keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Ulkoasiainvaliokunta vetää ehkä uutta linjaa

Ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä hallituksen antamasta ulko- ja turvallisuuspoliitisesta ohjelmasta on joitakin muutoksia, joista on hyvin vaikea sanoa, että ovatko ne tärkeitä vai eivät. Politiikassa sanavalinnat ovat tällaisessa päätöksenteossa se suurin urakka, joten ihan omia aikojaan sanavalintoja ei ole muutettu.

Hieman mutkia suoriksi vetäen on mietinnössä muutettu kantaa nykytilanteen syistä ja seuraksista. Hallituksen esityksessä oli lähtökohtaisesti vastuu tilanteen kiristymisestä ilmaistu sisäänrakennetusti  olevan Venäjän harteilla. UaV:n lausunnossa tätä oli viety siihen suuntaan, että myös lännen toimet kiristävät tilannetta.

Asetelmaa voi testata pienellä ajatusleikillä. Jos Venäjä ilmoittaisi, ja myös toteuttaisi liennyttäviä tekoja, esim. asejärjestelmien, joukkojen ja harjoitusmäärien suhteen, olisi länsi lääpällään ja heti valmis purkamaan vastakkainasettelua. Pakotteista luovuttaisiin riemumielellä ja puolustusmenojen korotukset päästäisiin perumaan. Jos taas länsi vetäisi esimerkiksi Baltiasta sinne kriisin aikana sijoitettuja voimia pois tai Ruotsi tyhjentäisi taas Gotlannin sotilaista, niin on vaikea nähdä, että tämä rauhoittaisi Putinia. Länsi rauhoittuisi vasta, kun Venäjän omien rajojensa ulkopuoliset pyrkimykset loppuisivat. Nykylinjalla toimiva Venäjä puolestaan voisi rauhoittua vasta, kun sen pyrkimykset rajojensa ulkopuolella toteutuisivat. Eikä sitä tiedä miten pitkälle ne pyrkimykset tilaisuuden tullen ulottuisivat. Venäjä pyrkii kehystämään rauhanpuheillaan ja moitteillaan lännen reaktiot sen aggressioon sapelinkalisteluksi ja hyökkäykseksi Venäjän oikeutettuja etuja vastaan.

Yhdysvaltain ja Venäjän joukkojen määriä ja sijoittelua Euroopassa. 

UaV:n puheenjohtajana on tämän syksyä toiminut keskustan presidenttiehdokas Matti Vanhanen. Hänen paluunsa politiikkaan on ollut nimenomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan täyteinen. Yksi Vanhasen puheenjohtamalle valiokunnalle lausuntonsa asiasta antanut on hänen vanha valtiosihteerinsä Risto Volanen. Volanen näkee linjalleen uskollisena Venäjän toimet ymmärrettävinä ja suorastaan odotettavina. Volasen lisäksi muita virallisten organisaatioiden ulkopuolisia lausunnonantajia olivat ministeri Jaakko Iloniemi, suurlähettiläs René Nyberg, valtiotieteen tohtori Alpo Rusi, suurlähettiläs Heikki Talvitie ja valtiotieteen tohtori Pekka Visuri.

Uudenlaisen muotoilun taustalla valiokunnassa olivat ilmeisesti ainakin vasemmistopuolueet. Vasemmisto jopa jätti lausuntoon eriävän kantansa. Sen puoluevaltuusto antoikin viikonloppuna tätä valmistellen aiheesta kannanoton,  jossa käytiin läpi tilanne heidän näkökulmastaan. Kommenteissa mietinnön hyväksymisen jälkeen nostettiin esille, että yksimielisyys koetaan ulkopoliittisiisa linjauksissa ehdottoman tärkeäksi, mutta vasemmiston haluamaa kielteistä ilmaisua Nato-jäsenyydelle ei mietintöön haluttu.

Mielenkiintoista tilanteessa on myös se, että hallituksen antama selonteko oli epäilemättä käyty aikanaan tarkkaan läpi tasavallan presidentin kanssa. Vaikka kaikki yhteen ääneen vakuuttavat uskollisuutta presidentti Niinistön linjalle, on hänen linjalleen ilmoittautuneiden linjoja kovin erilaisia ja erisuuntaisia. Voihan toki olla, että presidentti itsekin reivannut näkemystään selonteon tekemisen jälkeen. Maailma on muuttunut lujasti epävarmempaan suuntaan viime kevään jälkeen.

Mutta kyllä Niinistö lausui vastikään mietinnössäkin esillä olleesta harjoitustoiminnasta, että ”Totuus on, että läntinen sotilasyhteistyömme on paljon laajempaa kuin aiemmin ja että sitä tullaan jatkamaan. Suomi harjoittaa tätä sotilaallista yhteistyötä vain omista lähtökohdistaan ja tarpeistaan käsin. Suomen tulee kehittää sotilaallista valmiutta ja yhteistoimintakykyä ei vain pidäkkeeksi ja kynnykseksi maahantulijalle, vaan myös ollakseen kiinnostava kumppani mikäli pahin toteutuisi. Tämä palvelee myös Suomen oman puolustuksen kehittämistä.” Mietinnössä asia todetaan varsin eri tavalla: ”Tältä pohjalta Suomi ei etukäteen sulje pois mahdollisuutta osallistua Suomen puolustuksen kehittämistä palveleviin Naton kumppanimaille avaamiin harjoituksiin, jotka eivät aiheuta kansainvälisen jännityksen kasvua.” Jos mietintö ei presidenttiä miellytä, saattaa luvassa olla puoluejohtajille kutsu Mäntyniemeen tai kolmas merkintä Presidentin kynästä -blogiin.

En tiedä, onko tässä jokin linjanmuutos tai sen alku. Trumpin valinta muutti maailmanpolitiikan epävarmuuden suorastaan käsinkosketeltavaksi. Pienellä maalla on silloin vähemmän vaihtoehtoja ja liikkumavaraa. Presidentinvaalien asetelmat tässä ainakin pikkuhiljaa hahmottuvat.  Ehkä jotkut haluavat varautua myös ottamalla ensi askelia jonkinlaisen erityissuhteen luomiseksi Venäjän kanssa. Toisen maailmansodan jälkeen se oli se paras mahdollinen tapa selvitä ja monen siihen ratkaisuun aikanaan kiinni kasvaneen mielessä se voi nytkin väikkyä hyvänä vaihtoehtona.

Mutta tietäen suomalaisten poliitikkojen haluttomuuden puhua turvallisuuspolitiikasta muuten kuin hämärtäen, jää kysymys siitä, mistä tässä on kysymys, vai onko mistään, vastaamatta ainakin toistaiseksi.




sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Venäjän etujen ajamisesta


Ensimmäisen luokan Vapaudenristin rintätähti. Tätä ja muita vapaudenristejä myöntävä ritarikunnan kanslerina toimii kenraali Gustav Hägglund. 

Neuvostoliiton aikana sen vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan oli syvällistä. Yhteydenpito Neuvostoliiton edustajiin oli arkipäiväistä ja tieto kulki kumpaankiin suuntaan vaikuttavasti. Suomalaiset kertoivat alttiisti mitä on tapahtunut ja kuka on mitäkin mieltä. Neuvostoliitosta puolestaan viestitettiin mikä on oikein ja mikä väärin. Kaikki erityisen väärin neuvostoliittolaisten, tai heidän parastaan ajavien suomalaisten mielestä, oleva oli neuvostovastaista. Neuvostovastaisuus tarkoitti ihmisen kaikkinaista kelvottomuutta, sillä kansakuntamme itsenäinen olemassaolo oli Neuvostoliiton lahja, jonka se ottaisi pois, jos suomalaiset kääntyisivät joukolla sitä vastaan. Tämä ajattelutapa pilkahtelee edelleen. Siis että jos emme suostu Venäjän tahtoon, on osamme oleva tuho ja hävitys.

Synkempi puoli tätä Neuvostoliiton syvää vaikutusta Suomessa oli rakenteellisempi yhteistyö, jossa KGB tai joku muu sosialistisen leirin tiedustelupalvelu värväsi suomalaisia riveihinsä. Rajanveto siinä, oliko ihminen vain kanssakäymisissä vai laskettiinko hänet jollakin tasolla kiinteämmäksi voimavaraksi, tehtiin tiedustelupalvelun puolella, usein henkilön tietämättä. Perin harva näistä toimijoista on paljastunut, sillä Suomessa ei Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen perattu näitä suhteita juurikaan. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä suomalaisessa yhteiskunnassa vaikuttaa edelleen ihmisiä, jotka olivat silloin osa vieraan vallan systeemiä. Ja vähintään yhtä suurella todennäköisyydellä Venäjän nykyinen hallinto on myös käyttänyt näitä suhteita hyväkseen. Ehkä monellakin on ollut viimeisinä vuosina edessään kylmäävä tilanne, kun menneisyys tuli takaisin muistuttamaan itsestään. Nyt nämä aiempien vuosikymmenten idealistit ovat todennäköisesti edenneet elämässään niin, että paljastuminen veisi kovin paljon. Jos haluaa pitää kiinni saavuttamastaan, ei vaihtoehtoja ole nyt kun heidän palveluksiaan tarvitaan taas. Myös uusia toimijoita värvätään taas.  Tämä peli ihmisten heikkouksien hyväksikäytössä on aina yhtä häikäilemätöntä.

Euroopan parlamentin käsittelyssä on parhaillaan päätöslauselmaehdotus,  joka avaa Venäjän käymää informaatiosotaa länttä vastaan. Mietinnössä todetaan, että Venäjän hallitus käyttää aggressiivisesti monenlaisia välineitä ja kanavia, kuten ajatushautomoja ja erityissäätiöitä (esim. Russkij Mir), erityisviranomaisia (Rossotrudnitšestvo), monikielisiä televisiokanavia (esim. RT), näennäisuutistoimistoja ja -multimediapalveluja (esim. Sputnik). Keinovalikoimasta löytyy myös rajatylittäviä yhteiskunnallisia ja uskonnollisia ryhmiä. Venäjän hallinto haluaa esittää itsensä ainoana perinteisten kristillisten arvojen puolustajana. Käytössä on myös trolleja, joiden tehtävänä on häiritä lännessä käytyä keskustelua verkossa. Näiden toimien avulla Venäjä pyrkii kyseenalaistamaan demokraattisia arvoja, jakamaan Eurooppaa, kokoamaan sisäistä tukea ja luomaan mielikuvaa toimintakykynsä menettäneistä valtioista unionin itäisessä naapurustossa.

Mietinnön mukaan Venäjä sijoittaa disinformaatio- ja propagandavälineisiinsä merkittäviä taloudellisia resursseja, joita käyttävät joko valtio suoraan tai Venäjän hallinnon määräysvallassa olevat yritykset ja organisaatiot. Mietintö painottaa, että Venäjän hallinto rahoittaa puolueita ja muita organisaatioita unionin sisällä pyrkien siten heikentämään poliittista yhteenkuuluvuutta. Sen propaganda kohdistuu myös suoraan tiettyihin toimittajiin, poliitikkoihin ja yksityishenkilöihin unionissa. Mietintö kuvaa myös, että EU:n turvallisuus- ja tiedustelupalvelujen mukaan Venäjällä on kyky ja aikomus toteuttaa operaatioita, joilla pyritään horjuttamaan muiden maiden vakautta. Tämä tapahtuu usein tukemalla poliittisia ääriryhmiä sekä laajamittaisilla disinformaatio- ja joukkoviestintäkampanjoilla.

Venäjä toimi aktiivisesti tietysti myös Suomessa. Jos lukee läpi Suojelupoliisin asiantuntijalausunnon eduskunnalle ulko- ja turvallisuuspoliittiseen sekä sisäisen turvallisuuden selontekoihin liittyen, voi riveiltä ja rivien välistä nähdä melkoista rallia:

3. Suomeen kohdistuva tiedustelu 

Suomea vastaan kohdistuu laajamittaista perinteistä henkilötiedustelua, joka on luonteeltaan pitkäkestoista ja jatkuvaa. Maan väkilukuun suhteutettuna Suomeen pysyvästi sijoitettujen tiedustelu-upseereiden määrä on yksi suurimmista länsimaissa. 
Ulkomaisen tiedustelun keskeisimpiin päämääriin kuuluvat Suomen politiikan ennakoiminen ja päätöksiin vaikuttaminen. Säännöllisesti on myös havaittu pyrkimyksiä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Tietojen hankintaa ja vaikuttamisyrityksiä kohdistetaan etenkin päätöksiä valmisteleviin ja niitä toteuttaviin tahoihin. 
Muutaman viime vuoden aikana on Suojelupoliisin tietoon tullut konkreettisia tapauksia pyrkimyksistä vaikuttaa mm. Suomen energiapoliittiseen päätöksentekoon ja siihen liittyvään yleiseen mielipiteeseen. 
Muita ajankohtaisia tiedusteluprioriteetteja ovat mm. Suomen poliittisen johdon ja väestön suhtautuminen Natoon liittymiseen, Suomen EU-politiikka, Suomen tuleva Arktisen neuvoston puheenjohtajuus sekä ihmisoikeuksien noudattamiseen liittyvät kysymykset Suomessa.

Energiapoliittisessa vaikuttamisessa kysymyksessä täytyy olla Fennovoima, vaikka Supo onkin kieltäytynyt avaamasta lausumaa. Tuskin kiinalaisten tiedustelupalvelut aurinkovoimaa yrittävät edistää, vaikka panelit sieltä tulevatkin. Kohta  ”ihmisoikeuksien noudattamiseen liittyvät kysymykset Suomessa.”, on myös hieman arvoituksellinen.  Liekö kyseessä pakolaisvakoilu vai lapsikiistat. Kysymys voi olla myös Venäjän valtion maanmiespoltiiikasta, jossa ”huolehditaan” muissa maissa asuvien venäläisvähemmistöjen hyvinvoinnista, tarpeen tullen myös asein.

Lausunnossa kerrotaan, että ”Säännöllisesti on myös havaittu pyrkimyksiä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen.” Tämä vaikutustyö on siis säännöllistä ja havaittavaa yhteiskuntamme turvallisuudesta vastaavan tahon mukaan. Paitsi että ainoa yleisesti tunnustettu Venäjän vaikutustyö on Johan Bäckmanin oma toiminta. Hänen asemansa Putinin Venäjän eduksi toimivana on yleisesti tunnustettu. Bäckman sai juuri uuden pomon,  kun RISIn johtoon nimitettiin entinen Venäjän pääministeri ja ulkomaantiedustelun päällikkö Mihail Fradkov.  Bäckmanin verkostoista sitten taas ollaankin jo montaa mieltä ja hänen uskollisimmillaankin kätyrillä on tapana kertoa, että toimivat itsenäisesti ja oman ajattelunsa pohjalta. Samoin Bäckmanin ja Ilja Janitskinin yhteydet kiistetään, vaikka linja on selvä. MV-lehti kokoaa siipiensä suojaan erilaisia Venäjän asiaa suoraan ja epäsuoraan ajavia tahoja. On vaikea sanoa, kuinka monessa paikassa Bäckman on taustalla vaikuttamassa, mutta ahkera ja osaava vieraan vallan kätyri hän on.

Mutta Bäckmanin lisäksi ei juuri muita Venäjän äänitorvia olekaan tähän asti tunnistettu julkisesti. Yksityisesti toki puhutaan paljonkin ja arviot voivat olla erittäin karuja. Yksi näin karujen arvioiden kohde on ollut Suomen Geopoliittinen seura ja sen näkyvimmät hahmot Pekka Visuri (pj), Risto Volanen ja Heikki Talvitie. Nämä hyvin laajalle levinneet käsitykset nosti esiin Heikki Hakala Verkkouutisten jutussa. Siinä Hakala esitteli seuraa, sen kannanottoja ja oli myös haastatellut asiaa tuntevia ihmisiä juttuunsa. Haastatellut esiintyivät nimettöminä eli olivat lähdesuojan piirissä. Seuran puheenjohtaja Pekka Visuri torjuu Hakalan jutussa esiin nostetut näkemykset. Loppujen lopuksi kysymys on siis luottamuksesta Hakalan ammattitaitoon ja rehellisyyteen lähteiden käytössä. Jos häntä pitää ammattitaitoisena ja rehelllisenä journalistina, kuten itse epäröimättä pidän, ovat jutun esittämät näkemykset perusteltuja. Jos taas ei luota, niin voi todeta, kuten Risto Volanen toteaa:  ”Nykypäivän artikkelin tapaiset leimaamiset tuntemattomin lähtein ja ilman perusteluja muistuttavat eräänlaisia kyberkyydityksiä itärajalle, jonka esikuvat tulevat äärioikealta sotaa edeltävältä ajalta. Kun kyse on toisaalta Kokoomuksen äänenkannattaja ja toisaalta Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden linjan puolesta asiallisesti argumentoivista Suomen kansalaisista, tiedustelen Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orvolta yhtyykö hän puolueen julkaisun linjaan, jossa viime aikoina on ollut muutenkin runsaasti Suomen ulkopolitiikan kritiikkiä?”

Volanen siis pitää juttua pelkästään poliittisesti motivoituneena ja tekee joukon roiseja vertauksia. Hän myös vetoaa Kokoomukseen puolueena, koska Hakalan juttu muka jotenkin loukkaa Suomen ulkopoliittista linjaa ja sitä kannattavia kansalaisia. Ei se loukkaa. Ei edes silloin vaikka siinä lukisi, mitä Volanen virheellisesti väittää. Uskon, että Kokoomus-johto pitää päänsä kylmänä. Jos tästä olisi seurauksena virallisia tai epävirallisia päätöksiä, niin se heikentäisi merkittävästi yhteiskuntamme kykyä käydä keskustelua muutenkin hyvin vaikeasta, mutta erittäin tärkeästä aiheesta.

Volasen kunnialle kävi jutussa varmaankin se, että hänen ja muiden samoin ajattelevien katsotaan toimivan vastoin isänmaan etua ja Venäjän eduksi. Isänmaallisuus ei ole ikinä suojannut ihmisiä virhearvioilta. Tähän asti on ajateltu Venäjän etuja yhteiskunnallisessa keskustelussa ajavien olevan poliittisessa marginaalissa toimivia hörhöjä, mutta Suomen Geopoliittisen seuran yhteiskunnallisesti hyvin ansioitunut väki on ihan toista maata kuin salaliittoteoretisoivat hörhöt valemedioissaan ja FB-ryhmissään.

Osansa hankaluudessa on se, että Suomen Geopoliittisen seuran aktiivit eivät osallistu julkiseen keskusteluun kuin omilla ehdoillaan. Ainoa sosiaalisessa mediassa edes jotenkin mukana oleva on Risto Volanen. Tosin hän hyvin nihkeästi lähtee keskusteluun, tyytyen yleensä vain jakamaan ajatuksensa. Tai minulle hän ei jaa edes ajatuksiaan, sillä jostain syystä blokkasi minut Twitterissä. Syytä ei kertonut, mutta se tapahtui heti sen jälkeen, kun olin julkaissut blogissani vieraskynän, jossa osoitettin perustavanlaatuisia heikkouksia seuratoverinsa Heikki Talvitien kirjoituksessa.

Jos seuraa Suomen Geopoliitisen seuran jäsenten julkisia puheenvuoroja, niin kyllä ne hyvin linjaan keskenään asettuvat. Keskiössä on YYA-ajalle tyypillinen halu pysytellä sivussa käynnissä olevasta turvallisuuskriisistä. Tämä sivussa, eli heidän mukaansa turvassa, oleminen tapahtui silloin ja seuran jäsenten mukaan nytkin ottamalla huomioon tietyt Venäjän näkemykset ja edut. Se, että onko näiden näkemysten ja etujen huomioon ottaminen myös Suomen, ei vain Venäjän, etu, on sitten se kysymyksenalainen seikka.

Toinen vähän vastaavanlaisia tuntemuksia herättänyt ulostulo oli entisen Puolustusvoimien komentajan Gustav Hägglundin haastattelu. Siinä hän ehdottaa Ukrainan jakamista kahtia kielen perusteella. Ehdotus on paitsi Ukrainaa syvästi loukkaava, osoittaa myös taatusti kansainvälisen politiikan kuviot ymmärtävältä Hägglundilta erittäin heikkoa arvostelukykyä. Entisenä komentajana hänen sanoilleen voi halutessaan antaa painoarvoa. Hägglundin arviointikykyyn on jo vuosia suhtauduttu hyvin varautuneesti sotilas- ja poliitikkopiireissä. Päät pyörivät nytkin epäuskoisina, mutta julkisia puheenvuoroja asiasta ei juuri käytetty. Oma näkemykseni on, että Hägglund on minulle tuntemattomista syistä ajautunut ajattelussaan sille tasolle, että joko hänet pitäisi jättää rauhaan tai sitten taustoittaa näkemystensä esittämisen yhteydessä hänen arvostelukyvyttömyytensä, vaikka esimerkkien avulla. Virallinen Suomi näyttää edelleen Hägglundin arvostelukykyyn kummallista kyllä luottavan, sillä hän toimii Vapaudenristin ritarikunnan kanslerina.

Koko tämän keskustelun ytimessä on kysymys, että onko tässä tilanteessa olemassa poliittisia näkemyksiä, jotka ovat tässä ja nyt Suomen etujen vastaisia ja jos on, niin mistä nousee ihmisten motiivi esittää niitä. Mitään mielipiteitä ei voi eikä saa kieltää, mutta voidaanko olemassaolevan tilanteen pohjalta määritellä joitakin näkemyksiä, joiden katsottaisiin olevan kansankunnan edun vastaisia. Tällainen määrittely on tietysti äärettömän vaikeaa ja vaarallista. Mutta kovin vaarallista voi olla sekin, ettemme mieti näitä asioita perusteellisesti. Joku muu kyllä joka tapauksessa miettii.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Vieraskynä: Diagnoosi 2016: turvallisuus, muutos ja vakaus

Katsoipa Suomesta mihin ilmansuuntaan tahansa, näkymät ovat kovin erilaiselta kuin vielä muutama vuosi sitten. Antiikin kreikkalaisen filosofin Herakleitosin mukaan muutoksen maailmassa vain taukoamaton muuttuminen on muuttumatonta. Suomessa johtavat tutkijat, poliitikot ja virkamiehet ovat viimeisen muutaman vuoden sisällä kaikki korostaneet Suomen ulkopoliittisen toimintaympäristön muuttunutta luonnetta ja tarvetta vastata tilanteen synnyttämiin uusiin turvallisuushaasteisiin.  Tarpeen myötä Suomessa on kasvanut keskustelu maamme turvallisuuspolitiikan tulevaisuuden suunnasta.
Keskellä Euroopan ja kansainvälisen politiikan suuria muutoksia käsitys turvallisuudentunteen tarpeesta on säilynyt valtion tärkeimpien tehtävien joukossa.

Maamme uhkakuvapolitiikkaa arvioidaan kuitenkin monella tapaa uudella mitta-asteikoilla, sillä Suomen turvallisuuspoliittiseen ympäristöön vaikuttavat nyt poikkeuksellisen vaikeat ja globaalit kriisit. Turvallisuuden erilaiset rimat ulkoisen ja sisäisen välillä joutuvat uudelleenarvioinnin kohteeksi samalla kun keskinäisriippuvuuden ja kokonaisturvallisuuden käsitteet nousevat yhä tärkeämpään osaan turvallisuudentuottamisessa.

Turvallisuutemme yksi olennainen kysymys koskee konkreettisia uhkakuvia ja kysymystä siitä, mikä Suomea tosiasiassa uhkaa? Vaikka Suomen turvallisuustilannetta voidaan kuvailla suhteellisen hyväksi, voimapolitiikan paluu ulkopolitiikan aktiiviseksi työkaluksi on valitettavasti korostanut sotilaallisen voimankäytön kohteeksi joutumista yhtenä mahdollisena uhkana. Samalla se on tarkoittanut kansainvälisen sääntöjärjestelmän joutumista koville ja suurvaltojen pyrkimystä ottaa suurempaa roolia kansainvälisessä politiikassa, mikä on puolestaan erityisesti pienvaltioiden kannalta huolestuttavaa.

Perinteisten uhkien rinnalle on noussut myös uusia haasteita digitalisaation myötä. Yhteiskuntamme keskeisten toimintakykyjen ollessa riippuvaisia digitaalisesta suorittamisesta tarkoittaa, ettei kyberturvallisuus vain rajoitu tekniseen ulottuvuuteen vaan koskee päinvastoin jokapäiväistä arkeamme. Yhtä tärkeitä turvallisuuden resursseja ovat yhteiskuntamme päätöksenteko- ja kriisinsietokyky, jotka liittyvät suoraan kyberturvallisuuden lisäksi informaatiotilan hallitaan.

***

Muutos itsessään ei tietenkään tarkoita automaattisesti uhkaa. Esimerkiksi kylmän sodan jälkeinen kansainvälisen järjestelmän muutos kaksinapaisesta maailmasta kohti globalisaatiota on tarkoittanut yhteisten resurssien suuntaamista yhteisten haasteiden, kuten ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi, universaalien ihmisoikeuksien edistämiseksi ja köyhyyden poistamiseksi.

Muutoksen sisältyy kuitenkin myös haasteita, kuten viimeistään Ukrainan kriisi on meille osoittanut. Venäjän ja lännen välille syntynyt ja äkillisesti syventynyt kuilu on tarkoittanut muutosta lähialueemme turvallisuustilanteessa. Liittyminen Euroopan Unioniin vuonna 1995 merkitsi Suomen ulkopoliittisen suunnan kytkeytymistä läntiseen turvallisuuspoliittiseen arkkitehtuuriin ja kansallinen identiteettimme läntisyys päätyi sen kovasti kaipaamaan seuraan.

Nyt, toisin kuin kylmän sodan aikana, Venäjän ja lännen välisessä erimielisyydessä Suomi on sanktio- ja julkispolitiikkansa myötä erimielisyyksien suhteen selkeästi aidan toisella puolella. Lääkärin ja tuomarin roolit ovat jossain määrin sekoittuneet, mikä on tarkoittanut Suomelle uutta ulkopoliittista asennoitumista Euroopan turvallisuusjärjestelmässä.

Viime vuosina on ollut erityisen kiinnostavaa seurata tämän uuden ulkopoliittisen asennon ympärillä käytävää suomalaista keskustelua. Kun idän ja lännen tarve tiivistää omia rivejään politiikan kaikilla aloilla on kasvanut, on maailmankatsomusten polarisaation välinen tila muuttunut kapeammaksi. Tätä kuvastaa omalla tavallaan se, että lausetta ”Nato-jäsenyys on suomalaisten oma asia” kuuleekin todettavan yhä enenevissä määrin Helsingin sijaan ulkomailla. Tässä tilanteessa olosuhteiden jännitteet ovat heijastuneet suomalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun siten, että epävarmuus on lisääntynyt ja paine oman kannan kirkastamiselle on kasvanut.

Kasvavan paineen ikävä sivuoire on historiapolitiikan sävyttämän ja leimaavan keskustelukulttuurin piirteiden kehittyminen Suomessa, mikä kuitenkin viime kädessä vain heikentää omaa analyysikykyämme ja meidän tapauksessa lukitsee keskustelun menneisyyteen. Yksi menestyvän ulkopolitiikan edellytyksiä on realistinen kuva turvallisuusympäristön kehityksestä. Tämä puolestaan edellyttää sitä, että keskustelussa ratkaisua haetaan ympäristön muutosten kautta eikä niinkään keskusteluosapuolten arvokkuuden kustannuksella.

***

Yksi muutokseen liittyvistä haasteita on sen hahmottaminen ja siitä suoriutumiseen vaadittavien toimenpiteiden tunnistaminen. Nämä puolestaan edellyttävät kykyä arvioida omien valintojen kestävyyttä sekä lyhyellä, että pitkällä aikatähtäimellä. Tämä luokin Suomelle vaikean turvallisuuspoliittisen asetelman stagnaation ja vauhtisokeuden välillä: vanha ja tuttu ulkopolitiikan ”pitkällä linjalla” ei välttämättä sittenkään saavuteta enää haluttuja tuloksia, mutta toisaalta äkilliset päätökset eivät myöskään tunnu sopivan nykypäivän nopeatempoiseen ja moniulotteiseen kansainvälisen politiikan maailmaan. Joka tapauksessa maltillinen analyyttisyys säilyy varautuvan ja viisaan ulkopolitiikan kulmakivenä.

Jaakko Blomberg on aiemmin kirjoittanut, miten kylmän sodan viimeisinä vuosina muutoksen ja vakauden välinen ongelma oli sisäänrakennettuna Suomen toimintaan läpi ajan murroskauden. Max Jakobson on puolestaan täydentänyt tätä ajatusta toteamalla, ettei Suomessa uskottu muutoksiin, koska niitä ei yksinkertaisesti haluttu. Tällaisia valitettavia piirteitä on ollut havaittavissa myös nykyisissä olosuhteissa, mikä ilmeni etenkin Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportin jälkilöylyissä. Onneksi näyttäisi kuitenkin olevan perusteltua, että pääosin julkinen pohdinta Suomen ulko- ja puolustuspolitiikasta on selvästi aiempaa avoimempaa ja monipuolisempaa.

Kuten 1990-luvun alussa, myös nykyisissä olosuhteissa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan punaisena lankana toimii pyrkimys vakauteen, tällä kertaa presidentti Sauli Niinistö aktiivisen vakauspolitiikan kautta. Lienee oikeansuuntaista todeta, että viime kädessä suomalaiset tahtovat maamme harjoittavan vakauteen ja rauhaan pyrkivää turvallisuuspolitiikkaa ja että päämäärän sijaan keinot ovat suomalaisen keskustelun erimielisyyden lähde.

Muutoksen tuoma haaste ei kuitenkaan koske vain Suomea. Nähdäkseni Alexander Stubbin 080808-puheen arvio ”päällekkäisyyksien aikakaudesta” kansainvälisissä suhteissa on ollut oikeansuuntainen. Kansallisvaltio ja voimapolitiikka ovat tehneet paluutaan, läntinen ihmisoikeuskäsitys ja demokratiamalli ovat puolustuskannalla, minkä lisäksi kansainvälinen yhteisö ja kansainväliset järjestöt eivät ole kyenneet hillitsemään globaaleja kriisejä. Viimeistään Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen liikkeellä olevat muutosvoimat ovat osoittaneet vaikutuskykynsä. Haaste on todellinen, mutta viime kädessä ratkaisut ovat omissa käsissämme – oikein kanavoituna tyytymättömyys voi olla myös voimavara.

Turvallisuusympäristön ja kansainvälisen politiikan muutokset edellyttävät reagointia, sillä turvallisuus on viime kädessä kaiken hyvinvoinnin perusta. Keskustelua turvallisuudesta ei voi siirtää syrjään, vaan sitä tulee käydä jatkuvasti. Vuoden 2016 aikana Suomessa on tuotettu runsaasti turvallisuutta koskevaa keskustelua ja tietoa sekä akateemisella ja kansallisella tasolla, että valtioneuvoston selontekojen muodossa – meillä on riittävästi eväitä laadukkaaseen keskusteluun, käyttäkäämme tietoa viisaasti. Nopeasti muuttuvassa maailmassa tarve ulkopolitiikan momenttien tunnistamiselle ja oikeille tilannearvioille on korostunut, jolloin päätöksenteon joustavuutta ja arvioinnin tiheyttä tulisi lisätä entisestään.

Viisas ulkopolitiikka katsoo eteenpäin ja mielellään hieman kauemmas, jolloin toiminnan työkalupakki pysyy ajankohtaisena ja tarkoituksenmukaisena. Tärkeänä tavoitteena tulisi säilyä oman ulkopoliittisen liikkumavaran maksimointi – tämä on nähdäkseni ainoa keino pyrkiä hallitsemaan Herakleitosin muutoksen muuttumattomuutta, mikä nytkin kytkeytyy muutoksen ja vakauden kaipuun väliseen ongelmaan.

Henri Vanhanen
Valtiotieteiden kandidaatti
The Ulkopolitist -verkkolehden kirjoittaja

torstai 10. marraskuuta 2016

Trumpin valinnan turpo-vaikutuksia Suomelle



Vaikka valtiojohto eilen vakuutti yksimielisenä, että Trumpin valinta ei asioita juuri Suomen turvallisuustilanteessa muuttanut, niin eihän se kyllä ihan niin ole. Poliitikot siinä tekivät työtään pyrkimällä luomaan kannanotoillaan sitä todellisuutta, johon pyritään. Mutta kyllä yhdysvaltalaiset äänestivät meidät uuteen tilanteeseen, jossa ennen epätodennäköisemmät ikävät kehityskulut ovat tulleet vähemmän epätodennäköisemmiksi. Se minkä voi varmasti sanoa jo nyt on, että ennakoitavuus on heikentynyt. Euroopan turvallisuusjärjestelmä saattaa kokea rajujakin muutoksia ja me olemme pieni maa vastakkainasettelun raja-alueella.  Status quon muuttuminen sisältää todennäköisemmin meille epäedullisia kuin edullisia asioita.

Trump on osa koko maailman yli pyyhkäissyttä aaltoa, jossa nationalismi haastaa globalisaation, länsimainen, valkoinen ja konservatiivinen yhtenäiskulttuuri liberaalin moniarvoisuuden ja tunteet asiantuntijuuden. Hänellä on peto ruokittavana, sillä lupaukset ovat suuria ja toiveet korkealla hänen kannattajiensa joukossa. Kuten populistit usein, niin Trump todennäköisesti joutuu hakemaan voittonsa joiltain politiikan vähemmän tärkeiltä alueilta. Meille eurooppalaisille ikävä uutinen on, että Euroooppa on Yhdysvaltain politiikassa juuri sellainen selvästi olemassaoleva, mutta kuitenkin Trumpin äänestäjäkunnan elämän kannalta merkityksetön alue.

Tammikuussa Politicossa ilmestyneessä Trumpin ulkopoliittisista näkemyksistä kertovassa jutussa kuvattiin hänen itse asiassa hyvin pitkään kestänyttä peruslinjaansa. Hän on tyytymätön erityisesti Yhdysvaltain liittolaisiin ja katsoo, että ne käyttävät heitä hyväkseen taloudellisesti. Erityisesti Japani on hänen silmätikkunsa, mutta myös Eurooppa saa osansa. Odotettavissa siis lienee melkoinen tinkikierros. Trumpin kun on koottava jostain rahaa vaalilupaustensa täyttämiseen. Eikä tyytymättömyys eurooppalaisten osaan oman turvallisuutensa maksamisessa ole pelkästään trumpilainen näkemys, vaan pidempäänkin Atlantin takaisessa keskustelussa pinnalla ollut virtaus. Trump on vain sellainen johtaja, jonka voi ajatella bluffaamatta sanovan Yhdysvaltain lähtevän Euroopasta, jos tilanne ei muutu heidän mieleisekseen. Trumpille aito rakkaus on maksettua rakkautta.

Sotilaallisten ja muiden liittolaismenojen ohella Trumpia kaivelee se, että hän katsoo Yhdysvaltain olevan epäedullisessa asemassa maailmantaloudessa. Vapaakauppasopimukset ovat ainakin vaalipuheiden mukaan hänen vihollislistallaan. Se, että miten paljon näistä puheista pitää ottaa vakavasti, on sitten osa ongelmaa. Siinä(kin) Trump lähestyy Putinia, että heidän  käyttämiensä sanojen perusteella ei voi vielä tehdä varmoja johtopäätöksiä mitä he tarkoittavat tai mitä he aikovat.

Trumpilla on ollut myös pitkään kestänyt linja sympatisoida vahvoja johtajia. Putin oli paljon esillä Yhdysvaltain vaalikamppailussa ja Venäjällä riemuittiin Trumpin valinnasta. Vaikka Trumpin arvaamattomuus ei välttämättä ole sitä omana etunaan käyttäneen Venäjän mieleen, nähdään Trump Kremlissä varmasti enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Varsinkin kun hänen yhteytensä Venäjälle tuntuvat kummallisen likeisiltä. Veikkaisin että näiden kahden valtionpäämiehen suhde on hyvin jokotai-mallinen. Joko he tulevat loistavasti toimeen tai eivät ollenkaan. Kaksi herkkähipiäistä ja pitkävihaista johtajaa ovat potentiaalisesti räjähtävä yhdistelmä.

Trumpia ja Putinia yhdistää siis halu sopia uusiksi asioita maailmassa. Venäjä haluaa lisää sananvaltaa, erityisesti etupiirikseen katsomallaan alueella. Trump haluaa itsensä mestarillisena diilintekijänä näkevänä tehdä hyviä poliittisia kauppoja ja säästää Yhdysvaltain rahoja. Edut kohtaavat. Suomelle tämä näkymä ei ole miellyttävä, vaan jälleen on noussut esiin mahdollisuus, että päidemme yli sovitaan meidän asemastamme. Suomen asema ylipäätään, mutta erityisesti Nato-jäsenyys ovat varmasti pöydällä kauppatavarana,  jos Trump ja Putin kaupanhierontaan asti pääsevät. Trump ei varmaankaan halua lisää maita puolustettavaksi Natoon ja Venäjä haluaa varmistaa Suomen ja varmaan myös Ruotsin pysymisen sotilasliiton ulkopuolella. Johtajien edut kohtaavat tässä sillä tavalla, että tästä voi tulla hyvinkin julkinen tai salainen pykälä diiliin. Joka tapauksessa mitään isompaa ei lännessä tapahdu, ennen kuin Trumpin linja selkeytyy. Tämä on erittäin ikävä uutinen ukrainalaisille ja syyrialaisille. Venäjällä on vuodenvaihteseen asri hyvinkin vapaat kädet siellä ja ehkä muuallakin.

Nato-jäsenyyden mahdollisuus on nykyisen Suomen linjan mukaan nimenomaan mahdollisuus. Sen käyttöarvo on nimenomaan siinä, että jos Venäjä painostaa Suomea liian kovaa, voimme hakea jäsenyyttä. Jos se mahdollisuus viedään pois, joko Naton tai meidän omasta toimestamme, niin se kaventaa meidän liikkumavaraamme. Trumpin linjan tuntemattomuus ja hänen epäilty arvaamattomuutensa ovat epäilemättä ainakin toistaiseksi ulkopoliittista liikkumavaraamme  pienentäviä asioita. Nyt ollaan hattu kourassa ja kuulostellaan kiihkeästi minkälaisia ääniä uudesta hallinnosta alkaa kuulua.

Trumpin valinta voi aiheuttaa myös ongelmia atlanttisissa suhteissa. Tätä mahdollisuutta toki kaventaa se, että Eurooppa on hajallaan, niin uniona kuin yksittäisten maidenkin tasolla. Kaikkien isojen maiden hallitukset ja niiden johtajat ovat varsin heikossa asemassa. Ensi vuonna Ranskassa ovat presidentinvaalit keväällä ja syksyllä pidetään Saksan liittopäivävaalit. Ranskan seuraava pääministeri presidentti voi olla Marine Le Pen ja Angela Merkelin asema ei näytä sekään mitenkään vahvalta. Italia ja Espanja pyristelevät kriisistä toiseen ja Puola kiehuu äärikonservatiivisessa liemessä. Turkki sooloilee ja diktatorisoituu käsi kädessä Venäjän kanssa. Euroopasta ei ole Trumpille vastusta neuvottelupöydässä. Hän käyttänee tilannetta hyväkseen, synnyttäen näin antimaerikkalaisuuden aaltoja. Kun Nato-jäsenyys uudelle maalle myönnetään vain vanhojen jäsenmaiden konsensuspäätöksellä, niin aika moni asia sen konsensuksen löytymistä pistää epäilemään.

Jos edes jotain optimistista tilanteesta etsii, niin ehkä jonkinlaiset eurooppalaiset turvallisuusjärjestelyt voivat nyt saada tuulta purjeisiinsa, kun Naton asema vaikuttaa epävarmalta. Mutta toki Naton heikentyminen heikentäisi turvallisuutta erityisesti Itämeren alueella.

Trumpin valinta tulee näkymään myös suomalaisten Nato-kannoissa. Periaatteessa on olemassa kahdenlaista päättelyä tilanteesta. Ensimmäinen, ja todennäköisesti harvinaisempi, on se, että Trumpin presidenttiyden aikana ei  voi uskoa Yhdysvaltain rientävän Suomen apuun joka tapauksessa, vaikka emme olisi Naton jäseniä. Periaatteessa se olisi jäsenyysajatusta tukeva. Toinen taas on Trumpia kohtaan tunnettujen epäilysten ja vastenmielisyyden kietoutuminen Nato-kantaan. Yhdysvallat on sotilasliiton kantava voima ja jos sen johtajana on vastenmielinen tyyppi, ei jäsenyys houkuttele. Varsinkin kun sitä on vuosien aikana markkinoitu voimakkaasti myös arvovalintana. Kun Trumpin politiikka pelätään, niin ei nähdä tietenkään järkevänä sitoutua siihen nykyistä enempää.

Yhdysvalloissa virkakoneistokin vaihtuu suurelta osin presidentin vaihtuessa. Meillä ministeriöt pysyvät muutamaa ihmistä lukuunottamatta ennallaan, mutta Yhdysvalloissa vaihto on paljon laajempi. Siksi jokainen presidentti tosiaan kokoaa oman hallintonsa. Yksi Trumpin ongelmista tässä on, että republikaaninen turvallisuuspolitiikan eliitti kävi julkisesti häntä vastaan, lausuen muun muuassa, että hänestä tulisi Yhdysvaltain historian holtittomin presidentti. Tällä hetkellä monet näistä ammattilaisita pohtivat, että voivatko he palvella Trumpin hallintoa. Työ Trumpin hallinnossa voi olla uran kannalta myös riski. Trump sitten pohtii, että ottaako hän näitä nimellään häntä vastustaneita leipiinsä. Ulkoministerin valinta kertoo paljon ja vahvimpina ehdokkaina siihen työhön on mainittu G.W.Bushin YK-suurlähettiläs John Bolton, senaattori Bob Corker ja entinen puhemies Newt Gingrich. Yksi Trumpin kauden lukuisista epävarmuuksista on siis myös se, että miten pätevän ulkoasiainhallinnon hän pystyy tai haluaa koota.


Puolustusministeri Jussi Niinistön erityisavustaja Petteri Leino reagoi
Yhdysvaltain presidentinvaalin tulokseen. 

Trumpin valinta siis käytännössä heikensi Suomen tilannetta ja riskit ovat kasvaneet. Siksi perussuomalaisten joukoissa noussut ilakointi vaalituloksesta tuntuu niin perin juurin typerältä. Voi olla, että kaikki kääntyy hyväksi, mutta kyllä Trump näyttäisi tuovan mukanaan Suomelle enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia. Politiikan tehtävänä on sitten tietysti vääntää parasta mahdollista tulosta vallitsevissa olosuhteissa. Pienen maan johdolle siinä riittää tehtävää. Ei käy kateeksi.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Niinistö ja turpo-ääripäät


Kuva: Juhani Kandell/Tasavallan presidentin kanslia

Presidentti Sauli Niinistö puhui tänään maanpuolustuskurssin avajaisissa. Presidentti puhuu siellä suht usein, mutta ennen ei muistaakseni ole ollut suoraa lähetystä. YLEn radiouutisetkin aamupäivästä piti puhetta ykkösaiheenaan. Tämä tarkoittaa sitä, että kansliasta oltiin oltu aktiivisia hankkimaan puheelle mediahuomiota. Puhe ei ollutkaan tarkoitettu kurssilaisille vaan paljon laajemmalle yleisölle. Presidentti tosiaan halusi tulla kuulluksi.

Puheen jälkeen on keskitytty Niinistön esittämään ääripää-ajatukseen. Reaktiot ovat olleet loukkaantuneita, sillä moni aktiivisesti asioista keskusteleva koki presidentin lausunnon märkänä rättinä. Tai lähinnä Nato-jäsenyyden kannattajat kokivat. Tämä perustui pitkälti siihen, että presidentti kuvaili nämä ääripäät lyhyesti, mutta sen jälkeen kuvaili suorastaan sapekkaasti, miten Venäjän sotilaallista uhkaa oli pidetty esillä monin tavoin. Oli tarkoitus tai ei, niin nuo moitteet osuivat pitkälti juuri NATO-jäsenyydestä myönteisesti ajatteleviin. Venäjän sotilaallinen uhka kun on useimmiten se tärkeimpänä esitetty perustelu jäsenyydelle. Tarkasti lukien presidentti ei tuominnut Nato-jäsenyyttä kannattavia sinällään, vaan ainoastan heidät, jotka ”uskovat [jonkin turvallisuuspoliittisen ratkaisun] kertaheitolla poistavan kaikki ongelmat” ja väittävät äänekkästi Venäjän olevan sotilaallinen uhka.

Niinistö ei ensimmäistä kertaa käyttänyt ääripäät-asetelmaa kuvatessaan itselleen vastenmielisiä kantoja. Viime talvena puhuessaan maahanmuuttoon suhtautumisesta, hän käytti vastaavaa akselointia. Eikä se silloinkaan onnistunut yhtään paremmin kuin nytkään. Saman asiasisällön olisi voinut ilmaista vähemmän provosoivasti, mutta näin presidentti halusi. Jos kyseisen kappaleen lukee tarkkaan, niin siinä itse asiassa tasapainoillaan ja yritetään osoittaa heikoksi sekä se, että Nato-jäsenyys olisi jotenkin kattava rurvallisuusratkaisu että se, että jäsenyyden pitäminen mahdottomana olisi järkevää. Presidentin lausunnosta tulisi olla yhtä loukkantuneita heidän, ketkä kannattavat tällä hetkellä jäsenyyttä kuin heidänkin, jotka pitävät sitä lähtokohtaisesti mahdottomana ratkaisuna. Puheen ilmaisut vain eivät kyenneet sanomaan tätä kovinkaan selvästi. Kun vielä käytetään ääripäät-ilmaisua, niin loputkin nyanssit lentävät taivaan tuuliin.

Mielenkiintoista tässä tilanteessa on se, että presidentin sanat osuivat kipeästi hänen kannattajakuntansa ytimeen. Presidentinvaaleihin ei kuitenkaan ole aikaa enää kuin reilu vuosi. Jos aikoo höykkyyttää omiaan, niin nyt on viimeiset hetket tehdä sitä. Jos Niinistö lähtee hakemaan toista kautta, niin on mielenkiintoista, valikoituuko hänen ykköshaastajakseen Nato-jäsenyyden kannattaja vai sen ehdoton vastustaja. Veikkaisin jälkimmäistä. Jos taas Niinistö ei lähde, niin meillä saattaa olla asetelmana toisella kierroksella jäsenyyden kannattaja ja vastustaja. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa peli on niin levällään, että mitä vaan voi tapahtua.

Puheen "Venäjän arvostelu on mennyt liian pitkälle" -osiossa jäi epäselväksi se, kuinka laajalla säteellä presidentti antoi nuuskaa. Oliko kyse vain Venäjän hyökkäysaikeista puhuvista vai oliko maali laajempi. Jälkimmäiseen viittaa se, että Niinistö mitätöi voimallisesti UPIn Venäjä-raportissa  esitetyn ja myös Valtioneuvoston kanslian viestintäjohtajan Markku Mantilan esilletuoman ajatuksen  siitä, että Venäjä pyrkisi hyödyntämään Suomi100-juhlavuotta. Tämä mitätöinti oli yllättävän kovasanainen, varsinkin kun puhe sisälsi itse asiassa hyvin inhorealistisen tilannekuvan meihin suunnatusta hybridivaikuttamisesta ja sen nostattamasta vaatimuksista tilannekuvan, kykyjen ja toimivaltuuksien suhteen. Aivan kuin Niinistö olisi voinut jollain perusteella varmasti sanoa, ettei Venäjä käytä juhlavuotta hyväkseen. Jos se sen kuitenkin tekee, niin tämä puhe kaivetaan varmasti esiin.

Toinen tähän osioon liittyvä kummallisuus on eräänlainen epätasapaino puheen sotilaallisia ja hybridiuhkia koskevissa osissa. Niinistö käytännsössä mitätöi sotilaallisen uhan mahdollisuuden, mutta nosti äärimmäisen voimakkaasti esiin hybridiuhat. Hybridiuhkiin kuuluu kuitenkin kiinteänä osana myös aseellisen voiman käytön mahdollisuus. Kuten myös se, että hybrideillä keinoilla valmistellaan aseellista hyökkäystä. Siksi sotilaallisen uhan kategorinen kieltäminen ja hybridiuhkien nostaminen yhtä aikaa tuntuvat vähän kummalliselta.  Ehkä epätasapaino syntyi osaltaan siitä, että presidentti koki tärkeäksi lähettää eduskuntaan päin viestin puheessa mainittujen lainsäädäntöhankkeiden, etunenässä tiedustelulaki, kaikinpuolisesta tärkeydestä ja kiireellisyydestä.

Tämä puhe oli ilmeisesti siis tärkeä puhe. Sääli, että sen viestit eivät tulleet selviksi.