Mattopainia Moskovassa

Kuvakaappaus tasavallan presidentin kotisivuilta.

Olen kovin ymmälläni tasavallan presidentin Moskovan matkan tuloksista. En siis tiedä mitä ajatella. Jälkikäteisanalyyseissä on nostettu esiin kahden pohjoisen rajanylityspaikan sääntöjen muuttaminen, mahdolliset terveiset Obamalle ja ylipäätään Suomen ja Venäjän suhteen erityislaatuisuuden palaaminen. Presidentin kanslian tiedotteet ovat yleensä hyvin lyhyitä ja asiallisia. Nyt tiedote oli pitkä ja pyrki antamaan hyvin runsaan kuvan neuvottelujen tuloksista. Hieman yllättävä oli myös Niinistön viittaus Putinin Syyria-näkemyksiin, joita ei kuitenkaan halunnut avata. Tällainen ”tiedän tosi mielenkiintoisen jutun, mutta en kerro sitä” -heiton täytyy erikoisuudessaan olla mietitty ja ehkä jopa sovittu.

Matkan suurimmaksi ja konkreettisimmaksi tulokseksi tuli kahden pohjoisen raja-aseman sulkemista muilta kuin Suomen, Venäjän ja Valko-Venäjän kansalaisilta. Valkovenäläisten oikeus käyttää Sallan ja Raja-Joosepin raja-asemia johtuu heidän maansa ja Venäjän välisestä valtioliitosta. Mutta toki Suomikin on valtioliitossa EU:ssa. Tuo Valko-Venäjän vetäminen mukaan tähän Suomen ja Venäjän välisen rajasopimukseen täydennykseen vaan tuntuu kummalliselta, koska jokin syy sille on oltava. Se liittyykö syy sitten Suomen ja Venäjän väleihin vai Venäjän ja Valko-Venäjän väleihin, on mahdotonta sanoa. Mutta tällainen selittämätön yksityiskohta sopimuksessa herättää väkisinkin kysymyksiä, joihin ei toivottavasti saa vastauksia. Luottamus Venäjän johdon vilpittömyyteen kun ei viimeisen parin vuoden kokemusten jälkeen kovin korkealla ole.

Tämä raja-asia sai myös hyvin erilaisia tulkintoja. Lehtien pääkirjoituksissa sitä käsiteltiin niin hyvin kehuvaan sävyyn kuin vähintäänkin aprikoiden. Ilta-Sanomien kokenut, terävä ja näkemyksellinen Venäjä-toimittaja Arja Paananen teki suorasanaisimman arvion, kun analysoi Venäjän onnistuneen rajavalvonnan avulla siinä missä epäonnistui lapsikiistoissa. Venäjä sai Suomen käymään kahdenvälisiä poliittisia neuvotteluja ilman EU:ta, löytäen selvästi painostuskeinon, joka toimii. Viimeksi Venäjä sai kunnolla otteen ETYJ-kokouksen viisumikiistalla ja sillä runnottiin Fennovoima läpi.

Yllättävän vähälle jäi huomio oli Putinin lausuma lehdistötilaisuudessa siitä, että Fortum suunnittelee yli neljän miljardin investointeja Venäjälle. Tokihan on mahdollista, että Putinille sattui yksinkertaisesti lapsus ja hän muisti Fortumin jo Venäjälle tekemien investointien määrän lupauksena tulevasta. Putin ei kuitenkaan ole mitenkään tunnettu tällaisista virheistä, vaan pikemminkin hyvin tarkkana ihmisenä. Fortum on kuitenkin jo Fennovoiman takia ollut huomion kohteena Venäjän johdossa, joten sekin minusta pienentää virheen mahdollisuutta. Toki Fortum heti kielsi Putinin kertomat suunnitelmat, mutta kyllä tässä miettimään jää, kun muistaa miten Fortumia vietiin kuin pässiä narussa Fennovoiman kohdalla. Silloin Fortum luetteli joukon kovia ehtoja mukaantulolleen, joista yksikään ei tainnut toteutua. Mutta niin vaan Fortum on nyt Fennovoiman osakas. Fortumissa tiedetään hyvin, että Venäjällä ei isoa liiketoimintaa tehdä ilman poliittisen johdon siunausta. Jos hyvä tahto Kremlissä loppuu, loppuu liiketoimintakin. Fortum kantaa Venäjän miljardi-investoinneillaan valtavaa maariskiä, jota myös poliittinen johtomme joutuu osaltaan kantamaan. Fortumin koko, merkitys kansantaloudessa ja huoltovarmuudessa sekä valtion yli 50% omistusosuus tekevät siitä niin tärkeän Suomelle.

Mielenkiintoista on myös se, mistä ei julkisesti vierailun yhteydessä puhuttu. Kiistanalaisesta kaasuputkesta Itämerellä Nord Stream II:sta ei sanottu jälkeenpäin sanaakaan. Se on kuitenkin Venäjän tärkeimpiä hankkeita tällä hetkellä ja edellyttää Suomen myöntämää ympäristölupaa myös valtioneuvoston periaatepäätöksen ja toimenpideluvan. On hyvin vaikea uskoa etteikö sitä oltaisi käsitelty. Juuri nyt lienee sekä Suomen että Venäjän valtiojohdon tahto, että se asia etenee matalalla profiililla. Tästä kertonee sekin, että Moskovan matkalla mukana ollut elinkeinoministeri Olli Rehn ei tiedottanut matkansa tuloksista mitään ministeriönsä sivuilla. Kun ei ole hyvää tai mieluista kerrottavaa, niin ollaan mieluummin hiljaa ja toivotaan ettei kukaan kysy mitään, Nord Stream II:sta tai muista käsitellyistä aiheista.

Saa nähdä mitä kuulumisia saamme ensi viikolla, kun ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka matkustaa Venäjälle käynnistämään uudestaan Suomen ja Venäjän talouskomission toimintaa. Fennovoima on iso asia ja jos tähän astinen mitään projektista kertoo, on luvassa monenlaisia mutkia. Koska Fennovoiman suomalainen omistus on käytännössä kuntien energiayhtiöiden kautta pitkälti julkista omistusta, on tällainen poliittinen elin venäläiselle osapuolelle hyvä tapa tuoda esiin näkemyksiään ja jopa vaatimuksiaan. Suomessa ei aina hahmoteta sitä lähtökohtaa, että kun meillä poliittinen johto tekee kaikkensa talouden eteen, niin Venäjällä elinkeinoelämä on poliittisen johdon palveluksessa.

Esko Ahon mahdollinen nimitys Sberbankin johtoon puolestaan rakentaa merkittävän kytkennän Kremlin käsikassarana tunnetun jättipankin ja suomalaisen yhteiskunnan välille. Aivan kuten Fennovoimassakin, kyse on siitä riskistä, että korruptio ja laittomuus saa tiivistyvien yhteyksien kautta jalansijaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Korruptioon ja laittomuuteen tottuneet toimijat pyrkivät toimimaan niin muuallakin ja mitä suurempi toimija, sitä helpompaa sen on vääntää toimintaa haluamaansa suuntaan. Selvyyden nimissä sanottakoon, että en tarkoita, että Aho olisi korruptoinut tai että hän korruptoisi, mutta että hänen tehtävänään on auttaa tahoja, joilta tällaista toimintaa voisi odottaa.  Aho ei myöskään olisi antanut suostumustaan ehdokkuuteen ilman poliittisen johdon lupaa. Joka taas antaa hänelle ikään kuin luvan käyttää vaikutusvaltaansa ja verkostojaan Suomessa, kun hän ”edistää pankin asettamia tavoitteita”. Sberbank on myös Rosatomin tärkeä kumppani, joten Ahon toimenkuvaan voi kuulua myös tämän yhteisyrityksen asioiden hoitaminen. Pankin hallituksen jäsenenä hän luonnollisesti ajaa pankin etuja. Myös silloin, jos vastapuolella on vaikkapa pääosin suomalaisten kuntien omistama Fennovoima.

Täytyy vielä palata Venäjän kanssa solmittuun sopimukseen tai pikemminkin yhdessä sovittuun muutokseen rajasopimuksessa. Itselläni on syntynyt sellainen olo, että kyseessä on symbolisella tasolla jonkin merkittävän muutoksen vahvistus. Kun sinällään melko mitättömästä asiasta pauhataan näin, syntyy olo, että nyt puhutaan jostain muusta. Tilanne lavastettiin, tai ainakin esitettiin mediassa, perinteisenä näytelmänä, jossa Suomi kääntyi Putinin, hyvän tsaarin, puoleen. Tämä pisti kuriin pahat pajarit kuriin. Eikä todellakaan peitellyt sitä, että nimenomaan pyynnöstä hän suostui taas pitämään kiinni paitsi sopimuksesta, myös vuosikymmeniä kestäneestä käytännöstä. Näytelmän juonen mukaisesti hyvälle tsaarille osoitettiin kiitollisuutta kutsumalla hänet käymään, mutta myös muistettiin korostaa, että ”Päätämme itse ulkopolitiikastamme”.  Tässä oli huomattavissa sävyn muutos presidentillä, joka vielä Münchenin konferenssissa melkeinpä ripitti raja-asiasta pääministeri Medvedeviä.

Venäjän toiminnassa tässä raja-asiassa on nähtävissä myös oppikirjaesimerkki refleksiivisesta kontrollista, joka on psykologinen teoria venäläisen informaatiovaikuttamisen takana. Kyseessä on epäsuora tapa saada toinen toimimaan halutulla tavalla, jossa vastustaja/vihollinen pyritään saamaan itse ja muka itsenäisesti haluamaan juuri niitä asioita, joita sen halutaankin tekevän.

Jos tilanteeseen käytettäisiin painivertausta, niin kylmän sodan ajan olimme tiukasti matossa, emmekä pyrkineet edes nousemaan sieltä. Mitä nyt vähän länteen yritimme ryömiä ja kulutimme aikaa. Neuvostoliiton kaatuessa paini loppui hetkeksi melkein kokonaan, alkaen viimeistään tosissaan pystypainina uudestaan kenraali Makarovin puheesta kesällä 2012. Venäjä pyrki saamaan otetta muun muassa lapsikiistoilla. ETYJ-kokoukseen liittyvä viisumikiista oli pitävä ote, josta Venäjä sai heitettyä Suomen taas mattoon, mutta sieltä taisimme selvitä vielä ylös. Nyt ote tuntuu ikävä kyllä pitävämmältä. Tutkija Markku Kangaspuron luonnehdinta siitä, että vierailu osoitti maidemme suhteiden olevan ”uudessa asennossa” kääntyy tässä vertauksessa alkuperäisen positiivisesta negatiiviseksi. Urheilumaailman puolelta kantautuvat uutiset vilungin käytöstä menestyksen hankkimisessa eivät ikävä kyllä tunnu vierailta tässä ulkopolitiikan painissakaan.

Tässä tilanteessa pystyy onneksi luottamaan siihen, että valtiojohto ainakin tietää missä mennään. Me kansalaiset emme taida niin tarkkaan tietää, joten valtiojohdon toimintaa ei pysty arvioimaan. Ja jos meidät halutaankin pitää pimennossa siitä, missä mennään, niin meille ei voi kertoa myöskään ainakaan kaikkea siitä, mitä teemme ja mihin pyrimme. Tämä piilottelu on todennäköisesti se tekijä, joka herättää kummastusta ja levottomuutta Moskovan matkasta kertomisessa. Nyt taidetaan vaatia strategista kärsivällisyyttä sekä Suomelta valtiolta että kansalaisilta. Mutta valtiojohdossa kannattaa muistaa, että jos kerrotun ja todellisuuden ero on liian pitkään liian suuri, katoaa luottamus. Siihen meillä ei ole kansakuntana varaa.