollinen ja siksi tämä protestipuolue on kiinnittänyt monia taas kansanvaltaamme.
Avoimuuden linnoitus
Paradoksaalisesti Perussuomalaiset ovat myös aiheuttaneet minun mielestäni pahimman uhan avoimelle yhteiskunnalle. Vähintäänkin fasistissävytteiseen Suomen Sisuun kuuluvat kansanedustajat Jussi Halla-aho Helsingistä sekä Juho Eerola Kotkasta, James Hirvisaari Asikkalasta ja Olli Immonen Oulusta. Puolustusvaliokunnan pj Jussi Niinistö ei tiettävästi ole Sisuun kuulunut, mutta hänen akateeminen uransa on kiertynyt äärioikeistolaiseen aktivismiin, gradun ja väitöskirjan aiheena hänellä oli aiemmin mainittu IKL:n kansanedustaja, eversti Paavo Susitaival ja hänen poliittinen aktivisminsa juuri noina synkkinä aikoina ennen sotia. Minä en halua olla kieltämässä kenenkään ehdokkuutta vaaleissa tai kenenkään sananvapautta. Mutta minä haluan, että ihmiset tietävät, mitä Suomen Sisun jäsenet edustavat ja että heidän tekemisistään raportoidaan avoimesti. Haluan minä tietää myös mitä muutkin puolueet ja heidän edustajansa edustavat, mutta siitä ei onneksi ole yleensä vaikeuksia saada selvää.
Minulle avoin yhteiskunta, joka keskustelee paljon ja jossa asiat ovat mahdollisimman läpinäkyviä, on myös maanpuolustuskysymys. Sellainen yhteiskunta kestää ulkopuolelta tulevaa painostusta, valheita ja kiusaa. Sellainen yhteiskunta mielletään puolustamisen arvoiseksi. Sellainen yhteiskunta kestää romahtamatta katastrofeissa. Siksi minä uskon, että avoimuus ja läpinäkyvyys ovat myös maanpuolustuksen välineitä.
torstai 22. marraskuuta 2012
Haituvaista kysymyksenasettelua
Kömpelö kuvio ajatusrakennelmani selventämiseksi
Ennen valtiot olivat suhteissa toisiinsa ja hoitivat niitä ulko- ja turvallisuuspolitiikan keinoin, kunnes ne loppuivat ja sitten oli vuorossa liikekannallepano. Sitten sodittiin, kunnes rauha syystä tai toisesta solmittiin. Nykyisen maailman näen erilaisena. Kehitys normaalista rauhantilasta aseelliseen konfliktiin tapahtuu lähes portaattomasti. Välien kiristyessä käytetään erilaisia painostuskeinoja ja mielipiteenmuokkausta. Tuo kaavion alemman osa soikio on se alue, josta minä haluaisin saada selvää ja johon minusta asettuu tuo blogin otsikossa esiintyvä väkivallaton maanpuolustus.
Tätä asiaa ei ymmärtääkseni / tietääkseni ole pahemmin mietitty. Puolustusvoimien verkostopuolustus lähenee tätä, mutta ei kuitenkaan ihan minun silmissäni vastaa kaikkiin niihin kysymyksiin mitä mietin. Minulle kun tässä on jatkuvasti mukana halu ratkaista myös moraalisia kysymyksiä, hyvin pitkälle väkivallattomuuden periaatteiden mukaan. PV:ssä ei varmaankaan olla asiaa tältä kantilta niin riemumielin olla lähestymässä, mutta myös perinteiselle antimilitaristiselle aseistakieltäytyjäliikkeelle tällainen kysymyksenasettelu lienee vieras.
Maanpuolustus on joka tapauksessa aktiivista toimintaa, jossa oman maan ja kansan etua suojataan jonkun tahon pyrkimyksiä vastaan. Keinoja näiden pyrkimysten ajamiseen on nykyään niin kovin monenlaisia: cyber-hyökkäykset, viestintä, kauppapolitiikka jne. Voiko tuossa soikiossa olla sijaa minkälaiselle toiminnalle, kuka sitä organisoi ja millä periaatteilla. Ja voiko väkivallattoman vakaumuksen omaava henkilö olla mukana tällaisessa toiminnassa.
Paljon tarkoituksista ja vähän tavoitteista
Avasin tämän, koska haluan selvittää suhdettani maanpuolustukseen siinä maailmassa, jossa elämme. Kyse ei ole siis vain maailmasta, vaan myös minusta ja mitä asioita itse olen kokenut, päättänyt ja päätellyt elämäni aikana. Olen kotoisin Haminasta, suvussa riittää sotilaita. Suoritin varusmiespalveluksen II/85-erässä Karjalan Prikaatissa Vekaranjärvellä. Muutamaa vuotta myöhemmin palautin sotilaspassini silloiselle Haminan poliisimestarille, joka toimi kaupungin aluevalvojana. Olin silloin kypsynyt vakaumukseen, jossa halusin katkaista oman sitoutumukseni väkivaltakoneistoon, koska armeijojen olemassaolo on lähtökohtaisesti moraalitonta ja järjetöntä. Väkivaltaa ei tietenkään saada ihmisestä pois ja siihen on jokainen jossain tilanteessa valmis, mutta minä katson toisen ihmisen tappamisen olevan niin iso asia, että haluan päättää siitä itse.
Aseistakieltäytymiseni kävi läpi vielä kaksi vaihetta, kun 90-luvun alussa kävi passiasioitani selvitellessä ilmi, että olin edelleen reservissä. Sitten tehtiin paperit ja olin työministeriön kirjoissa. Tai niin luulin. 2010 tuli kutsu kertaamaan, tiedotushommiin. Kävi ilmi, että olin edelleen reservissä. Soitin jopa harjoituksen komentajalle sillä ajatuksella, että hän voisi saada myytyä minulle paluun kansanarmeijamme riveihin. Ei myynyt ja viikon painiskelun jälkeen täytin taas paperit. Nyt sitten napsahti viiden päivän "korvaava täydennyspalvelus" Sivarikeskuksessa Lapinjärvellä. No, se oli hupia ja lepoa, mutta ei siitä ollut tasan mitään hyötyä kenellekään.
Joka tapauksessa tuo paini itseni kanssa käynnisti minussa tarpeen ajatella taas suhdettani maanpuolustukseen. Samaan aikaan tämä meitä ympäröivä maailma on ottanut ja muuttunut siitä kylmän sodan tuli-, panssari- ja miesvoimaa palvovasta ja ydinsodan totaalista tuhoa pelkäävästä maailmasta, jonka suhteen muodostin maailmankuvani, muovasin vakaumukseni ja tein päätökseni aseistakieltäytymisestä.
Tässä blogissani haluan järjestää ajatuksiani kirjoittamalla ja keskustelemalla aiheeseen liittyen. Toivotan kaikki avoimesti mukaan tähän pohdiskeluun ja ainoa mitä edellytän kaikilta on suopeaa henkeä kanssaihmisiä kohtaan. Meidän ei onneksi tarvitse pyrkiä konsensukseen, vaan "vain" hyvään keskusteluun. Luotan siihen, että ketkä tästä aihepiiristä ovat oikeasti kiinnostuneet, osaavat kunnioittaa kanssakeskustelijoitaankin jo senkin takia, että isänmaan ja ihmiskunnan parasta tässä kukin varmasti etsii. Tämä on kuitenkin minun blogini ja minulla on täällä valta, jota käytän epäröimättä, jos koen jonkun käyttäytyvän asiattomasti. Nämä ovat muutenkin niin vaikeita asioita, että haluaisin rakentavan sävyn auttavan kirkastamaan ajattelua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)