Äärioikeiston tilannekuva ja toimintasuunnitelma

Juhlassa juhlapuheen tehtävä on kohottaa tunnelmaa ja kertoa juhlijoille siitä, mikä heidän merkityksensä on. Hyvä juhlapuhe kuvaa asioita sellaisina, miten juhlayleisö on ne kokenut ja mihin heidän katseensa on nyt kiinnittynyt. Puran tässä Timo Hännikäisen pitämää juhlapuhetta ”Kansallismielisten järjestöjen tulevaisuudennäkymät” Suomen Sisun iltajuhlassa. Lainaukset puheesta kursiivilla.

Hännikäinen ei sinällään ole järjestön johtaja tai muuta vastaavaa, mutta kirjailijana ja Sarastus -lehden päätoimittajana hän lienee suuntautunut nimenomaan asioiden kuvaamiseen. Suomen Sisua johtaa perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen. Hännikäisen puheessa kuvattanee kuitenkin hyvin tiiviissä muodossa se, mitä suomalainen äärioikeisto ajattelee juuri nyt ja mihin se pyrkii. Puheen kolme keskeistä teema olivat maahanmuutosta syntyvä barbaria, nykyisen systeemin epäonnistuminen ja uuden yhteiskuntajärjestyksen tarpeellisuus sekä sen mahdollistavien toimien käynnistäminen. Puheesta on herättänyt huomiota kansanmurha-kohta, mutta vulgaariudestaan huolimatta se ei itse asiassa ole puheessa lainkaan se pelottavin asia.

Äärioikeisto ei ole enää marginaalinen huumoripläjäys Pekka Siitoinin tapaan, vaan hyvin monet asiat ovat sen puolella. Pakolaiskriisi, taloustilanne, kasvanut (ja kasvatettu) turvattomuuden tunne sekä autoritäärisen Venäjän aggressio ja sen antama tuki läntisen Euroopan äärivoimille ovat avanneet äärioikeistolle tilaisuuden nousta vakavasti otettavaksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Puolan ja Unkarin esimerkit osoittavat, että ne voivat nousta jopa valtaan. Siksi ajattelen, että meilläkin on edessämme vaaran vuosia, jolloin demokraattinen ja moniarvoinen yhteiskuntajärjestelmämme on uhattuna. Hännikäisen puhetta ei pidä ajatella vain yksittäisen ihmisen puheenvuorona, vaan heijastuksena siitä, miten ja mihin äärioikeisto tähtää. Suomen Sisulla on järjestönä perinne, aate ja organisaatio sekä runsaasti kyvykkyyttä. Sen jäseniä ja sympatiseeraajia toimii kansanedustajina ja muilla korkeilla paikoilla.

”Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kansallismielistä järjestötoimintaa kohtaan tunnetaan laajaa ruohonjuuritason kiinnostusta, ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin järjestöillä on resursseja tämän kiinnostuksen valjastamiseen. Ja avainroolissa on epäilemättä Suomen Sisu, tämänhetkisistä kansallismielisistä järjestöistä suurin ja dynaamisin.”

Puhe on otsikkonsa mukaisesti rohkea, muttei ikävä kyllä todellakaan täysin utopistinen kuvaus siitä, mihin suomalainen äärioikeisto nyt tähtää. Se ei ole enempää eikä vähempää kuin uusi yhteiskunta, jossa vanhan yhteiskunnan moniarvoisuus, ihmisten tasavertaisuuteen perustuva etiikka ja kansainvälisyys on pyyhitty heikkouksina pois.

Valkoisen ylivallan tarustoon on aina kuulunut se, miten jotkut toiset tullessaan pakottavat yhteiskunnan väkivaltaiseen anarkiaan, jossa erityisesti seksuaalinen turvallisuus on täysin mennyttä. Hännikäinen kuvaa juuri tätä samaa kauhunäkymää, joka on esitetty väistämättömänä kohta 50 vuotta. Nyt sillä on on toki pakolaiskriisin takia enemmän uskottavuutta kuin on ollut ehkä ikinä. Ikäviä asioita tapahtuu, mutta ei tietenkään siinä käsittämättömässä mittakaavassa mitä Hännikäinen juhlayleisölle esittää.

”2016 voi olla vuosi, jona Eurooppa astuu syvemmälle kaaokseen, siihen veriseen jokeen josta Enoch Powell melkein 50 vuotta sitten varoitteli.”

”Pariisin marraskuiset terrori-iskut, Kölnin uudenvuodenyön joukkoahdistelut ja Suomen lisääntyneet raiskaus- ja pahoinpitelytapaukset eivät ole sinänsä tavattomia, sillä islamilaista terrorismia ja maahanmuuttajien seksuaalirikoksia on esiintynyt rajatummassa mittakaavassa jo pitkään.”

Mielenkiintoista on myös Hännikäisen kuvaama kokemus siitä, miten ääripäässä nykyinen, hyvin liberaali ja erittäin vahvat ja vakaat kansalaisoikeudet omaava yhteiskunta näyttäytyy sortajana. Sitä toki on vaikea juuri nyt osoittaa, vaikka sitä kovasti yritetäänkin.

”Monikulttuurinen valtio on tehoton ja turvaton kyhäelmä, jota voidaan aikansa hallita pakkokeinoin ja propagandalla, mutta taloudellisen vararikon tullessa nämäkään menetelmät eivät enää auta.”

Tästä käy selvästi ilmi, että sisulainen tapa nähdä maailma sisältää sen ajatuksen, että nykyisenkaltainen yhteiskunta on romahtamassa. Ennen tätä romahdusta se ottaa heidän näkemyksensä mukaan manipuloinnin ja sorron keinovalikoimaansa. Tämä on sinällään taitavaa retoriikkaa, kun nyt kehotetaan nousemaan nyt systeemiä vastaan, joka tulevaisuudessa muodostuu sortavaksi.

Suurinta kohua puheessa herätti Hännikäisen esiin nostama keinovalikoima maahanmuuttajista eroon pääsemiseen. Muotoilun on (tahallisen) hämärä, mutta en minä tuosta kappaleesta ainakaan lähimmäisenrakkautta tai edes yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon kunnioitusta löydä. Joka tapauksessa se väittää, että nykyisten toimijoiden esiin nostamat ratkaisut eivät tule riittämään, vaan vaaditaan äärimmäisempiä toimia.

”Sen ohella olisi pyrittävä laajamittaiseen sopeutumattomien siirtolaisten maastamuuttoon, siis palauttamiseen väkisin. Keinoja tähän on toki olemassa, sosiaalipoliittisista ratkaisuista ja rahallisista muuttokannustimista aina kansanmurhaan. Mutta tehokkaat toimenpiteet olisivat niin kalliita, kipeitä tai moraalisesti paheksuttuja, että harva puolue rohkenisi ryhtyä ajamaan moisia. Yksi poliittisen kulttuurimme paradokseista sisältyykin siihen, että ne puolueet, joita lehdistö nimittää ”ääripuolueiksi” tai ”äärioikeistoksi” eivät todellisuudessa ole riittävän äärimmäisiä.”

Hännikäinen näkee tilanteen aiheuttamana myönteisenä merkkinä eri valtioiden käynnistämän rajavalvonnan. Tämä kertoo sen ajatuksen vaalimisesta, että kansallisvaltioiden kuuluukin olla toisistaan tehokkaasti eristettyjä. Yleensä tällainen eristyksen näkeminen rakentavana voimana liittyy siihen, että jonkun maan yhteiskuntajärjestys ei kestä ulkopuolisia vaikutteita, kuten demokratiaa, ihmisoikeuksia, kansalaisyhteiskuntaa ja oikeusvaltiota. Näiden varalta maailman enemmän tai vähemmän autoritääriset maat rakentavat rajakontrollejaan, joiden avulla on mahdollista pitää epätoivottuja vaikutteita poissa.

”Toisaalta viime kuukausina on nähty myös myönteisiä merkkejä. Kuin jonkinlaisen dominoefektin seurauksena Euroopan maa toisensa jälkeen on kiristänyt rajavalvontaansa.”

Hännikäinen kuitenkin maalaa tulevaisuudenkuvaa, jossa maahanmuuttajat väistämättä hapertavat uudet asuinmaansa, vaikka Eurooppa hänen uskonsa mukaan nostaakin pian muurit rajoilleen. Tämä nykyisenkaltaisen yhteiskunnan väistämätön tuho on Hännikäisen kuvauksessa keskeinen peruste hänen esittämälleen toiminnalle. Vaikka Hännikäinen ei sitä suoraan sano, niin eihän valtaa ikinä anneta, se aina otetaan. Hänen kuvaamansa toiminta tähtää nimenomaan siihen, että kun yhteiskuntajärjestys heikentyy, on äärioikeisto valmiina ottamaan tilanteen johtoonsa. Sitä voisi kutsua ihan hyvällä syyllä valmistautumiseksi vallankumoukseen.

”Mutta on selvää, että olemme siirtyneet vaiheeseen jossa perinteiset parlamentaariset keinot eivät enää yksin riitä. Taistelu identiteettimme jatkuvuudesta käydään sekä kabineteissa että kaduilla. On syntynyt haaste, johon kansallismielisten järjestöjen on tartuttava.”

Hännikäinen kehuu katupartioita ja Soldiers of Odinia sekä 612-mielenosoitusta, joissa kaikissa on mukana uusnatseja, mutta silti vetää rajaa siihen suuntaan. Tämä lienee ainakin osaksi Hännikäisen halua normalisoida oma äärilaitaan kuuluva poliittinen vakausmus esittämällä, että vieläkin äärimmäisempiä on. Samalla Hännikäinen käyttää mielikuvaa uusnatseista kontrastina, joka korostaa Suomen Sisun tavallisuutta ja kunnollisuutta. Kysymys voi myös olla ihan perinteisestä kilpailusta kannattajista. Suomen Vastarintaliike on kieltämättä juuri Hännikäisen kuvaamien fanaatikkojen ryhmä, mutta sen peitejärjestö Soldiers of Odin taas pyrkii esiintymään tavallisten ihmisten toimintana. Vaikka onkin hyvin tarkka siitä, ettei tee yhteistyötä järjestön kanssa, jonka toiminnassa on Israel-myönteinen juonne...

”Uusnatsiryhmien kaltaiset ääriliikkeet kaipaavat fanaattisia poliittisia sotilaita, jotka uhraavat elämänsä järjestön puolesta. Meidän tulee puolestamme luoda tavallisille suomalaisille mielekkään elämän puitteet. Se ei onnistu, jos jäämme pelkäksi perinneyhdistykseksi tai keskustelukerhoksi. Siksi toimintastrategian tulee keskittyä kaikkeen sellaiseen aktiviteettiin, joka luo uudenlaista yhteisöllisyyttä ja valmistaa kohtaamaan tulevat vaarat ja vaikeudet.”

Hännikäinen luettelee joukon toimia, joista näkee selvästi Sisussa vallitsevan kaaderiajattelun. Hännikäisen kuvaama toiminta on tuttua vallankumouksellisista järjestöistä läpi historian: valistunut, varautunut ja kouluttautunut etujoukko on valmis, kun tilaisuus vallan ottamiseen koittaa.

”Kaikentyyppinen fyysisen kunnon ja itsepuolustuskyvyn lisäämiseen tähtäävä valmennus on tietenkin tärkeää. On syytä järjestää kursseja, joissa opetetaan vaikkapa kamppailulajeja ja aseenkäsittelyä. Tällä hetkellä nousussa oleva katupartiointi on sekin toimintamuoto, joka tuo ihmisiä yhteen ja lisää heidän vastuuntuntoaan omasta asuinympäristöstä. Sisulla on myös resursseja kouluttaa partiointiin osallistuvat asianmukaisesti, ja siten välttää epämääräisen aineksen eksyminen mukaan ja sortuminen laittomuuksiin. Lisäksi suosittelen painokkaasti eräretkien järjestämistä ja erätaitojen opettamista. Paitsi että ne lujittavat kosketusta suomalaiseen luontoon, kulttuurimme juureen, ne lisäävät sellaista yksilö- ja pienryhmätason autonomiaa, jota on nykyään tapana kutsua elämänhallinnaksi.”

Uusnatsien Pohjoismainen Vastarintaliike puolestaan määrittelee tavoitteensa näin: ”Suomen Vastarintaliike kasvattaa yhteiskunnallisesti tiedostavia sekä liikunnallisia aktivisteja. Kaikki toimintamme tähtää lopulta pohjoismaiseen vallankumoukseen sekä oikeudenmukaisen, turvallisen ja voimakkaan yhteiskunnan rakentamiseen.”

Kun sekä menetelmien että tavoitteiden kohdalla kyse on enemmänkin aste-eroista, tulee väkisinkin mieleen Suomen kommunistisen puolueen kahtiajako, jossa enemmistöläiset ja vähemmistöläiset kamppailivat siitä, kumpi on se sosialismin rakentamisen tärkeämpi etujoukko. Sisulaiset ja Vastarintaliike havittelevat kumpikin konservatiivista ja autoritääristä yhteiskuntaa, vaikka aatteen jyrkkyydessä ja asian ajamisen keinoissa onkin eronsa.

Yksi asia, jota Hännikäisen maailman myllerryksiä muuten korostavasta puheesta ei löydy, on Venäjä. Ylipäätään Hännikäinen ei juuri tapahtumien taustoista tai syistä juuri puhu. Mutta se, että Venäjä ei ole edes rivien välissä läsnä on hyvin mielenkiintoista. Syytä tähän ei tietenkään voi tietää varmasti kuin Hännikäinen itse, mutta valistuneen arvauksen syistä tähän kuitenkin kirjaan. Ensinnäkin nykyinen Venäjä edustaa juuri sitä samaa arvokonservatiivista ja kansallisvaltioiden merkitystä korostavaa linjaa kuin Suomen Sisu. Eikä Venäjän oikeusvaltion tai kansalaisyhteiskunnan puutteitakaan varmasti Sisun piirissä kritisoida, mutta Putinin voimakas johtajuus kerännee ihailevia katseita. Historiallisista syistä suomalaisessa äärioikeistossa ei kuitenkaan ole mitenkään päin sopivaa ihannoida Venäjää missään suhteessa. Kun ei voi hyviä asioita sanoa, eikä ole pahaa sanottavaa, pitää olla hiljaa. Sisulaisten aateveljet ympäri Eurooppaa sen sijaan ovat omaksuneet hyvin avoimesti pro-putinilaisen asenteen.

Näin puhui siis Timo Hännikäinen ja jos hänen sanoihinsa on uskomista, on meillä tässä käsissämme taho, joka pyrkii organisoitumaan niin vahvaksi voimaksi, että se saa muutettua nykyistä yhteiskuntajärjestystämme hyvin radikaalisti. Jos pitää nykyistä järjestystä oikeansuuntaisena ja esitettyä vääränä, voi tässä puheessa maalatut näkymät tulkita hyvinkin sisäisen turvallisuuden uhiksi. Mutta sananvapautta ja ihmisoikeuksia kunnioittavassa maassa saavat vapaasti touhuta myös ne, jotka näitä perusoikeuksia tahtovat rajoittaa. Mutta toki meidän muiden on hyvä tiedostaa mitä he haluavat ja miten he siihen pyrkivät.

”Ylipäätään kaikki, mikä vähentää ihmisten riippuvuutta vallitsevista instituutioista ja kannustaa heitä kehittämään yhdessä omiaan, on hyvästä.”