tiistai 30. huhtikuuta 2019

Vieraskynä: Miksi Jeppe janoaa valeuutisia?



 Kuva: Jari Kähkönen


Se, että Jeppe janoaa valeuutisia, ei todellakaan ole mikään yllätys elämää nähneelle ihmistuntijalle. Ei ihminen halua totta tietää; toisinaan hän ei edes kestä kuulla sitä vailla väkivaltaa, omaisuusvahinkoja sekä järjestyshäiriöitä. Ihminen haluaa turvallisuudentunnetta, joukkoon kuulumista ja mielihyvää.

Suomessa on valtava sopeutumisen ja yhdenmukaisuuden paine. Oma itsensä saa olla vain jossain hyvin syrjässä, sekä sillä ehdolla ettei pyydä keneltäkään mitään. Kuinka ihmeessä tälläisissä oloissa elävä voisi nähdä omaa napaansa pidemmälle ja olla tankkaamatta turvallisuudentunnetta valemedioista?

Turvallisuudentunne on siis tällöin valtavan kielteinen käsite; itse ja kaltaisensa ovat hyviä, muut hät'hätää elinkelpoisia. Se on jotakuinkin kuin teini-ikäinen itseni keskustelu ikävertaisen kanssa. Kun huomautin, etteivät nuoret uskalla olla oma itsensä; minulle vastattiin etteivät nuoret silti haluaisi olla minun kaltaisiani.

Yksi selkeä valeuutisten kohderyhmä onkin juuri siksi omalaatuiset päivystäjät tai vartiomiehet, joiden täytyy saada olla elinpiirinsä ensimmäinen kielteisen uutisen tietäjä. Heille maailma ei yksinkertaisesti ole paikallaan, jos koko ajan ei ole kohta tulossa joku liritys, väärinkohtelu, huononnus tai uhka.

Mikä suisti Jepen pois luotettavan median piiristä? Minusta sen täytyi alkaa kielteisyyden janosta. Joka suomalaisensa tuntee; hän tietää jo heissä vahvana vaikuttavan kiiman ja kateuden peruslain. Lain, jonka jatketta sopeutumisen sekä yhdenmukaisuuden pakkokin pohjimmiltaan on.

Päivystäjät eivät enää koe luotettavaa mediaa omakseen, koska kansallissosialistin natsiksi sanominen loukkaa heidän käsitystään niin sanotusta objektiivisuudesta ja mukatasapuolisuus taas vaatii vastaavaa määrää epäkohtia ”siitä toisesta osapuolesta”. Olipa niitä olemassakaan eli ei.

Todellisuustarkistus meni siis rikki vähän kerrassaan hivuttamalla, ja nyt päivystäjä- vartiomiehet suojelevat enää omaa vääristynyttä maailmankuvaansa tekemällä lisää samaa. Avainsanat ovat torjunta ja kieltäminen, jotka tapahtuvat uudelleenmäärittelemällä käsitteitä sekä puhumalla outoa sisäpiirin uuskieltä.

Toisten tunnuslause on ”ei se kannata”. Nämä Jepet jättävät äänestämättä; ei muka kiinnosta vaikka joka sana imuroidaankin talteen ja tietenkään mikään ei koskaan kannata.
He ovat valittajia, jotka eivät pysty toimimaan maailmassa missä seuraukset vastaavat tekoja, työ kannattaa ja toiminnassa on selkeä logiikka.

Valittajat eivät linkkejä availe tai lähteitä tarkista. He kuluttavat myös runsaasti kauniisti sanottuna ”humoristista” sisältöä, joka yleensä panee kohdettaan rankasti halvalla. Asenne siis vastaa mediatottumuksia, siltä osin kuin noin heikolla itsekurilla ja lähes täydellisellä päättämättömyydellä moisesta voi edes puhua.

Tästä huolimatta tai ehkä juuri siksi valittajat ovat lannistajia, joiden täytyy varmistua siitä että maailma on rikki. Tärkeintä on, että kenelläkään ei ainakaan mene itseä paremmin. Ihmiskäsitys on ruokkoamattoman huono ja puolustamaton, jonka arvostelua vastaan venkoillaan huumorilla tai sananvapaudella.

Kolmannet, ongelmapersoonat, sen suoraan sanovat:”Mikä luulet olevasi?” Nämä Jepet ovat rankkoja ihmisvihaajia, joiden vouhotuksen kohteena on mikä nyt milloinkin vain sattuu olemaan yhteiskunnassa pinnalla. Työpaikalla ne kiusaavat, läheiset saavat kärsiä ja julkistilassa kielteinen käytös kerää huomiota.

He ovat kirjaimellisesti ääri-ihmisiä ja usein silkka sattuma sanelee, että tuleeko loppuelämästä sairas sekä laitostunut vai saiko etenkin internet heistä pahamaineisen vainoaja-öykkärin, joka aina löytää sinne missä tapahtuu. He ovat nyrkkimiehiä, joiden lyödessä päivystäjät pälyilevät poispäin ja valittajat hurraavat.

Kuinka muuten voisi ollakaan, koska ovathan ongelmapersoonat pääsyy siihen, että kansanperinteessä on Velisurmaaja -niminen työ. Yksittäistä tälläistä eläjää voivat viedä monetkin asiat, joista totean tällä erää ainoastaan päihdeongelman, mielenterveyden, rajattomuuden ja itsehillinnän puutteen.

On haastava kysymys, että milloin ongelmapersoona muuttuu hyötyjäksi. Häneksi, joka saa hovimiehiä, orjia, tuloja ja vaikutusvallan kuvitelman, kun raa'asti hyväksikäyttää käsittelemistäni kolmesta perustyypistä koostuvaa oman valemediansa yleisöä. Nyt on sesonkiaika, valemedioita tulee ja menee.

Suomalainen kulttuuri on ainutlaatuinen niin periaatteellisessa armottomuudessaan kuin käytännöllisessä jyrkkyydessäänkin. Täällä kukkivat salattu viha ja läheisten suosinta, mikä tietysti vaikuttaa myös kielialueemme valeuutistarjontaan. Rasismia on paljon, huuhaatiedettä jonkinverran ja poliittisia salaliittoja vähänlaisesti.

Jepet, jotka janoavat valeuutisia, tulevat yleensä rohkeasti kohti; he olettavat että kaikki samankieliset ja ihonväriset ovat yhtä mieltä kanssaan. Väittelyä en silti suosittele kenellekään, joka ei ole joko aktiivinen asianharrastaja tai paksunahkainen ja hyvähermoinen. Jepet tarvitsevat apua, mutta eivät myönnä sitä.

Ei vale ole kenenkään mielipide. Sisältöä ei saa varastaa eikä ihmisen kunnian ja yksityisyyden suojaan voi suhtautua välinpitämättömästi. Kansanryhmien välille ei liioin saa lietsoa vihaa. Ja juuri tätä valemedioiksi kutsutut alustat ovat täynnä eivätkä vastuulliset yritäkään hillitä menoa. Ei sitten niin vähääkään.

Valemediat ovat parhaimmillaankin turhaa ja vastuutonta mukanahengaajiensa omaneduntavoittelua, juuri siksi toiminta usein kärjistyykin vaaralliseksi. Moista ei pidä olla olemassakaan, saati sitten päästää laajentumaan.

Jari Kähkönen

Kirjoittaja  oli elämässä aluksi vartija ja muuttui sitten freelance-toimittajaksi sekä -valokuvaajaksi. Tänään hän on kirjailija.

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Pääseekö Packalén ulkopolitiikan johtopaikoille?

Eduskunnan valiokuntien puheenjohtajuudet päätettiin eilen. Turvallisuuspolitiikan ja ylipäätään turvallisuuden kannalta keskeiset valiokunnat jakaantuivat seuraavasti:

Suuri valiokunta pj: VIHR vpjt: 1. PS 2.  VAS
Ulkoasiainvaliokunta  pj PS vpj SDP
Hallintovaliokunta pj PS vpj KOK
Puolustusvaliokunta pj KOK, vpj PS

Tiedusteluvaliokunta päätettiin jakaa vasta hallituksen muodostamisen jälkeen, mutta yhteinen käsitys oli, että puheenjohtajan paikan saisi suurin puolue eli SDP.  Suuri valiokunta käsittelee EU-asiat, hallintovaliokunnassa on sisäisen turvallisuuden kannalta merkittävät asiat ja ulkoasiain- ja puolustusvaliokuntien tehtävät ovat selviä tässä yhteydessä.

Huomiota kiinnittää perussuomalaisten vahva ote paikoista. Sisäisen turvallisuuden puolella tämä on ymmärrettävää, onhan se heidän keskeinen teemansa. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen kiinnostus sen sijan on hieman yllättävää. Toki näissä on aina vähän sattumallakin sijansa, kun paikkoja jaetaan voimasuhteiden mukaan.

Perussuomalaisten periaate- tai vaaliohjelmissa ei kuitenkaan puhuta mitään ulko- ja turvallisuuspolitiikasta eikä sille ole edes omaa ohjelmaa. Viime syksynä puolueen poliittinen suunnittelija (ja tuore kansanedustaja) Sakari Puisto ilmoitti Twitterissä, että ulko- ja turvallisuuspoliittinen ohjelma on tulossa. Vielä sitä ei ole näkynyt. Itse haarukoin viime syksynä tässä blogissa asioita, joita puolueen turvallisuuspoliittinen olemus sisältää.

EU-tasolla PS on nyt liittoutunut useiden äärioikeistolaisten puolueiden kanssa ja aikomuksena on perustaa nyt valittavaan EU-parlamenttiin uusi ryhmä. Merkittävimmät toimijat siinä ryhmässä ovat Italian varapääministeri Matteo Salvinin johtama La Lega ja nyttemmin mukaan liittynyt Marie Le Penin Kansallinen rintama Ranskasta. Kummatkin johtajat puolueineen tunnetaan EU-vastaisuudestaan ja Venäjä-myönteisyydestään.  Ruotsidemokraatit on jäänyt hankkeesta sivuun ja puolueen puheenjohtaja Jimmie Åkesson on ilmoittanut, että Salvinin Venäjä-mielisyys on este yhteistyölle.

Tehtävien jakautumisessa on eduskunnassa perinteisesti kunnioitettu senioriteettiä. Eli mitä kauemmin olet ollut kansanedustajana, sitä aiemmin saat valita omat valiokuntapaikkasi. Ensimmäisen kauden kansanedustajille siis käytännössä tarjotaan paikkoja, jotka muut eivät ole halunneet. Toki jos PS pääsee hallitukseen, laittaa se paikkoja uusiksi.

Hallintovaliokunnassa jatkanee puheenjohtajana sitä tehtävää viime vaalikauden ajan hoitanut Juho Eerola. Tai sitten hän siirtyy puhemiehistöön. Lakivaliokunnassa istuivat viime kaudella puolueen varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari ja uuden eduskuntaryhmän puheenjohtaja, juristi Ville Tavio. Huhtasaari on eurovaaleissa ehdolla, joten Tavio on vahvin ehdokas siihen hommaan.

Suuren valiokunnan ensimmäinen varapuheenjohtajuus olisi luonnollista antaa EU-kokemusta omaavalle ihmiselle ja silloin kyseeseen voi tulla puolueen puheenjohtaja, Jussi Halla-aho. Maa- ja metsätalousvaliokunnan varapuheenjohtajan paikka mennee jollekin puolueen kolmannen kauden kansanedustajista, joita ovat Ville Vähämäki, Olli Immonen, Kike Elomaa, Mika Niikko, Arja Juvonen ja Teuvo Hakkarainen. Hakkarainen on ollut kyseisessä valiokunnassa ensimmäisellä kaudellaan varajäsenenä ja toisella kaudellaan varsinaisena jäsenenä, mutta on toki myös eurovaaleissa ehdokkaana.


Kuvakaappaus eduskunnan sivuilta.

On vielä yksi kolmannen kauden kansanedustaja, joka on siis hyvin vahvassa asemassa jaettaessa tärkeimpiä paikkoja. Hän on Tom Packalén. Hän on ollut viimeiset kahdeksan vuotta ulkoasiainvaliokunnan varsinainen jäsen ja nelisen vuotta puolustusvaliokunnan varajäsen. Lisäksi hän oli Naton parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskunnan jäsen viime vaalikauden.


Kuvakaappaus FB-profiilista. Varsin toisaalta omistavasti ja toisaalta Rinnettä kohti poissulkevasti ilmaistu tämä "...meidän ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan."

Ennen presidentinvaaleja hän ilmoitti harkitsevansa asettumista ehdolle perussuomalaisten ehdokkaaksi. Packalén edusti ennen eduskuntavaaleja perussuomalaisia järeimmissä, Paasikivi-seuran ja Reserviläisten järjestämissä turvallisuuspoliittisissa vaalikeskusteluissa. Näillä taustoilla olisi siis oikeastaan itsestäänselvää, että Packalénista tulisi ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja.

Puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajan paikkakin toki mahdollinen, mutta olisi silti vähemmän kuin hänelle normaalien menettelytapojen mukaan kuuluisi. Lisäksi voi kysyä, että voiko paikalle valita tämän hetkiselle linjalle äärimmäisen keskeisen Ruotsi-yhteistyön hyödyllisyyden kiistävän henkilön.

Packalén on viime vuosien aikana toistanut hyvin järjestelmällisesti Kremlin propagandan teemoja oli kyse sitten sodan syistä tai kulusta Itä-Ukrainassa, talouspakotteista,  EU:n vahingollisuudesta, malesialaiskoneen alasampumisesta tai Skripalien myrkyttämisestä. Näiden mielipiteiden pohjalta Ilta-Sanomien Timo Haapala kommentoi,  että "Packalén on tiedetty jo pitkään ns. Tehtaankadun mieheksi – eli hänen näkökulmansa eivät juuri edes yllätä."


YLEn A-talk-ohjelman keskustelun pohjalta tekemästä uutisesta otettu lainaus.

Packalén tästä suivaantui ja ilmoitti vievänsä asian poliisin tutkittavaksi. Poliisi tulkitsi, ettei Haapala syyllistänyt Packalénia maanpetoksesta vaan virallisen Venäjän myötäilystä. Poliisin päätöksessä luki, että "Pitäisin ilmaisun (Tehtaankadun mies) osalta selvänä lähinnä ainoastaan sitä, että sillä viitattaneen tavallisimmin jonkinlaiseen perusteettoman voimakkaaseen tai korostuneen myötämieliseen suhtautumiseen Venäjää kohtaan."

Nyt siis näyttää siltä, että Tom Packalén on vahvasti kiinni eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan paikassa. Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa hierarkiassa hän on presidentin ja ulkoministerin jälkeen seuraava.

On tietysti perussuomalaisten oma asia, kenet he millekin paikalle valitsevat. Mutta valinnoillaan he viestivät näkyvästi ja vastaansanomattomasti siitä, mikä on heidän ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjansa.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Hussein al-Taeen tapaus


Kuva: Soppakanuuna / Wikipedia


Kriisiviestinnän ensimmäinen sääntö: kerro heti kaikki, äläkä nyt ainakaan missään nimessä valehtele. Tämä sääntö on jäänyt noudattamatta ja ymmärtämättä Hussein al-Taeen tapauksessa.


Sitä mukaa kun asiaa tiputtelee lisää, niin uuden tiedon myötä aiemmat tilanteen hallintayritykset nollautuvat. Kun tarpeeksi monta kertaa tulee uutta, niin odotusarvoksi muodostuu, että vielä on jotain paljastamatta, vaikka kaikki olisikin tullut julki. Nyt ollaan jo siinä rajoilla.


Kontrastina tapaukselle on Hussein al-Taeesta julkisuudessa rakennettu kuva. Pakolaistaustainen, oikeamielisyyden ja tyylikkyyden loistava yhdistelmä, jonka tehtävänä on maailmanrauha. Itsekin olen jakanut al-Taeen viisaita ja rauhantäyteisiä sanoja. Siksi nyt eteen levittyvä kuva kiihkoilusta ja valheista tuntuu ja näyttää niin pahalta.

Hussein al-Taeen työnantaja, konfliktinratkaisujärjestö CMI on antanut  itsestään kaikkea muuta kuin ammattimaisen vaikutelman toiminnallaan. Se on seissyt lujasti al-Taeen takana, vaikka onkin pitänyt päivityksiä rauhanvälittäjälle sopimattomina. CMI on ollut aktiivinen puolustamaan al-Taeeta, myös valheellisin perustein. Toki he itse ovat varmasti uskoneet puolustuksiin, mutta asetelma antaa sen kuvan, että al-Taeen viesti työnantajalleen ei ole ollut rehellinen.

Hermo on selvästi kiristynyt CMI:ssa. CMI:n viestintäjohtaja Elina Lehtisen perin epäammattimainen kommentointi STT:lle sisältää paitsi vaatimuksen asian käsittelyn lopettamisesta, myös ilmoittaa yhteistyön lopettamisesta median kanssa asian yhteydessä.
Voit itse katsoa niitä ja lukea niitä, mutta kuten sanottu, niin me emme jatka tätä kommentointia ollenkaan. Olemme sanoneet, mitä olemme sanoneet siitä, ja nyt pitää kääntyä toisten ihmisten puoleen ja keksiä muita uutisia” Lehtinen sanoo STT:lle.
Sinällään tämä on ymmärrettävää, sillä rauhanvälittäjän tärkein ominaisuus on luotettava tasapuolisuus. Tässä tapauksessa sekä luotettavuus että tasapuolisuus on kyseenalaistettu. Pahimmillaan tapaus voi iskeä todella pahasti CMI:n toimintakykyyn, ainakin lähi-idässä.

Aiemmin al-Taee itse on korostanut luotettavuuden merkitystä toiminnan perustana
”Meidän suurin vahvuutemme ulko- ja myös sisäpolitiikassa ovat meidän arvomme. Suomi on johdonmukainen valtio, jonka sanaan ja tekemisiin voi luottaa. Jos me lähdemme tällaisten kähmintöjen tielle, niin me ajaudumme tilanteeseen, jossa panokset kovenevat, meiltä vaadittavat rahat kasvavat ja toimijat käyvät röyhkeämmiksi.”

SDP, tuoreen kansanedustajan puolue, tuntuu yrittävän saada kohun syrjään hallitusneuvottelujen tieltä. Puolueen toiminta on sinällään hyvin käsitettävissä politiikan karvaisten lakien kautta.

Hussein al-Taeen somepäivityksiä jaeltiin jo reilusti viime vuoden puolella eri medioille. Seuraavassa vaiheessa niistä koostettiin nimetön blogi ja myöhemmin Anter Yaşa on käsitellyt asiaa laajasti blogissaan, etsien myös itse lisää tietoa. Yaşa oli mukana myös paljastamassa lelusalakuljettajana tunnetun Rami Adhamin tapausta. Osa tämän tilanteen sotkuisuutta on se, että al-Taee, Yaşa ja Adham ovat olleet, tai al-Taee on edelleen, SDP:n jäsen.

Kun media vihdoin pääsi omissa tutkimuksissaan siihen vaiheeseen, että hyvin hankalasti käsiteltävä asia voitiin kertoa, olivat vaalit jo ohitse. Kun näkyvästä eduskuntavaaliehdokkaasta esitetään ikävää aineistoa ja hän itse sekä hänen suurta arvostusta nauttiva työnantajansa kieltää sen, nousee journalistinen todistusrima korkealle.
Nyt tilanne on se, että Hussein al-Taeen poliittinen elämä Suomessa ei oikeastaan ehtinyt edes alkaa, kun hänestä tuli poliittinen ruumis. Sellaiset voivat toki herätä eloon, mutta kuolinsyystä riippuen se ottaa joko paljon tai enemmän aikaa.

Hänen poliittisesta elämästään Irakissa sen sijaan emme juuri tiedäkään, mutta merkittävän isänsä, sukunsa ja uskontonsa kautta sellainenkin on. Väkivalta ja kuoleman uhka ovat koskettaneet myös al-Taeeta ja hänen perhettään. Voi hyvinkin olla, että tämän jutun etenemisen myötä saavat suomalaiset oppia paljon lisää Irakin yhteiskunnallisista prosesseista ja niihin vaikuttavista voimista.

Irakin, ja ylipäätään sen alueen, tilanne on sellainen, että maailmalla on runsaasti toimijoita, joita al-Taeen tapaus todennäköisesti kiinnostaa eri syistä. Varsinkin jos syystä tai toisesta tuntuu oman asian kannalta hyödylliseltä lietsoa kohua, niin sitä varmasti on luvassa. Tapaus noussee siis jonkinasteisen kansainvälisen huomion kohteeksi.

Politiikka Irakissa kytkeytyy aina myös alueen kilpailevien valtakeskusten välisiin suhteisiin ja puolten ottamiseen. Tähän asti al-Taeen kielitaidon ja alueen tuntemuksen on tulkittu olevan etu hänen työssään rauhanvälittäjänä, mutta nyt esille tulleet kannat tuskin auttavat rauhanhierontaa. Hyvä kysymys tietysti on, että onko alueelta löydettävissä ketään, joka ei vähintään oman taustansa takia ole epäiltävissä puolueelliseksi.

Joka tapauksessa olisi toivottavaa, että al-Taee pystyisi selvittämään avoimesti omat näkemyksensä tilanteesta ja toimijoista. Tosin täällä edellytetyt näkemykset saattavat sikäläisessa, hyvin kärjistyneessä keskusteluympäristössä olla sietämättömiä ja päinvastoin. Myös asioiden ilmaisutavassa on eroa, joten suomalainen "tulkitsen kirjaimellisesti mitä sanot" ei ole välttämättä paras tapa tulkita sikäläistä keskustelua.
Asian käsittelyssä tulevat näkyviin myös ne kamppailut, joihin kohu liittyy. Lähi-idän mutkikkaat uskonnolliset, historialliset ja poliittiset vastakkainasettelut kulkevat mukana niin sisällöissä kuin keskusteluun osallistuneiden motiiveissakin.

Hyvin osuva oli myös Mikko Kiesiläisen huomio siitä, miten tämä tapaus kertoo Venäjän vaikuttamistoiminnan tavoittaneen sille alttiin henkilön. Päällimmäisenä ihmisellä on jokin muu asia, tässä tapauksessa lähi-idän tilanne, mutta sen avulla saadaan ihminen mukaan yhteisöön. MV-lehden vastikään haltuunsa ottanut Janus Putkonen muistelee yhteistyötään al-Taeen kanssa hyvin positiivisesti. Se, että onko tämä vilpitöntä kehua vai halua myrkyttää tilannetta, on mahdotonta selvittää.



Katkelma Janus Putkosen tekstistä MV-lehdessä.


Suomalainen päivänpolitiikka on eduskuntavaalien jälkeisen asetelman kannalta paljon asian käsittelyyn vaikuttava tekijä. Niin kauan kun hallitusneuvotteluista ei ole kukaan tipahtanut, jättävät muut puolueet asian melko lailla rauhaan. Mutta kun sosialidemokraatit sulkevat valtioneuvoston linnan ovet oppositioon jääviltä, voi hyvin kuvitella, miten tällainen karttu kelpaa hallituksen lyömiseen.

Hussein al-Taee on koko keskustelun ajan korostanut, että Suojelupoliisi on tehnyt hänestä CMI:n työtä varten laajan turvallisuusselvityksen. Sellaiseen ei kuitenkaan Suojelupoliisiin mukaan sisälly henkilön sosiaalisen median tilien tutkimista.

Uudessa tiedustelulaissa on muuten erikseen säädetty, ettei tiedustelulain mukaisia lupamenettelyjä vaadita avointen lähteiden tiedonhankintaan. Kysymys somen läpikäymisestä turvallisuusselvityksessä on siis ainakin tulevaisuudessa vain ohjeistus- ja resurssikysymys.

Korjaus: Henkilöön kohdistuvassa avointen lähteiden tiedustelussa on rajoitteita, joiden vaikutus on vielä epäselvä.

Kuten niin usein tällaisissa transnationaaleissa ristiriitatilanteissa, ytimestä löytyy kysymys lojaalisuudesta. Kenelle ihminen on loppujen lopuksi lojaali. Tätä samaa asiaa on käsitelty kaksoiskansalaisuuskeskustelussa. Ihmisten liikkuessa yhä enemmän, tulee yhä useammin vastaan tällaisia tilanteita, joissa ihmisen tausta on kahdessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Näihin kysymyksiin ei voi antaa kovinkaan hyviä kollektiivisia vastauksia, vaan jokainen ihminen on oma tapauksensa. Se miten kukin ihminen sitten pystytään kohtaamaan tällaisissa tilanteissa, on asia, johon meidän pitää pystyä luomaan tehokkaat, mutta reilut toimintatavat.

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Punaruskea maailma: johdanto




Osa nykyistä, kuohuvaa maailmanaikaa on poliittisten kenttien uudelleenjärjestäytyminen. Kylmän sodan maailmassa oikeisto ja vasemmisto olivat suhteellisen selvärajaisia määritelmiä, joihin kaikkien poliittisten toimijoiden olemusta jollain tasolla verrattiin. Kommunismin romahdusta seurasi taas jonkinlainen liberaalin markkinatalouden ja demokratian voitonhuuma, jossa katsottiin enää ajan kysymykseksi milloin kaikki maailman maat kehittyvät liberaaleiksi demokratioiksi. Historian piti loppua. Ei loppunut.

Tässä uudessa ajassa poliittiset ajatukset ja liikkeet asemoituvat ja asemoivat itsensä eri tavalla kuin ennen. Jos niitä yrittää tulkita entiseen tapaan, jää tärkeitä asioita huomaamatta. Eräs tärkeä uuden ajan kehityskulku on, että ennen suorana vasemmalta oikealle kulkenut poliittinen akseli on kääntynyt hevosenkengäksi. Ääret vasemmalla ja oikealla jakavat yhä enemmän näkemyksiä varsinkin siitä, mikä on väärin ja vastustettavaa. Globalisaatio, EU, Yhdysvallat, moniarvoisuus ja monet muut vastaavat asiat ovat pahoja ja huonoja sekä äärivasemmalla että äärioikealla.

Tämä luokittelu koskee siis länsimaisia demokratioita. Oikeistopopulistien ja äärioikeiston nousu meillä ja muualla on ollut se eniten esillä oleva asia. Nämä voimat hakevat parhaillaan yhteyttä ja pyrkivät ylikansallisella liittoutumisella edistämään tavoitteitaan, joihin kuuluu myös kansallisvaltioiden erillisyyden korostaminen. Tässäkin blogissa on käsitelty runsaasti tämän ilmiön eri puolia meillä ja muualla.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto tuki voimakkaasti läntisen Euroopan vasemmistoliikkeitä. Myös 80-luvun voimakas rauhanliike oli Neuvostoliiton aktiivisten toimien kohde ja sitä käytettiin yhtenä välineenä idän ja lännen välisessä kamppailussa. Näiltä ajoilta moni vasemmistolainen tuntee edelleen sympatiaa sekä Venäjää että jo silloin käynnissä olleiden kamppailuiden "omaa" osapuolta kohtaan. Nyttemmin korruptoituneet ja rappioituneet hallinnot Kuubassa, Nicaraguassa, Etelä-Afrikassa, Zimbabwessa ja muualla nauttivat joidenkin piirien suosiota noiden aikojen muistona.



Max Blumenthalin Greyzone-sivusto ottaa voimakkaasti kantaa.


Chavezilainen Venezuela on perustavanlaatuisessa USA-vihassaan myös tärkeä maa heille ja sen merkitys on korostunut käynnissä olevan valtakamppailun myötä. Jatkuvasti käynnissä olevan kriisi Lähi-idässä on myös voimakas elementti. Palestiinalaisten sorto, Irakin ja Libyan sekasorto sekä monet muut siellä tapahtuvat asiat ovat hyvin korkealla näiden piirien agendassa.

Yhdysvalloissa näille piireille on annettu nimi punaruskeat. Punainen tulee vasemmistolaisuudesta ja ruskea totalitarismista. Nimi ei ole imarteleva, mutta ilmaisee hyvin sekä ilmiön taustaa että sen saamia ilmiasuja. Kuten aina, on äärimmäisen vaikeaa vetää täsmällisiä rajoja. Mikä on punaruskeaa ja mikä vain punaista, on se hankala asia. Moni punaruskeiden ajama asia on aito ja oikea.

Tämä asian pohdinnan kimmokkeena oli sen huomaaminen, miten aivan järkevät, vaikkakin suhteellisen radikaalit, ihmiset viittaavat disinformaatiota ja salaliittoteorioita kylväviin lähteisiin. Tuntuu, että punaruskeista lähtökohdista toimivien disinformaatikkojen määrä ja merkitys ovat kasvaneet rajusti viimeisten vuosien aikana.

Punaruskeus on äärioikeistolaisuuden tapaan otettu myös Putinin Venäjän vaikutusvälineeksi. Samalla on nähtävissä, miten punaruskeat ja äärioikeistolaiset synkretisoituvat, muistuttaen yhä enemmän toisiaan. Tämä on varmasti osittain tahatonta, mutta myös päämäärätietoista kehitystä. Esimerkiksi Venäjän valtio käyttää propagandakanaviensa RT:n ja Sputnikin ulkomaalaisina kommentaatttoreina sekä punaruskeita että äärioikeistolaisia. samansuuntaiset mielipiteet johtavat jollain aikavälillä jonkinlaiseen yhteistyöhön.



Ilja Janitskin on modernin äärioikeistolaisen prototyyppi: julkisuushakuinen, aggressiivinen, taitava oman median käyttäjä ja maahanmuuttokriittinen. Rasistiksihan ei saa enää ketään sanoa.
Janitskinin vieressä istuva Pirkko Turpeinen-Saari on taustaltaan SKDL:n ja taistolaisten Demokraattisen vaihtoehdon kansanedustaja. Hän pitää länttä russofobisena ja on muun muassa kieltänyt serbien tehneen joukkomurhaa Srebrenicassa.

Suomalaisessa ympäristössä tämä ääripäiden yhdenmukaistuminen tuli konkreettisesti näkyville Paavo Väyrysen Seitsemän tähden liikkeen lehdistötilaisuudessa, jossa vierekkäin istuivat, saman puolueen ehdokkaina, moderni äärioikeistolainen ja 70-lukulainen äärivasemmistolainen. Heillä on samat viholliset: EU, Nato, Yhdysvallat, moniarvoisuus, globalisaatio. Siksi heille oli luontaista liittoutua. Sitä samaa liittoutumista aatteiden, ajatusten ja konkretian tasolla on varmasti nähtävissä yhä useammin. Liberaalin demokratian vastaisten voimien synkretisoituminen on yksi lähivuosien poliittisia ilmiöitä.

Koska aihe on laaja, ei yhteen kirjoitukseen ole mahdollista koota ilmiötä edes pinnallisesti. Tämän johdannon jälkeen on luvassa ainakin henkilökuva Max Blumenthalista, yhdestä skenen kirkkaimmista tähdeistä. Lisäksi on tulossa kirjoitukset ainakin punaruskeasta verkostoitumisesta ja sen mediamaailmasta.

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Vieraskynä: Kriminalisoinnilla hybridiuhkia vastaan





"Vaikuttaminen poliittiseen päätöksentekoon ja erityisesti tiedustelupalveluiden harjoittama vaikuttaminen on kuitenkin jäänyt julkisessa keskustelussa takaa-alalle, mikä johtunee ainakin osaksi raskaasta historiallisesta painolastistamme. Tästä huolimatta, tai ehkä erityisesti juuri tästä syystä, näistä asioista olisi puhuttava paljon enemmän."

Teksti: Viktor Rantala

Krimin miehityksen ja Ukrainan sodan alkamisen jälkeen hybridiuhkat ovat olleet turvallisuus- ja puolustustyön ja siihen liittyvän keskustelun keskiössä niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa. Terminä ”hybridi” on melko uusi tulokas, mutta hybridivaikuttamiseen tai -sodankäyntiin liittyvä toiminta eivät sitä ole. Jo muinainen sotateoreetikko Sun Tzu puhui mm. vihollisen kukistamisesta ilman (kineettistä) taistelua. Taas esimerkiksi kylmässä sodassa molemmat blokit kävivät toisiaan vastaan globaalia ja laajamittaista salaista sodankäyntiä. Hybridivaikuttamista voidaan kutsua myös laaja-alaiseksi vaikuttamiseksi, subversiiviseksi toiminnaksi, poliittiseksi sodankäynniksi tai tiedustelutermejä käyttäen aktiivisiksi toimiksi tai peitellyksi toiminnaksi (covert action).
Nykyinen yhä tietoteknistyvämpi ja verkottuneempi yhteiskunta on kuitenkin tehnyt monista hybridivaikuttamisen keinoista, kuten informaatiovaikuttamisesta, entistä nopeampia sekä luonut ihan uusia keinoja vaikkapa kybertoimintaympäristöön. Näihin haasteisiin on Suomessa vastattu mm. kehittämällä lainsäädäntöä vastaamaan tunnuksettomien sotilaiden uhkaan, parantamalla puolustusvoimien valmiutta ja perustamalla Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus Helsinkiin.

Tanskassa järeät keinot
Samaan aikaan Tanskassa on otettu käyttöön hieman järeämpiä keinoja. Äskettäin Tanskassa nimittäin hyväksyttiin laki, joka kriminalisoi ulkomaiden tiedustelupalveluiden harjoittaman yleiseen mielipiteeseen tai päätöksentekoon kohdistuvan vaikuttamistoiminnan sekä siinä avustamisen (Ulovlig påvirkningsvirksomhed). Tarkemmin sanottuna kyseessä on jo olemassa olevan lakipykälän (Straffeloven, § 108) täsmentämisestä, joka jo ennestään kieltää vieraiden tiedustelupalveluiden avustamisen. Lain mukaan vaikuttamistoiminnasta voi seurata jopa kuuden vuoden vankeusrangaistus, ja jos vaikuttamistoiminta tapahtuu vaalien yhteydessä, jopa kahdentoista vuoden rangaistus. Yhtenä tekijänä lain taustalla on käsitys, että Venäjän vaikuttamistoiminta muodostaa kasvavan uhkan Tanskaa kohtaan. Laki on myös yksi osa Tanskan hallituksen laajempaa kampanjaa taistelussa hybridivaikuttamista vastaan.
Ko. lainmuutos on saanut Tanskassa ristiriitaisen vastaanoton ja lain kriitikot ovat syyttäneet sitä epäselväksi ja sanavapautta uhkaavaksi. Lain esitöissä kuitenkin selviää, että ollakseen laitonta toiminnan tulee olla tietoista ja konkreettista yhteistoimintaa vieraan tiedustelun kanssa. Esitöissä mainitaan esimerkkitapaus, jossa vieras tiedustelupalvelu ulkomaisen, muodollisesti itsenäisen tutkimuslaitoksen, mutta todellisuudessa ns. ”trollitehtaan” avulla levittää Facebookissa maan Nato-yhteistyöhön vihamielisesti suhtautuvaa sisältöä. Tämä ”trollitehdas” taas palkkaa avukseen ”ohjelmoijan”, jonka tehtävänä on tällaisen tanskankielisen informaation levittäminen. Esimerkin mukaan sekä trollitehdas että ohjelmoija syyllistyvät rikokseen. Sen sijaan tanskalainen Facebookin käyttäjä, joka jakaa em. sisältöä ei syyllisty rikokseen, sillä hänen toiminnassa ei ole kyse konkreettisesta yhteistyöstä vieraan tiedustelun kanssa.



Laki on järkyttänyt joitakin tanskalaisia. Tässä väitetään mm., että Naton kritisoimisesta Facebookissa voisi saada jopa 12 vankeutta. 
Kuva: FB-kuvakaappaus. Kuvan lähde
Tämä laki tiukentaa Tanskan jo ennestään tiukkaa lainsäädäntöä maanpetosrikosten osalta, mikä lienee Pohjoismaiden tiukin. Toisaalta, esimerkiksi Ruotsissa taas on laitonta ottaa vastaan rahaa vieraalta vallalta vaikuttaakseen maan valtiosäännön tai valtion turvallisuuteen liittyviin kysymyksiin (Brottsbalken, 19 kap, 13§, tagande av utländsk understöd), mutta Tanskan lain tiukkuuteen sekään ei yllä. Yhtenä esimerkkinä Tanskan lainsäädännön ankaruudesta on vuonna 2012 annettu tuomio Kööpenhaminan Yliopiston kansainvälisen politiikan professorina toimineelle Timo Kivimäelle. Suomalainen Kivimäki tuomittiin em. 108 pykälän mukaan viideksi kuukaudeksi ehdottomaan vankeuteen, ja hänen todettiin mm. luovuttaneen tietoja opiskelijoista ja tutkijoista venäläisille diplomaateille, jotka todellisuudessa olivat tiedustelu-upseereja. Kivimäen ei todettu luovuttaneen salassa pidettävää tietoa vaan tuomio tuli vieraan tiedustelun avustamisesta, ja onkin todennäköistä, että esimerkiksi Suomessa hänet ei olisi tuomittu samoista teoista.
Tällaisten opiskelijatietojen luovuttaminen voi maallikolle kuulostaa vaarattomalta toiminnalta, mutta on ymmärrettävä, että tiedustelupalvelut voivat olla hyvinkin kiinnostuneita tällaisista henkilötiedoista ja ne voivat käyttää tällaista tietoa esimerkiksi värväysyrityksissä. Jollekin tanskalaiselle tutkijalle tai opiskelijalle voi olla hyvinkin ikävää, ellei kohtalokasta joutua värväysyrityksen kohteeksi Venäjällä, värväysyrityksen, jonka perustana on käytetty Timo Kivimäen antamaa tietoa. Kivimäki saattoi toimia hyvässä uskossa, mutta hänen teoillaan on voinut olla vakavia seurauksia.


Professori Timo Kivimäki
Tanskan lainsäädännön pohjalla on tietenkin hybridivaikuttamisen uhka ja ehkä erityisesti ns. vaikuttaja-agenttien uhka. Monia hybridivaikuttamisen keinoja voidaan suorittaa etänä kuten esimerkiksi erilaista vaikuttamista kybertoimintaympäristössä. Toisten keinojen osalta, kuten informaatiovaikuttamisessa tai vaikuttamisessa poliittiseen päätöksentekoon, taas voi olla hyvä saada paikallista apua. Tässä avuksi tulevatkin vieraan tiedustelun vaikuttaja-agentit ja muut avustajat, ja yhteiskunnan tietoteknistymisestä huolimatta nämä perinteiset keinot eivät ole kadonneet minnekään.

Tiedustelu, Venäjän modus operandi
Erilaista tiedustelupalveluiden harjoittamaa vaikuttamista – erotuksen perinteisestä tiedustelusta, eli tiedonkeruusta – tekee monikin maa, niin diktatuurit kuin demokratiatkin. Tanskan, Suomen ja muidenkin länsimaiden keskeisin uhka tällä sektorilla tulee kuitenkin Venäjältä. Venäjä on jo vuosikausia – jo ennen Krimin miehitystä – harjoittanut vihamielistä vaikuttamista länsimaita kohtaan. Yksi syy tähän on se, että Venäjä pitää länsimaita vastustajinaan, ellei peräti vihollisinaan, mutta se on poliittisesti, taloudellisesti ja ydinaseita lukuun ottamatta myös sotilaallisesti heikompi kuin länsi ja siksi se katsoo oikeudekseen turvautua asymmetrisiin hybridikeinoihin taistelussaan länsimaita vastaa. Toinen syy on se, että erilaiset tiedustelulliset ja hämäräperäiset keinot ovat keskeinen osa valtion toimintatapoja, modus operandia. KGB-taustaisen Putinin valtakaudella Venäjästä on muodostunut eräänlainen ”tiedusteluvaltio”, jossa, tiedustelupalveluilla, tiedustelu-upseereilla (nykyisillä ja ”entisillä”) sekä tiedustelun toimintatavoilla on hyvin keskeinen merkitys valtion päätöksenteossa ja erityisesti sen toimeenpanossa. Joidenkin laskelmien mukaan lähes 80% Venäjän keskeisistä poliittisista vaikuttajista ovat tiedustelutaustaisia, joten voidaan sanoa, että Venäjä on tsekistien johtama valtio. Kolmas syy kumpuaa toiminnan pitkästä perinteestä. Jo Tsaarin aikoina salainen poliisi Ohrana mm. soluttautui erilaisiin anarkisti- ja muihin Tsaarinvaltaa vastaustaviin ryhmittymiin pyrkien käyttämään niitä omiin tarkoituksiinsa. Neuvostoliiton salaisessa poliisissa, Tšekassa ja sen seuraajavirastoissa, tiedustelullinen vaikuttaminen tai aktiiviset toimet (active measures) jalostettiin huippuunsa. Vuonna 1970 Kanadaan loikannut, KGB:hen kytkeytynyt Juri Bezmenov on arvioinut, että 85 % KGB:n resursseista käytettiin erilaiseen vaikuttamistoimintaan. Bezmenov ei ehkä ole kaikista luotettavin lähde, mutta selvää on, että neuvostotiedustelu panosti voimakkaasti aktiivisiin toimiin.


Operaatio Infektion. KGB:n informaatiovaikuttamista 80-luvulla, jossa väitettiin, että HI-virus on USA:n hallinnon kehittämä.
Venäjän nykyisisestä vaikuttaja-agentti-toiminnasta on vaikea sanoa mitään varmaa, mutta asiaa voi verrata neuvostoajan käytäntöihin. Virolaisen tutkijan Ivo Juurveen mukaan neuvostotiedustelu käytti kahdenlaisia henkilöitä tähän tarkoitukseen, varsinaisia vaikuttaja-agentteja sekä luottamuksellisia (tai luotettuja) kontakteja. Vaikuttaja-agentit olivat värvättyjä agentteja ja toimivat kurinalaisesti tiedustelupalvelun ohjauksessa. Luottamukselliset kontaktit olivat myös tietoisesti yhteydessä vieraaseen tiedusteluun, mutta he eivät olleet värvättyjä eivätkä he välttämättä aina noudattaneet saamiaan ohjeita. Yleensä luottamuksellisten kontaktien motiivi toimia vieraan tiedustelun hyväksi oli ideologinen ja he toimivatkin pääsääntöisesti vapaaehtoiselta pohjalta. Vaikuttamisen kontekstissa voidaan vielä mainita kolmas kategoria, eli ns. hyödylliset idiootit tai ns. myötäjuoksijat. Heillä ei välttämättä ollut mitään konkreettista yhteyttä vieraaseen valtaan eivätkä he ymmärtäneet, että heidän sinänsä legitiimit poliittiset tavoitteet palvelivat vieraan vallan intressejä. Nykypäivän informaatiovaikuttamisen kontekstissa hyödyllisiä idiootteja voidaan kutsua myös resonaattoreiksi.
Viron ulkomaantiedustelun johtaja Mikk Marran totesi viime vuonna, että he ovat havainneet länsimaissa toimivan joukon poliitikkoja, toimittajia, diplomaatteja ja liikemiehiä, jotka ovat Venäjän vaikuttaja-agentteja. Marran ei kuitenkaan tarkentanut keitä nämä ovat ja missä he toimivat. Tsekin turvallisuuspalvelu (Bezpečnostní informační služba, BIS) on taas todennut, että Venäjän poliittisella tiedustelulla on jo vuosia ollut Tsekeissä laaja verkosto, jonka avulla se kerää tietoa ja harjoittaa vaikuttamista. Erityisesti BIS kiinnittää huomiota siihen, että laajamittainen poliittisen ”sisäpiiritiedon” kerääminen voi olla jopa vaarallisempaa Tsekin turvallisuudelle kuin varsinaisen salassa pidettävän tiedon kerääminen, eli vakoileminen. Voidaankin suurella varmuudella todeta, että Venäjä – pitkiä perinteitä kunnioittaen – harjoittaa edelleen hyvin laajamittaisia aktiivisten toimien ja vaikuttaja-agenttien viljelemistä.
Tästä päästäänkin Tanskan lain ja ylipäätänsä vaikuttaja-agenttien torjumisen ongelmiin. Kaikissa maissa salassa pidettävän tiedon luovuttaminen vieraalle vallalle, eli vakoilu, on laitonta, mutta vaikuttaminen ulkomaan hyväksi, mikäli vaikuttaminen tapahtuu sinänsä laillisilla keinoilla, on harvoin kriminalisoitua. Ja vaikka se olisi, niin yhdeksi ongelmaksi muodostuu todistustaakka. Ivo Juurveen mukaan vaikuttaja-agentteja ja luottamuksellisia kontakteja voi olla helppo havaita, mutta asia voi olla lähes mahdotonta todistaa oikeudessa. Vaikuttaja-agentti ja varsinkin luottamuksellinen kontakti voi aina vedota sananvapauteensa sekä oikeuteen ajaa omia poliittisia tavoitteitaan sekä siihen, ettei hän ole tiennyt kenen kanssa hän on ollut tekemisissä asioidessaan vieraan vallan tiedustelu-upseerin kanssa. Toinen ongelma on se, että tällainen lainsäädäntö saattaa kajota syvälle sananvapauteen ja poliittisiin oikeuksiin. Avoimessa demokratiassa erilaisten mielipiteiden esittäminen ja eri poliittisten tavoitteiden ajaminen pitää olla sallittua, vaikka ne palvelisivatkin vieraan vallan intressejä. Siksi tällaisessa vieraan vallan vaikuttamisen kriminalisoivassa lainsäädännössä pitää olla tarkkana, että se koskee nimenomaan konkreettista ja tietoista yhteistyötä ulkovallan kanssa, eikä esimerkiksi ns. hyödyllisten idioottien sananvapauden ja poliittisten oikeuksien harjoittamista.

Suomi – pehmeä kohde?
Suomen rikoslain maanpetorikoksissa ei näytä olevan rauhan ajan säännöksiä, jotka kieltävät vieraan vallan vaikuttamistoimintaan osallistumisen, jos vaikuttaminen tapahtuu sinänsä laillisin keinoin. Ollakseen rikollista toimintaan täytyy sisältyä salassa pidettävän tiedon luovuttamista, paljastamista, tiedustelua ns. kolmatta maata kohtaan, tai näiden valmistelua. Sodan ja poikkeusolojen pykälät sitten kattanevat myös kaikenlaisen vihollisen avustamisen.
Tästäkin syystä Suomessa toimivien ulkomaiden vaikuttaja-agenttien toiminnan arvioiminen on haastavaa. Toinen syy on se, että Suomessa on perinteisesti puhuttu tiedusteluasioista ja erityisesti vastatiedusteluasioista hyvin niukasti, kieli keskellä suuta, joskin tiedustelulainsäädännön myötä toimintaan on ehkä tullut hieman lisää avoimuutta. Kylmän sodan jälkeen vakoilutuomioitakin on annettu vain kaksi kappaletta, jotka molemmat tehtiin Venäjän hyväksi. Tämän lisäksi ovat vuonna 2013 paljastuneet ja julki tulleet Ulkoministeriön verkkovakoilutapaukset, joskin nämä tuskin koskaan etenevät oikeuteen asti. Vuosina 1989-2009 Suojelupoliisi käynnisti noin 30 esitutkintaa, joista suurin osa lienee vakoiluun liittyviä, mutta niistä ani harva on edennyt edes syyteharkintaan.
Viime vuosien vuosikirjoissaan Supo on kuitenkin ilmoittanut, että Suomeen kohdistuva tiedustelutoiminta on aktiivista. Varsinaisen tiedonkeruun lisäksi harjoitetaan myös vaikuttamistoimintaa:
vieraiden valtioiden tiedusteluorganisaatiot pyrkivät hankkimaan avustajikseen ihmisiä, joiden avulla on mahdollista pyrkiä vaikuttamaan suoraan tai välillisesti poliittiseen päätöksentekoon sekä yleiseen mielipiteeseen.”
Supon mukaan Suomesta on kiinnostunut erityisesti Venäjän tiedustelu. Äskettäin Supo lisäsi myös Kiinan nimeltä mainittujen maiden lyhyeen listaan. Vuoden 2015 vuosikirjassaan Supo mainitsee lisäksi, että vieraan tiedustelun keskeisiä tavoitteita oli vaikuttaa Suomen energiapoliittiseen päätöksentekoon. Tässä yhteydessä Supo ei mainitse maita, mutta lienee aika selvää, että asia liittyy Fennovoiman ydinvoimalaan ja Venäjän tiedusteluun. Fennovoiman ydinvoimala-asiassa Venäjä tosin painosti Suomea myös korkeammalla tasolla. Ulkopoliittisen instituutin vuonna 2016 julkaisema Venäjä-raportti käsittelee laajasti Fennovoima-hanketta, ja eräs nimettömänä esiintyvä asiantuntija kuvaa asioita näin:
”Venäjän tiedustelu kulkee nykyään usein käsi kädessä korruptoinnin kanssa: naapurimaiden toimijoita korruptoidaan, jolloin heiltä on helppo saada tietoja. Fennovoima-projekti luo mahdollisuuksia tiedustelulle. Aina, kun jossain projektissa on mukana venäläistä rahaa, siinä on mukana myös venäläistä vaikutusvaltaa ja intressejä. Rosatomissa, kuten kaikissa isoissa venäläisyhtiöissä ja etenkin valtionyhtiöissä, on oma FSB-yksikkönsä, joka voidaan tarvittaessa aktivoida toimimaan myös suhteessa Suomeen.”
Samaisessa raportissa, niin ikään nimetön asiantuntija kuvaa myös yleisellä tasolla Venäjän vaikutuskeinoja Suomen päätöksentekoon:
”Peitetyssä toiminnassa on kyse siitä, että tiedustelupalvelut pyrkivät rekrytoimaan vaikuttaja-agentteja itselleen. Se on kallista puuhaa, mutta sitä yritetään silti koko ajan ja se on vakaa uhka. Mutta ennen kaikkea uhka tulee sitä kautta, että ihmiset itse asettautuvat alttiiksi Venäjälle, haluavat pelata Moskovan korttia. Julkinen keskustelu usein paljastaa, kuka on milläkin asialla.”
Yksi konkreettinen esimerkki vieraan tiedustelun vaikuttamisyrityksistä suomalaisiin poliitikkoihin tuli julki vuonna 2017, kun Perussuomalaisten nuorisojärjestön entinen puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen kertoi, että häntä oli lähestytty vieraan vallan taholta. Suojelupoliisi oli kuitenkin havainnut asian ja viheltänyt pelin poikki. Suomen Kuvalehden tietojen mukaan kyseessä oli nimenomaan Venäjä. Heti seuraavana päivänä Tynkkynen tosin kielsi maininneensa mitään maata. Jokainen vetäköön omat johtopäätöksensä siitä, mikä maa oli kyseessä.
Valaisevana huomiona tässä yhteydessä voidaan pitää myös Venäjän nykyistä Suomen suurlähettilästä Pavel Kuznetsovia, jolla epäillään olevan KGB-taustaa. Vuonna 2014 Slovakiassa antamassaan haastattelussa Kuznetsov uskoi, että Venäjä tulee tulevaisuudessa sekaantumaan muiden maiden sisäisiin asioihin kuten tukemalla venäjämielisiä liikkeitä jne. Kuznetsov myös pahoittelee sitä, että Kreml, hänen mukaansa, lopetti tällaiset aktiiviset toimet vuonna 1991. Kuznetsovin mahdollisista omista aktiivisista toimista Suomessa ei ole tietoa, mutta ainakin hän suhtautuu niihin kovin suopeasti.                      
Julkisista lähteistä löytyy vähän konkreettisia esimerkkejä Venäjän vaikuttamistoiminnasta poliittiseen päätöksentekoon ja erityisesti vaikuttaja-agenttien toiminnasta Suomessa. Edellä mainitut esimerkit kuitenkin viittaavat siihen, että Venäjä pyrkii harjoittamaan sellaista toimintaa hyvin aktiivisesti. Toki muutkin maat, niin lännessä kuin idässä, saattavat harjoittaa vastaavanlaista toimintaa, mutta Venäjä on selvästi suurin uhka tällä sektorilla. Varsinaisia vaikuttaja-agentteja tuskin on koivinkaan paljon, osaksi jo sen takia, että niiden kultivoiminen ja rekrytoiminen on kuitenkin työlästä ja kallista hommaa. On kuitenkin syytä muistaa, että yksikin keskeisesti sijoitettu vaikuttaja-agentti voi aiheuttaa hyvinkin paljon vahinkoa. Suojelupoliisin strategiana näyttää olevan se, että havaitut vieraan tiedustelun lähestymisyritykset suomalaisiin päättäjiin pyritään viheltämään poikki. Mutta, jos ja kun ei ole rikosoikeudellisia keinoja puuttua vaikuttaja-agenttien toimintaan, niin toimiiko tämä aina? Mitä jos suomalainen päättäjä tai kansankiihottaja ei haluakaan lopettaa yhteydenpitoaan ulkovallan tiedustelupalveluun?

Suomettumisen ajan raskas painolasti
On syytä arvella, että vieraiden valtojen vaikuttaminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, ml. poliittinen tiedustelu, on juuri Suomelle erityisen vaarallinen hybridivaikuttamisen muoto. Tämä johtuu pitkälti historiallisista syistä. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto vaikutti erittäin voimakkaasti Suomen asioihin, siitäkin huolimatta, että Suomessa monesti ylistetty YYA-sopimus ja sen kuudes artikla nimenomaan kielsi osapuolia puuttumasta toisten sisäisiin asioihin. Tunnetuimpia tapauksia Neuvostoliiton vaikuttamisesta – raskaan sarjan poliittisesta painostuksesta – ovat yöpakkaskriisi 1958 ja noottikriisi 1961. KGB, suomalaisten avustajien avustuksella, myös mustamaalasivat suomalaisia poliitikkoja ja tukivat toisia, kuten Ahti Karjalaista ja Kalevi Sorsaa. Suomen pitkäaikaisimmalla pääministerillä Kalevi Sorsalla oli muutenkin läheinen suhde KGB:hen ja joidenkin väitteiden mukaan Sorsa oli KGB:n ja NKP:n ”luotettava yhteistoimintahenkilö”. Varmuutta Sorsan suhteiden luonteesta ei tosin ole.  Huolestuttavia ovat myös viitteet  siitä, että Suojelupoliisin päällikkönä vuosina 1972-78 toiminut Arvo Pentti on toiminut KGB:n agenttina tai vähintäänkin mennyt liian pitkälle yhteistoiminnassa KGB:n kanssa. Nykypäivänä Neuvostoliiton toimia kutsuttaisiin eittämättä hybridivaikuttamiseksi, mutta siihen aikaan itänaapuria ei tietenkään arvosteltu, saati pidetty uhkana.


Ministerineuvos, KGB:n kenraali Viktor Vladimirov ja Kalevi Sorsa Vladimirovin läksiäisissä Neuvostoliiton suurlähetystössä 1984. 
Kuvan lähde: Yle / Kalle Kultala
Keskeistä Neuvostoliiton vaikuttamisessa oli nk. kotiryssäilmiö. Lukemattomat suomalaiset poliitikot, puoluetaustasta riippumatta, sekä toimittajat, tutkijat, virkamiehet että liikemiehet ylläpitivät suhteita Tehtaankadulle. Häveliäisyyssyistä suomalaiset kutsuivat toimintaa ”ulkosuhteiden hoitamiseksi” ja neuvosto-osapuolia vain diplomaateiksi tai ”puoluelinjan edustajiksi”. Todellisuudessa valtaosa kotiryssistä olivat kuitenkin KGB:n upseereja ja tämän suomalaisetkin tiesivät tai ainakin heidän olisi tullut tietää. Neuvostoliittolaisille toiminta oli toki ulkosuhteiden hoitamista, mutta myös poliittista tiedustelua, siis tiedonkeruuta ja vaikuttamista. Ajan poliittiselle kulttuurille oli tyypillistä, että monesti suomalaiset nimenomaan tarjosivat itseään kotiryssille, sillä tehtaankadun ”sertifikaattia” pidetiin hyödyllisenä oman uran kannalta. Jotkut menivät jopa niinkin pitkälle, että he juonittelivat KGB:n kanssa vaikuttaakseen suomalaisiin vaaleihin, kuten silloinen ulkoministeri Paavo Väyrynen teki vuoden 1982 presidentinvaalien alla. Suojelupoliisi seurasi kotiryssäilmiötä, muttei juurikaan puuttunut siihen, ellei siinä ilmennyt konspiratiivisia, vakoiluun liittyviä piirteitä. Myös jotkut länsimaat harjoittivat vastaavanlaista poliittista tiedustelua, mutta laajuudeltaan ja syvyydeltään se jäi kauaksi Neuvostoliiton toiminnasta.
On syitä, miksi kylmän sodan aikaisella kotiryssätoiminnalla ja neuvostotiedustelun vaikuttamistoiminnalla saattaa olla merkitystä vielä kylmän sodan jälkeenkin. Ensinnäkin, toiminta ei loppunut kylmän sodan päättymiseen, kuten Suojelupoliisin päällikkö Antti Pelttari taannoin totesi, vaikkakin toiminnan laajuus tuskin on lähelläkään kylmän sodan tasoa. Monien suomalaisten suhteet Tehtaankadun tiedustelijoihin ovat saattaneet jatkua, vaikka toiminta ei enää olekaan osa ”poliittista kulttuuria”. Entisissä kommunistimaissa Venäjän tiedustelu on käyttänyt hyväkseen ihmisten vanhoja suhteita KGB:hen tai sen itäblokin sisarpalveluihin, kuten esimerkiksi virolaisen Herman Simmin tapaus osoittaa. Suomi toki eroaa entisistä kommunistimaista monessakin suhteessa, mutta suomalaisetkin ovat saattanet kompromettoitua kotiryssien kosteissa liemissä.
Suomalaiset ovat myös olleet kovin haluttomia selvittämään asiaa jälkeenpäin. Kylmän sodan neuvostotiedustelua ja kotiryssätoimintaa on toki käsitelty tai sivuttu monessa historiantutkimuksessa, mutta kattavaa ja laadukasta läpivalaisua suomettumisen kipukohdista ei ole tehty. Jotkut ovat jälkikäteen myös kaunistelleet tai peitelleet omia kotiryssäsuhteitaan. Esimerkiksi Paavo Väyrynen on kutsunut toimintaansa jopa ”isänmaalliseksi yhteydenpidoksi”. Erkki Tuomioja taas on pitänyt ”järkevänä”, että Neuvostosuhteiden hoitamisessa käytettiin myös KGB-kanavia. Toki kotiryssäkontakteista saattoi olla Suomelle myös hyötyä, mutta päättäjien seurustelussa tällaisten hämärien tiedustelijoiden kanssa oli omat riskinsä.
Toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa tietty suomettuminen tai myöntyväisyyspolitiikka itänaapuria kohtaan oli poliittista realismia, mutta ajan myötä välttämättömyydestä tehtiin hyve, kaikkine hämärine lieveilmiöineen ja kotiryssineen. Vaarana onkin, että kipukohtien perkaamattomuus on jättänyt vallalle ajattelutavan, että itänaapurin hämärät toimintatavat ovat jotenkin osa valtioiden tavanomaista kanssakäymistä. Täten esimerkiksi Suomen ulkosuhteiden hoitaminen tiedustelukanavia pitkin tai merkittävien suomalaispäättäjien asettuminen Venäjän valtiojohtoisen liike-elämän palvelukseen saattaa näyttäytyä monille normaalina toimintana. Sama pätee myös poliittisiin käsityksiin Suomen ”puolueettomuudesta” ja ”hyvistä naapuruussuhteista” tai vaatimukset Venäjän ”ymmärtämisestä” tai ”huomioon ottamisesta” lähes asiassa kuin asiassa.  Suojelupoliisin päällikkönä vuosina 1990-1996 toiminut Eero Kekomäki lausui muistelmissaan:
KGB ja Stasi ovat myrkkyä, jonka haihtuminen elimistöstä kestää kolmisenkymmentä vuotta. Siitä johtuu, että suomettumisen pullon korkin avaaminen on täällä vielä niin vaikeata.”
Kohta tulee kolmekymmentä vuotta kuluneeksi KGB:n ja Stasin lakkauttamisesta. Josko sitten voidaan käsitellä suomettumisen kipukohtia rehellisesti ja kriittisesti, vai ovatko FSB, SVR ja G(R)U jatkaneet myrkynkylvöä suomalaiseen yhteiskuntaan? Menneisyyden kriittistä käsittelyä sopii toivoa, mutta hengitystä ei kannata pidätellä sen suhteen...

Tanskan malli harkittavaksi Suomeen
Suomessa on tehty hyvää työtä hybridiuhkiin varautumisessa sekä niiden tutkimisessa ja torjunnassa. Esimerkiksi informaatiovaikuttamisesta ja kyberuhkista on puhuttu paljon ja niiden torjumiseen on tehty paljon työtä. Vaikuttaminen poliittiseen päätöksentekoon ja erityisesti tiedustelupalveluiden harjoittama vaikuttaminen on kuitenkin jäänyt julkisessa keskustelussa takaa-alalle, mikä johtunee ainakin osaksi raskaasta historiallisesta painolastistamme. Tästä huolimatta, tai ehkä erityisesti juuri tästä syystä, näistä asioista olisi puhuttava paljon enemmän.
Lisäksi olisi hyvä keskustella myös järeämmistä keinoista näiden uhkien torjumiseksi. Vieraiden maiden ja erityisesti Venäjän harjoittama vaikuttaminen poliittiseen päätöksentekoon ja yleiseen mielipiteeseen on vakava uhka. Siksi Tanskan mallinen lainsäädäntö, jossa vieraan tiedustelun harjoittama vaikuttamistoiminta sekä kaikenlainen vieraiden tiedustelupalveluiden avustaminen on kriminalisoitu, olisi hyvä harkita myös Suomessa, sillä tällä hetkellä Suomen lainsäädännössä on vaikuttaja-agenttien mentävä aukko. Tuomiot maanpetosrikoksissa ovat harvinaisia niin Tanskassa kuin Suomessa ja vaikuttamistoiminnan kriminalisoimisessa on omat juridiset ongelmansa, mutta siitä huolimatta olisi hyvä olla rikosoikeudellisia keinoja puuttua tällaiseen kansallista turvallisuutta vakavasti uhkaavaan toimintaan. Ankarampi lainsäädäntö saattaisi myös nostaa suomalaisten kynnystä osallistua ulkovaltojen hämäräpuuhiin. Samalla ehdotettu lainsäädäntö olisi kuitenkin säädettävä hyvin tarkkaan, jotta se ei loukkaa kansalaisten sananvapautta tai poliittisia oikeuksia. Vieraan vallan vaikuttaja-agentit eivät kuitenkaan ansaitse rikosoikeudellista suojaa.

Viktor Rantala
Kirjoittaja tekee kylmän sodan tiedusteluhistoriaan liittyvää väitöskirjaa Helsingin Yliopistossa.