sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Turkissa avautui hybridisodan rintama

Venäläiskoneen alasampuminen vaikutti kuviolta, johon oli Turkissa varauduttu. Venäjän ilmavoimien suurimmalta osalta lienee tarkoituksellinen suurpiirteisyys ilmatilojen rajoihin siellä ja täällä on niin normaalia, että alasampumisesta tuntuivat yllättyneen kaikki. Tässä Erdogan käytti samalla tavalla kuin Putin autoritäärisyytensä suomaa ketteryyttä ja häikäilemättömyyttä päätöksenteossa. Aidosti demokraattinen monipuoluejärjestelmä ei ihan helposti taivu tällaiseen voimankäyttöön, vaikka asialliset perusteet olisivat olemassa.

Venäjän reaktio on ollut kova. Viisumivapaus on purettu, turkkilaisia karkotetaan ja jossain vaiheessa suhteellisen lämpimätkin suhteet on laitettu jäihin. Tämä tilanne antaa mahdollisuuden tarkastella Venäjän tapaa painostaa ulkovaltaa omaan tahtoonsa. Samaa painostusta on tehty jo pitkään Venäjän naapurimaita kohtaan, mutta hankaluutena on erottaa ja nähdä hivuttamalla tapahtuva Venäjän toiminta. Kun suhteet Turkkia kohtaan sen sijaan kokivat melkoisen pikajäädytyksen, on kontrasti paljon selvempi. Toki riippuu paljon siitä, kuinka kovaa painetta Kreml päättää Turkkiin kohdistaa, mutta joka tapauksessa lähiaikoina lienee luvassa gerasimovilaisen hybridisodankäynnin näytös Turkkia kohtaan.

Jää nähtäväksi, mikä on kurdien asema kaikessa tässä. Tällä hetkellä he taistelevat lännen tuella Daeshia vastaan, mutta Turkki puolestaan käy ankaraa sotaa heitä vastaan. Erdogan on kurdien vihollinen ja toisinpäin, joten Moskovan kurdiyhteyksiä heidän sirpaleiseen kenttäänsä on varmaan viime viikon aikana kiivaasti päivitetty. Tällaisten kiistettävien proxyjen käyttö on olennainen osa hybridisotaa.

Toistaiseksi eniten näkyvillä ovat kuitenkin olleet talousasiat ja informaatiovaikuttaminen. Venäjä ei vastapakotteita EU:lle määrätessään säästänyt itseäänsäkään, joten saa nähdä, tulevatko Turkin rankaisutoimet yltämään Venäjällekin tärkeisiin energiahankkeisiin. Myös Turkin maantieteellinen asema Bosborin salmen vartijana ja Euroopan ja lähi-idän välissä tekee siitä strategisesti yhden maailman tärkeimmistä valtioista. Voisi muuten kuvitella, että Venäjän reaktio ja toimet olisivat samaa sukua kuin sen reaktiot ja toimet Suomen Nato-jäsenyyteen, joten siinäkin mielessä tilanteen tarkasteleminen on mielenkiintoista.

Toinen puoli tilannetta on kiivaana käydä infosota. Venäjä on sisäisesti ja ulkoisesti heittänyt paljon peliin Turkkia vastaan. Ensin Syyria syrjäytti Ukrainasta puhumisen ja nyt Turkki saa kokea miltä tuntuu Venäjän median ylhäältäpäin lietsottu viha. Toki moni venäläinen tuntee Turkkia omakohtaisesti, sillä se on ollut viime vuodet Egyptin ohella maan venäläisten tärkeimpiä lomamatkojen kohteita. Mutta jos venäläisten niin hyvin tunteman Ukrainankin on onnistuneesti uskoteltu olevan fasistinen valtio, niin tässäkään tuskin on vaikeuksia.

Resonointi on infosotaan liittyvä termi, jolla tarkoitetaan tahallaan tai tahattomasti jonkun osapuolen propagandaa omaan ympäristöönsä välittävää toimintaa. Resonaattorit voivat olla liikkeellä tieten tahtoen asiaa ajaen tai ihan muu tavoite mielessään. Tätä resonointia on yleensä vaikea täsmällisemmin nimetä ja se on erittäin helposti kiistettävää toimintaa.

Ei Suomessakaan Erdoganin hallintoa toki rakasteta, mutta ei täällä Turkki-vihaa juuri lietsota. Armenian kansanmurhasta keskustelu voi ehkä turkkilaisista tuntua siltä, mutta siinäkin kyse on enemmänkin kamppailusta historian tulkinnasta. Tässä Venäjän median julistamassa totaalisessa Turkin vastaisuudessa sen sijaan pyritään mustamaalaamaan Turkki petolliseksi selkäänpuukottajaksi, terroristien tukijaksi.

Koska Turkkia koskeva arvostelu on pitkälti ”vieraslaji” suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa, on se helpompi huomata nyt. Siksi tämä venäläiskoneen alasampumisesta liikkeelle lähtenyt Turkki-mollaus toimii eräänlaisena väriaineena, joka näyttää miten Venäjän infosodan viestit kulkeutuvat (tai ovat kulkeutumatta) suomalaisessa keskustelussa.



Tässä joukko venäläistä propagandaa levittäviä suomenkielisiä Twitter-tilejä jakaa linkkiä Sputnikin juttuun, jossa kyseenalaistetaan Turkin saama tuki muilta Nato-mailta.

Yhtenä esille nostettuna teemana on myös jälleen halu iskeä kiilaa lännen keskinäisiin suhteisiin. On varmasti ihan totta, että lännessä Turkin toimintaa ei suurella tyytyväisyydellä katsella, mutta rintama on julkisuuteen päin yhtenäinen, koska sen on pakko sitä olla. Ylipäätään vahvasti esillä oleva teema on presidentti Erdoganin arvostelukyvyn kyseenalaistaminen. Siihen antavat myös reaalimaailman tapahtumat ja häntä kohtaan tunnetut epäluulot hyvän pohjan niin idässä kuin lännessäkin. Turkin vähintäänkin lepsu suhtautuminen kurdejakin vastaan taistelevaan Daeshiin on osa tätä narratiivia.


Donetskin ”kansantasavallan” ”tietotoimistoa” johtava Janus Putkonen kirjoittaa teemasta Facebookissa näin:
”Nato ja Turkki paljastavat nyt todellisia psykopatian kynsiään... Ei liennytystä havaittavissa. Edes itsepuolustus ei ole Venäjälle enää sallittua?
Mikäli joku löytää järkevän logiikan Naton-Turkin toimista Syyriassa, kertokoot minullekin, samalla kun yhä lisää Nato-voimia ollaan keskittämässä alueelle, mm. Saksasta ja Britanniasta, provokaation aloittanut Nato.maa Turkki uhkaa jo sodalla Venäjää!”

Hänen tekstinsä nousee siitä jo hyvin tutuksi katsantokannasta, että Venäjä on se uhattu ja hyökkäyksen kohde, jonka on vain pakko puolustaa itseään. Kaikki mitä muut maat tekevät sen sijaan on sodanlietsontaa ja russofobiaa. Tämä pyrkimys leimata muiden maiden halu varustaa ja puolustaa itseään aggressiivisuudeksi Venäjää kohtaan on Kremlin propagandan keskeisiä teemoja niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Osa venäläiskoneen tiputtamista koskevaa informaatio-operaatiota on myös erilaisten hämärtävien väitteiden jakelu. Tämä taktiikka tuli ikävän tutuksi jo malesialaiskoneen alasampumista selviteltäessä.

Venäjä on siis avannut Turkissa hybridisodan rintaman. Poiketen perinteisestä sodasta siellä käytävien taistelujen voimaa ja laajuutta voi melko pitkälti säätää ja sen voi jopa lopettaa vähin äänin tarpeen tullen. Tämä voi loppua nopeastikin tai luvassa voi olla pitkä ja hivuttava, Naton 5. artiklan alapuolella käytävä, matalan intensiteetin ja kirjavien keinojen sota. Mutta sota yhtä kaikki, sillä väkivalloin toisen valtion tahtoonsa taivuttaminen on olemukseltaan nimenomaan sotaa.




sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kolme vuotta tätä blogia


Aloitin tämän blogin pitämisen kolme vuotta sitten. Asiat olivat silloin turvallisuuden kannalta paremmin kuin nyt. Tai kyllä tämä kriisi, jonka keskellä elämme oli käynnistynyt, mutta emme tienneet sitä vielä. Joku nimitys tälle vaiheelle varmaan jossain vaiheessa annetaan ja alkupisteeksi määriteltänee Krimin miehitys.

Kolme vuotta sitten purin merkintöihin ajatuksia, joita oli kertynyt sisälleni ja jotka kaipasivat kiivaasti konkreettista hahmottamista. Tietotasoni oli mitä oli, mutta ainakin olin jo silloin nälkäinen ymmärtämään uutta. En oikeastaan edes uskonut löytäväni mitään, mutta pikkuhiljaa maailma avautui. Kun ensimminen merkintäni oli se perinteinen ja kuitenkin tarpeellinen ”miksi tämä blogi on olemassa” -vuodatus, niin toisessa yritin hahmotella kansainvälisten suhteiden muuttumista. Käytin siinä ajattelussa tätä itse tekemääni, sysirumaa graafia.

Tässä on itse asiassa hahmoteltu luonnosmaisesti hybridisota. Jos tuo kuvaamani asetelma oli vain intuitio, aavistus, niin nyt elämme sellaisen keskellä ja tilanne tuskin tulee ainakaan paranemaan pitkiin aikoihin. Todennäköisesti pahenemaan.

Vuoden alusta aloitin turpobloggarina myös Helsingin Sanomisssa. Minut myös kutsuttiin keskustelemaan Kultarantaan ja SuomiAreenalle. Näissä ja joissakin muissa tilanteissa on ollut hienoa tavata Twitteristä tuttuja ihmisiä. Kyllä ihmiset vaan ovat twiittiensä olosia oikeassakin elämässä. Näiden hienojen tapahtumien ohella olen myös saanut ennätysmäärän kuraa silmilleni sekä yhden kirjallisen tappouhkauksen kotiin. Asiat menevät siis eteenpäin.

Tämän blogin merkintämäärät ovat pudonneet merkittävästi tänä vuonna, mutta se lienee ymmärettävää, kun tuotan kuitenkin Hesarin sivuille toistakymmentätuhatta merkkiä viikottain. Onneksi olen saanut hienoja vieraskyniä. Myös turpoblogien lisääntynyt määrä on ilahduttanut minua. Niihin löytyy linkkejä tuosta oikealta. Edelleen olen vakuuttunut siitä, että mahdollismman suuri määrä mahdollisimman tasokasta turvallisuuspoliittista keskustelua on nyt tälle maalle hyvin tarpeen.

Haluan kiittää lukijoita ja keskustelijoita näiden vuosien ajalta. Tästä homma jatkuu, tietysti yhdessä.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Myöhempien aikojen tukari

Arvostamani kirjailija ja turpo-keskustelija Raimo Pesonen heitti Twitterissä ajatuksen keskustelukirjasta minun ja nimimerkki Sepe Vaaran tekemänä. Perusideana se, että kun edustamme hyvin erilaisia näkökantoja, voisi käymämme keskustelu valaista tilannetta. Ajatus tuntui heti hyvin vastenmieliseltä. Mutta koska uskon lujasti sekä avoimen keskustelun voimaan että omien rajojen ylittämiseen, lupasin punnita asiaa. Sitä olen tehnytkin päivän mittaan. Tämä punninta on itse asiassa nostanut pintaan muitakin viime aikoina tekeminäni punnintoja ja ratkaisuja. Jos turvallisuuspoliittinen keskustelu oli vielä vuosi, puolitoista vuotta sitten hyvin kuohuvaa, on se nyt jo osiltaan yksilötasollakin hyvin vakavaa. Kaksi vuotta sitten se oli silkkaa neppailua nykyiseen verrattuna. Nyt pitää eettisiä mietintöjä harrastaa merkittävissä määrin.

Olen viime aikoina laatinut useamman blogimerkinnän, joka otsikkoa myöten on käsitellyt yhtä ihmistä. Yksittäisten ihmisten käsittely tuntuu rankalta, mutta näissä tapauksissa se on tuntunut tarpeelliselta. Asemani vapaana keskustelijana on myös antanut siihen mahdollisuuden. Ei viranhaltija tai ison organisaation edustaja voisi tuollaisia julkaista. Olen myös pyöritellyt muita mahdollisia henkilöitä, mutta erinäisistä syistä heistä kirjoittaminen rehellisesti olisi mahdotonta. Olen parhaani mukaan käsitellyt nimenomaan ihmisen tekemisiä ja mielipiteitä. Ymmärrän hyvin, että suorasanaiset arvioni voivat tuntua hyvinkin loukkaavilta näistä ihmisistä tai heihin uskovista.  Samoin olen arvioinut joitakin yhteisöjä ja organisaatioita varsin kovasanaisesti. Kuitenkin perustellen ja mielestäni asiasta. Minuakin on sitten näissä käsittelemissäni paikoissa käsitelty ja inhimillinen peruskuvio on toteutunut: ”tuo satutti meitä, me satutamme sitä takaisin.” Aina tuo satuttamisen yrittäminen ei ehkä ihan hyvien tapojen mukaan ole mennyt. Mukaan on mahtunut kaikenlaista henkilökohtaisuutta tappouhkauksista lähtien.

Kun kritisoi muita jostakin, saa myös varmasti omille nenilleen, jos kaikki ei mene ihan pilkun tarkasti. Tai vaikka menisikin. On ymmärrettävää, että jos vaatii muilta loogisuutta ja faktoissa pysymistä, niin tasan varmasti saa kuulla, jos (ja kun) itse niissä epäonnistuu. Tähän asiaan olen yrittänyt suhtautua kahdella tavalla: ensinnäkin teen parhaani ja toisekseen yritän olla nostamatta rimaa epärealistisen ylös, koska se hiljentäisi minua. Voidakseen puhua omalla äänellään pitää sietää ikävän monia tahattomia ja tahallisia hiljentämisyrityksiä. Toki minuakin syytetään jatkuvasti sanavapauden viholliseksi kritisoidessani erilaisia tekstejä, mutta mikään sanavapaus ei vapauta yhtään mitään tai ketään kritiikistä. Päinvastoin.

Mietin myös liittymistäni EU:n ulkosuhdehallinnon perustamaan tietojenkeräysverkostoon aikani. Sen tavoitteena on kerätä tietoa Venäjän harjoittamasta disinformaation levittämisestä unionin alueella. Verkosto lienee koottu lumipallo-otannalla, jossa mukaan lähteneitä on pyydetty nimeämään potentiaalisia ehdokkaita. Kysymyksessä on viranomaisen julkinen toiminta ja kerätyt havainnot ovat kenen tahansa luettavissa sekä alunperin että raportissa. Niiden yhteyteen on laitettu myös tarpeen tullen linkki oikeaan tietoon. Mukana on tietysti myös tieto disinformaatiota levittäneestä ihmisestä tai tahosta. Tätä toimintaa on verrattu diktatuurien ilmiantojärjestelmiin. Rinnastus on hyvin pinnallinen, koska EEAS:n tiedonkeruu on julkista, julkisista lähteistä tehtyä eikä siitä seuraa mitään viranomaistoimenpiteitä. Mutta olisihan se toki paljon parempi tilanne, ettei tällaista tarvitsisi tehdä. Mutta nyt se on tarpeen.

Ylipäätään tuntuu siltä, että näiden ratkaisujen ymmärrettyvyys nousee tai on nousematta ihmisen maailman- ja tilannekuvasta. Minä esimerkiksi katson, että liberaali demokratia Europpassa on tällä hetkellä, jos ei nyt hyökkäyksen, niin ainakin vakavan painostuksen kohteena. Aikoinaan sitä kapinoi systeemiä vastaan, koska halusi moniarvoista yhteiskuntaa. Nyt sitä samaa halutessaan pitää puolustaa systeemiä. Minun näkemykseni on, että Venäjän poliittinen johto käyttää paljon resursseja saadaakseen lännen demokratiat sekaisin ja riitoihin keskenään. Tämän asian ymmärtäminen tai sen kieltäminen määrittää jo hyvin pitkälle ihmisen kantoja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Jos pitää Venäjää tosiaan rauhantahtoisena tai ainakin passiivisena maana, niin näyttäähän tämä keskustelu ja muu meininki melkoisen vainoharhaiselta kouhotukselta. Paradoksaalisesti tässä Venäjän aggressiossa on paljon kysymys nimenomaan siitä, että Putin haluaa herättää ulkoisen uhan tunnetta omassa kansassaan vahvistaakseen omaa asemaansa. Siinä hän on loistavasti onnistunutkin.

Keskustelen aktiivisesti muuta mieltä olevien kanssa, ainakin niin kauan kuin he säilyttävät kohtuullisen asiallisuuden. Tai eivät linkitä MV-lehteä. Jatkuvasti vastaan tuleva vaikeus on hyvin suuri ero käsityksissä siitä miten maailma toimii ja mitkä asiat ovat syitä ja mitkä seurauksia. On hyvin vaikea käydä tolkullista keskustelua, varsinkaan Twitterin 140 merkillä, jos pitäisi ensin oikoa keskustelukumppanin peruskäsityksiä. Enkä nyt halua sanoa, että kaikkien pitää olla samaa mieltä maailmasta, mutta tiettyjä todellisuuden peruspiirteitä on hyvä jakaa. Kuten esimerkiksi ettei Suomi ole käytännössä Naton miehittämä tai että valtio vainoaisi ihmisiä heidän mielipiteidensä takia. Itse ainakin koen, että jos lähden vääntäämään näistä, niin helposti tulen legitimoineeksi silkkaa tolkuttomuutta. Sen verran monenlaista on tähän ikään mennessä oppinut ymmärtämään, että ei se raja ihan helposti tule vastaan. Mutta yllättävän usein kuitenkin.

Tällaiset perustavaalaatuiset erot keskustelijoiden maailmankuvissa luovat epäluottamusta jo senkin takia, että kiistat koskevat niin perustavaalaatuisiä käsityksiä. Kun väittää toisen maailmankuvan olevan väärä, niin onhan se melkoinen epäluottamuksen osoitus. Epäluottamukseen kuuluu myös se, että minua vastaan käytetään rutiininomaisesti itse itsestäni kertomiani asioita. Henkilökohtaisella tasolla on vaikea käydä aidosti keskustelua ihmiseltä ihmiselle, jos pitää miettiä jatkuvasti saako nenilleen jostain asiasta. Esimerkiksi Facebook-päivitysteni henkilökohtaisuus on laskenut sitä mukaa, kun minua mollaavien kirjoitusten ja kommenttien määrä on lisääntynyt.

Tässä nimenomaisessa kysymyksessä Sepe Vaaran kanssa kirjan tekemisessä on vielä se hankaluus, että toinen meistä esiintyisi nimellään ja naamallaan ja toinen jonkun muun nimellä ja naamalla. Vaikka Sepe Vaara on tunnettu nimimerkki, niin silti pidän omalla nimellään esiintymistä parempana vaihtoehtona. Saa ihminen esiintyä nimimerkillä, mutta minusta se rajaa hänen ilmaisuvapauttaan. Arvostelu tai suoranainen haukkuminen nimimerkin takaa on minusta pelkurimaista puskasta huutelua. Toki on sanottava, että Sepe Vaara on pääsääntöisesti käyttäytynyt hyvin.

Tällaisia punnitsin, kun mietin, että lähtisinkö Sepe Vaaran kanssa vertailemaan julkisesti käsityksiämme tilanteesta. Kiitos tarjouksesta, mutta jätän tämän tilaisuuden nyt väliin.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Sampo Ahto



Yleisesikuntaeversti, sotatieteen kunniatohtori ja sotahistorioitsija Sampo Ahto julkaisi reilu vuosi sitten kadettiupseerien lehdessä Kylkiraudassa kolumnin ”Propagandasodan keskellä”.  Sen on nyt julkaissut uudestaan Vastavalkea-sivusto kirjoittajan suostumuksella. Ja kuten sivusto tarkentaa ”Antaessaan luvan Ahto kertoi jo tutustuneensa Vastavalkeaan.”

Ahto siis tiesi mitä teki ja hänen toimintaansa on näin kohdeltava vakaana ja harkittuna tekona. Itse pidän varsin yllättävänä Ahdon ilmestymistä Vastavalkean disinformaation, globalisaatiokriittisen vasemmistolaisuuden ja länsivastaisuuden keskelle. Vastavalkea sisältää myös paljon tasokasta materiaalia, mutta sen seassa on niin sakeaa salaliittoteoretisointia ja länsivihaa, että itse lasken sen yhdeksi feikkisivustoista.

Ahton kirjoituksen ydinviesti on, että emme voi luottaa tiedotusvälineisiimme ja meidän tulee etsiä turvaa pitäytymällä poissa idän ja lännen vastakkainasettelusta. Tämä näkemys tuo mieleen kansakunnan selvitytymisstrategian kylmän sodan aikana. Kansamme päähän tätä tavoitetta taottiin voimalla. Emmehän me oikeasti puolueettomia olleet, mutta niin vakuutimme itsellemme ja toisillemme. Muu maailma oli uskovinaan, useimmat meistä uskoivat oikeasti. Se, että meillä siinä maailmassa ja ajassa oli pieni erityisaseman tynkä kylmän sodan asetelman takia, ei kerro nykytilanteesta paljoakaan. En itse asiassa usko, että meillä olisi juurikaan edellytyksiä asettua uskottavasta ja aidosti ristiriitojen ulkopuolelle. Meidän EU-jäsenyytemme ja maantieteellinen sijaintimme tekee siitä käytännössä mahdotonta. Tai eivät ne ole syitä meidän ikävän mahdolliseen joutumisemme ristiriitojen ja jopa konfliktin keskelle. Syy on Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka.

Epäluottamus medioihin on kirjoituksessa vahva. Kuten Ahto kirjoituksessaan toteaa: ”Kun johtavat poliitikkomme jo aikapäiviä sitten ovat julistaneet luopuneensa henkisestä puolueettomuudesta niin sanotun läntisen arvoyhteisön hyväksi, media on ollut samalla linjalla.” Ahtolla tuntuu olevan sisäistämättä se asia, että Suomi liittyi kansanäänestyksen voimin Euroopan unioniin, eikä ole enää puoluetton maa. Olemme sotilaallisesti liitoutumaton, mutta EU-jäsenyys sitoo meidät poliittisesti länteen. Ei ole olemassa mitään ”henkistä puolueettomuutta”. Paljon kirjoittaneelle ja sivistyneelle Ahtolle ei voi edes suoda sitä lievennystä, että voisi ajatella hänen käyttäneen epätarkkoja ilmaisuja. Kyllä hän haluaa sanoa, että me emme oikeastaan kuuluisi tai meille ei ainakaan ole hyväksi kuulua länteen.

Ahto kuvaa median toimintaa pommituksena, joka pyrkii murtamaan puolustuksen. Hänen mukaansa ”Meille jaettava tieto on etupäässä sen näkemyksen välittämistä, mikä on vallalla ”lännessä”. Siitä suunnasta tulevat kranaatit siis lähinnä osuvat meihin. Neutraalin tiedonvälityksen antama suoja puuttuu päämme päältä.” Tässä on sisäänrakennettuna ajatus, että läntinen tieto pyrkii murtamaan jonkin täsmentämättömän suomalaisen puolustuslinjan. Muusta tekstistä on pääteltävissä, että Ahton kuvaama linja tarkoittaa Venäjän etujen ymmärtämistä ja myötäilemistä. Sen hän uskoo tuovan Suomelle turvan. Toisaalta Ahton näkemyksen voi tulkita niinkin, että hän on henkilökohtaisella tasolla yksi informaatiosodan tappioista: hän on lakannut uskomasta mihinkään.

Ahto esittää Venäjän joutuneen lännen saartamaksi ja uhkaamaksi. Vihdoin sen oli Ahton mukaan oikeastaan pakko toimia: ”Tapahtumat Ukrainassa saivat lopulta Putinin käymään vastahyökkäykseen. Korruptoitunut ja kansallisesti jakautunut maa ei ole historiallisista ja strategisista syistä Venäjälle ja venäläisille mikä tahansa paikka, mutta nyt sekin oli liukumassa lännen tukemien vallankaappaajien avulla vastapuolen leiriin. Jotain Putinin oli pakko tehdä, kun vaihtoehtona häämötti katastrofi, joka venäläisten silmissä olisi ollut vailla vertaa.

Näin Ahto hakee Heikki Talvitien, Risto Volasen ja Keijo Korhosen tapaan historiasta syyt Venäjän toiminnalle, sen ymmärtämiselle ja ehkä vähän hyväksymisellekin. Tämä joukko poikkeaa useimmista muista Venäjän ymmärtäjistä laajan sivistyksensä ja koherentin maailmankuvansa takia. Heille nykyinen tilanne on kauhistus, koska he katsovat historian opettavan, että Suomen on syytä myötäillä vahvasti itänaapuria tai muuten käy huonosti. Uusimmassa Sotilasaikakauslehdessä Ahto arvioi hyvin myönteiseen sävyyn Talvitien tuoretta kirjaa ja koukkaa vähän Talvitiestäkin itään esittämissään näkemyksissään. Kun Ahto siis kuitenkin saa edelleen tilaa oikeissakin medioissa, on hieman kummallista, että hän tekee saramot ja valitsee julkaisuväyläkseen epämääräisen sivuston.

Yksi mahdollinen selitys hänen sopivuudelleen marginaaliin ovat Ahton käsitykset USAn toimista: ”Mutta Yhdysvallat on varsinaisesti se, jota pelkään. Maa on tosin tuhansien kilometrien päässä, mutta maailmanlaajuisine pyrkimyksineen sen kohtaa yleensä kaikkialta, missä on levotonta. Maailman kypsyttämiselle demokratiaan ei näy loppua.” Tämäkin ajatus on hätkähdyttävän yhteneväinen Kremlin propagandakoneiston viestien kanssa. Ahto muistaa myös toistaa Kremlin taajaan viljelemän virheellisen väitteen siitä, että Nato olisi luvannut olla laajentumatta itään. Toki Ahton historiakäsitys on herättänyt ennenkin keskustelua.

Ahto laittanut visusti merkille Venäjän nykyjohdon asenteen värivallankumouksia kohtaan: ”Moskovan näkökulmasta katsoen Yhdysvallat saartoi Venäjää yhä perusteellisemmin, ja erilaisia värillisiksi tai kukkaisvallankumouksiksi kutsuttuja vallansiirtoja tukemalla Washington pyrki entisellä innollaan tekemään maailmaa ”kypsäksi demokratialle”. Tämä tarkoittaa Yhdysvaltoja hallitsevan pienen piirin maailmanherruutta.” Hieman epäselväksi jää tarkoittaako Ahto tuolla pienen piirin maailmanherruudella Venäjän johdon käsitystä vai omaansa vai kumpaakin.

Vanhan tekstin lopuksi on vielä Vastavalkean päätoimittajan Tauno O. Mehtälän ajankohtainen kommentti Ahton kirjoitukseen. Päätoimittaja on hyvin tyytyväinen Ahtoon ja hänen näkemyksiinsä. Sinällään on perin huvittavaa, että Mehtälä paheksuu nimenomaan Ahton tekstin jälkeen Puolustusvoimien piiristä kuuluvia ”räikeän oikeistolaisia mielipiteitä.” Mehtälän oma maailmankuva tulee hyvin ilmi, kun hän kertoo näkemyksestään suomalaisesta upseerikunnasta: ”Upseerikuntaan kuuluu toki paljonkin valistuneita johtajia, jotka osaavat ottaa huomioon kansan valtaenemmistön mielipiteet ja joiden ajattelun pääpaino on oman maan puolustamisessa, ei niinkään tarjolla olevissa pesteissä Yhdysvaltain käymien sotien jälkien siivoojana.” Tuohon lausekokonaisuuteen on kielellisesti lahjakkaalla tavalla kiedottu yhteen nätti nippu erittäin ikäviä loukkauksia upseerikuntaa kohtaan. Päällimmäisenä se, että jos ei edusta Mehtälän kantaa, ei palvele isänmaataan vilpittömästi. Ajatteli Puolustusvoimista mitä tahansa, niin se on tunnustettava, että suomalaiset ammattisotilaat ovat suurimmalta osaltaan kutsumusammatissa. Siksi tällainen vakaumuksen mitätöinti on suurempi loukkaus kuin Mehtälä ehkä on ymmärtänytkään.

On mielenkiintoista nähdä, että saako Ahto tästä eteenpäin tekstejään julki Kylkiraudassa ja Sotilasaikakauslehdessä, kun hänet nyt on nostettu marginaaliväen kultatuoliin Venäjän trolliarmeijan hurratessa ympärillä. Hän on tämän myötä liittymässä suomalaisten upseerien keskuudessa kenraali Hägglundin seuraksi porukkaan, josta juuri kukaan ei ainakaan julkisesti sano mitään, koska hyvää sanottavaa ei oikein ole. Mutta onneksi Ahto keskusteli Mehtälän kertoman mukaan ”mahdollisesta julkaisuyhteistyöstä tulevaisuudessa”.