tiistai 29. maaliskuuta 2016

Taidamme olla turvallisuuspoliittisessa kriisissä



Alkuvuodesta ilmestyi vähälle huomiolle jäänyt Suomen kansallinen riskiarvio 2015. Kyseessä on EU:n velvoittama asiapaperi, joka toimitetaan komissiolle. Paperi on varautumista edistävä väline, jossa jäsenvaltio joutuu arvioimaan monipuolisesti erilaisten riskien mahdollisuuksia ja seurauksia. Yhtenä skenaariona riskiarviossa esitellään Suomeen suoraan tai välillisesti kohdistuva turvallisuuspoliittinen kriisi.

”Skenaarion mukaisesti EU-jäsenmaa Suomeen saatettaisiin kriisi- ja konfliktitilanteissa unionia vastustavien tahojen toimesta kohdistaa moninaisia taloudellisia ja poliittisia vastakeinoja - tai odottamattomia yhteistyötarjouksia.”

Unionia vastustava taho ei voi tällä maailmankulmalla olla mikään muu kuin Venäjä. Eli siis Venäjä pyrkisi kepillä ja porkkanalla painostamaan Suomea. Kuten se itse asiassa tekeekin.

”Poliittisella, taloudellisella tai sotilaallisella painostuksella pyritään tietoisesti vaikuttamaan valtion päätöksentekoon ja toimintaan, jotta saavutettaisiin sellaisia tavoitteita, joihin painostuksen kohteena oleva valtio ei muuten suostuisi. Painostus voi olla luonteeltaan poliittisiin päätöksentekijöihin tai yleiseen mielipiteeseen kohdistuvaa, siihen voi liittyä viranomaistoiminnan, yritystoiminnan, palvelujen tai maksuliikenteen häirintää, estämistä tai vaikeuttamista sekä sotilaallisia alueloukkauksia tai joukkojen keskityksiä rajojemme tuntumaan.”

Kuulostaa taas monessa kohdassa kovin tutulta.

”Poliittiseen, taloudelliseen ja sotilaalliseen painostukseen voidaan käyttää eri keinoja ja se voi saada erilaisia muotoja. Painostusta voidaan toimeenpanna mediassa tai kansainvälisillä foorumeilla. Se voi koostua yksittäisistä toimenpiteistä, se voi lisääntyä asteittain tai sitä voidaan tehdä monella tasolla yhtä aikaa. Erityyppiset informaatio-operaatiot kuten tietoverkkojen häirintä tai psykologiset operaatiot liittyvät nykyisin yhä useammin kaikkiin em. painostuksen lajeihin. Painostus voi liittyä myös nk. hybridisodankäyntiin, jossa sotilaalliset ja ei-sotilaalliset keinot yhdistyvät.”

Ei ihan vierasta tällainenkaan ole. Mutta riskiarvion skenaariossa Suomi ei taivu, vaan lisää on luvassa.

”Skenaariossa Suomen pysyessä tiiviisti EU-rintamassa, ryhtyy toinen osapuoli astetta vaikuttavampiin erilaisiin toimiin Suomea kohtaan. Suomessa asuvien ihmisryhmien asemaa tarkastellaan kriittisesti ja erityyppisiä epäkohtia nostetaan esiin ja vaaditaan korjattavaksi. Mahdolliset Suomessa asuviin ja maahan saapuviin ulkomaalaisiin kohdistuvat viranomaistoimenpiteet sekä ristiriidat valtaväestön kanssa uutisoidaan näyttävästi. EU:lle vastaisia, Suomessa toimivia kansalaisjärjestöjä tuetaan ja niiden mielipiteitä seurataan ja uutisoidaan. 
Skenaariossa suomalaisten yritysten ja viranomaisten tietoverkkoja häiritään palvelunestohyökkäyksillä. Suomalaisissa energia-alan yrityksissä havaitaan haittaohjelmia. Laiton maahantulo lisääntyy ja rajaliikenne häiriintyy.”

Tästä eivät sentään ihan kaikki kohdat ole toteutuneet. Mutta luottamusta yhteiskuntaan ja sen instituutioihin kyllä nakerretaan urakalla.

 ”Sotilaallinen harjoitustoiminta Suomen lähialueilla lisääntyy ja uusia joukkoja ryhmitetään lähialueelle. Alusten ja lentokoneiden liikennöinti Suomenlahdella lisääntyy merkittävästi. Kapealla Suomenlahden käytävällä alukset ja ilma-alukset suhtautuvat aluerajoihin piittaamattomasti, jolloin alueloukkauksia tapahtuu. Harjoituksiin saattaa liittyä tiettyjen merialueiden käytön estäminen, jolloin ulkomaankauppa häiriintyy. Harjoitustoiminnassa toteutetaan operaatioita, jotka voidaan Suomen näkökulmasta katsoa uhkaaviksi.”

Näistä skenaarion esittämistä asioista onneksi vain osa on toteutunut. Parilla käsisyvyyspommilla ja äänivallin rikkomisella on ainakin toistaiseksi selvitty.

Jos eri ministeriöiden parhaiden asiantuntijoiden yhdessä laatimaan kansalliseen riskiarvioon on luottamista, niin voisi hyvinkin ajatella, että me elämme keskellä Suomeen suoraan ja välillisesti kohdistuvaa turvallisuuspoliittista kriisiä. Arviossa tällainen kriisi on luokiteltu laajasti yhteiskuntaan vaikuttavaksi kriisiksi, joten kysymys on vakavasta asiasta. Kun talousasioissa hallitus on pyrkinyt voimistamaan kriisitietoisuutta kaikin keinoin, niin tällä puolella linja tuntuu olevan päinvastainen.

Tähän kohtaan pitäisi kirjoittaa jokin terävä sivallus päättämään teksti. Mutta tyydyn toteamaan, etten oikein tiedä mitä ajatella.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Mattopainia Moskovassa




Olen kovin ymmälläni tasavallan presidentin Moskovan matkan tuloksista. En siis tiedä mitä ajatella. Jälkikäteisanalyyseissä on nostettu esiin kahden pohjoisen rajanylityspaikan sääntöjen muuttaminen, mahdolliset terveiset Obamalle ja ylipäätään Suomen ja Venäjän suhteen erityislaatuisuuden palaaminen. Presidentin kanslian tiedotteet ovat yleensä hyvin lyhyitä ja asiallisia. Nyt tiedote oli pitkä ja pyrki antamaan hyvin runsaan kuvan neuvottelujen tuloksista. Hieman yllättävä oli myös Niinistön viittaus Putinin Syyria-näkemyksiin, joita ei kuitenkaan halunnut avata. Tällainen ”tiedän tosi mielenkiintoisen jutun, mutta en kerro sitä” -heiton täytyy erikoisuudessaan olla mietitty ja ehkä jopa sovittu.

Matkan suurimmaksi ja konkreettisimmaksi tulokseksi tuli kahden pohjoisen raja-aseman sulkemista muilta kuin Suomen, Venäjän ja Valko-Venäjän kansalaisilta. Valkovenäläisten oikeus käyttää Sallan ja Raja-Joosepin raja-asemia johtuu heidän maansa ja Venäjän välisestä valtioliitosta. Mutta toki Suomikin on valtioliitossa EU:ssa. Tuo Valko-Venäjän vetäminen mukaan tähän Suomen ja Venäjän välisen rajasopimukseen täydennykseen vaan tuntuu kummalliselta, koska jokin syy sille on oltava. Se liittyykö syy sitten Suomen ja Venäjän väleihin vai Venäjän ja Valko-Venäjän väleihin, on mahdotonta sanoa. Mutta tällainen selittämätön yksityiskohta sopimuksessa herättää väkisinkin kysymyksiä, joihin ei toivottavasti saa vastauksia. Luottamus Venäjän johdon vilpittömyyteen kun ei viimeisen parin vuoden kokemusten jälkeen kovin korkealla ole.

Tämä raja-asia sai myös hyvin erilaisia tulkintoja. Lehtien pääkirjoituksissa sitä käsiteltiin niin hyvin kehuvaan sävyyn kuin vähintäänkin aprikoiden. Ilta-Sanomien kokenut, terävä ja näkemyksellinen Venäjä-toimittaja Arja Paananen teki suorasanaisimman arvion, kun analysoi Venäjän onnistuneen rajavalvonnan avulla siinä missä epäonnistui lapsikiistoissa. Venäjä sai Suomen käymään kahdenvälisiä poliittisia neuvotteluja ilman EU:ta, löytäen selvästi painostuskeinon, joka toimii. Viimeksi Venäjä sai kunnolla otteen ETYJ-kokouksen viisumikiistalla ja sillä runnottiin Fennovoima läpi.

Yllättävän vähälle jäi huomio oli Putinin lausuma lehdistötilaisuudessa siitä, että Fortum suunnittelee yli neljän miljardin investointeja Venäjälle. Tokihan on mahdollista, että Putinille sattui yksinkertaisesti lapsus ja hän muisti Fortumin jo Venäjälle tekemien investointien määrän lupauksena tulevasta. Putin ei kuitenkaan ole mitenkään tunnettu tällaisista virheistä, vaan pikemminkin hyvin tarkkana ihmisenä. Fortum on kuitenkin jo Fennovoiman takia ollut huomion kohteena Venäjän johdossa, joten sekin minusta pienentää virheen mahdollisuutta. Toki Fortum heti kielsi Putinin kertomat suunnitelmat, mutta kyllä tässä miettimään jää, kun muistaa miten Fortumia vietiin kuin pässiä narussa Fennovoiman kohdalla. Silloin Fortum luetteli joukon kovia ehtoja mukaantulolleen, joista yksikään ei tainnut toteutua. Mutta niin vaan Fortum on nyt Fennovoiman osakas. Fortumissa tiedetään hyvin, että Venäjällä ei isoa liiketoimintaa tehdä ilman poliittisen johdon siunausta. Jos hyvä tahto Kremlissä loppuu, loppuu liiketoimintakin. Fortum kantaa Venäjän miljardi-investoinneillaan valtavaa maariskiä, jota myös poliittinen johtomme joutuu osaltaan kantamaan. Fortumin koko, merkitys kansantaloudessa ja huoltovarmuudessa sekä valtion yli 50% omistusosuus tekevät siitä niin tärkeän Suomelle.

Mielenkiintoista on myös se, mistä ei julkisesti vierailun yhteydessä puhuttu. Kiistanalaisesta kaasuputkesta Itämerellä Nord Stream II:sta ei sanottu jälkeenpäin sanaakaan. Se on kuitenkin Venäjän tärkeimpiä hankkeita tällä hetkellä ja edellyttää Suomen myöntämää ympäristölupaa myös valtioneuvoston periaatepäätöksen ja toimenpideluvan. On hyvin vaikea uskoa etteikö sitä oltaisi käsitelty. Juuri nyt lienee sekä Suomen että Venäjän valtiojohdon tahto, että se asia etenee matalalla profiililla. Tästä kertonee sekin, että Moskovan matkalla mukana ollut elinkeinoministeri Olli Rehn ei tiedottanut matkansa tuloksista mitään ministeriönsä sivuilla. Kun ei ole hyvää tai mieluista kerrottavaa, niin ollaan mieluummin hiljaa ja toivotaan ettei kukaan kysy mitään, Nord Stream II:sta tai muista käsitellyistä aiheista.

Saa nähdä mitä kuulumisia saamme ensi viikolla, kun ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka matkustaa Venäjälle käynnistämään uudestaan Suomen ja Venäjän talouskomission toimintaa. Fennovoima on iso asia ja jos tähän astinen mitään projektista kertoo, on luvassa monenlaisia mutkia. Koska Fennovoiman suomalainen omistus on käytännössä kuntien energiayhtiöiden kautta pitkälti julkista omistusta, on tällainen poliittinen elin venäläiselle osapuolelle hyvä tapa tuoda esiin näkemyksiään ja jopa vaatimuksiaan. Suomessa ei aina hahmoteta sitä lähtökohtaa, että kun meillä poliittinen johto tekee kaikkensa talouden eteen, niin Venäjällä elinkeinoelämä on poliittisen johdon palveluksessa.

Esko Ahon mahdollinen nimitys Sberbankin johtoon puolestaan rakentaa merkittävän kytkennän Kremlin käsikassarana tunnetun jättipankin ja suomalaisen yhteiskunnan välille. Aivan kuten Fennovoimassakin, kyse on siitä riskistä, että korruptio ja laittomuus saa tiivistyvien yhteyksien kautta jalansijaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Korruptioon ja laittomuuteen tottuneet toimijat pyrkivät toimimaan niin muuallakin ja mitä suurempi toimija, sitä helpompaa sen on vääntää toimintaa haluamaansa suuntaan. Selvyyden nimissä sanottakoon, että en tarkoita, että Aho olisi korruptoinut tai että hän korruptoisi, mutta että hänen tehtävänään on auttaa tahoja, joilta tällaista toimintaa voisi odottaa.  Aho ei myöskään olisi antanut suostumustaan ehdokkuuteen ilman poliittisen johdon lupaa. Joka taas antaa hänelle ikään kuin luvan käyttää vaikutusvaltaansa ja verkostojaan Suomessa, kun hän ”edistää pankin asettamia tavoitteita”. Sberbank on myös Rosatomin tärkeä kumppani, joten Ahon toimenkuvaan voi kuulua myös tämän yhteisyrityksen asioiden hoitaminen. Pankin hallituksen jäsenenä hän luonnollisesti ajaa pankin etuja. Myös silloin, jos vastapuolella on vaikkapa pääosin suomalaisten kuntien omistama Fennovoima.

Täytyy vielä palata Venäjän kanssa solmittuun sopimukseen tai pikemminkin yhdessä sovittuun muutokseen rajasopimuksessa. Itselläni on syntynyt sellainen olo, että kyseessä on symbolisella tasolla jonkin merkittävän muutoksen vahvistus. Kun sinällään melko mitättömästä asiasta pauhataan näin, syntyy olo, että nyt puhutaan jostain muusta. Tilanne lavastettiin, tai ainakin esitettiin mediassa, perinteisenä näytelmänä, jossa Suomi kääntyi Putinin, hyvän tsaarin, puoleen. Tämä pisti kuriin pahat pajarit kuriin. Eikä todellakaan peitellyt sitä, että nimenomaan pyynnöstä hän suostui taas pitämään kiinni paitsi sopimuksesta, myös vuosikymmeniä kestäneestä käytännöstä. Näytelmän juonen mukaisesti hyvälle tsaarille osoitettiin kiitollisuutta kutsumalla hänet käymään, mutta myös muistettiin korostaa, että ”Päätämme itse ulkopolitiikastamme”.  Tässä oli huomattavissa sävyn muutos presidentillä, joka vielä Münchenin konferenssissa melkeinpä ripitti raja-asiasta pääministeri Medvedeviä.

Venäjän toiminnassa tässä raja-asiassa on nähtävissä myös oppikirjaesimerkki refleksiivisesta kontrollista, joka on psykologinen teoria venäläisen informaatiovaikuttamisen takana. Kyseessä on epäsuora tapa saada toinen toimimaan halutulla tavalla, jossa vastustaja/vihollinen pyritään saamaan itse ja muka itsenäisesti haluamaan juuri niitä asioita, joita sen halutaankin tekevän.

Jos tilanteeseen käytettäisiin painivertausta, niin kylmän sodan ajan olimme tiukasti matossa, emmekä pyrkineet edes nousemaan sieltä. Mitä nyt vähän länteen yritimme ryömiä ja kulutimme aikaa. Neuvostoliiton kaatuessa paini loppui hetkeksi melkein kokonaan, alkaen viimeistään tosissaan pystypainina uudestaan kenraali Makarovin puheesta kesällä 2012. Venäjä pyrki saamaan otetta muun muassa lapsikiistoilla. ETYJ-kokoukseen liittyvä viisumikiista oli pitävä ote, josta Venäjä sai heitettyä Suomen taas mattoon, mutta sieltä taisimme selvitä vielä ylös. Nyt ote tuntuu ikävä kyllä pitävämmältä. Tutkija Markku Kangaspuron luonnehdinta siitä, että vierailu osoitti maidemme suhteiden olevan ”uudessa asennossa” kääntyy tässä vertauksessa alkuperäisen positiivisesta negatiiviseksi. Urheilumaailman puolelta kantautuvat uutiset vilungin käytöstä menestyksen hankkimisessa eivät ikävä kyllä tunnu vierailta tässä ulkopolitiikan painissakaan.

Tässä tilanteessa pystyy onneksi luottamaan siihen, että valtiojohto ainakin tietää missä mennään. Me kansalaiset emme taida niin tarkkaan tietää, joten valtiojohdon toimintaa ei pysty arvioimaan. Ja jos meidät halutaankin pitää pimennossa siitä, missä mennään, niin meille ei voi kertoa myöskään ainakaan kaikkea siitä, mitä teemme ja mihin pyrimme. Tämä piilottelu on todennäköisesti se tekijä, joka herättää kummastusta ja levottomuutta Moskovan matkasta kertomisessa. Nyt taidetaan vaatia strategista kärsivällisyyttä sekä Suomelta valtiolta että kansalaisilta. Mutta valtiojohdossa kannattaa muistaa, että jos kerrotun ja todellisuuden ero on liian pitkään liian suuri, katoaa luottamus. Siihen meillä ei ole kansakuntana varaa.


perjantai 18. maaliskuuta 2016

Keskustassa tapahtuu nyt paljon

Keskusta on Kekkosen puolue, joka itsevaltaisesti hoiti Suomen ulkopolitiikkaa melkein koko kylmän sodan ajan. Neuvostoliiton kaaduttua ulkopolitiikkamme siirtyi demarien käsiin ja siitä sitten hetkeksi Kokoomukselle. Tällä hetkellä ei millään puolueella ole sellaista valta-asemaa. Valta on pitkälti presidentillä. Keskusta ministereistä ei kukaan ole turvallisuuspolitiikkaan suuntautunut ja Sipilä tuntuu suorastaan välttelevän aihetta. Hänen valtiosihteerinsä Paula Lehtomäki kantanee paljon vastuuta ja perussuomalaisten ministerit Soini ja Niinistö hoitavat loput.

Mutta juuri nyt tuntuu, että keskustalainen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on heräämässä henkiin. Sitä enteili kansanedustaja Katri Kulmunin nousu Suomi-Venäjä -seuran puheenjohtajaksi. Sen jälkeen entinen puheenjohtaja ja pääministeri Matti Vanhanen julkaisi Ulkopolitiikka-kirjansa. Toinen entinen puheenjohtaja Paavo Väyrynen päätti puolestaan perustaa uuden puolueen ja ryhtyä ponnekkaaseen vastarintaan nykyistä ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa vastaan.

Tapahtumien melkeinpä vyöry sai jatkoa, kun tällä viikolla Vanhanen ilmoitti pyrkivänsä keskustan presidenttiehdokkaaksi ja kolmas entinen puheenjohtaja Esko Aho asetettiin ehdolle Venäjän suurimman pankin, Sberbankin hallitukseen.

Vanhasen presidenttiehdokkuuden takana voi nähdä monia syitä. Yksi on varmasti se, että näin viedään Väyryseltä tilaa. Istuvan presidentin aikeista ei ole tietoa, mutta se näyttää varmalta, että jos Niinistö haluaa jatkaa, niin jatkokauden hän saa. Mutta ei tässä kohtaa voi mitenkään välttyä vaikutelmalta, että Niinistöön tai hänen linjaansa ei keskustassa olla täysin tyytyväisiä. Näin aikainen ja totaalinen heittäytyminen presidenttikisaan edellyttää välttämättä vaihtoehtojen tarjoamista. Tai sitten Vanhanen vain yksinkertaisesti perustaa pelinsä sille, että Niinistö ei pyrkisikään toiselle kaudelle. Nyt aloitettu kampanjointi olisi hyvä pohja silloin.

Ylipäätään koko presidenttiasia nousi ikäänkuin tyhjästä. Ensin keskustan työvaliokunta eli puoluejohto päätti tiistaina esittää ehdokkaan nimeämistä ensi kesän puoluekokouksessa. Torstaina ilmoitti Vanhanen tavoittelevansa tätä tehtävää. Kun tapahtumien kulkua ja äkkinäisyyttä ihmettelee myös puolueen vanha isäntä Seppo Kääriäinen, niin jotain merkityksellistä on täytynyt kulissien takana tapahtua, joka laittoi pääministeripuolueen käyttämään aikaansa ja energiaansa kaiken muun keskellä tähän.

Veikkaisin, että Vanhasen vaalivankkureita on jo mukana vetämässä juuri perustettu Suomen Geopoliittinen Seura. Se kertoo olevansa tieteellinen seura, jonka tarkoituksena on Suomea koskevan geopoliittisen tutkimuksen, keskustelun ja tietämyksen edistäminen. Seuran puheenjohtajana toimii Pekka Visuri ja varapuheenjohtajana Heikki Talvitie. Muut hallituksen jäsenet ovat Anders Blom, Jaakko Blomberg, Timo Hellenberg, Ilkka Herlin, Jaakko Kalela, Henrik Meinander ja Risto Volanen. Yhdistys kertoo tarkoituksekseen myös ylläpitää yhteyksiä kansainvälisiin ja kotimaisiin järjestöihin, tutkimuslaitoksiin ja yliopistoihin sekä elinkeinoelämään ja muihin organisaatioihin, joille geopolitiikka on tärkeä teema. Saa nähdä löytyykö Venäjältä pian jokin arvovaltainen ja perinteikäs saman alan seura kumppaniksi.

Keskustan kenttää rassaa pahasti maatalouden ahdinko. Siihen on löydetty syitä myös ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Kun MTK järjesti traktorimarssin Helsinkiin maatilojen ahdingon takia, oli siitä kertovassa tiedotteessa yhdeksi syyksi ahdinkoon mainittu EU-pakotteet. Maataloustuotteiden vienti on kuitenkin kärsinyt nimenomaan Venäjän itse asettamista vastapakotteista ja ylipäätään vienti Venäjälle lähti laskuun jo 2013. Öljyn hinta on kuitenkin se ylivoimaisesti tärkein Venäjän taloutta rasittava asia.


Tilastoa viennistä ja tuonnista Venäjän kanssa. Kiitos Iikka Korhonen.

Samalla pakoteasialla oli myös keskustan kansanedustaja Lasse Hautala, joka syytti Facebookissa maatalouden ahdingosta EU:n luomaa öykkäröintipakkoa. Hautala toimi viitisen vuotta Brysselissä MEP Kyösti Virrankosken erityisavustajana, joten hän tasan tarkkaan tietää, miten unioni toimii. Siksi tällainen lausunto herättää kummastusta ja on sitä sarjaa, että ei voi olla varma kumpi olisi parempi asia: se, että kannanottaja ei ymmärrä mitä sanoo vai se, että ymmärtää. Joka tapauksessa keskustalaisella kentällä edelleen vahvana elävä EU-vastaisuus on saanut monet päättämään, että viennin sakkaaminen Venäjälle on sekin EU:n vika.

Pakotteisiin liittyy myös Esko Ahon ehdokkuus Sberbankin hallitukseen. Se pankki on pakotelistoilla, koska se on yksi keskeisiä välineitä, joilla Putin rahoittaa Krimin miehitystä ja sotaa Itä-Ukrainassa. Sinällään tämä ehdokkuus on luonnollinen jatke kylmän sodan aikaiselle idänkaupalle, jossa pääasia oli kaupankäynti ja selät notkistuivat kuinka paljon vaan, kunhan kaupa kävi. Sberbank oli muuten tiiviisti mukana myös Fennovoiman osakkuuden kanssa puljanneessa, surullisenkuuluisessa Migritissä. Sberbank on keskeinen toimija Venäjän läpikorruptoituneessa ja poliittisen johdon tiukassa otteessa olevassa elinkeinoelämässä. Mitä läheisemmät kytkennät tällä Putinin vallan vertikaalin olennaisella osalla on Suomeen, sitä vahvemmin ja varmemmin sieltä valuu lainkuuliaisuutta ja moraalia heikentäviä asioita myös suomalaiseen yhteiskuntaan.

Ennen eduskuntavaaleja Sipilän keskusta ei ottanut oikein mitään kantaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Tai ehkä pikemminkin kantoja oli monia ja osin vastakkaisia. Nyt on jokin kannanmuodostus ilmeisesti tapahtunut. Puolueen puheenjohtajalla ei liene asian kanssa juuri tekemistä, sillä viimeistään ehdokkuusilmoituksen myötä keskustan ulko- ja turvallisuuspoliittinen johtopaikka siirtyi Matti Vanhaselle. Ollakseen menestyksekäs vaihtoehto istuvalle presidentille on hänellä oltava kansaanmenevämpi vaihtoehto esitettävään. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan sitä.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Vanha ja uusi turpotapa tukkanuottasilla

Maailma on kovin turvattomalta tuntuva paikka nykyisin, myös meille eurooppalaisille. Parisenkymmentä vuotta kesti jokin kultainen aikakausi, jolloin kansallisvaltioiden väliset väkivaltaiset vastakkainasettelut edes mahdollisuutena tuntuivat ainakin meidän osaltamme jääneen taakse. Nyt ei enää tunnu siltä. Maailma on muuttunut monella muullakin tavalla, myös Suomen kohdalla. Käynnissä on kivuliaan oloinen itsetutkiskelu, jossa meidän pitäisi saada selville se, missä olemme ja mihin pyrimme. Karkeasti ottaen tähän kysymyksenasettelua haetaan vastausta joko siitä, miten asiat ennen olivat tai siitä, miten ne voisivat olla.

Karikatyyriin asti täydellinen esimerkki siitä, miten mikään ei saisi muuttua on päätoimittaja Tauno O. Mehtälän pääkirjoitus Vastavalkeassa. Siinä hän tyylilleen uskollisena, sekavasti ja lähtökohtaisesti virheellisiä väittämiä virheellisesti yhdistellen, kertoo Suomen joutuvan asioiden näin edetessä pian sotaan. Se johtuu hänen mukaansa monista asioista, mutta yhteistä niille kaikille oli se, että me itse vedämme sodan päällemme. Kun me toimimme väärin, tulee sota. Eli jos toimisimme oikein, ei tulisi sotaa. On siis vain meistä kiinni, että saammeko elää rauhassa. Tämä ajatuskulku on myös suomettumisen ajan perusajatus. Kun teemme, kuten Kekkonen sanoo, on meillä rauha. Jos emme tottele Kekkosta, rankaisee Neuvostoliitto tottelemattomuudesta sodalla. Synnin palkka on kuolema.

Mehtälän ja vähän miedomminkin asioita näin hahmottaneiden silmissä reaktiomme ovatkin aktioita. Kun olemme reagoineet muuttuneesen tilanteeseen omilla toimillamme, olemmekin syyllistyneet sodanlietsontaan. Rauhantahtoisuutta tuntuu olevan vain se, että hymy huulilla seuraa katseella tapahtumia ilmenkään värähtämättä. Kaikki liikahdukset tulkitaan yllytykseksi. Hieman kärjistäen tätä lähestymistapaa voisi verrata humalaisen kohtaamiseen julkisessa liikennevälineessä. Kaikki leikkivät, ettei mitään erikoista tapahtu, vaikka joku möykkää ties kuinka ja kaikki välttelevät viimeiseen asti katsekontaktia häirikön kanssa.

Turvallisuuspolitiikan tietämys ja ymmärtämys ovat myös hyvin heikkoja tänä päivänä. Kun ketään ei ole koko asia suuremmin viime vuosikymmeninä kiinnostanut, ovat erilaiset hitaat päätöksentekoprosessit ryömineet eteenpäin pitkiäkin matkoja ilman että kukaan on niihin suuremmin kiinnittänyt huomiota. Protestoivista puheenvuoroista huolimatta se on tapahtunut demokraattisesti. Yllättäen asiat ovat monelle tulleet, mutta se on ihan eri asia kuin epädemokraattisuus. Ja vaikka kuinka jokin asia tutnuu ikävätlä, ei sekään ole kovinkaan kummoinen argumentti turvallisuuspolitiikassa, jossa pienen maan vaihtoehtoina ovat usein rutto ja kolera.

Näissä sinällään varmasti ihan vilpitöntä huolta tihkuvissa puheenvuoroissa pilkahtaa myös mukana maaginen maailmankuva. Toki politiikassa, jossa sanat ovat tekoja, on sanomisilla merkityksensä reaalimaailman muutoksissa. Mutta silti nousee mieleen vanha suomalainen tapa olla kutsumatta karhua karhuksi, koska se pitää nimensä mainitsemista kutsuna. Venäjästä tai sen mahdollisista aikeista puhuminen kutsuu sitä kiinnittämään huomiomme meihin ja sitähän me emme missään nimessä halua. Siksi nyky-Venäjän olemuksesta ja aikeista puhuminen on ollut hankalaa. Viime aikoina on suorasanaisempiakin kannanottoja ollut, jotka kertovat siitä, että ymmärrys tilanteesta on olemassa. Mutta monelle nämä karut arviot tuntuvat näyttäytyvän karhun härnäämisenä. Siis jälleen ajatustapa suoraan suomettumisen aikakaudelta.

Toimivat yhteydet Venäjälle ovat meille kuitenkin äärimmäisen tärkeä asia. Tärkeämpää on kuitenkin on pystyä pitämään sikäläinen korruptio irti suomalaisen yhteiskunnan rakenteista. Jos kytkeytyminen Putinin vallan vertikaaliin on edellytys toimiville suhteille, niin ikävä kyllä se ei minusta ole kannattavaa. Kuitenkin monet tuntuvat pitävän juuri näitä nykyistä paljon likeisempiä ja kiinteämpiä suhteita rauhantahtoisuuden todellisena osoituksena.

En ole varma, että ymmärtävätkö läheisempiä suhteita kannattavat, miten tämän hetken Venäjällä poliittinen valta sanelee rahan vallalle mitä tehdä. Meillä vaikutussuunta kulkee enemmän toiseen suuntaan. Meillä onkin oikeusvaltio, toimiva yksityisyysomaisuudensuoja, vapaa media ja  markkinavetoinen talousjärjestelmä. Venäjällä nämä kaikki ovat vähintäänkin erittäin puutteellisia. He tosin sanoen pelaavat eri sääntöjen mukaan ja päästessään toimimaan tänne, pelaavat edelleen mahdollisimman pitkälle niiden mukaan. Venäjän taloudellisen vaikutusvallan lisääntyminen tarkoittaa tällä hetkellä myös sen poliittisen vaikutusvallan lisääntymistä. Eikä siinäkään nyt olisi mitään itsessään pahaa, jos Venäjä jakaisi samat arvot kuin me, mutta Putinin Venäjä edustaa hyvin toisenlaisia arvoja. Ne arvot vaikuttavat meihinkin, jos annamme sen tapahtua. Luontaisesti olisi Suomi kuitenkin kiinteästi osa Pietarin talousaluetta. Ikävä kyllä nykyinen poliittinen tilanne katkaisi lupaavan kehityksen siihen suuntaan.

Kun tarkastelee turvallisuuspoliittista keskustelua, niin erilaiset tavat hahmottaa syy-seuraus-suhteita ovat varsin selvästi nähtävissä. Osa on tällä perinteisellä ”tämä on ennen kaikkea meistä itsestämme kiinni” -linjalla, suurin osa tasapainoilee jossain välissä ja jotkut tuntuvat olevan valmiita toimimaan kuin voisimme täysin itsenäisesti päättää asemastamme ja suhteestamme toisiin maihin. Mukana on myös paitsi huomattava määrä uhriutumista ja turhaa herkkähipiäisyyttä, niin myös turhan kovaa sanankäyttöä. Kun vain jaksiasi itsekin muistaa aina sen, että lähes kaikki keskustelijat erilaisita kannoistaan huolimatta ajattelevat nimenomaan Suomen parasta. Selvää joka tapauksessa on, että yhtään mikään vaihtoehto ei tee asemaamme täysin selkeäksi ja turvalliseksi. Eri vaihtoehtojen todennäköisyyksillä tässä pelataan. Oikein pahalla vaihtotehdolla kannattaa pienempäänkin todennäköisyyteen reagoida.

Pienellä maalla ei hankalina aikoina ole kuin hyvin rajoitettu määrä vaihtoehtoja ja nekin usein järjestään huonoja tai huonompia. Tässä kohdassa tarvitsemme mielestäni kahta asiaa: suopeahenkistä, mutta moniarvoista keskustelua siitä, mitä olemme ja minne pyrimme sekä strategista kärsivällisyyttä itsetuhoisesti käyttäytyvän Venäjän vieressä. Kovat ajat voivat vaatia kovia ratkaisuja ja niitä ei pysty demokraattinen valtiojohto kunnolla tekemään ilman kansan tukea.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Äärioikeiston tilannekuva ja toimintasuunnitelma



Juhlassa juhlapuheen tehtävä on kohottaa tunnelmaa ja kertoa juhlijoille siitä, mikä heidän merkityksensä on. Hyvä juhlapuhe kuvaa asioita sellaisina, miten juhlayleisö on ne kokenut ja mihin heidän katseensa on nyt kiinnittynyt. Puran tässä Timo Hännikäisen pitämää juhlapuhetta ”Kansallismielisten järjestöjen tulevaisuudennäkymät” Suomen Sisun iltajuhlassa. Lainaukset puheesta kursiivilla.

Hännikäinen ei sinällään ole järjestön johtaja tai muuta vastaavaa, mutta kirjailijana ja Sarastus -lehden päätoimittajana hän lienee suuntautunut nimenomaan asioiden kuvaamiseen. Suomen Sisua johtaa perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen. Hännikäisen puheessa kuvattanee kuitenkin hyvin tiiviissä muodossa se, mitä suomalainen äärioikeisto ajattelee juuri nyt ja mihin se pyrkii. Puheen kolme keskeistä teema olivat maahanmuutosta syntyvä barbaria, nykyisen systeemin epäonnistuminen ja uuden yhteiskuntajärjestyksen tarpeellisuus sekä sen mahdollistavien toimien käynnistäminen. Puheesta on herättänyt huomiota kansanmurha-kohta, mutta vulgaariudestaan huolimatta se ei itse asiassa ole puheessa lainkaan se pelottavin asia.

Äärioikeisto ei ole enää marginaalinen huumoripläjäys Pekka Siitoinin tapaan, vaan hyvin monet asiat ovat sen puolella. Pakolaiskriisi, taloustilanne, kasvanut (ja kasvatettu) turvattomuuden tunne sekä autoritäärisen Venäjän aggressio ja sen antama tuki läntisen Euroopan äärivoimille ovat avanneet äärioikeistolle tilaisuuden nousta vakavasti otettavaksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Puolan ja Unkarin esimerkit osoittavat, että ne voivat nousta jopa valtaan. Siksi ajattelen, että meilläkin on edessämme vaaran vuosia, jolloin demokraattinen ja moniarvoinen yhteiskuntajärjestelmämme on uhattuna. Hännikäisen puhetta ei pidä ajatella vain yksittäisen ihmisen puheenvuorona, vaan heijastuksena siitä, miten ja mihin äärioikeisto tähtää. Suomen Sisulla on järjestönä perinne, aate ja organisaatio sekä runsaasti kyvykkyyttä. Sen jäseniä ja sympatiseeraajia toimii kansanedustajina ja muilla korkeilla paikoilla.

”Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kansallismielistä järjestötoimintaa kohtaan tunnetaan laajaa ruohonjuuritason kiinnostusta, ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin järjestöillä on resursseja tämän kiinnostuksen valjastamiseen. Ja avainroolissa on epäilemättä Suomen Sisu, tämänhetkisistä kansallismielisistä järjestöistä suurin ja dynaamisin.”

Puhe on otsikkonsa mukaisesti rohkea, muttei ikävä kyllä todellakaan täysin utopistinen kuvaus siitä, mihin suomalainen äärioikeisto nyt tähtää. Se ei ole enempää eikä vähempää kuin uusi yhteiskunta, jossa vanhan yhteiskunnan moniarvoisuus, ihmisten tasavertaisuuteen perustuva etiikka ja kansainvälisyys on pyyhitty heikkouksina pois.

Valkoisen ylivallan tarustoon on aina kuulunut se, miten jotkut toiset tullessaan pakottavat yhteiskunnan väkivaltaiseen anarkiaan, jossa erityisesti seksuaalinen turvallisuus on täysin mennyttä. Hännikäinen kuvaa juuri tätä samaa kauhunäkymää, joka on esitetty väistämättömänä kohta 50 vuotta. Nyt sillä on on toki pakolaiskriisin takia enemmän uskottavuutta kuin on ollut ehkä ikinä. Ikäviä asioita tapahtuu, mutta ei tietenkään siinä käsittämättömässä mittakaavassa mitä Hännikäinen juhlayleisölle esittää.

”2016 voi olla vuosi, jona Eurooppa astuu syvemmälle kaaokseen, siihen veriseen jokeen josta Enoch Powell melkein 50 vuotta sitten varoitteli.”

”Pariisin marraskuiset terrori-iskut, Kölnin uudenvuodenyön joukkoahdistelut ja Suomen lisääntyneet raiskaus- ja pahoinpitelytapaukset eivät ole sinänsä tavattomia, sillä islamilaista terrorismia ja maahanmuuttajien seksuaalirikoksia on esiintynyt rajatummassa mittakaavassa jo pitkään.”

Mielenkiintoista on myös Hännikäisen kuvaama kokemus siitä, miten ääripäässä nykyinen, hyvin liberaali ja erittäin vahvat ja vakaat kansalaisoikeudet omaava yhteiskunta näyttäytyy sortajana. Sitä toki on vaikea juuri nyt osoittaa, vaikka sitä kovasti yritetäänkin.

”Monikulttuurinen valtio on tehoton ja turvaton kyhäelmä, jota voidaan aikansa hallita pakkokeinoin ja propagandalla, mutta taloudellisen vararikon tullessa nämäkään menetelmät eivät enää auta.”

Tästä käy selvästi ilmi, että sisulainen tapa nähdä maailma sisältää sen ajatuksen, että nykyisenkaltainen yhteiskunta on romahtamassa. Ennen tätä romahdusta se ottaa heidän näkemyksensä mukaan manipuloinnin ja sorron keinovalikoimaansa. Tämä on sinällään taitavaa retoriikkaa, kun nyt kehotetaan nousemaan nyt systeemiä vastaan, joka tulevaisuudessa muodostuu sortavaksi.

Suurinta kohua puheessa herätti Hännikäisen esiin nostama keinovalikoima maahanmuuttajista eroon pääsemiseen. Muotoilun on (tahallisen) hämärä, mutta en minä tuosta kappaleesta ainakaan lähimmäisenrakkautta tai edes yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon kunnioitusta löydä. Joka tapauksessa se väittää, että nykyisten toimijoiden esiin nostamat ratkaisut eivät tule riittämään, vaan vaaditaan äärimmäisempiä toimia.

”Sen ohella olisi pyrittävä laajamittaiseen sopeutumattomien siirtolaisten maastamuuttoon, siis palauttamiseen väkisin. Keinoja tähän on toki olemassa, sosiaalipoliittisista ratkaisuista ja rahallisista muuttokannustimista aina kansanmurhaan. Mutta tehokkaat toimenpiteet olisivat niin kalliita, kipeitä tai moraalisesti paheksuttuja, että harva puolue rohkenisi ryhtyä ajamaan moisia. Yksi poliittisen kulttuurimme paradokseista sisältyykin siihen, että ne puolueet, joita lehdistö nimittää ”ääripuolueiksi” tai ”äärioikeistoksi” eivät todellisuudessa ole riittävän äärimmäisiä.”

Hännikäinen näkee tilanteen aiheuttamana myönteisenä merkkinä eri valtioiden käynnistämän rajavalvonnan. Tämä kertoo sen ajatuksen vaalimisesta, että kansallisvaltioiden kuuluukin olla toisistaan tehokkaasti eristettyjä. Yleensä tällainen eristyksen näkeminen rakentavana voimana liittyy siihen, että jonkun maan yhteiskuntajärjestys ei kestä ulkopuolisia vaikutteita, kuten demokratiaa, ihmisoikeuksia, kansalaisyhteiskuntaa ja oikeusvaltiota. Näiden varalta maailman enemmän tai vähemmän autoritääriset maat rakentavat rajakontrollejaan, joiden avulla on mahdollista pitää epätoivottuja vaikutteita poissa.

”Toisaalta viime kuukausina on nähty myös myönteisiä merkkejä. Kuin jonkinlaisen dominoefektin seurauksena Euroopan maa toisensa jälkeen on kiristänyt rajavalvontaansa.”

Hännikäinen kuitenkin maalaa tulevaisuudenkuvaa, jossa maahanmuuttajat väistämättä hapertavat uudet asuinmaansa, vaikka Eurooppa hänen uskonsa mukaan nostaakin pian muurit rajoilleen. Tämä nykyisenkaltaisen yhteiskunnan väistämätön tuho on Hännikäisen kuvauksessa keskeinen peruste hänen esittämälleen toiminnalle. Vaikka Hännikäinen ei sitä suoraan sano, niin eihän valtaa ikinä anneta, se aina otetaan. Hänen kuvaamansa toiminta tähtää nimenomaan siihen, että kun yhteiskuntajärjestys heikentyy, on äärioikeisto valmiina ottamaan tilanteen johtoonsa. Sitä voisi kutsua ihan hyvällä syyllä valmistautumiseksi vallankumoukseen.

”Mutta on selvää, että olemme siirtyneet vaiheeseen jossa perinteiset parlamentaariset keinot eivät enää yksin riitä. Taistelu identiteettimme jatkuvuudesta käydään sekä kabineteissa että kaduilla. On syntynyt haaste, johon kansallismielisten järjestöjen on tartuttava.”

Hännikäinen kehuu katupartioita ja Soldiers of Odinia sekä 612-mielenosoitusta, joissa kaikissa on mukana uusnatseja, mutta silti vetää rajaa siihen suuntaan. Tämä lienee ainakin osaksi Hännikäisen halua normalisoida oma äärilaitaan kuuluva poliittinen vakausmus esittämällä, että vieläkin äärimmäisempiä on. Samalla Hännikäinen käyttää mielikuvaa uusnatseista kontrastina, joka korostaa Suomen Sisun tavallisuutta ja kunnollisuutta. Kysymys voi myös olla ihan perinteisestä kilpailusta kannattajista. Suomen Vastarintaliike on kieltämättä juuri Hännikäisen kuvaamien fanaatikkojen ryhmä, mutta sen peitejärjestö Soldiers of Odin taas pyrkii esiintymään tavallisten ihmisten toimintana. Vaikka onkin hyvin tarkka siitä, ettei tee yhteistyötä järjestön kanssa, jonka toiminnassa on Israel-myönteinen juonne...

”Uusnatsiryhmien kaltaiset ääriliikkeet kaipaavat fanaattisia poliittisia sotilaita, jotka uhraavat elämänsä järjestön puolesta. Meidän tulee puolestamme luoda tavallisille suomalaisille mielekkään elämän puitteet. Se ei onnistu, jos jäämme pelkäksi perinneyhdistykseksi tai keskustelukerhoksi. Siksi toimintastrategian tulee keskittyä kaikkeen sellaiseen aktiviteettiin, joka luo uudenlaista yhteisöllisyyttä ja valmistaa kohtaamaan tulevat vaarat ja vaikeudet.”

Hännikäinen luettelee joukon toimia, joista näkee selvästi Sisussa vallitsevan kaaderiajattelun. Hännikäisen kuvaama toiminta on tuttua vallankumouksellisista järjestöistä läpi historian: valistunut, varautunut ja kouluttautunut etujoukko on valmis, kun tilaisuus vallan ottamiseen koittaa.

”Kaikentyyppinen fyysisen kunnon ja itsepuolustuskyvyn lisäämiseen tähtäävä valmennus on tietenkin tärkeää. On syytä järjestää kursseja, joissa opetetaan vaikkapa kamppailulajeja ja aseenkäsittelyä. Tällä hetkellä nousussa oleva katupartiointi on sekin toimintamuoto, joka tuo ihmisiä yhteen ja lisää heidän vastuuntuntoaan omasta asuinympäristöstä. Sisulla on myös resursseja kouluttaa partiointiin osallistuvat asianmukaisesti, ja siten välttää epämääräisen aineksen eksyminen mukaan ja sortuminen laittomuuksiin. Lisäksi suosittelen painokkaasti eräretkien järjestämistä ja erätaitojen opettamista. Paitsi että ne lujittavat kosketusta suomalaiseen luontoon, kulttuurimme juureen, ne lisäävät sellaista yksilö- ja pienryhmätason autonomiaa, jota on nykyään tapana kutsua elämänhallinnaksi.”

Uusnatsien Pohjoismainen Vastarintaliike puolestaan määrittelee tavoitteensa näin: ”Suomen Vastarintaliike kasvattaa yhteiskunnallisesti tiedostavia sekä liikunnallisia aktivisteja. Kaikki toimintamme tähtää lopulta pohjoismaiseen vallankumoukseen sekä oikeudenmukaisen, turvallisen ja voimakkaan yhteiskunnan rakentamiseen.”

Kun sekä menetelmien että tavoitteiden kohdalla kyse on enemmänkin aste-eroista, tulee väkisinkin mieleen Suomen kommunistisen puolueen kahtiajako, jossa enemmistöläiset ja vähemmistöläiset kamppailivat siitä, kumpi on se sosialismin rakentamisen tärkeämpi etujoukko. Sisulaiset ja Vastarintaliike havittelevat kumpikin konservatiivista ja autoritääristä yhteiskuntaa, vaikka aatteen jyrkkyydessä ja asian ajamisen keinoissa onkin eronsa.

Yksi asia, jota Hännikäisen maailman myllerryksiä muuten korostavasta puheesta ei löydy, on Venäjä. Ylipäätään Hännikäinen ei juuri tapahtumien taustoista tai syistä juuri puhu. Mutta se, että Venäjä ei ole edes rivien välissä läsnä on hyvin mielenkiintoista. Syytä tähän ei tietenkään voi tietää varmasti kuin Hännikäinen itse, mutta valistuneen arvauksen syistä tähän kuitenkin kirjaan. Ensinnäkin nykyinen Venäjä edustaa juuri sitä samaa arvokonservatiivista ja kansallisvaltioiden merkitystä korostavaa linjaa kuin Suomen Sisu. Eikä Venäjän oikeusvaltion tai kansalaisyhteiskunnan puutteitakaan varmasti Sisun piirissä kritisoida, mutta Putinin voimakas johtajuus kerännee ihailevia katseita. Historiallisista syistä suomalaisessa äärioikeistossa ei kuitenkaan ole mitenkään päin sopivaa ihannoida Venäjää missään suhteessa. Kun ei voi hyviä asioita sanoa, eikä ole pahaa sanottavaa, pitää olla hiljaa. Sisulaisten aateveljet ympäri Eurooppaa sen sijaan ovat omaksuneet hyvin avoimesti pro-putinilaisen asenteen.

Näin puhui siis Timo Hännikäinen ja jos hänen sanoihinsa on uskomista, on meillä tässä käsissämme taho, joka pyrkii organisoitumaan niin vahvaksi voimaksi, että se saa muutettua nykyistä yhteiskuntajärjestystämme hyvin radikaalisti. Jos pitää nykyistä järjestystä oikeansuuntaisena ja esitettyä vääränä, voi tässä puheessa maalatut näkymät tulkita hyvinkin sisäisen turvallisuuden uhiksi. Mutta sananvapautta ja ihmisoikeuksia kunnioittavassa maassa saavat vapaasti touhuta myös ne, jotka näitä perusoikeuksia tahtovat rajoittaa. Mutta toki meidän muiden on hyvä tiedostaa mitä he haluavat ja miten he siihen pyrkivät.

”Ylipäätään kaikki, mikä vähentää ihmisten riippuvuutta vallitsevista instituutioista ja kannustaa heitä kehittämään yhdessä omiaan, on hyvästä.”



sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Disinformaation kentällä tapahtuu

Yksi tapa tarkastella Venäjän nykyhallinnon Suomeen suuntaamaa informaatiovaikuttamista on tarkastella mitä asioita herra Johan Bäckman pitää esillä. Bäckman työskentelee suoraan Venäjän presidentinhallinnon alaisessa tutkimuslaitoksessa RISIssä, jota johtaa Venäjän ulkomaantiedustelun palveluksessa uransa tehnyt kenraaliluutnantti Leonid Rešetnikov. Kysymys on siis vakavasti otettavasta toimijasta, jonka tavoitteiden pääpaino tuskin kuitenkaan on tutkimuksen puolella.

Bäckmanin toiminnan pääpaino lienee kuitenkin Venäjällä, jossa hän on jo vuosia kiertänyt puhumassa siitä, miten Suomessa rikotaan törkeästi erityisesti venäläisten ihmisoikeuksia ja miten länsi uhkaa Venäjää aggressiivisesti niin kovin monin tavoin. Vaikka meidän näkökulmastamme hänen puheensa siellä vaikuttavat mielettömiltä, niin kannattaa miettiä, että jos joku venäläinen, korkeasti koulutettu ihminen kertoisi Venäjästä ihan ihmeellisiäkin asioita, niin olisimme ikävän valmiita niitä uskomaan. Joka tapauksessa Bäckmanin puheet on otettava vakavasti siinä mielessä, että ne kertovat siitä, mitä hänen työnantajansa ajattelee olevan oma etunsa.

Bäckman on julki tulleiden tietojen mukaan poliisitutkinnan kohteena. Samasta asiasta tutkitaan myös MV-lehteä ja muita vihavalhesivustoja pyörittävää Ilja Janitskinia. Vielä ei tiedetä, tutkitaanko heitä vain samasta asiasta vai liittyykö tapahtumien kulkuun näiden kahden toimijan yhteistyötä.

Toistakymmentä vuotta vanhan oikeuden päätöksen esiin kaivaminen edellyttää joko hyvin ammattimaista tiedonhankintaresurssia tai melkoista sattumaa. Itselläni nousi mieleen Heidi Hautalaa vastaan aikanaan toteutettu informaatiokampanja, jossa sosiaalisen median ja oikeuden päätösten avulla horjutettiin hänen asemaansa hyvin onnistuneesti. Eikä silloin ollut tukena edes MV-lehden kaltaista välinettä.

Tämän vuoden puolella on Bäckman aktivoitunut levittämään sosiaalisessa mediassa MV-lehden linkkejä ja ylistämään sitä omassa blogissaan. Bäckmanin mielestä Janitskin on tärkeä tekijä vastustamaan ”valtamedian” valheita. Voihan syynä tähän toki olla yksinkertaisesti myös se, että Bäckman on löytänyt MV-lehdestä kansaan menevän äänitorven, joka lietsoo juuri hänen haluamiaan asioita. Bäckmanin oma uskottavuus kun ei onneksi kovin korkealla Suomessa ole.


Kuvakaappaus Johan Bäckmanin blogista.

Näitä kahta yhdistävä asia on journalismin vihaaminen. Se mistä he puhuvat ”valtamediana” on siis journalismin periaatteista kiinnipitävä media. Sekä Janitskin että Bäckman ovat ilmaisseet suuren vastenmielisyytensa päätoimittajien kannanottoon valemedioita ja vihapuhetta vastaan. Toki kun he kumpikin ovat juuri niiden kahden asia rautaisia ammattilaisia, niin vastaan on toki sanottava. Bäckmanille journalismi on vihollinen, koska se kertoo eri näkökulmia ja etsii hellittämättä totuutta. Hän kun tarvitsee ihmisten uskoa valheisiin. Janitskinille journalismi lienee enemmän välineellinen vihollinen. Hänen mustavalkoinen maailmansa tarvitsee vihollisen ja media on siitä kätevä, että samalla tämä vastakkainasettelu perustelee hänen medioidensa kaikenlaatuisen tasottomuuden.

Samaan aikaan kun Bäckman on omissa toimissaan pitänyt MV-lehteä yhä enemmän esillä erittäin positiiivisessa valossa, on MV-lehti ja Ilja Janitskin puolestaan myös muokkaamassa toimintaansa. MV:lle sosiaalinen media on ehdottoman tärkeä asia, jota ilman se ei pärjää. Siksi Janitskinin ilmoittama päätös siirtää toimintansa painospistettä Facebookista VKontakteen on yllättävää.


Kuvakaappaus MV-lehden sivuilta.

VKontakte on Venäjän Facebook, joka on siellä se kaikkein tärkein sosiaalisen median väline, mutta venäjänkielisen maailman ulkopuolella sillä on hyvin vähän merkitystä. Se on tällä hetkellä Venäjän valtion hallussa, kun sen perustaja pakotettiin luopumaan palvelustaan.

Perusteeksi siirrolle Janitskin nimeää pelon siitä, että Facebook on mahdollisesti sulkemassa MV:n sivuja. Tämän pelon takana lienee Facebookin panostus vihapuheen kitkemiseen palvelusta. Tämän uuden linjan sai muuten tuta jo toinen johtava suomalainen disinformaatikko Janus Putkonen, kun hänen henkilökohtainen FB-tilinsä jäädytettiin muutamaksi päiväksi ja hänen johtamansa ”tietotoimiston” FB-sivu suljettiin kokonaan. Liekö tämä Venäjän propagandatuutti, jota Bäckman myös on ollut mukana perustamassa, jostain syystä erityisen iholle tuleva esimerkki.

Kuvakaappaus Janus Putkosen FB-päivityksestä

Joka tapauksessa painopisteen siirtäminen niin läpivenäläiselle alustalle on iso liike ja kovin helppo on ajatella, että taustalla on muutakin kuin pelkkä pelko FB:n toimista. MV-lehden ilmoitustulot ovat kampanjoiden ansiosta tippuneet ja nyt poliisi tutkii, että on sen rahankeräys laillista toimintaa. Jos tuloja ei saa, ilmoittajilta eikä lukijoilta, niin oikea bisnesmies kyllä lopettaa bisneksen. Ellei sitten ole muita tuloja.
Kuvakaappaus MV-lehden sivuilta. 

VKontaktessa ei liene tosiaan pelkoa toiminnan rajoittamisesta, sillä Bäckmanin kauniit kehut kertovat Venäjän hallinnon pitävän Janitskinin toimintaa heille hyvin suotuisana. Samalla saadaan suomalaisia käyttäjiä VKontaktelle ja näin kosketuspintaa ja yhteystietoja heihin. Venäjän turvallisuuspalveluilla on nykyään varmasti rajoittamaton pääsy VKontakten systeemeihin. Janitskin on muuten myös tällä hetkellä tutkinnan alla jopa kahden miljoonan suomalaisten henkilötietojen keräämisestä.

Samaan asiaan kytkeytyvä poliisitutkinta, yhteinen vihollinen, Bäckmanin ylistykset ja Janitskinin siirtyminen Venäjän valtion hallitseman some-palvelujen käyttämiseen voivat kaikki olla vain yhtä aikaa tapahtuneita asioita. Tai ne voi tulkita merkeiksi siitä, että kaksi suurta disinformaatikkoa on saattanut löytää yhteisen sävelen. Kumpikin tietää mitä haluaa. Bäckman ja hänen työnantajansa haluaa päästä käsiksi Suomen henkiseen ilmapiiriin ja Janitskin haluaa rikastua. Ehkä nämä halut on sovitettu nyt yhteen. Aika näyttää.


torstai 3. maaliskuuta 2016

Soldiers of Odin on uusnatsiliikkeen peitejärjestö


Hahmottelin karkean kuvion siitä, mitä poliittisia ulottuvuuksia Soldiers of Odiniin liittyy.

Huom Obs! Tekstissä olevien linkkien takana lisätietoja tässä mainituista asioista.

Kohua herättänyt ja kovaa vauhtia kansainvälistyvä Soldiers of Odin -järjestön tausta on pohjoismaisessa uusnatsiliikkeessä. Vaikka SoO esittäytyy kansalaisten turvallisuuden edistäjänä, on se käytännössä uusnatsien Suomen Vastarintaliikkeen peitejärjestö. Sen avulla värvätään ja radikalisoidaan jäseniä. Järjestön nimikin on osa kansainvälistä valkoista valtaa ajavien ääriliikkeiden kuvastoa. Kuten kiihkeämmissä vakaumusryhmissä usein, on myös Soldiers of Odinin yhteydessä tapahtunut sirpaloitumista erilaisten poliittisten näkemysten takia.

SVL on poikkeus marginaalisten poliittisten ryhmien joukossa, joiden jäsenistö on yleensä vaarallista lähinnä itselleen. SVL on osa pohjoismaista uusnatsiliikettä ja sen toiminta on suunnitelmallista, pitkäjänteistä ja taitavaa. Sisäministeriön tilannekatsaus vuonna 2013 kuvasi SVL:a näin:  "Tästä huolimatta SVL on organisoituna, demokratianvastaisena ja militanttina liikkeenä potentiaalisesti vaarallinen."

Hyvä kuva järjestön kyvystä käsitellä asioita saatiin, kun sen keskustelufoorumin sisällöt hakkeroitiin pari vuotta sitten. Aineistoista kävi vastaansanomattomasti ilmi, että SVL on keskitetysti johdettu ja poliittisesti taitava organisaatio, joka ottaa myös informaatioturvallisuuden tosissaan. Foorumilla ei nimittäin saanut pukahtaa mitään ”aktivismista” eli laittomasta toiminnasta.

SVL:n johtaja Juuso Tahvanainen toteaa hakkeroiduissa keskusteluissa muun muassa seuraavaa:
"Suomi on pieni maa, eikä täällä välttämättä ole tarvittavaa määrää kansallissosialistisia fanaatikkoja rekrytoitavaksi. Siksi on rekrytoitava kehityskelpoisia kansallismielisiä ja radikalisoitava heidät askel askeleelta."

Juuri tästä on kyse Soldiers of Odinissa. Tällä hetkellä on Suomessa ja muuallakin Euroopassa runsaasti epävarmuutta ja pelkoa. Taloudellinen tilanne on huono, pakolaiskriisi ahdistaa, Euroopassa soditaan ja sosiaaliset ongelmat kasvavat. Ahdinko on kasvanut jo useamman vuoden, vaikka siitä ei olekaan haluttu puhua. Ei mikään ihme, että moni miettii miten toimia oman itsensä, perheensä ja yhteisönsä hyväksi. Nuorten miesten radikalisoiminen uskomaan väkivaltaan taistelussa hyvän puolesta pahaa vastaan on maailman vanhimpia ja aina toistuvia tarinoita.

Tähän markkinarakoon on SVL iskenyt Soldiers of Odinilla ja siitä näyttää tulevan myös menestyksellinen vientituote. Esimerkiksi Virossa on kuitenkin paremmin ymmärretty tällaisten ryhmittymien aiheuttama vaara sisäiselle turvallisuudelle. Jos kysymyksessä olisi normisohlaus, ei laajempaa vaaraa olisi. SoO:ssa on kuitenkin kyse häikäilemättömän ja osaavan poliittisen ääriliikkeen toiminnasta sille hyvin suotuisissa olosuhteissa. Tässä maailmanajassa niin moni uskomattomalta tuntuva asia on muuttunut mahdolliseksi, että jopa uusnatsiryhmittymän levittäytyminen valtakunnallisesti merkittäväksi toimijaksi tuntuu mahdolliselta.

Jotain kertoo sekin, että SVL ei käsittele lainkaan Soldiers of Odinia omilla sivuillaan. Ainakaan niin, että Google sitä löytäisi. Jos järjestöjen välillä ei olisi yhteyttä, olisi SoO mitä luonnollisin kiinnostuksen kohde rasistisella ja maahanmuuttovastaisella sivustolla. SoO:a pyritään pitämään puhtaana ja helposti lähestyttävänä, jotta ”kehityskelpoiset kansallismieliset” eivät säikähtäisi. Ihan kokonaan SoO:n väen natsisympatioita ei ole onnistuttu peittämään.

SoO on organisoitu emojärjestönsä tapaan alueellisiin ryhmiin. Toiminta on muuttunut niin laajaksi, että järjestössä on täytynyt ottaa käyttöön piirijako, jossa esimerkiksi Joensuu johtaa kuuden kaupungin jaosten toimintaa Itä-Suomessa.



Tästä minun FB-seinälläni julkaisusta toimintakertomuksesta käy hyvin ilmi SoO:n toiminnan järjestäytyneisyys ja sisäinen raportointi. Se taas kertoo siitä, että organisaatiolla on johto ja toimintaohjeet. Samasta kertoo myös järjestön voimakas kansainvälinen levittäytyminen. 

SoO:n toiminnasta nousevat väistämättä mieleen vastarintaliikkeet eri ajoissa ja paikoissa. Sorretuksi itsensä kokenut väestönosa järjestää itse palveluja, joita se ei koe yhteiskunnalta saavansa. Esimerkiksi PKK Turkissa ja Hamas Israelissa toimivat aseellisen taistelun ohella juuri näillä keinoin. Niiden tavoitteena, kuten varmaan täälläkin, on rakentaa luottamusta ja kannatusta väestön keskuudessa. Sitä tarvitaan, kun halutaan edistää omia poliittisia pyrkimyksiä. Kun pyritään kumoamaan vallitseva valta, on aina ja kaikkialla siihen liittynyt yhteiskunnan väkivaltamonopolin murtaminen, josta tässä katupartioinnissakin on kyse. Reilun vuoden päästä ovat kunnallisvaalit, saa nähdä miten SoO niihin reagoi. Tällä hetkellä uusnatseilla ei ole uskottavaa poliittista siipeä kuin perussuomalaisten sisällä. Joka tapauksessa järjestöllä on selvästi yhdessä sovittu linja pyrkiä nousemaan tunnustetuksi osaksi yhteiskunnallista koneistoa. Toivottavasti niin ei pääse missään käymään. Ei tarvita kummoista tapaamista, kun SoO on valmis julistamaan "neuvotelleensa" ja "sopineensa" asioita viranomaisten tai poliitikkojen kanssa.

Pohjoismaista uusnatsiliikettä johtavalla Nordiska motståndsrörelsensilla on läheiset suhteet venäläiseen veljesjärjestöön RID:n. Onpa sieltä saatu rahalahjoituksiakin toimintaan. Vaikka RID on periaatteessa oppositioryhmä, on sen toiminta sen laatuista ja laajuista että se ei toimisi ilman hallituksen myötämieltä.

Tämä nimellisten asemien ristiriita on tuttua monesta muustakin yhteydestä venäläisessä politiikassa. Duumassa ei lasketa olevan yhtään aidosti oppositiohenkistä puoluetta, vaan ne kaikki ovat osa Putinin ohjaamaa demokratianäytelmää. Oikea oppositio on niin ahdistettu ja hajallaan, että mikä tahansa oikeasti toimiva poliittinen järjestö on käytännössä hallituksen suojeluksessa.

Venäjän valtion voimakkaasti medioissaan toistama narratiivi on, että pakolaiskriisi syöksee Euroopan barbariaan. Tähän asetelmaan SoO sopii täydellisesti. Se esitetään voimana, joka ottaa vallan haltuunsa, kun järjestäytynyt yhteiskunta ei siihen pysty. Toisaalta Venäjä ajaa sotatoimillaan Syyriassa ihmisiä liikkeelle ja toisaalta tukee maahanmuuttovastaisia voimia läntisessä Europassa. Putinin Venäjän tiiviit suhteet eurooppalaiseen äärioikeistoon ovatkin hyvin dokumentoitu tosiasia.

Tukea järjestölle tulee myös kotimaasta. Juutalaisvastaisesta kirjoittelusta sakkorangaistuksen saanut toimitusjohtaja Juha Kärkkäinen on yhteistyössä Suomen Vastarintaliikkeen kanssa. Yhteistyön näkyvä osuus on Kärkkäisen tavaratalojen entinen mainoslehti Magneettimedia, joka on tällä hetkellä käytännössä SVL:n julkaisu. Sen jäsenet jakavat kesäisin paperiversiota kaduilla. Magneettimedian sisältö on nykyisin yhdistelmä enemmän ja vähemmän väkivaltaista hörhöilyä: holokaustin kieltämistä, juutalaisten salaliittoja, ”vaihtoehtoisia” näkemyksiä lääketieteestä, ilmastonmuutoksen kieltämistä.  Merkittävän omaisuuden luonut Kärkkäinen käyttää näin varojaan tukeakseen oikeaksi katsomaansa poliittista toimintaa.

Pelkistävänä yhteenvetona voi siis sanoa, että Soldiers of Odin on harhautunutta halua vastata epävarmaan aikaan ja siihen mukaan lähtevät tukevat tietoisesti tai tiedostamattaan pohjoismaista uusnatsiliikettä ja sen kanssa liittoutunutta Putinin hallintoa. Saa olla uusnatsi ja saa tukea Putinia, mutta tehtäköön se avoimesti ja lainkuuliaisesti.

Lisäys 4.3. klo 15.10
Sosiaalisessa mediassa on kritisoitu heikkoa näyttöä SVL:n ja SoO:n yhteistoiminnassa. Tuo osa ketjua olisi tosiaan pitänyt kattaa paremmin. Näissä kun kyse on hyvin pitkälti aihetodisteista, niin niitä pitäisi sitten olla mieluummin nippu. Tässä jotain:

SoO on niin hyvin tehty, että en suoraan sanottuna usko, että julkisuudessa esiintyneet olisivat pystyneet nähdyllä tasolla organisoimaan ja kehittämään toimintaa. Taustalla on enemmän osaamista ja ymmärrystä. Kuten myös kansainvälisiä yhteyksiä äärioikeiston maailmassa. Vaikuttaa SVL:n osaamiselta, jota tuskin annettaisiin käyttöön, jos ei itse oltaisi mukana tekemässä asiaa.

Toinen asia liittyy SVL:n autoritääriseen organisaatioon. Paikallispomot eivät ihan itsekseen ja huvikseen ala näitä tällaisia väsäämään. Aloite on saattanut tulla sieltä, mutta kun homma laajeni, on asia ihan eri. SoO täyttää lisäksi täydellisesti ne ehdot, joita SVL:n keskuudessa oli onnistuneelle rekrytoinnille asetettu. Olisi vaikea kuvitella, että tällaisen tilaisuuden annettaisiin lipua pois.

Kun kansallissosialisti perustaa ja johtaa yhteiskunnalliseen toimintaan suunnatun järjestöä, ei se taatusti ole vapaa kansallissosialismista. Kansallissosialismi on niin kokonaisvaltainen aate, että se on väkisinkin mukana SoO:ssa. Ja jos se on mukana, on mukana myös SVL.

Tässä vielä SoO:n johtaja Mika Ranta itse asiasta kuultuna ja ei tämä nyt ainakaan minua vakuuta, että järjestöt olisivat erillisiä.

Edit: 4.3. klo 18.30 Lisäsin lähdelinkkejä.

Lisäys 4.3. klo 21.45 Kommentissa joku välitti tiedon videosta jossa SoO:n videolla esiintyy SVL:n merkki ja muita asioita. Kansainväliseen levitykseen tehty video on laadukas ja sen sisältämät asiat on sinne varmasti huolellisesti miettien sijoitettu. Tämä video kertoo omalta osaltaan SoO:n ja SVL:n kiinteästä yhteydestä.
Lisäys 5.3. klo 17.00 Edellä mainittu video on poistettu, mutta tallessa toki. Pupu meni natsilla pöksyyn.
Lisäys 13.3. klo 11.40: Soldiers of Odin irtisanoutuu yhteistyöstä Finnish Defense Leaguen kanssa, koska sen katsotaan olevan sionistinen järjestö. Jos SoO olisi väittämänsä mukaisesti tavallisten ihmisten järjestö, niin se tuskin pillastuisi FDL:n toiminnassa olevasta pro-Israel-juonteesta. Sen sijaan antisemitistiselle kansallissosialistisella moinen sympatia on sietämätöntä.
Lisäys 16.3. klo 17.20: Juttu SoO_n suljetun FB-ryhmän paljastamista tiedoista: Soldiers of Odinin johdon salaiset Facebook-viestit: Aseita, natsitunnuksia, kytkös MV-lehteen