lauantai 28. kesäkuuta 2014

Naton uhat Venäjälle




Ukrainan kriisin yhtenä keskeisenä syynä esitetään Naton etenemistä itään päin ja sen aiheuttamaa uhkaa Venäjälle. Tätä uhkaa toistellaan, sitä esitetään kartoilla ja muistetaan myös mainita, että Euroopan suurvallat ja USA lupasivat Saksojen yhdistymisen yhteydessä, ettei Nato liiku itäänpäin.

Tämä Naton aiheuttama uhka Venäjälle on väitteenä otettu kummallisen hiljaisesti ja hyväksyvästi vastaan. Kyseessä lienee jonkinlainen kylmän sodan ajatusluutuma, jonka avulla perusteettomaksi muuttunut väite on edelleen voimissaan. Kultarannassa tätä väitettä kyseenalaistivat lyhyesti sekä Charly Salonius-Pasternak että Hiski Haukkala.

Kun tätä Naton uhka Venäjälle lähtee purkamaan, on syytä lähteä historiasta. Nato perustettiin pysäyttämään Varsovan liiton Neuvostoliiton panssarikolonnia, joiden oli tarkoitus vyöryä Saksan läpi merelle. Korjaus 12.3.2015: Nato perustettiin ennen Varsovan liittoa, mutta nimenomaan torjumaan Neuvostoliiton uhkaa. Tottakai ajatuksena lienee myös se, että jossain tilanteessa Nato olisi voinut hyökätä itään. Tosin Varsovan liitolla oli niin valtava ylivoima mies-, panssari- ja tulivoimaa, että se vaihtoehto ei kovin järkevätä tunnu.

Sotilasliitot oli siis tarkoitettu nimenomaan kylmän sodan maailmaan, jossa kaksi talousjärjestelmää kamppaili maailman herruudesta. Neuvostoliiton romahdus purki tämän vastakkainasettelun maailmasta, mutta ihmisten korvien välissä se kaksinapaisuus edelleen elää ja voi hyvin. Viime aikaiset tapahtumat ja Venäjän ulkopoliitiikan uusi tyyli on herättänyt taas ajatuksia kylmän sodan paluusta. Jollain tasolla leiriytymistä ja välien kiristymistä ehkä onkin, mutta kuitenkin vain murto-osa aiemmasta. Tosin henkinen valmius siirtyä kylmän sodan aikaiseen mielentilaan näyttää yllättävän "hyvältä."

Venäjän leiriin kuuluvat tällä hetkellä oikeastaan vain entiset neuvostotasavallat Valko-Venäjä ja Kazakstan. Juuri virallisesti perustetun Euraasian unionin piti olla vastaisku EU:lle ja ehkä vähän Kiinallekin. Olennainen osa tätä unionia piti olla myös Ukrainan. Muutama sukupolvi voi kuitenkin vierähtää, ennenkuin Ukraina ja Venäjä kykenevät aitoon ja tasaveroiseen kumppanuuteen.

Kiina lasketaan tavallaan Venäjän liittolaiseksi, mutta kyse lienee enemmän siitä, että Kiinaa hyödyntää Venäjän ahdinkoa. Kymmenen vuotta hierottu kaasusopimuskin syntyi vihdoin ja vaiheista päätelleen venäläiset saivat tuta hankalan asemansa ja kiinalaisten piinkovan bisneksenteon täydessä laajuudessaan. Kiinalaiset näyttävät pyyhkineen venäläisillä pöytää, sillä Putinilla ei yksinkertaisesti ollut varaa jättää tätä sopimusta väliin. Sopimusta oli hehkutettu etukäteen ja samaan aikaan EU on ilmoittanut etsivånsä riippumattomuutta Venäjän energiasta.

Putin haluaa palauttaa Venäjän suureksi, pelätyksi ja ennen kaikkea kunnioitetuksi. Hän kasvoi ymmärtämään maailmaa voimakkaan supervallan voimakkaimman organisaation osana. Hänelle Venäjän asema maailmassa ei ole nyt riittävä, vaan Venäjän on oltava suurempi. Aikansa yritettyään hän huomasi, ettei Venäjä voimassaolevilla säännöillä tuohon asemaan pääsisi ja päätti ottaa entiset elkeet käyttöön. Voimapolitiikka upposi kuin kuuma veitsi voihin keskinäisriippuvuuteen tuudittautuneessa maailmassa. Jos Venäjällä olisi kestävämpi talous, sen voisi ajatella olevan jopa vahvoilla pidemmälläkin tarkasteluvälillä. Yksi tilanteen mahdollisuuksia Putinille onkin rummuttaa uhatun Venäjän talouden yskinnän johtuvan nimenomaan lännen pakotteista, vaikka syyt ovatkin syvemmällä.

Jos kuitenkin leikitään ajatuksella, että Nato haluaisi sotilaallisesti uhata Venäjää, niin on otettava huomioon muutamia olennaisia asioita. Ja tästä leikittelystä on nyt jätetty vielä pois poliittinen mahdottomuus. En nimittäin osaa kuvitella olosuhteita, joissa Naton jäsenmaat sisäisesti ja yhdessä olisivat lähelläkään yhtä mieltä sotilaallisesta hyökkäyksestä Venäjälle. Venäjä on valtava maa, jota ei pysty lamauttamaan strategisilla iskuilla, tapahtuivat ne sitten erikoisjoukoilla tai älyaseilla tai kummallakin. Perinteiseen rintamahyökkäykseen lännen voimat eivät riittäisi alkuunkaan. Ainoa tapa, jolla länsi voi uskottavasti uhata Venäjää sotilaallisesti, on ydinsota. Jossa taas ei varmasti olisi voittajia. Länsi, edes vahvistettuna USAn kehittyneellä sotakoneella, ei yksinkertaisesti mahtaisi sotilaallisesti yhtään mitään Venäjälle.

Tämä reaalinen sotilaallinen kyvyttömyys hyökätä Venäjälle ei tietysti tarkoita sitä, etteikö Venäjällä moni tuntisi ihan aidosti pelkoa lännen hyökkäystä kohtaan. Tätä "piiritetty ja ahdistettu Venäjä" -propagandaa käytetään pelon ja vihan lietsomiseen. Välillä on tullut myös sellainen olo, että Venäjä syyttää kaikkia muita juuri niistä asioista, mitä se itse tekee ja suunnittelee. Sillä tavoinhan me maailmaa paljolti myös hahmotamme eli ajattelemme muiden toimivan niin, kuin meidän itsemme tekee mieli toimia.

Se mihin Nato kuitenkin kykenee, ainakin jollain tasolla, on jäsentensä puolustaminen. Naton sotilaallinen uhka onkin mitä ilmeisimmin itse asiassa uhkaa Venäjän mahdollisia voimatoimia kohtaan naapurustossaan. Uhka ei kohdistu siis Venäjään, vaan Venäjän mahdollisuuksiin vaikutta tai painostaa naapurimaitaan. Tämä ajatus on varmaan ajateltu miljoona kertaa turvallisuuspoliittisessa kirjallisuudessa, mutta minulle tämä oli oivallus. Paradoksaalistahan tässä on se, että mitä aktiivisempi ja aggressiivisempi Venäjä on, sitä alttiimpia naapurit ovat miettimään sotilaallisen liittoutumisen hyötyjä. Jos Venäjän toiminta jatkuu tällä linjalla, niin uskon sen Suomessa johtavan Nato-jäsenyyden kannatuksen nopeahkoon nousuun. Itse ajattelen niin, että Nato-jäsenyys on ihan yhtä huono asia Suomelle kuin ennenkin, mutta muut vaihtoehdot ovat rajusti huonontuneet Venäjän toiminnan takia. Joak tapauksessa se paljon parjattu EU:n ja Naton laajeneminen on tapahtunut nimenomaan mukaan lähteneiden suvereenien valtioiden omasta, vapaasta tahdosta.

Nato-jäsenyyden puolustajat ovat aina välillä esittäneet väitteen, että Suomen ja Ruotsin kumppanuusasema lähellä jäsenyyttä olisi Itämeren aluetta epävakauttava tekijä. Ennen tämä argumentti vaikutti minusta järjenvastaiselta. Miksi ja miten Venäjä tekisi mitään, jos maat olivat siellä missä se haluaakin eli sotilasliiton ulkopuolella. Ukrainan kriisin myötä Venäjän ulkopolitiikan koventuneet asenteet ja otteet ovatkin tehneet argumentista jo vähintään mahdollisen. Kun Suomi ja Ruotsi keikkuvat Niinistön sanoin aidalla, niin Venäjä käy tosiaan jatkuvaa kamppailua sen puolesta, että maat eivät liittyisi Natoon. Tämä kamppailu loppuu vain kahdessa tapauksessa: jos maat irtautuvat Nato-yhteistyöstä kokonaan tai liittyvät Naton jäseniksi. Jos tämä ajatuskulku on oikea ja relevantti, olemme tosiaan puun ja kuoren välissä. Joka ei tietysti ole meille mitenkään uusi asema.

Yksi Naton aiheuttama uhka Putinin hallinnolle on ihan oikeastikin olemassa. Se on oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien edistäminen. Jos Venäjää alkavat ympäröidä taloudellisesti ainakin kohtuullisesti pärjäävät ja kansalaistensa vapautta vaalivat valtiot, on se ihan varmasti esimerkkinä ja yllyttäjänä Venäjän demokratia-liikkeelle. Tätä vastaanhan Putinin hallinto kamppailee kovaotteisesti kotirintamalla suitsien medioita, rajoittaen sananvapautta ja syytäen ennen näkemättömiä määriä propagandaa sekä maan sisälle että ulospäin.

Natosta ei siis varsinaista sotilaallista uhkaa ole itse Venäjälle, mutta Nato voi kaventaa Venäjän toimintamahdollisuuksia rajojensa ulkopuolella. Kansainvälinen politiikka on kamppailua vaikutusvallasta, mutta toivoisin, että sitä kamppailua käytäisiin väkivallattomin keinoin. Varmaankin turhaan, mutta sitä silti toivon, niin Venäjältä kuin muiltakin mailta.

#rauhaakiitos

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Minä ja Venäjän federaation suurlähetystö




Minulla on tapana reagoida verkossa tapaamiini mielipiteisiin, jos ne ovat rasistisia tai muuten järkyttävän tolkuttomia. Olen muun muassa vääntänyt lukemattomat kerrat maahanmuuttokriitikoiksi itseään nimittäminen rasistien, USAn politiikan kritisoimisesta pillastuneiden ja ihan vaan puutteelisen logiikan ja kausaliteetin ymmärryksen omaavien kanssa. Melkein mikä tahansa kiihkoilu tuottaa niin suurta typeryyttä, että siihen on pakko puuttua. Eräs rasisti muuten sai jopa tuomion kiihotuksesta kansanryhmää vastaan FB-seinälläni käymämme keskustelun pohjalta.

Reagoin siis herkästi kaikenlaisiin tolkuttomuuksiin ja niinpä olen tässä pariin otteeseen keskusteluut hieman kärkevämpäänkin sävyyn myös Venäjän suurlähetystön kanssa. Viimeksi siitä, että he linkittivät Verkkomedian "toimittajan" mielipidekirjoitukseen kertoessaan kuolleesta venäläisestä journalistista. Työssään henkensä antanutta pitäisi kunnioittaa sen verran, ettei yhdistäisi hänen uhriinsa foliohattumedian sakeita vuodatuksia. Tästä sitten keskustelimme. Olen myös ihmetellyt pariinkiin otteeseen, miten lähetystö levittää Suomen kannalta ikäviä uutisia, esim korruptiosta. Saahan niin tehdä, täällä on sanavapaus, mutta ei tuo ihan diplomatian perinteisiin istu. Asemamaata kohtaan on kuitenkin ollut tapana osoittaa kunnioitusta ja hienovaraisuutta. Siksi tällainen valvontakomissiomaisuus asenteena on ikävää ja jopa huolestuttavaa.

Viimeksi olin tekemissä itänaapurin suurlähetystön kanssa Neuvostoliiton aikoina. Olin mukana järjestämässä Gomelin alueelta (nyk Valko-Venäjä) tuleville lapsille kesää Suomessa. Tai kuten iltapäivälehdistö heitä nimitti, Tsernobylin lapsiuhreille. Yhteyshenkilömme lähetystöstä oli rento veikko, osasi hyvin suomea, poltteli Marlboroa ja ajeli mersulla. Pari kertaa kävi tuikeailmeinen viiksiveikko, joka piti suljettujen ovien takana puhuttelun lapsille ja heidän ohjaajilleen. Sen jälkeen en ole viisumiasioita lukuunottamatta ole Venäjän ulkoasiainhalllinnon kanssa ole ollut tekemissä.

Käymistäni keskusteluista Venäjän politiikasta muuten seurannut, että olen saanut muitakin keskustelukumppaneita. Näille Venäjän asian ajaminen on kaiken muun ohittava arvo. Se ohittaa loogisuuden, faktat, hyvät tavat ja melko tavalla kaikki muutkin inhimillisen kanssakäymisen perusosaset. Olen saanut kuulla olevani fasisti, natsi, russofobi ja Nato-intoilija kovasta ytimestä. Eivät nämä nimittelyt minua häiritse, huvittavat lähinnä, mutta se askarruttaa, että mikä saa ihmisen noin totaalisesti hylkäämään oman ajattelun ja edes jonkinlaisen yhteisen käsityksen todellisuuden luonteesta, kuten esimerkiksi  yleisesti hyväksytyt historian tulkinnat. Vaikkapa edes sen sen, että Stalin tapatti valtavan määrän ihmisiä, erityisesti venäläisiä. Tottakai asioista voi ja saa olla eri näkemyksiä, mutta itse pidän lähtökohtana kuitenkin nimenomaan faktapohjaisuutta, ei tiedon alistamista mielipiteen orjaksi. Saa nähdä löytyykö uusia keskustelukumppaneita tai muuta yllättävää, nyt kun kanssakäymiseni Venäjän federaation kanssa on siirtynyt uudelle tasolle.

Viikonloppuna eräs toimittaja kyseli Twitterissä missä ovat rauhanmarssit nyt. Retwiittasin sen ja vastasin linkillä blogimerkintääni, jossa pohdin juuri tätä. Sivummaltahan tuli siihen keskusteluun joku haastamaan, että mikseivät herrat sitten järjestä itse miekkareita. Olihan minulla heti vaikka kuinka paljon syitä, miksen minä, mutta korpesihan se. Aivan oikea kysymys. Jos kerran niin ajattelen, niin miksen tee mitään.

Koska maallinen tomumajani sijaitsee pääasiassa kaukana siitä syrjäisestä rannikkokaupungista, jossa näitä asioita yleensä hoidetaan, niin tiputin heti pois kyltin heiluttelun paikan päällä. Sitten keksin, että kylttejähän voi heilutella virtuaalisesti. Pohdin hetken asiaa ja päätin toimia pikaisesti, sillä tällaisissä asioissa järki panee pian jänistämään, jos liikaa miettii. Ammattilaiseksi hoidin asian sieltä tänne päin, lätkäisemällä muutaman twiitin. Häsääkään ei oikein aluksi ollut, mutta sitten tuo #rauhaakiitos syntyi. Se nousi siitä alkuperäisestä ajatuksesta, että vaikka on painavaa asiaa, voi silti käyttäytyä hyvin. Verkossa riittää trolleja joka asiaan sen verran, että hyvätapaisuuden korostaminen tuntui tärkeältä.

Mainostwiittejäni retwiitattiin joitakin kymmeniä kertoja ja itse miekkariin osallistui noin 15 ihmisitä. Eli menestys ei ollut lukumääräisesti kovin kummoinen. Mutta olin tyytyväinen, koska sain tehtyä jotain asialle, joka oli minusta väärin. Olin ajatellut tämän olevan ainutkertainen tapaus, mutta toisaalta vähän ajattelutti, että jos jatkaisi. Sitten Venäjän suurlähetystö ilmoitti mielestäni kovin nenäkkäästi, että se on väärä osoite toiveille rauhasta ja antoi Ukrainan suurlähetystön sähköpostiosoitteet.





Tuo harmitti, oli sen verran törkeä vale. Tottakai Ukraina on konfliktin osapuoli, jonka toimet aiheuttavat valitettavia, viattomiakin ihmisuhreja. Niin käy aina sodassa. Mutta Ukrainan kriisi on nykymuodossaan pitkälti Venäjän synnyttämä ja ennen kaikkea sen ylläpitämä. Se tukee itäisen Ukrainan kapinallisia aseilla, miehillä, varusteilla, propagandalla, kaikilla mahdollisilla tavoilla. Toki Venäjän väittää tilanteen olevan päinvastainen ja kaikkien muiden olevan rauhan esteinä. Sen häikäilemätön, valheita täynnä oleva propaganda syyttää muita kaikesta sellaisesta, jota Venäjän itse tekee. Ei se ole ainoa syyllinen tähän tilanteesen, mutta varmasti suurin ja juuri siksi on kovin ärsyttävää sen sysätessä vastuun kaikesta tästä turhasta väkivallasta ja kuolemasta muiden niskoille.




Sitten seurasi se varsinainen ällistys, kun Venäjän suurlähetystö otti Twitter- ja Facebook-viesteissään käyttöön tuon #rauhaakiitos-häsän. Loistava liike. Uhkaava elementti otettiin omaan käyttöön ja näin muunnettiin se monimerkitykselliseksi ja vähemmän uhkaavaksi. Venäjän propagandan keskeinen teema erilaisten pelko&viha -elementtien lisäksi on luoda kaikin tavoin epäselvyyttä. Kaikkien syytösten ja kysymysten eteen heitetään jokin puolitotuus, valhe, selityksentynkä tai vastasyytös. Elämässään narsistiseen luonnehäiriöön törmänneet ihmiset ovat mikrotasolla kokeneet samanlaista todellisuuden hämärtämistä omaksi hyödyksi. Vastaava kaappausoperaatio on muuten aiemmin tehty #UnitedforUkraine-häsällä.



Häsä pääsi käyttöön myös valtion ulkopoliittisen ajatuspajan The Russian International Affairs Councilin (RIAC) toimesta. Sen twiittejä retwiittasi myös Venäjän ulkoministeriö, Seuraavaksi häsää tviittasi Venäjän ulkoministeriö ja retwiittasi hallituksen ulkopoliittinen ajatuspaja RIAC, joten voi sanoa, että tuo häsä matkusti parissa päivässä Pyhäselän rannalta Moskovaan. Se sitä nykyään on kova kulkemaan. Informaatiosotaa kun on, täkäläistä lunkia ja pinnaria soveltaen lainatakseni.

Kaiken kaikkiaan tilanne on hyvin hämmentävä. Minä olen vain minä, yksittäinen ihminen, joka yrittää toimia oikein mahdollisuuksien mukaan. Sitten huomaan olevani napit vastakkain jättiläisvaltion kanssa. Kuten eräs ihminen minulle twiittasi: "Ei kannata lähteä viivalle. Näillä on vuosikymmenien kokemus ja rautainen osaaminen, eikä mitään moraalia." Mutta kyllä minä aion omastani kiinni pitää. Ei se omani ole sen kummempaa, kuin että haluan puhua vapaasti rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta edelleenkin.

#rauhaakiitos

PS Jos joku haluaa itselleen #rauhaakiitos -t-paidan, mukin, napin tai kännykkäkuoret, niin niitä löytyy.

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Tulevan hallitusohjelman turpo


Käydyissä minihallitusneuvotteluissa ei juuri turvallisuuspoliittiseen puoleen hallitusohjelmassa koskettu. Vaikka uusi pääministeri on korostanut haluavansa viedä Suomen Natoon, on se asenne enempi pinnalla lienee vasta vaalikamppailun aikana. Hallitusohjelman kirjaus alkuosaltaan kuuluu nyt näin:

EU-, ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Suomen ulkopolitiikan tavoitteena on kansainvälisen vakauden, turvallisuuden, rauhan, oikeudenmukaisuuden ja kestävän kehityksen vahvistaminen sekä oikeusvaltion, demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen. Hallitus toimii Suomen kansainvälistä asemaa vahvistaen ja huolehtii ulko- ja turvallisuuspolitiikan jatkuvuudesta, ennustettavuudesta ja johdonmukaisuudesta.
Suomen turvallisuus ja hyvinvointi perustuvat hyviin kahdenvälisiin suhteisiin sekä yhteistyöhön muiden valtioiden ja kansainvälisten toimijoiden kanssa Yhdistyneiden kansakuntien, Euroopan unionin, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ja Euroopan neuvoston jäsenenä sekä pohjoismaisessa yhteistyössä ja Naton kumppanimaana. Suomi vaikuttaa talouskriisistä toipuvan EU:n kehitykseen ja seuraavan EU-komission työohjelmaan, painopisteenä talouskasvua tukeva kilpailukyky, kasvava työllisyys ja sosiaalinen Eurooppa.

Euroopan turvallisuusjärjestelmä on joutunut Ukrainan tapahtumien myötä koetukselle. Suomi korostaa kansainvälisen oikeuden noudattamisen välttämättömyyttä ja tukee neuvotteluratkaisun etsimistä kriisiin.

Tuossa ei suurempia muutoksia ole, mitä nyt Ukrainan kriisi mainittu. Mutta olennaista loppujen lopuksi ei ole se, mitä tähän hallitusohjelmaan kirjataan, vaan mitä seuraavaan. Samaan aikaan kun puolueet valmistelevat vaalikamppailua, valmistelevat ne myös näkemyksiään hallitusohjelmasta. Kun Suomi on ajautunut,/joutunut/päässyt tilanteeseen, jossa hallitukset istuvat todennäköisesti koko vaalikauden ja nojaavat vahvasti toimintansa hallitusohjelmaan, niin se alkurypistys voi olla poliittisesti kaikkein tärkein osa hallitustyöskentelyä puolueelle.

Seuraava hallitus lienee koostumukseltaan yhtä hankala kuin nykyinen, eli monia, ristikkäisiäkin linjoja pitää sovitella hallitusohjelmassa yhteen. Tällä hetkellä todennäköisimmältä näyttää porvarihallitus, jossa KESK-KOK-PS -yhdistelmä mahdollisine apupuolueineen yrittää löytää toisensa huolimatta hyvin pitkästä välimatkasta arvokonservatiivisuus-arvoliberaalius -akselilla. Myös turvallisuuspoliittisesti tämä yhdistelmä muistuttaa Jokisen eväitä sijoittumiseltaan.

Soinin johtamista Perussuomalaisista ei ole oikein saanut tolkkua tässäkään asiassa puuttuvien tai iskulauseen tasolle jäävien yleisluontoisten kantojen takia. Soini vaikuttaa olevan vahvasti halukas ulkoministerin paikalle, sillä siinä hän pääsee käsiksi EU:n. Hallitusvastuu pakottaa puolueen konkretisoimaan tavoitteensa ja myös tekemään kompromisseja. Kumpikin näistä eteen tulevista asioista tullee herättämään puolueen kannattajakunnassa kohua.

Keskusta on liikkunut hyvin perinteisellä kekkoslaisella linjalla, jossa on korostettu Suomen erityissuhdetta Venäjään. Sipilä tuntuu tarkastelevan asiaa pitkälti taloudellisesta näkökulmasta ja puolueen ulkopoliittiseksi kärjeksi noussut Paula Lehtomäki on tuoreena Suomi-Venäjä -seuran puheenjohtajana hyvin ymmärtäväinen venäläisten kantoja kohtaan.

Stubbin Kokoomus on tietysti linjansa valinnut ja uuden puheenjohtajan myötä lienee luvassa passiivisen mielipiteen sijaan aktiivista politiikantekoa Nato-jäsenyyden puolesta. Kokoomus on turvallisuuspoliittisesti erittäin kaukana Keskustasta. Perussuomalaiset puolestaan ovat jossain siinä välissä.

Seuraavan hallitusohjelman turvallisuuspoliittiselta kirjaukselta vaaditaan paljon. Sen pitää riittävän selkeästi kertoa missä olemme ja mihin pyrimme, mutta toisaalta sen pitää antaa vapauksia toimia jatkuvasti muuttuvassa tilanteessa. Vaikkei kannattaisikaan Nato-jäsenyyttä, niin tässä kohtaa minusta ei esimerkiksi olisi viisasta kirjata ettei jäsenyyttä vaalikauden aikana haeta. Jatkuvuudesta on vakuutettava, mutta Suomelle on varattava vapaita käsiä reagoida mahdollisiin muutoksiin rajustikin.

Liian täsmälliset kirjaukset saattavat myös vaikeuttaa pienempien  ennalta päättämättömien asioiden ratkaisemista. Ne kun voivat saada suhteettoman koon sisä- tai ulkopoliittisesti tai muodostua ylivoimaisiksi vain sen takia, että hallitusohjelmassa ei lue asiasta mitään. Kirjauksen pitäisi pikemminkin pitää sisällään sen, että Suomen hallitus on valmis toimimaan kaikin tavoin maamme turvallisuuden varmistamiseksi. Tämä edellyttää TP-UTVAlta yhtenäisyyttä ja päätöksentekokykyä. Pääministerin ja presidentin yhteistyön on toimittava.

Viimeksi kun tarvitsimme turvallisuuspoliittista ketteryyttä, oli Koivistolla vielä valtaa lujasti niin perustusiain kuin Kekkosen luoman perinnön myötä. Koivisto vannoutuneena parlamentaarikkona käynnisti kehityksen, jonka myötä meillä on nykyinen, merkittävästi parlamentaarisempi perustuslaki. Se on ehdottomasti hyvä asia normioloissa, mutta tämä malli on vielä testaamatta kriiseissä.

Toki hallitusohjelman voi antaa elää siinä mielessä, että sitoudutaan johonkin parlamentaariseen toimintatapaan, jolla on mahdollista muuttaa kirjauksia. Kyse voi olla parlamentaarisesta selvitysryhmästä, jostain tiedonantomenettelystä tai esim. ulkoasiainvaliokunnan ottamisesta mukaan vielä nykyistä konkreettisemmin päätöksentekoon.

Vaikka aiemmin puhuin nimenomaan liikkumavapaudesta, niin minun mielestäni hallitusohjelmaan olisi myös jollain tavalla ladattava kansanäänestys siinä kohdassa, jos Nato-jäsenyyttä tahdotaan hakea. Toki kansanäänestyksen sijoittuminen ja kysymyksenasettelu voi olla hyvinkin monenlaista. Voidaan kysyä siinä kohtaa, kun päätetään lähteä prosessiin tai sitten siinä kohtaa, kun altistetaan valmis neuvottelutulos äänestykseen tai jotain siltä väliltä.

Vaikka sotilallisessa liittoutumisessa on kysymys asiasta, josta edustuksellisen demokratian pitäisi selviytyä helposti, on minusta useita kansanäänestystä puoltavia seikkoja. Tärkein on minusta vastuun ottaminen. Maanpuolustus on varsinkin näin sotilaallisesti laajaan reserviin perustuvassa ja muuten kokonaisturvallisuuteen nojaavassa järjestelmässä nimenomaan vastuun kantamista. Ilman vastuuntuntoa ei ole mitään. Kansanäänestys pakottaisi ihmiset kantamaan vastuuta omasta kannastaan. On helppo olla puolesta tai vastaan, jos tietää jonkun muun loppujen lopuksi tekevän päätöksen. Mutta jos se päätös tulee myös omakohtaisesti tehtäväksi, suhtautuu prosessiin todennäköisemmin paljon syvällisemmin ja vastuullisemmin.

Ratkaisu, oli se sitten mikä tahansa, saa myös silloin todennäköisemmin vastustajien hyväksynnän, sillä perusteellinen keskustelu paljastaa miten kummassakin vaihtoehdossa on puolensa. Suomalainen maanpuolustushenki tarvitsee elääkseen kansanäänestystä. Ilman sitä merkittävä joukko ihmisiä irtisanoutuu vieraaksi kokemastaan järjestelmästä. Niin käy myös kansanäänestyksen myötä, jos Nato-jäsenyys voittaa, mutta uskoisin määrän jäävän silloin merkittävästi pienemmäksi.

Kansanäänestykseen on myös sitouduttava niin, että valtiovalta ja poliittiset puolueet tekisivät parhaansa laajan ja valistuneen kansalaiskeskustelun synnyttämiseksi. Kansanäänestys myös pakottaisi kaikki osapuolet paitsi muodostamaan, myös perustelemaan kantansa ja ennen kaikkea tuomaan sen julki. Kansanäänestys myös vapauttaisi poliitikot puolueiden sisällä ottamaan eri kannan kuin puolueella ehkä on virallisesti.

Riskinä on tietysti se, että äänestys voi muodostua jonkun ihan toisen asian mitttariksi. Jos esimerkiksi hallitus on hyvin epäsuosittu, niin sen tekemä ehdotus voi kärsiä sisäpoliittisista syistä. Monet myös moittivat poliitikkoja kansan selän taakse piiloutumisesta heidän kannattaessaan kansanäänestystä. Mutta toisaalta uskon, että kansanäänestys edellyttäisi poliitikoilta syventymistä ja oman kannan avaamista paljon nykyistä paremmin. Kaiken kaikkiaan usko kansanäänestyksen sisältävän enemmän hyviä kuin huonoja puolia.

Mutta ensin käydään vaalikampanjat, annetaan ja lasketaan äänet sekä muodostetaan hallitus. Tässä kohtaa meillä kaikilla on mahdollisuus omalla tavallamme vielä vaikuttaa siihen mitä siinä ensi kesän alussa (toivottavasti) valmiina olevassa hallitusohjelmassa lukee.





maanantai 16. kesäkuuta 2014

Kultaranta 2014 IV


Kultaranta-keskustelujen avausistunto käsitteli Venäjää. Eikä se mitään muutta olisi voinut käsitelläkään. Panelia vetänyt YLEn Seija Rautio teki erinomaista työtä ja piti keskustelua yllä taiteillen suorasanaisuuden ja provokatiivisuuden rajoilla, pysyen kuitenkin visusti hyvällä puolella.

Paneli oli koottu taiten ja sisälsi oivan kirjon erilaisia lähestymistapoja Venäjään. Charly Salonius-Pasternak rikkoo jo pukeutumisellaan karismavapaata tutkijaprototyyppiä. Hänen puhetapansa lähestyy vakuuttavuudessaan taitavamman pään poliitikkoja, mutta sisältö on selväsanaisen tutkijan. Salonius-Pasternakin kalikat osuvat yleensä niin tarkasti kohdilleen, että älähteleviä koiria piisaa. Paula Lehtomäki puolestaan on juuri valittu Suomi-Venäjä -seuran puheenjohtaja. Hänen Venäjä-suhteensa oli selvästi paljon velkaa Kekkoselle. Mikäli Keskusta on vaalien jälkeen hallituksessa, on venäjää puhuva Lehtomäki lienee vahva ehdokas ulkoministeriksi. Paikkaa tavoittelee todennäköisesti myös Timo Soini.

Ulkoministeriössä parhaillaan lainassa oleva professori Hiski Haukkala otti taitavasti kiinni ilmassa kieppuvia teemoja ja asetti ne taustoittaen järkeenkäypään järjestykseen, olematta silti tippaakaan lattea. Ei ihme, että ihastuksen huudahduksia tuli ministeritasolta asti. Haukkalan nykyisen special adviser -tittelin takaa löytynee Suomen ulkopoliittisen linjan muotoilua Merikasarmin sisimmäisissä kammioissa. En tiedä pitääkö tämä aavisteluni Haukkalan asemasta lainkaan paikkaansa, mutta minusta se on hyvin turvallisuutta herättävä ajatus.

Pitkän tien Kesärannasta Harvardin kautta Venäjänkauppaan tehnyt Esko Aho esiintyi toisaalta hyvin keskustalaisesti, korostaen Venäjän näkökulmien poliittita ymmärrettävyyttä,. Toisaalta hänen yhteiskunnallinen moniosaamisena kaupallisissa yhteyksissä tuli esiin suorasanaisissa analyyseissä Venäjän talouden haavoittuvuudesta. Ahon vieressä istunut Sofi Oksanen on noussut nopeasti hyvin keskeiseksi turvallisuuspoliittiseksi keskustelijaksi. Hän napautteli Ahoa tilaisuuden tullen topakasti, jättäen Ahon pariinkiin kertaan hakemaan posket punoittaen jotain viimeiseksi sanaksi muka kelpaavaa.

Oksasella on selvä näky siitä, mikä Venäjä on ja mihin suuntaan se on menossa. Hänen ilmaisunsa on tiivistä, täsmällistä ja siihen on ladattu paljon faktatietoa. Oksanen ei käytä tunteilevia laatusanoja kuorruttamaan viestiään, vaan taitavan ilmeettömästi luo kuvaa vapautta vihaavasta Venäjästä. Luulisin lähitulevaisuudessa Oksasen joutuvan melkoisten hyökkäysten kohteeksi. Niin käy yleensä reviirinsä ulkopuolelle liian menestyksellisesti astuneille ja tässä tapauksessa lienee myös Venäjällä ja sen ystävillä halu mustata Oksasta maksimaalisesti.

Laitimmaisena panelissa oli pitkän linjan diplomaatti, entinen Moskovan suurlahettiläs ja juuri Suomi-Venäjä -seuran puheenjohtajuudesta luopunut suurlähettiläs Heikki Talvitie. Näitä vanhoja ja kokeneita turvallisuuspolitiikan ammattilaisia kuunnellessa jään aina miettimään, että mikä tuossa on arvokasta, kokemuksista ammennettua viisautta ja mikä menneen maailman kuvajaisia. Talvitien lähestymistapa Venäjän toimintaan on hyvin ymmärtävä ja hän ottaa suurvallan aggressiivisen käytöksen annettuna asiana. Tässä on olemassa selvä sukupolviero, sillä suurin osa nuoremmasta väestä ei hyväksy Putinin toimia luonnollisena osana kansainvälistä politiikkaa. Pääministeri Katainenkin puuskahti, että "Onko meillä oikeus puolustaa liberaalia demokratiaa?" 

Tämän Kultaranta-keskustelun hyvin paljastama kahtiajako kulkee nimenomaan siinä, tulkitaanko Venäjä uhaksi tai potentiaaliseksi uhaksi Suomelle. He, ketkä eivät siihen usko, osoittavat yleensä myös ymmärrystä Venäjän teoille ja pyrkimyksille. He taas ketkä kokevat Venäjän uhaksi, eivät myöskään hyväksy Venäjän toimintatapoja. En ole varma, kumpaan suuntaan syy-seuraus-suhde tässä enemmän kulkee. Siis että saako uhan tuntu tuomitsemaan Venäjän toimet vai herättävätkö toimet uhan tunnun. Perinteiset russofobit, joita heitäkin kummallisella tavalla riittää, lienevät riemuissaan näistä Venäjän tekosista ja ottavat niistä kaiken irti. Mutta toisaalta on varmasti ihmisiä, jotka kokevat heränneensä Putinin Venäjän pelkoon nimenomaan Ukrainan tapahtumien myötä. Näihin lasken itsenikin.

Toisaalta on varmasti ihmisiä, jotka vilpittömästi uskovat, ettei Venäjä ole missään nimessä uhka Suomelle ja se saa heidät tulkitsemaan Venäjän toimia sen mukaan. Jotenkin on vaikeaa uskoa, että ymmärtäväiseltä puolelta löytyisi ihmisiä, jotka kokisivat Venäjän viime aikojen toimien herättäneen heissä luottamusta ja turvallisuudentunnetta suurta naapuria kohtaan. Mutta ehkä heitäkin on. Venäjää ymmärtäväisemmin suhtautuvat tuntuvat myös ajattelevan, että  Venäjälle kohdistettu vaatimus kansainvälisen yhteisön pelisääntöjen noudattamisesta tarkoittaa heikkouden vaatimista. Siis sitä, että vaaditaan Venäjää oleman hiljaa ja heikko, kuten se oli Neuvostoliiton kaatumisen jälkeisen ajan. En ihan tätäkään ajatusta sulata. Oma tulkintani on, että Putin halusi muuttaa voimapolitiikalla pelin säännöt, koska Venäjän heikkoudet estivät sitä nousemasta suurvallan asemaan sääntöjä noudattamalla. Nyt Putin viekin lyhyellä tähtäimellä länttä kuin litran mittaa. Milloin se loppuu ja miten, onkin sitten hankalampi arvioitava.

Pyydettynä kommenttipuheenvuorona eritteli myös emeritusprofessori Osmo Apunen tilannetta. Erityisesti itse jäin miettimään hänen rinnastustaan menneeseen:
"Ulkopoliittiset aktivistit vastustavat putinismia samalla tunteen palolla kuin heidän edeltäjänsä tsarismia ja bolševismia. Asevarainen turvallisuus on asetettava idänsuhteiden etulinjaan, pelotepolitiikka sillanrakennuksen sijalle. Venäjälle on nyt opetettava oikein kunnolla, mitä eurooppalainen kansainvälinen järjestys edellyttää."

Nuo sanat tuntuivat havainnoivan jotain kovin totta ja ehkä omakohtaistakin. Olen monin sanoin monissa yhteyksissä ottanut suorasanaisesti kantaa Putinin politiikkaa vastaan ennen ja jälkeen Krimin valtauksen. Olen ollut tuohduksissa ja olen antanut sen kuulua kannanotoissani. Olen julistanut Putinin vapauden ja moniarvoisuuden viholliiseksi, jonka ei saa antaa kasvattaa vaikutusvaltaansa meillä tai muualla. Mukana on myös ollut jonkinlaista kostomentaliteettia puoleltani, jota olen purkanut vääntämällä putinistien kanssa Twitterissä. Lisää rautaa rajalle en sentään aseistakieltätytyjänä ole vaatinut, mutta enpä ole tuntenut myöskään suurta protestimielialaa Puolustusvoimain rahoituksen tason nostamista kohtaan.

Olenko minä ulkopoliittinen aktivisti, kiihkoillija, joka on antanut suhteellisuudentajunsa sumeta niin sanotun hyvän asian takia. Mummoni kertoi vasta Neuvostoliiton kaaduttua, vieläkin tyytymättömästi puhisten, miten Gummitehtaan johtaja aikoinaan oli Vaijaa (isoisä) IKL:n houkutellut. Sävystä päättelin, että jonkinlaisella menestykselläkin. Kiihkoilu ja yksisilmäisyys eivät ole mennen maailman asioista, vaan ovat tässä ja nyt, vaanimassa kaikkia. Osansa vielä luo tieto siitä, että kaikki mitä tekee ja kirjoittaa on osa käynnissä olevaa informaatiosotaa. Eikä lainkaan voi olla varma, että oma toiminta edistää niitä asioita, joita itse haluaa edistää. Silloin vaarana on vaipua hiljaisuuteen tai kiihtyä kiihkoilijaksi. En halua kumpaakaan. Aion jatkaa ja yritän pitää älyn terävänä ja omatunnon arkana.

Kyllä Putinin on tästä jotain annettava voittaa, mieluummin mahdollisimman vähän. Toisin sanoen päästää kohtuullisessa määrin pyrkimyksiinsä. Tai hänet on kaadettava, joka on kammottava ajatus, sillä todennäköisimmät vaihtoehdot Putinin jälkeiselle Venäjälle olisivat vielä rautanyrkkisempi silovikki tai katastrofaalinen kaaos. Edessä siis lienee poliittinen ratkaisu eli jonkinlainen epäreilu kompromissi, joka on kuitenkin se paras mahdollinen lopputulos. Mutta kompromissejäkään ei voi vapauttaan menettämättä tehdä liian montaa.



lauantai 14. kesäkuuta 2014

Kultaranta 2014 III


"Suomen ulkopoliittinen vaikutuskyky edellyttää ketteryyttä ja kilpailukykyä taloutena ja yhteiskuntana. Kilpailukyvyn vahvistaminen edellyttää strategista näkemystä, visiota ja tavoitteita sekä ennen kaikkea johtajuutta. Suomen aseman haavoittuvuutta ei ole vielä riittävän laajasti ymmärretty. Ulkopoliittisen ja talouspoliittisen johtajuuden erottaminen on yhä vaikeampaa. Samoin yhteiskuntien sisäisellä vakaudella on ulkopoliittista merkitystä. Suomalaisen yhteiskunnan muutoskykyyn nojaava kilpailukyky tuo myös ulkopoliittista vaikutuskykyä."
Kultaranta-raportti 2013

Oheinen kappale vuoden takaisten Kultaranta-keskustelujen raportista tiivistää hyvin sen, miten talous päätyi tämän kesän esityslistalle otsikolla Suomen sitko. Presidentti Niinistö on talousmiehiä ja hänen vankka kansainvälinen kokemuksensa on avannut hänelle ne näkymät, miten taloudellinen vahvuus luo pohjaa turvallisuuspoliittiselle vahvuudelle. Se näkymä ei tosin auennut kovinkaan hyvin suurelle yleisölle.

Vaikka Niinistö on minusta ollut hyvin huolellinen puheissaan ja kannanotoissan, ettei ole kiirehtinyt kansallisten yleisen tieto- ja asennetason edelle, niin tässä tuli ehkä liian pitkä harppaus. Tavallinen ihminen kun mieltää taloudellisen turvallisuuden hyvin henkilökohtaisella tasolla. Kansantalous, saatikka maailmantalous ovat parhaimmillaankin hyvin hämäriä asioita. Samasta hämäryydestä kärsii toinen Niinistön jälkikäteen purinaa herättänyt kanta, kun hän haluaa selvittää perusteellisesti EU:n yhteisen puolustuksen mahdollisuuksia. Varsinkin kun Kokoomus puolueena on asettunut Nato-jäsenyyden kannalle.

Kun viime vuodet on totuttu siihen, että kaiken talouspuheen tuloksena on yksilön kannalta epävarmuutta, leikkauksia ja toimeentulon hankaloitumista, niin ei ole mikään ihme, että keskustelua seurannut kansalainen ajatteli enemmän omaa, yksityistä talouttaan kuin kansakunnan tilaa. Sitä presidentti itsekin pahoitteli tapahtuman loppupuheenvuorossaan, ettei kytkentää Suomen turvallisuuden ja talouden välillä syntynyt niinkuin hän oli ajatellut.

Itse keskustelun aikana kuultiin merkittävä määrä erittäin asiantuntevia puheenvuoroja ja keskustelijat itse olivat erittäinkin sisällä aiheessa. Aivan loppumetrejä lukuunottamatta keskusteli kulki varsin yksipuolisesti taloudellisen eliitin ehdoilla. Vaikka puhujien ajatuksena oli kritisoida järjestelmää, oli se kovin helppoa tulkita järjestelmään tyytyväisen kansan kritiikkinä. Matti Apunen on armoitettu kärjistäjä ja sillä on keskustelun kannalta sekä hyvät että huonot puolensa.

Markkinataloudessa on aina kysymys myös kamppailua resursseista, kun taas turvallisuuspolitiikan turvallisuus koskettaa yleensä kaikkia yhtäläisesti. Siksi talouskysymykset aina jakavat eri tavalla ihmisiä. Toki turvallisuuspoliittisista asioista ollaan eri mieltä, mutta eroa on nimenomaan tunteissa. Turvallisuuspolitiikassa voitetaan tai hävitään yhdsessä kansakuntana, talouspolitiikassa asia on toisin.

Tämän takia pitäisin jopa jonkinasteisena virheenä sekoittaa talouden erilaista keskustelueetosta turvallisuuspolitiikkaan. Nyt käyty keskustelu olisi ollut erittäinkin paikallaan jonain muuna hetkenä jossain muualla. Toisaalta, tulipahan yritettyä. Itse asia on ihan oikea, mutta ehkä turvallisuuspoliittisen keskustelun kehityksen kannalta asiaa on ajateltava niin, että ensin pitää opetella kävelemään, ennen kuin voi juosta.

PS Tätä kirjoittaessani kokoomuslaiset valitsivat puheenjohtajakseen ja meidän pääministeriksemme Alexander Stubbin. Tämä tietänee suorasanaisen Nato-keskustelun lisääntymistä.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Kultaranta 2014 II



Tulikohan ne pari alkuvuonna luvattua sanaa vaihdettua presidentti Niinistön
 ja Charly Salonius-Pasternakin välillä?

Turvallisuuspoliittisen keskustelun määrä ja laatu on noussut. Toki suurempaan joukkoon mahtuu aina heikompiakin esityksiä, mutta minusta nyt puhutaan sujuvasti jo huomattavasti faktapohjaisemmin ja vaikeammista asioista kuin vielä viime kesänä. On suorastaan hämmästelty, miten hyvin ja avoimesti Kultarannassa keskusteltiin, vaikka näkemyksiä riitti eri suuntiin.

Olen tähän koonnut vastaan tulleita kirjoituksia, analyysejä ja vastaavia eri puolilta verkkoa. Näistäkin on nähtävissä, että taso vaihtelee, mutta Antti Muurisesta poiketen voi ihan perustellusti todeta, että eteenpäin on menty. Kultaranta-keskusteluista on tullut suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun vauhtipyörä ja jäsentäjä.

Analyysejä ja lausuntoja 

Ilta-Sanomien Arja Paanasen tarkkanäköinen, älykäs ja kuitenkin maltillinen kommentti. Yksi parhaista tilanteen kuvauksista, joita olen nähnyt.

The Ulkopolitist oli päässyt Matti Pesun myötä paikalle ja tässä raporttia.

Tapio Juntusen aina laadukasta ajattelua blogissaan.

Panelikeskusteluun osallistuneen Saska Saarikosken analyysi tapahtumasta ja sen teemoista.

Professori Koskenniemi herätti monissa suurta vastakaikua puheellaan, joka poikkesi uskossaan idealismiin virkistävästi muusta Kultaranta-puheesta, jossa realismin ja rationaalisuuden nupikat oli väännetty kaakkoon.

Kultaranta oli selvästi eliitin tapahtuma ja herätti myös voimakkaita negatiivisia tuntoja: Rolexanderstubb ja lama-Suomen arvot.

Juuri Kultarannan alla ilmestynyt Matti Vanhasen ansiokas pohdinta Suomen turvallisuuspoliittisesta tilanteesta.

Heti Kultarannan jälkeen piti Ulkopoliittinen insituutti seminaarin ja julkaisi raportin Suomen mahdollisuuksista hankkia turvallisuutta globaalissa ympäristössä.

Professori Hanna Ojanen arvioi Suomi-Ruotsi-Nato -kolmiota ja sen suhteita.


Carl Haglund sanoo suoraan: Venäjä pyrkii vaikuttamaan Suomen politiikkaan



Poliitikot 

Paikan päälle kutsutut poliitikot eivät tainneet saada sanotuksia kaikkea haluamaansa, joten useampi on blogissaan palannut Kultarannan tapahtumiin

Johannes Koskinen

Paavo Väyrynen

Anneli Lapintie


Kirjoituksia ja pääkirjoituksia

Pohjalaisen pääkirjoitus, joka jäljestä päätellen on kesätoimittajan ensimmäinen pääkkäri.

Arto Hietalahti kolumnoi viisaasti Keskipohjanmaassa. "Niin sanotut eurokriittiset, EU:n heikentämiseen tähtäävät tahot toimivat tietäen tai tietämättään Venäjän hyväksi."

Suomenmaan pääkirjoitus on mallikappale perinteisestä myöntyväisyysajattelusta, jossa katsotaan Venäjän tarpeiden olevan ymmärrettäviä, jopa jossain määrin hyväksyttäviä.

Karjalaisen pääkirjoituksessa näkemyksellinen taustoitus Kultaranta-keskusteluille.

Satakunnan kansa pääkirjoitus tiivistää: Armeijaa vahvistetaan, muuten pienin askelin.

Savon Sanomat  pääkirjoitus kiinnittää huomion yhteen jälkipelien pääaiheesta: Niinistöllä on oma linja Nato-kantojen välissä.

Samaa aihetta pohtii Kalevan pääkkäri.

MTV3:n Timo Haapala analysoi Niinistön ja Kokoomuksen linjaeroja.

Iltalehden pääkirjoitus on kaikkinaisen turvallisuusyhteistyön kannalla.


Areenalta turpoa

Tutkija Susanna Hast ja professori Juha Mäkinen Aamu-tv:ssä tiivistämässä Venäjän reiluun kymmeneen minuuttiin.

A-studio, mukana Susanne Päivärinnan haastattelema presidentti Niinistö ja ehta turponarkki Matti Pesu.

Ulkoministeri Lavrov  ja Erkki Tuomioja tiedotustilaisuudessa.


Kultaranta-keskustelujen tallenteet

Venäjä-aiheinen aloituskeskustelu.

Suomen sitko, talous turvallisuutemme perustana

Päätöskeskustelu

Lisätkää kommentteihin lisää linkkejä, kiitos.


Lisäyksiä


Osmo Apusen kommenttipuheenvuoro Kultarannan Venäjä -keskustelussa.


Risto Volanen vetää pitkiä linjoja taattuun tapaansa: Kristikunnan helvetinkone ja Ukraina.



tiistai 10. kesäkuuta 2014

Kultaranta 2014 I


Tulen käymään joukossa blogimerkintöjä läpi tämän vuoden Kultaranta-keskustelujen antia omasta näkökulmastani. Kirjoituksia tippuu tulevan viikon, ehkä parinkin ajan.

Minulla on vielä ajatuksella läpikäymättä osa Kultarannan materiaaleista, joten aloitan tapahtuman sisältöjen läpikäymiseni oivalluksella, joka minulle syntyi kuunnellessani YLEn uutislähetyksessä juttua, joka oli tehty eilisen presidentti Niinistön haastattelun pohjalta. Rennon mutta jämäkän oloinen presidentti aukoi haastattelussa aiempia lausuntojaan eri asioista. Niinistöllä on omanlaisiaan kielikiemuroita, jotka tekevät hänen välillä jopa repomiesmäisiä elementtejä saavan ilmaisunsa seuraamisesta paikoitellen hankalaa. Hän puhui siitä, miten meillä on erilaisia mahdollisuuksia luoda turvallisuutta ja miten meidän ei ole niistä yhtäkään syytä ylenkatsoa.

Suomessa on pystytty rakentamaan hyvin harvinainen systeemi järjestämään ja jäsentämään maanpuolustusta. Kokonaisturvallisuuden käsitteen alle on luotu verkostopuolustus, jossa valtion eri hallinnonhaarat ja muut toimijat ovat osa mietittyä kokonaisuutta. Meillä maanpuolustuksessa ei ole kyse ei ole siis vain sotajoukkojen taktiikasta rajoille vedetyillä puolustuslinjoilla, vaan hyvin syvälle yhteiskuntaan ulottuvasta strategiasta. Toimiva yhteiskuntamme ja sen synnyttämä luottamus ovat tämän järjestelmän toimivuuden perusedellytyksiä. Kun jokainen tekee osansa, syntyy syvä ja luja rakennelma.

Tämän vuoden Kultarannan alla tasavallan presidentti nosti esiin aika pitkälle hylätyn ajatuksen EU-puolustuksesta. Siitähän oli viime vuoden lopulla huippukokous, jossa normaalihkoon EU-tapaan asia päätyi melko mitäänsanomattomiin lopputuloksiin. Niinistö nosti kuitenkin esiin oman kokemuksensa talouskriisin hoidosta, kun unioni kuitenkin, vastoin omaa päätöstään, riensi jäsenvaltionsa avuksi. Presidentin avaus tuntui tulevan aivan tyhjästä ja se on saanut nuivan vastaanoton.

EU on iso, hajanainen ja tällaiseksi organisaatioksi kypsyysasteeltaan vauvan tasolla. Toiminta ja päämäärät tempoilevat kunkin jäsenvaltion ollessa usein aivan erilaisissa tilanteissa suhteessa päätettäviin asioihin. Siksi kovia päätöksiä syntyy vain pakon edessä. Jos YTPP:a koskeva huippukokous olisi pidetty Krimin valtauksen jälkeen, olisi tuloksiakin saattanut löytyä. Mutta joka tapauksessa Niinistö oli ilmeisen tosissaan ajatuksensa kanssa.

Arvelin aiemmin, että tällä olisi jotain tekemistä kaikkien vaihtoehtojen viimeisen päälle läpikäymisessä mahdollosta Nato-kansanäänestystä ajatellen ja kansalaisten sekä poliitikkojen totuttamisessa pyhän suomalaisen maanpuolustuksen integroimiseen ulkomaille. Nämäkin voivat pitää paikkansa, mutta lisäksi aavistelen, että ulkopoliittinen johtomme soveltaa ulkomaailmaan samantyyppistä lähestymistapaa kuin maan sisäisessä maanpuolustuksessa. Kytkemällä Suomi mahdollisimman moniin kansainvälisiin järjestelmiin luodaan pienistä paloista iso ja kestävä kokonaisuus. Tämä on toki voinut olla selvää jo kaikille muille, mutta itselleni syntyi tämä oivallus juuri.

Tämän oivalluksen myötä myös ymmärsin, että olen alitajuisesti, ja perin inhimillisesti, etsinyt jotain yhtä isoa ratkaisua, joka ratkaisisi joko kokonaan tai ainakin suurimman osan turvallisuuspoliittisista kysymyksistämme. Sellaista ei tietenkään ole eikä tule. Luulen kovin monen ns tavallisen kansalaisen kärsivän samasta vaivasta. Uusia asioita punnitaan sen mukaan, että ratkaisevatko ne ainakin melkein kaiken. Ei kovin järkevä lähtökohta.

Kansainvälinen toimintaympäristö kyllä ottaa ja yllättää aina uudestaan, joten kaikkeen ei kuitenkaan voi varautua. Siksi tällainen verkostopuolustus myös suhteessa kansainvälisiin järjestelmiin voi olla meille toimiva ratkaisu. Puheillaan EU-puolustuksesta presidentti siis rakentaa pienempää tai isompaa palasta Suomen turvallisuuteen, joka tapauksessa virittäen kaiken mahdollisen turvallisuuden irti EU-jäsenyydestä.

Tämä oivalluksen askel oli kenties pieni Suomen turvallisuuspolitiikalle, mutta iso minulle. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin asioiden tutkailua.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Kohti Kultarantaa 2014 VI


Parhaillaan matkaa kohti Kultarantaa satakunta ulko- ja turvallisuuspoliittista asiantuntijaa. Nuorempaakin porukkaa on mukana, ainakin turponarkkien Nato-siiven vahva puurtaja Matti Pesu.

Presidentti Niinistö on alusviikolla pitänyt esillä EU:n yhteistä puolustusta realistisena vaihtoehtona Suomen turvallisuuspoliittiseksi ratkaisuksi. Häntä tässä julkisesti tuki protokollan mukaan valtakunnan kakkonen eli eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma, joka on tehnyt turhan vähälle huomiolle jääneitä turvallisuuspoliittisia ulostuloja tasaiseen tahtiin.

Koska EU-maiden kansalaista yli 90% asuu Nato-maissa, niin tähän asti EU:n yhteisen puolustuksen on katsottu olevan poliittisesti mahdoton. Miksi ihmeessä Nato-maat laittaisivat rahaa ja muita resursseja organisaatioon, jonkalaiseen ne kuuluvat. Tai Nato on itse asiassa sotilaallisesti ylivoimainen verrattuna mihinkään pelkästään eurooppalaiseen järjestelyyn, sillä Naton suorituskyky nojaa lähes kokonaan USAn asevoimiin.

Olihan meilä aikanaan myös WEU, Länsi-Euroopan unioni, jonka oli tarkoitus olla EU:n puolustuspoliittinen ja sotilaallinen organisaatio. WEU päätettiin lopettaa 2010, syyksi ilmoitettiin Lissabonin sopimuksen tehneen sen turhaksi. Kun EU:n sisällä on vielä poliittisena suuntauksena enemmänkin vaikutuksiltaan pienempi unioni kuin yhteiseen puolustussuunnitteluun kykenevä liittovaltio, niin EU-puolustuksen esille nostamiseen lienee muita(kin) syitä kuin ihan oikea usko siihen mahdollisuutena.

Itse pidän todennäköisenä, että tällä keskustelulla pyritään totuttamaan poliitikkoja ja kansaa sotilaallisen integraation ajatukseen. Kun ensin mietitään EU-puoliustusta tiettyjen maiden kanssa, niin sen osoittauduttua mahdottomaksi on helpompi ajatella sitten yhteistyötä näiden samojen maiden kanssa eri nimikkeen alla. Nimittäin Nato-nimikkeen.

Toki EU:n puolustus olisi minunkin mielestäni erittäin hyvä vaihtoehto. Siinä ei niin kiinteästi sitouduttaisi Yhdysvaltain valtapyrkimyksiin ja konflikteihin. Toki Ranskalla ja Britannialla on niitä minun mielestäni samoja ikäviä myötäjäisiä kuin Yhdysvalloilla, mutta pienemmässä mittakaavassa. Siis konflikteihin osallistumista ja sitä myötä liittolaisten vetämistä niihin, aseteollisuuden vahvaa poliittista asemaa ja ydinasearsenaalia vahvistettuna kemiallisilla ja biologisilla aseilla.

Tässä EU-puolustusavauksessa ajatuksissa lienee myös Nato-kansanäänestys, johon on poliittisesti sitouduttu sen verran lujasti, ettei siitä ole irti kiemurtelemista, niin kaikkien vaihtoehtojen perusteellinen läpikäyminen on tärkeää. Kun on aika äänestää, olisi kansalla oltava mahdollisimman syvä ymmärrys siitä, mitkä ovat eri vaihtoehtojen olemukset ja mahdollisuudet.

Aamun Hesarissa oli Anna-Liina Kauhasen analyysi ulkopolitiikan linjanvedosta turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön muutosten myötä. Siinä hän arvioi Niinistön hakevan Suomelle linjaa, jossa tasapainoiltaisiin EU:n siipien suojassa olemisen ja perinteisen erityissuhteen ylläpitämisen itään välillä.  Oma tulkintani tästä on, että tämä on jonkinlainen jatkumo sille aidalla istumiselle, josta Niinistö aiemmin puhui. Joka tapauksessa suurena linjana ainakin yritetään pitää jonkinlaista asemaa idän ja lännen välissä, mutta lännen puolella tiukasti eläen. Se, miten mahdollista tämä on Putinin Venäjän naapurissa, jää nähtäväksi.

Saa nähdä onko presidentin tavoitteena jalostaa Kultaranta-keskusteluissa jonkinlainen työversio Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta muuttuneessa maailmassa. Siksikin toivon jokaisen Kultarantaan mukaan päässeen antavan panoksensa turvallisuuspoliittiseen keskusteluun paitsi siellä paikan päällä, myös tapahtuman jälkeen. Vain avoimella ja maltillisella keskustelulla voimme löytää kansakunnalle parhaan mahdollisen reitin näkyvissä olevissa myrskyissä. Hyvää Kultarantaa kaikille ja täällä kotivastaanottimiemme ääressä olemme tarkkana.




perjantai 6. kesäkuuta 2014

Kohti Kultarantaa 2014 V


Viime kesän Kultaranta-raportti ilmestyi alkuviikosta ja ehätti juuri ennen toista tapahtumaa. Viipymisen syistä ei ole mainittu mitään, mutta itse olisin pitänyt soveiiaana ilmoittaa, miksi raportti viipyi näin pitkään. Se olisi antanut koko työlle enemmän uskottavuutta. Nyt hiipii väkisinkin mieleen se, että Ukrainan tapahtumien käynnistyttyä ei raporttia haluttu enää julkaista, koska kiivaasti eteenpäin vyöryvät tapahtumat tekisivät joistakin raportin sanomisista paikkansapitämättömiä, jopa naurettavia. 

Nyt julkaistussa raportissa ei juuri kirkuvasti tai naurettavasti ohi menneitä huomioita ole. Minä ainakin pidän siksi todennäköisenä, että sisältöä viilattiin loppuun asti. Enkä pidä tällaista oikein Kultaranta-keskustelujen avoimuuteen sopivana asiana. Toki tämä viilailu on vain minun aavistelujani. Näistä pyyhkeistä huolimatta viime kesän Kultaranta-keskustelut ovat sisältäneet paljon tärkeää. Ehkä juuri tapahtuman tärkeys ja raikkaus saa tällaisen virheen tuntumaankin kokoaan isommalta.

LISÄYS 7.6.2014. Tasavallan presidentin viestintäpäällikkö Katri Makkonen twiittasi: "Tekstiä ei sisällöllisesti ole kuukausiin viilattu, ryhmien pjt tarkistivat tekstit jo syksyllä. Julkaisu nyt sytykkeeksi Krantaan."

Olen poiminut raportista kohtia, jotka syystä tai toisesta kiinnittivät huomioni. Kursiivilla raportin tekstiä ja normileipätekstillä omaani.

Avausistunto: Suomen asema muuttuvassa maailmassa

Suomen ulkopolitiikan tavoitteena on suomalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin kasvattaminen sekä arjen vakaus.

Ulko- turvallisuus- ja puolustuspolitiikan eri osat ovat usein nousseet ajan myötä itseisarvoiksi. Ne ovat kuitenkin aina vain välineitä tässä kohdassa mainittuihin päämääriin pyrkimisessä. Nyt kun on paljon isoja asioita isossa liikkeessä, pitää olla erityisen tarkkana siitä, että arvioidaan asioista ennen kaikkea päämäärän kannalta, ei (vanhojen) päämäärään pyrkimisen keinojen kannalta.

Suomen ulkopoliittinen vaikutuskyky edellyttää ketteryyttä ja kilpailukykyä taloutena ja yhteiskuntana. Kilpailukyvyn vahvistaminen edellyttää strategista näkemystä, visiota ja tavoitteita sekä ennen kaikkea johtajuutta. Suomen aseman haavoittuvuutta ei ole vielä riittävän laajasti ymmärretty. Ulkopoliittisen ja talouspoliittisen johtajuuden erottaminen on yhä vaikeampaa. Samoin yhteiskuntien sisäisellä va‐ kaudella on ulkopoliittista merkitystä. Suomalaisen yhteiskunnan muutoskykyyn nojaava kilpailukyky tuo myös ulkopoliittista vaikutuskykyä.

Tässä kohdassa on nähtävillä perustelut tulevan tapahtuman yleiskeskusteluun Suomen uudistumiskyvystä osana turvallisuutemme luomista.

Venäjän osalta Suomen tavoitteena on toimiva yhteistyö. Suomi pyrkii myös tukemaan Venäjän sitoutumista kansainvälisiin sopimusjärjestelmiin. Venäjän kehityssuunta näyttää kuitenkin vievän sitä päinvastaiseen suuntaan, ja sen huomio keskittynee enemmän sisäisiin ongelmiin ja entisen Neuvostoliiton alueelle.

Niinpä niin.


Suomen ulkopolitiikka ja EU:n tulevaisuus

Suomen ei kannata aina ottaa omissa nimissään kantaa ajankohtaisiin kansainvälisiin tapahtumiin. Tällaisessa arkipäivän politiikassa EU‐tasoiset toimet riittävät usein, mutta strategisia linjauksia ei voi jättää unionin päätösvaltaan, se on siihen liian hajanainen.

Tämä on EU-jäsenyyden yksi ehdottoman hyvä puoli, voimme pienenä maana ison vieressä olla hiljaa ja vihellellä huolettomasti, osoittaen sormella Brysseliin. Aiemminhan teimme saman (melko näennäisen) puolueettomuuden  avulla. Emme ottaneet kantaa, emmekä olleet mieltä. Eli tietynlainen jatkumo tässä on nähtävissä. Samaa jatkumoa on sekin, että strategiset linjaukset tehdään kuitenkin omin päin, vaikkei niistä huudellakaan.

Siviilikriisinhallinta todettiin Suomen turvallisuuspoliittiseksi vahvuusalueeksi.

Minun silmiini ei juuri ole sattunut tätä arviota tukevia tietoja, mutta ehkä siviilikriisinhallintaa vain tehdään niin matalalla profiililla, ettei kotimaassa siitä juuri tiedetä.

Kauppapolitiikka on EU:n tehokkain kansainvälisen vaikuttamisen väline ja unionin ulkosuhteiden dynaamisin alue – kehitysmaapolitiikan ohella.

Kauppapolitiikassa on voimaa, mutta se on hidasta voimaa. Se on nähty nyt Venäjän kanssa. Loppujen lopuksi se on myös markkinavoimien voimaa, joka ei taivu itsestäänselvästi poliittisiin tavoitteisiin. Kauppapolitiikka tarkoittaa siis pitkälti eurooppalaisen elinkeinoelämän linjauksia siitä, mitä se pitää toivottavana ja mitä ei. Tämä on sitä keskinäisriippuvuutta, jota lämpimästi kannatatan tästä hammastelusta huolimatta.
Kehitysmaapolitiikan nostaminen tähän on hieman outo veto. Kehitysyhteistyö on talouslaman myötä pienentynyt ja ne kaikkein eniten apua kaipaavat kehitysmaat ovat yleensä konflikiten runtelemia. Tottakai kehitysmaiden auttaminen kurimuksesta olisi tärkeää, mutta kyllä yrityksistä minusta on dynaamisuus ollut kaukana.

Neuvottelut kauppa‐ ja investointisopimuksista suuntaavat EU:n ja Yhdysvaltain suhteita uudelle tasolle. Niissä onnistuminen on tärkeää, vaikka EU:n sisäinen kiistely on vaikeuttanut etenemistä. Sopimus olisi arvokkaampi Euroopalle kuin toiselle osapuolelle. Yhdysvaltain kiinnostus riippuu sopimusjärjestelyjen kattavuudesta.

Transatlantic Trade and Investment Partnership TTIP saa kovin kritiikittömän sijan raportissa. Ukrainan tapahtumat ovat kääntäneet neuvotteluasemia USAn eduksi, kun  sen sotilaallinen läsnäolo vanhalla mantereella on taas kipeästi tarpeen. Viimeinen lause tuntuu vihjaavan siihen suuntaan, että paljon puhuttu investointisuoja (IMHO ylilyönteineen) on USAn kannalta kynnyskysymys.


Ulkopolitiikan arvot ja intressit

Paitsi tarkoitusta tai päämäärää, arvot ja intressit ilmaisevat myös sitä, millaista maailmaa Suomi haluaa ulkopolitiikallaan edistää. Tästä näkökulmasta keskeisiksi arvoiksi tarjottiin yleisesti läntisiä perusarvoja: ihmisoikeuksia, demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta. Joidenkin mielestä kaksi edellistä on liiaksi dominoinut Suomen viime aikojen ulkopolitiikassa.

Loogisesti tuossa kahden (ihmisoikeudet, demokratia) erottelussa kolmesta on hieman kummallisuutta, sillä kaikki kolme ovat yhtä nippua. Olennaista kuitenkin tässä lienee se, että jakolinja moraalisen ja pragmaattisen lähestymistavan välillä on jyrkkä. Kun talous hallitsee ulko- ja turvallisuuspoliittista puhetta, niin ei ole vaikeaa päätellä kumman puolen olevan niskan päällä.

Kaupantekoon kaikissa tilanteissa keskittyvä ulkopolitiikka vain luo sitten helposti kriisipesäkkeitä, koska väkivaltaisesti omiin kansalaisiinsa suhtautuva hallinto yleensä jossain vaiheessa suuntaa väkivaltaa myös rajojen ulkopuolelle. Tai tuloksena on romahtaneita tai heikkoja valtioita. Moraalisen ulkopolitiikan hyödyt tulevat hitaasti (ja epävarmasti) ja haitat nopeasti. Moraalisia seikkoja sopivasti välttelevässä politiikassa tahdit ovat päinvastaiset

Keskustelussa vallitsi selvä yhteisymmärrys siitä, että oppimestarimainen asenne toimii itseään vastaan, eikä sovi Suomen ulkopoliittiseen rooliin. Ralph Enckelliin viitaten toivottiin Suomen toimivan lääkärinä, ei tuomarina.

Minusta tuo lääkäriksi julistautuminen on vähintäänkin yhtä oppimestarimaista kuin tuomarina esiintyminen. Kekkonen vaali puolueettomuuden takia tätä kuvaa Suomesta erillisenä ja objektiivisena kansakuntana. Samaa juurta on se itse pärjäämisen illuusio tai ajatus siitä, että meillä olisi erityinen Venäjä-suhde. Voi meillä ollakin, mutta se ei ole pienimmässäkään määrin meidän asenteestamme kiinni.

Ehkä vaikeimmat esille nostetut kysymykset koskivat Suomen ulkopolitiikan konkreettisia valintoja. Mitä teemme, kun jonkin maan kehitys on selvästi menossa väärään suuntaan? Ja ääriesimerkkinä: miten Suomi seuraavan kerran toimii tilanteessa, jossa olisi mahdollista estää kansanmurha?

Tätä kysymystä vaikeuttaa vielä entisestään Venäjän ja Kiinan johdonmukainen linja, jossa estetään maita puuttumasta toistensa asioihin. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että mikäli Suomi haluaa toimia tai edes tukea esim. hirmuhallinnon kaatoa tai kansanmurhan estämistä, niin se asettuu Venäjän kanssa napit vastakkain. Syyrian kansa maksaa tällä hetkellä kallista hintaa tästä politiikasta. Venäjä kantaa myös vieläkin kaunaa Kosovon tapahtumista ja pitää niitä tapahtumia yhtenä perusteluna Krimin kaappaukselle.


Ulkopolitiikan resurssit ja painopisteet

Pakottaako resurssipula tulevaisuudessa Suomen arvioimaan uudelleen näiden hallinnonalojen hoidettavaksi säädetyt velvollisuudet?

Olen kovasti ihmetellyt sitä, että Puolustusvoimat on saanut runsain mitoin tukea määrärahojen nostolle tässä Ukrainan kriisin luomassa uudessa tilanteessa. Mutta kukaan ei ole vaatinut lisää resursseja ulkopolitiikan tekemiseen. Kuitenkin järjestys asioissa on, että ensin on ulkopolitiikka ja sitten jos se menee pahasti pieleen, on asevoimien vuoro.

Keskustelussa esitettiin huolta siitä, kyetäänkö Suomessa riittävästi ja realistisesti ennakoimaan Venäjän kehitystä myönteisten ja kielteisten kehityskulkujen osalta.

Venäjän ennakointi se onkin se iso kysymys juuri nyt. Putinin uudet linjaukset pääsivät yllättämään useimmat ja ihan henkilökohtaisesti kirpaisee se, miten Putin on tehnyt todeksi niin monen russofobimäntin vaahtoamiset.

Yleisesti ulkopolitiikan tehostamisen mahdollisuuksia nähtiin siinä, että aikaisempaa enemmän huomioitaisiin muitakin kuin perinteisiä ulkopolitiikan toimijoita.

Jos olen oikein ymmärtänyt, niin ulkoministeriön toimintakulttuuri ei niitä kaikkein avoimmpia ja joustavampia ole. Siinä on kasvun paikka.

Keskustelun perusteella suomalaisessa yhteiskunnassa tarvittaisiin ulkopolitiikan tueksi lisää innostavaa asennetta ja yhteishenkeä.

Tämä lienee pahasti keskustelusta irtautunut lauselma, joka kummastuttaa kovin. Tässä ajatuksessa yhdistyy kummallisella tavalla 50-lukulainen "olemme kaikki maamme edustajia" -ajattelu ja toisaalta aidosti globaali toimintaympäristö kansalaisilla ja yrityksillä.

Ulkoasiainhallinnolla nähtiin olevan mahdollisuuksia kumppanuuksien hyödyntämiseen ulkopoliittisen toiminnan pohjana olevassa toimintaympäristön arvioinnissa. Kyseeseen voisi tulla ajatushautomoiden ja tiedustelulaitosten tuottamien analyysien käytön tehostaminen.

Informaatiota on hankittavissa ja käsiteltävissä hyvin monin tavoin, siihen ei enää suurlähetystöverkostoa ja diplomaattikoulutusta tarvita. Sitäkin pitää siis olla, mutta tosiaan muutkin vaihtoehdot kannattaa perta perusteellisesti. Varsinkin kun talouden merkitystä korostetaan niin paljon, niin sen puolen ymmärrystä on löydettävissä muualtakin kuin ministeriöstä.

Keskustelussa ei pyritty yhteisiin johtopäätöksiin, mutta sitä pidettiin paljon ajatuksia herättäneenä ja jatkamisen arvoisena.

Selvällä suomella tämä tarkoittanee jotain sen suuntaista, että silmiä pyöriteltiin toisten puheenvuorojen aikana ja käsirysyäkin olisi ollut luvassa, jos tarjoilut olisivat sisältäneet muutakin kuin Kultaranta-vettä.


Pohjoismainen yhteistyö

Toisessa puheenvuorossa arvioitiin, että luottamusvajetta on selvästi liioiteltu ja että Suomen ja Ruotsin välinen luottamus turvallisuuspolitiikassa on suurempi kuin monien Nato‐maiden keskinäinen luottamus.

Tällä hetkellä luottamus tuntuu tosiaan olevan kunnossa. Saa nähdä mikä on tilanne Ruotsin vaalinen jälkeen ja sitten Suomen vaalien.

Koko keskustelussa eniten vastaväitteitä herätti kärjistys, jonka mukaan "pohjoismainen yhteistyö ei ole vain Suomen Venäjä‐politiikkaa – se on myös Ruotsin Venäjä‐politiikkaa, Tanskan Venäjä‐politiikkaa, Norjan Venäjä‐politiikkaa ja Islannin Venäjä‐politiikkaa".

Minä en näitä vastaväitteitä ymmärrä. Kun kerran Venäjän kuuluu kiinteästi kaikkien pohjoismaiden toiminatympäristöön, niin kyllä pohjoismainen yhteistyö elää ja hengittää pitkälti reaktioina Venäjän toimintaan.


Euroopan unioni

Todettiin myös, että keskustelussa sisäpolitiikka on usein suuremmassa roolissa kuin turvallisuuspolitiikka, sillä puolueiden kannat on naulattu hyvin tarkkaan kiinni, eikä asetelmassa ole helppoa tehdä uusia liikkeitä edes silloin, kun se olisi tarpeen.

Hyvin totta. Turvallisuuspoliittinen innovatiivisuus on yhtä kuin poliittinen itsemurha.

Brysselissä Venäjä näyttäytyy etäisenä, eikä EU:ssa ole riittävästi Venäjä‐asiantuntemusta. Todellista analyysiä on siis vaikea saada. Toisaalta Venäjä myös näyttäytyy eri jäsenvaltioille niin eri tavoin, että unionille olisi mahdotonta laatia Venäjä‐strategiaa.

No, nyt sitä pakon edessä puristettu kasaan. Tai ei ehken strategiaa varsinaisesti, mutta murrosvaiheiden ratkaisuilla on tapana muuttua pysyvämmiksikin linjanvedoiksi.


Nato

Puheenvuoroissa ei juurikaan käsitelty sitä, miten Suomen Nato‐suhdetta voidaan kehittää nykyisen kumppanuusstatuksen puitteissa. Tämä nousi esille lähinnä siitä kulmasta, että ovatko kansalaiset tietoisia virkamiesten ja sotilaiden päivittäin Naton kanssa tekemästä yhteistyötä, joka ylläpitää Suomelle tiedonsaantikanavaa ja kehittää puolustusvoimien suorituskykyä. Katsottiin, että syventyminen on tapahtunut, koska yhteistyö on käytännön työtasolla havaittu Suomen kannalta hyödylliseksi ja esimerkiksi Ruotsi toimii samalla tavalla. Toisaalta katsottiin, että yhteistyöstä ja sen hyödyistä olisi hyvä tiedottaa kansalaisille enemmän.

Isäntämaa-sopimuksesta noussut kohu oli hyvä esimerkki, että tätä viime kesän oivallusta ei oltu toiminnan asteelle ennätetty saattaa. Eikä kyse ole pelkästään kansalaisista, vaan myös poliitikot, tai ainakin Pertti Salolainen, kokevat jääneensä paitsioon. Tässä osoittaisin sormella takaisin ensin poliitikkoja.

Kun ei turvallisuuspolitiikasta puhuta, niin virkakoneisto sitä hoitelee aiemmin sovitun mukaan ja asiat etenevät. Kun sitten jonkun satunnaisen syyn takia älytään katsoa, missä mennään, niin parku alkaa. Myös medialle antaisin nuhteita, kun se ei ole seurannut kriittisesti ja aktiivisesti Nato-yhteistyömme kehittymistä. Lopuksi myös kansalaisille nuuskaa kahdesta asiasta: 1. Kun ei kiinnosta, niin eihän sitä tietoa kukaan väkisikn tule kotiin tuomaan. 2. Natosta puhuttaessa ei tarvitsisi kilahtaa niin paljon, että poliitikot ainakin välttelevät siitä puhumista viimeiseen asti.

Jäsenyyskeskustelun lähtökohtaan pureutuva kysymys oli, kummalla on todistustaakka, jäsenyyden kannattajilla vai vastustajilla. Kysyjän mukaan todistustaakka on vallitsevan statuksen muuttamista esittävillä eli jäsenyyden kannattajilla. Tätä ei kiistetty. Toisen näkemyksen edustajat kuitenkin totesivat, että nykystatukseen ei ole päädytty normaalissa valintatilanteessa vaan vaikean yya‐historian seurauksena ja nykystatus pitää EU:ssa Suomea epäedullisessa asemassa.
Jäsenyyden kannatuksesta tai vastustuksesta riippuen katsottiin Suomen olevan joko spekulaatioita aiheuttavassa välitilassa tai jatkuvuutta toteuttavassa toivottavassa tilassa.

Keskustelu siitä, että pitääkö keskustella on jatkunut edelleen. Itse pidän todistustaakan koskevan sekä vastaan että puolesta olevia. Puolesta juuri tuossa mainitusta syystä ja vastaan olevat taas ovat mielestäni velvoitettuja käymään läpi perusteensa, koska toimintaympäristömme on niin rajussa muutoksessa.

Puheenvuoroissa myös todettiin, että kriisien aikana Naton resursseja käytetään sen jäsenmaiden hyväksi aikaisemmin laadittuja suunnitelmia seuraten. Naton resurssien käyttämistä jonkin liittokunnan ulkopuolisen maan hyväksi tai ulkopuolisen maan toivomalla tavalla pidettiin epätodennäköisenä tai hyvin epävarmana.

Tätähän ovat Nato-maat Ukrainan tapahtumien myötä nyt toitottaneet hyvin aktiivisesti, että Iso Vitonen koskee vain jäseniä. Samaahan on aina sanottu, mutta nyt on ollut tarvetta toistella sitä.

Keskustelijoiden näkemykset erosivat toisistaan ainakin seuraavissa erittäin suurissa kysymyksissä: Onko Suomella tällä hetkellä uskottava puolustus? Onko puolustusmäärärahojen nostaminen välttämätöntä vai tarpeetonta? Onko se toivottavaa vai epätoivottavaa? Onko todennäköistä vai epätodennäköistä, että seuraava hallitus nostaa puolustusmäärärahoja? Onko Suomen puolustuksessa panostettava teknologiseen kehitykseen vai laajaan reserviin?

Nythän puolustukseen panostaminen on melko tavalla yksimielisesti hyväksyttyä ja yleinen asevelvollisuus nauttii suurempaa suosiota kuin aikoihin.

Yksimielisyys vallitsi perusasetelmasta, jonka mukaan puolustuspolitiikan vaihtoehtoina ovat yhtäältä puolustusmäärärahojen lisääminen tai Natoon liittyminen tai toisaalta puolustusmäärärahojen lisääminen ja Natoon liittyminen.

Kumpikin vaihtoehto edellyttää paljon. Tämä päätelmä oli viime kesänä vielä tuore, mutta talven keskusteluissa se lienee jo muodostunut osaksi yleistä ymmärrystä.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Kohti Kultarantaa 2014 IV


Tämän vuoden Kultarannan työryhmien aiheet ovat Euroopan tilanne, kyber- ja informaatioturvallisuus ja puolustuksen kehittäminen. Kun noin sata ihmistä jaetaan kolmeen ryhmään, niin vilkkaan keskustelun kannalta niistä tulee turhan suuria. Mutta kun työryhmien tulosten purkamiseen on rajallinen aika, niin kolme lienee siinä mielessä sopiva määrä. Toisaalta aiheet on selvästi profiloitu.

Euroopan tilanne

Tämä ryhmä vetänee tutkijoita ja poliitikkoja. Täällä keskusteltaneen paitsi tietysti Ukrainan tilanteesta ja sen heijastuksista, myös EU:n tulevaisuudesta. Jos EU heikkenee, esim. uuden komission valintaan liittyvän poliittisen kriisin takia tai Britannain ajatuessa eroon unionista, niin Suomen turvallisuuspolitiikan tukijalka pettää alta.

Toki esille saattaa nousta myös toisenlaisia näkökulmia. Esimerkiksi Carnegien Judy Dempsey hahmottelee Puolan, Baltian, pohjoismaiden ja USAn yhteistä turvallisuusjärjestelmää. Puola on ollut aktiivinen monin tavoin ja jossain kohtaa se voi näkyä meilläkin.

Naton pohjoinen ja etelä hakevat niin eri ongelmiin vastausta Natolta, että ensi syksyn huippukokous Walesissa voikin olla melkoinen sekamelska. Huolimatta sotilaallisesta liittoutumattomuudestamme, on sen kokouksen anti meillekin tärkeä.

Saa nähdä nouseeko rakas ETYKimme ja sen nykymuoto ETYJ aiheeksi, kun Krimin valloitus romutti sopimuksen juuri sen 40-vuotisjuhlien alla. Ukrainan kriisi voi olla ETYJin loppu tai jos se päätyy osaksi ratkaisua, niin se ehkä selviää. Joka tapauksessa ETYKin ydin oli rajojen koskemattomuus Euroopassa ja nyt se on mennyttä. Tämä yhdessä Venäjän voimapolitiikan kanssa kertoo siitä, että maanosamme turvallisuusrakenteet ovat mulliistuksessa.

Kyber- ja informaatioturvallisuus

Suomihan julistautui pyrkivänsä valtioneuvoston kyberstrategiassa maailman johtavaksi valtioksi sillä kentällä. Sen jälkeen paljastui ulkoministeriön vakoilu ja kyberuhkat olivatkin äkkiä äärimmäisen totta. Kyber on hankala asia ja kovasti on hakusassa toimintamalli. Johtuen jo siitäkin, että kyberissä lähtökohtaisesti ei ole mitään pysyvää, jonka kohdalle puolustusta rakentaa. Kaikki lähtee kyberturvallisuuden saamisesta kansalaistaidoksi ja siihen sitten rakennetaan muut systeemit päälle.

Tuo toinen osa aihetta, informaatioturvallisuus, herätti minussa ensin ajatuksen, että kyseessä olisi pehmeämpi, viestinnällisempi näkökulma tietoverkkoihin. Tarkastin termin ja tukevasti insinööritieteiden puolella ollaan siinäkin.  Tämä aihe edellyttää sellaista ymmärrystä, että epäilemättä hyvin valistuneesta vierasjoukosta tänne tiensä löytävät sellaiset, joille ei tarvitse ihan alusta aloittaa aiheen esittelyä.

Puolustuksen kehittäminen

Tämä on selvästi sotilaallinen ryhmä, joka toivottavasti pystyy käsittelemään muutakin kuin Puolustusvoimien konkreettista rakennetta ja resursseja. Toki ne ovat olennaisia, mutta noin löyhän otsikon alle sopivat myös resilienssi, henkinen maanpuolustus, strateginen kommunikaatio, energiaomavaraisuus ja muut vastaavat aiheet.

Kuten Ukrainassa on nähty, niin sota on muuttanut muotoaan ja näinä jatkuvan kähinän aikoina puolustuksen täytyy toimia eri alueilla joka hetki. Siksi tämän ryhmän soisi löytävän ja hahmottavan myös tätä uutta sotaa. Vanhojakaan sotia ei voi unohtaa, mutta jos ei kaikkea aikaa niihin käytettäisi.

Julkiset keskustelut

Yleiset keskustelunaiheet ovat  Venäjän kehitys ja Suomen uudistumiskyky. Venäjä on aiheena aina tärkeä ja nyt kultarantalaiset voivat liittyä siihen globaalin joukkoon, joka pää puhki miettii mitä tapahtui ja miksi ja mitä vielä on luvassa.
Suomen uudistumiskyky aiheena kuulostaa enemmän talousseminaarin listalta poimitulta. Kysymys lienee siitä, että vankka talous antaa liikkumavapautta kaikilla sektoreilla. Myös sisäisen turvallisuuden asiat voisivat kuulua tällaisen otsikon alle.

Viime vuoden raportti Kultaranta-keskusteluista muuten ilmestyi tänään ja palaan siihen lähipäivinä.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kohti Kultarantaa 2014 III


Kultaranta-keskustelu lähestyvät ja nyt tuli tarkempaa tietoa tapahtuman rakenteesta. Entisellä tyylillä mennään eli osa julkista ja osa sitten ulkopuolisten ulottumattomissa Chatham house -säännöillä. Toisen päivän televisioitavassa aloituskeskustelussa klo 9.30-11 pohditaan Ukrainan kriisiä, Venäjän kehitystä ja Suomen asemoitumista otsikolla ”Karhu on herännyt, entä Suomi?”.

Keskusteluun osallistuvat hallituksen puheenjohtaja Esko Aho, erikoistutkija Hiski Haukkala, kansanedustaja Paula Lehtomäki, kirjailija Sofi Oksanen, tutkija Charly Salonius-Pasternak sekä Suomi-Venäjä seuran puheenjohtaja Heikki Talvitie. Toimittaja Seija Raution juontamassa keskustelussa on sen verran laaja kirjo näkemyksiä, että eiköhän siellä saada sanailua aikaiseksi. Jos viime kesänä nuoren radikaalin paikan täytti Li Andersson, on nyt provosoivampia puheenvuoroja otettu käyttämään Sofi Oksanen. Hän on ollut hyvin aktiivinen keskustelija ja hänen näkemyksensä Putinin Venäjästä saanevat ainakin Talvitien posket punottamaan. Presidentti Niinistön avauspuheenvuoroa sekä maanantai-iltapäivän keskusteluja on mahdollisuus seurata suorana verkossa YLE Areenan kautta.  Twitterissä hashtagi on se tuttu #Kultaranta.

Viime kesän Kultaranta oli menestys, mutta pelkästään toistamalla samaa kaavaa ei päästä eteenpäin. Tuleviksi vuosiksi toivoisinkin enemmän avoimuutta. Toinen vaihtoehto olisi tietysti virittää Sälenin tapainen, täysin avoin tapahtuma. Mutta olisi sääli, jos Kultaranta-keskustelut jähmettyisivät olennaisilta osiltaan eliitin sisäisiksi. Tämä maa kaipaa nyt laajaa ja tasokasta turvallisuuspoliittista keskustelua.

Tässä otos viime aikojen kiinnostavimmista turpo-kirjoituksista, joiden avulla on hyvä virittäytyä Kultarannan tunnelmiin. Otos tarkoittaa omiin silmiini sattuneita eli somen jollain tasolla kuratoimia juttuja. Lisätkää kommentteihin


Ajatuksia ja näkemyksiä Venäjän tilanteesta

Economistin Edward Lucas on kärksä ja aktiivinen keskustelija: Why, Oh Why, Didn’t We Listen to the Eastern Europeans? They told us this could happen.

EU:n laajentumiskomissaari Stefan Fuele puhuu siitä, miten länsi ei ole osannut lukea Putinia ja kuunnella hänen puheitaan.


Ukrainan kohdalla näyttäisi melko tavalla kaikki menneen loppujen lopuksi pieleen Venäjän kohdalla.


Sarjassamme "Arvailemme mitä Putin seuraavaksi keksii": What's Putin Up to Now? Four Possible Explanations

Katri Pynnöniemen selkeä ja silmiä avaava kirjoitus Venäjän valintojen mahdollisista taustoista.

Erkki Tuomioja kaipaili juuri Facebookissa parempaa ja puolueettomampaa tutkimusta, mutta sepä ei olekaan niin helppoa.

Fiktio ehätti tavalliseen tapaansa todellisuuden edelle.

Euraasian unioni sai virallisen alkunsa, vaikkei Ukrainaa saatukaan mukaan. Putinin avauspuhe.

Kovasanainen kannanotto Euraasian unionin ideologisesta taustasta.

Lisäys: Raportointia: Moscow Conference on International Security 2014, part 1


Suomea koskevaa turvallisuuspoliittista (≈Nato) keskustelua

Ulkopoliitiikka on aina myös osaltaan sisäpolitiikkaa.

Tapio Juntunen käy perusteelliseen tapaansa läpi Radio Ravun suurta Nato-keskustelua. Korjaus: keskustelun järjestivät  Naton aika ja Rauhanliitto ja sen lähetti Radio Rapu. Ohjelma kuunneltavissa täällä.

Politiikkaradion Puheet päreiksi -ohjelmassa tutkija Vesa Heikkinen ja toimittaja Tapio Pajunen puivat Nato-keskustelua keskusteluna.

Tasavallan presidenttikin osallistuu Nato-keskusteluun.

Venäjän ulkoministeriö pitää Suomen ja Ruotsin Nato-keskustelua "vaarallisena"

Eri maiden turvallisuuspoliittiset asiantuntijat lausuvat mielipitetään Suomen ja Ruotisn mahdollisesta Nato-jäsenyydestä: Judy Asks: Should Finland and Sweden Join NATO?

Valtiotieteiden tohtori, everstiluutnantti Torsti Sirén on Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen johtaja ja tässä kirjoituksessaan hän tarkastelee mahdollista Nato-jäsenyyttä sotilaallisesta näkökulmasta.

Ilta-Sanomien todella vahvaa työtä Venäjä-uutisoinnissa tekevä Arja Paananen analysoi Moskovan lähettäneen Nato-viestin ilmatilaloukkauksilla.

Mahdollinen Nato-jäsenyys edellyttää kansanäänestystä, kirjoittaa James Mashiri. Jos suuria mullistuksia ei tapahdu, niin näin se on minunkin mielestäni. Lisäksi äänestys vapauttaisi, jopa pakottaisi avoimeen keskusteluun.

Europarlamentaarikko lasse Lehtinen (sd) piti vuonna 2006 puheen Nato-jäsenyyden puolesta. Aika vähissä ovat ne poliittiset tekstit, jotka ovat näin hyvin kestäneet aikaa. Ikävä johtopäätös tästä on tietysti se, että keskustelu ei näiden kahdeksan vuoden aikana ole juuri edennyt.

Nato-keskusteluun on kytkeytynyt suorastaan elinikäisiä käsityksiä asioista ja siksi asioiden punnitseminen on vaikeaa. Tässä ilahduttava ja ennen kaikkea inhimillinen tunnustus siitä, kuinka ajatukset ja mielipiteet repivät eri suuntiin.

Puoluepolitiikassa on normaalia venytellä eri näkökulmia asiaan totuuden rajamaille asti, mutta turvallisuuspolitiikassa sellainen venyttely on vähintään uhkarohkeutta, useimmiten typeryyttä. Toki monista asioista voi olla eri mieltä, mutta tietyt perusfaktat pitää löytyä kesksutelun pohjalta toiveajattelun sijaan. Yksi niistä on se, että Nato ei ole missään määrin sitoutunut puolustamaan rauhankumppaneitaan.

Haastatteluni Nykypäivässä.

Evp komentaja Gustav Hägglund on ottanut asiakseen eri yhteyksissä puolustaa hänen mukaansa yksin aivan hyvin pärjäävän Suomen sotilaallista kunniaa.

Jari Tervo ei kirjailijana ole turvallisuuspoliittinen asiantuntija, mutta siinä työssä on väkisinkin ihmisen asiantuntija. Siksi hänen analyysinsä on pelottava.

Jukka Tarkka ja hänen Nato-aiheiset kolumninsa 15 vuoden ajalta.

Sinisellä Zeppeliinillä on sanottavansa tähän asiaan.



Kannanottoja ja kaikuja Ukrainan tilanteseen

Keskinäisriippuvuus ottaa Putinia kiinni eri tavoin.

Ukrainan sota on malli uudenlaisesta sodasta.

EU:n valtion- tai hallitusten päämiesten julkilausuma Ukrainasta Bryssel, 27. toukokuuta 2014

Tasavallan presidentti ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta keskustelivat Ukrainan tilanteesta 23.5.2014

Karjalassa puuhataan kansanäänestystä Krimin malliin. Ei ehkä ihan maailman vakavammin otettava idea, mutta todistaa minkälaisen matorpurkin Putin aukaisi Krimillä.

Samaan aikaan kun ukrainalaiset taistelevat ja kuolevat EU:n tarjoamien ajatusten ja aatteiden puolesta, ovat monet nykyisten jäsenmaiden kansalaiset hylkäämässä niitä.



Informaatiosota ja propaganda

Marko Maunula pohtii tätä kylmän sodan synnyttämää ja eri tavoin sitekästi elävää kiikkulautaefektiä, jossa kritiikkiä jotakin kohtaan torjutaan kritisoimalla jotakin toista.

Venäjän verkossa tuo näkyvillemme sen, mikä kielitaidottomuuden vuoksi jää yleensä piiloon eli mitä meistä Venäjällä kirjoitetaan. Näiden lukeminen on aina kovin monelaisia tunteita herättävää.

Uuden Venäjän toistaiseksi menestynein elokuva, Stalingrad 3D, sai ensi-iltansa viime vuonna. Kalle Kinnunen perkaa elokuvan putinilaista sanomaa perusteellisesti.

Puolalaisen tutkimuslaitoksen tutkimus: The Anatomy of Russian Information Warfare, The Crimean Operation, a case study.

Oikeaan tietoon pyrkivä vapaa media on paras vastalääke propagandaan.

Venäjän #Saveourguys -kampanja koskee Ukrainassa vangittuja venäläisiä lehtimiehiä ja se on hävytön laina nigerialaisten koulutyttöjen vapauttamista vaativalta, maailmanlaajuiseksi levinneeltä #sendourgirlsback-kampanjalta.

Jukka Mallinen nostaa esiin Venäjän aktiivisen toiminnan myös Suomessa. Aihetta soisi käsiteltävän laajemminkin  medioissa ja tai jopa viranomaisten puolelta.

Spiegelin kaksiosainen katsaus Putin propagandakoneistoon.

Johan Bäckman on omassa blogissaan yhä sakeampi. Tätä lukiessa hän yhdistyi omassa päässäni Johanna Tukiaiseen. Kumpikin on valinnut tiekseen säälimättömän groteskiuden, jossa annettu vaikutelma on täysin yhdentekevä asia, kunhan huomiota vain saa. Tämän oivalluksen jälkeen Dosentti on vaikuttanut minusta enemmän surulliselta kuin raivostuttavalta hahmolta. Tosin hän voi tehdä asemassaan ihan oikeasti pahoja asioita toisin kuin Johanna Tukiainen, jolle käy vain itselleen huonosti.