tiistai 30. syyskuuta 2014

Tulevaisuuskatsaus ja Turvallinen Suomi




Tänään pulpahti esiin muutamakin merkittävä ulko- ja turvallisuuspoliittinen puheenvuoro. Niistä riemastuttavin oli ehdottomasti Petri Korhosen paljon asiaa sisältävä hammastelu Ilta-Sanomissa. Kaksi muuta ulostuloa olivat "Suomen asema, turvallisuus ja hyvinvointi monimutkaistuvassa maailmassa - Ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsaus 2014" ja SDP:n Tuomioja-vetoinen Turvallinen Suomi -kampanja.

Johdannossa UM:n Tulevaisuuskatsaus perustelee itsensä näin: "Katsauksen ensisijaisena tarkoituksena on tukea seuraavia hallitusneuvotteluja, mutta sen aikaperspektiivi ulottuu myös tulevan vaalikauden yli." Jos hieman kyyniseksi heittäytyisi, niin nyt on virkamiehiltä tilattu paperi hankalista asioista ja sitten voidaan vedota siihen. Tämähän on tuttu toimintatapa valtiontalouden puolella. Samaan tapaan myös Kanervan parlamentaarinen selvitysryhmä sai huolehtia päivänpolitiikan laidalla puolustusmäärärahojen nostamisesta.

Tulevaisuuskatsauksen suurin kohu tullee nousemaan arviosta, että "Nato-jäsenyys selkeyttäisi monin tavoin Suomen asemaa."  MTV3 oli saanut paperin käsiinsä aiottua aiemmin ja vuoto itsessään nostaa kohua. Itse olen hieman eri mieltä Maikkarin uutisen päätelmästä, että UM ehdottomasti asettuisi Nato-jäsenyyden taakse. Nato-jäsenyys ilman muuta selkiyttäisi asemaamme, arvioi sitten sen aseman nykyistä paremmaksi tai huonommaksi. Selkeys asemassa ei välttämättä edes ole se mitä haetaan, sillä selkeys on aina myös sitovaa. Katsauksessa ei suoraan oteta kantaa siihen, pitäisikö Nato-jäsenyyttä hakea. Se ei myöskään ota kantaa sisäpoliittisiin ulottuvuuksiin. Katsauksessa eivät myöskään esiinny Nato-keskustelun normaalisti pakolliset ilmaukset optio ja kansanäänestys.

Kansainvälisestä integraatiosta Transatlanttinen kauppa- ja investointisopimus sen sijaan saa suoremman puollon:  "TTIP on taloudellisten vaikutustensa ohella myös länttä yhteen hitsaavaa geopoliittista painoarvoa."

Näin äkkipäisesti arvioin tuon paperin erittäin kovalaatuiseksi ja harvinaisen monipuoliseksi. Vaikken kaikesta olisikaan samaa mieltä, on ajattelun taso minusta korkeaa ja liturgiapitoisuus alhaista. Jostain syystä minulle nousi paperia lukiessa useammankin kerran mieleen erikoistutkija Hiski Haukkalan olemus, kun hän selittää maltillisesti monimutkaisia yhtälöitä ymmärrettävällä tavalla.

Tänään siis SDP käynnisti Tuomioja-vetoisen Turvallinen Suomi -kampanjan. Se on puhdasverinen, moderni poliittinen kampanja, jossa hahtagit ja videosisällöt tekevät aineistosta helposti omaksuttavaa ja jaettavaa. On aivan erinomainen asia, että Demarit uskaltautui lähtemään tekemään turvallisuuspolitiikasta taas osaa normaalia politiikkaa. Tämä toivottavasti pistää vauhtia muiden puolueiden ohjelmatyöhön ja linjauksiin.

Turvallinen Suomi on siinäkin mielessä puhdasverinen poliittinen kampanja, että se rakentuu positiivisistä asioista. Tuomiojan suulla vakuutetaan, että asioihin on mahdollisuus vaikuttaa ja että itse asiassa nyt asiat ovat kannaltamme varsin hyvin. Samaa viestii kampanjan pyrkimys saada ihmiset kertomaan omasta turvallisuudestaan. Huomaa, että kokonaisuus on taiten tehty ja tarkkaan mietitty. Ilman Tuomiojan vakuuttavuutta tämä ei tosin olisi edes mahdollista. Kevään eduskuntavaaleissa ehdolla oleva Tuomioja on siis istuvan puoluejohdon riesana tulevaisuudessakin.

Jos vertaa Turvallisen Suomen maailmankuvaa UM:n Tulevaisuuskatsaukseen, on ero selvä. Jälkimmäinen esittelee hankalia aikoja ja vaikeita ratkaisuja monimutkaisessa maailmassa, kun taas SDP:n keskeinen poliittinen viesti on, että olemme juuri nyt parhaalla mahdollisella linjalla. SDP:n turvallisuuspoliittinen linja on juuri sitä aidalle asettumista, jota presidentti Niinistö reilu vuosi sitten kuvasi. Sitä, että tässä on nyt hyvä ja että meillä olisi mahdollisuuksia toimia eri suuntiin tilanteen vaatiessa. Itse näen liikkumavaramme pienentyneen merkittävästi ja aidan horjuvan allamme.

Mutta on silti erinomaista, että merkittävä suomalainen poliittinen puolue on esittänyt oman turvallisuuspoliittisen linjansa. Nyt kun vielä muutkin pääsevät liikkeelle. Joillekin se tosin voi olla vaikeampaa, koska he ovat itse tehneet siitä itselleen vaikeampaa. Kuten Timo Harakka (sd) tilannetta kuvasi:
"Kerrataanpa vielä. EU:lle (myös Suomelle) vihamielisen valtion ministeriö haluaa rakentaa ja osaomistaa Suomessa ydinvoimalan. Hanketta ajavat ne, joiden mielestä saman vihamielisen valtion pelossa Suomen pitää pyrkiä sotilasliittoon."

Elämme mielenkiintoisia aikoja.





sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Turpo-ehdot kansanedustajille




Kuten tämän blogin aiemmista merkinnöistä on varmasti käynyt ilmi, olen ollut hämmentynyt Fennovoima-hankkeen saamasta laajasta ja ehdottomasta poliittisesta tuesta. Aiemmat aavisteluni siitä, että asiaan liittyy jotain julkilausumatonta saivat vahvistusta, kun Helsingin Sanomat osasi yhdistää kaikkien näkyvissä olleet pilkut ja uutisoi Venäjän ja Suomen välisen ydinvoimasopimuksen mahdollisesta vaikutuksesta.

Oli juridinen päätelmä asiasta mikä tahansa, niin sopimuksella on ollut ilmiselvästi poliittista merkitystä. Siksi on minusta ollut poliittisesti epärehellistä erityisesti asiaa ajaneelta ministeri Vapaavuorelta, ettei hän ole tuonut sopimusta esiin perustellessaan muuten laajasti Fennovoima-hankkeen kaikinpuolista hyvyyttä. Jos sopimus on tehty ja se ainakin ohjaa, vaikkei velvoittaisikaan, tekemään ydinvoima-asioissa yhteistyötä Rosatomin (eli siis Venäjän valtion) kanssa, niin pitäähän se pystyä ääneen sanomaan. Nyt sitä ei sanottu ja uskoisin syyksi ihan poliittis-viestinnällisen laskelmoinnin. Fennovoima-hankkeen tukemisen perusteleminen nykyisessä tilanteessa tällaisella sopimuksella olisi luonut kuvaa Venäjään suuntautuneesta, ehkä jopa hieman suomettuneesta hallituksesta.

Fennovoimaa uhaa nyt narratiivi, jossa kaikkea tapahtunutta tulkitaan suhmuroinnin ja salailun kautta. Tällaista suuntaa on vaikea kääntää ja se voi olla seurauksiltaan kohtalokastakin. Voi hyvinkin olla, että poliittisia ruumiitakin on luvassa ja ainakin tämä hankaloittaa Fennovoiman asemaa äänestyksestä eduskunnassa.

Kun hämmästelin niin kovasti Fennovoiman saamaa poliittista tukea, niin päätin yrittää selvittää asiaa ja samalla tuoda kansanedustajien tietoisuuteen, että asiassa on myös turvallisuuspoliittinen kulma. Etsin listan kansanedustajista Twitterissä ja twiittasin kaikille näin: "Miten aiotte äänestää #Fennovoima´n asiassa? Aiotteko harkinnassanne ottaa huomioon #turpo-ulottuvuuden? #vaihdavoimaa"

Vajaa viikko sitten lähetettyyn twiittiin vastasi 21 kansanedustajaa. Oras Tynkkynen vastasi kollektiivisesti koko Vihreän eduskuntaryhmän puolesta. Heidän kohdallaan se onkin perusteltua, sillä puolueella on ainoana useamman hengen eduskuntaryhmänä yhteinen näkemys. Siis että Fennovoima on heidän mieleestään erityisen huono ratkaisu nimenomaan turvallisuuspoliittisistakin syistä.

Merkinnän lopusta löytyvät kaikki vastaukset ja varsin ympäripyöreitähän ne ovat, ainakin turvallisuuspoliittiselta osalta. Turvallisuuspoliittisen yhteyden kiertäminen tai jopa kieltäminen osoittaa minusta ikävää haluttomuutta ymmärtää tilannetta, vaikka hankala asia ja 140 merkkiä ovat suorastaan kohtuuton yhtälö. Kari Uotila (vas) sanoi asian suorimpaan "Aion äänestää Fennovoimahakemusta vastaan ja toki myös turvallisuuspoliittinen tilannekin vaikuttaa arviooni." Raija Vahasalon vastaus "vaikka energiaturvallisuus on tärkeää, pakko ottaa #turpo huomioon." kertoo Kokoomuksessakin asian turvallisuuspoliittisen puolen herättävän kysymyksiä. Moni oli vielä vastauksissaan ympäripyöreä. Äänestyksessähän kansanedustajilla on ryhmiensä kannoistakin vapaat kädet, sillä ydinvoima on ns. omantunnon kysymys.

Uudessa Suomen Kuvalehden jutussa reilusti alle sata kansanedustajaa halusi vastata nimettömään kyselyyn, jossa kartoitettiin heidän turvallisuuspoliittisia mielipiteitään. Kun arvovaltaisen ja näkyvän median kyselyyn oli vielä kuulunut kolme musittuttelukierrosta, niin Ville Pernaan lehden pääkirjoituksessa vetämä ikävä johtopäätös on ilmeinen:" …pelottavan monella kansanedustajalla ei ole näkemystä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Tai jos käsitys on, sitä ei uskalleta kertoa edes nimettömästi."

Parhaillaan kansanedustajaehdokkaat ja heidän tukiryhmänsä suunnittelevat ja toteuttavat ehdokkaiden sivustoja vaalivirityksellä. Tässä ajassa ja paikassa olisi minusta ensiarvoisen tärkeää, että jokainen ehdokas esittelisi myös turvallisuuspoliittista ajatteluaan. En tarkoita välttämättä mitään lukkoonlyötyjä kantoja tai selviä näkemyksiä, vaan ihan vain osoitusta siitä, että nämä asiat kiinnostavat ja niistä löytyy ehdokkaalta tietoa. Seuraava eduskunta on paljon vartijana kansakuntamme turvallisuuspoliittisessa tulevaisuudessa ja siksi pidän äärimmmäisen tärkeänä, että sinne valittaisin ihmisiä, jotka ymmärtävät näitä asioita.

Haastan jokaisen eduskuntavaaliehdokkaan kertomaan omasta turvallisuuspoliittisesta ajattelusta kotisivuillaan. Ja haastan kaikki äänestäjät kysymään ehdokkailta turvallisuuspolitiikasta sekä tuottamaan itsekin asiasta puhetta ja tekstiä. Olkoon tämän kansallisen aikeen hashtag #omaturpo ja sen alla voivat kaikki kertoa näkemyksiään. Kun näitä näkemyksiä on paljon ja ne syvenevät vuoropuhelussa, niin meillä on paljon paremmat mahdollisuudet selvitä kansankuntana nyt alkaneesta levottomammasta maailmanajasta. Nyt on aika puhua turvallisuuspolitiikkaa suopeassa hengessä, ajatella ja puhua lisää. Eli #omaturpo´t esiin!

Kansanedustajien vastaustwiitit


Miten aiotte äänestää #Fennovoima´n asiassa? Aiotteko harkinnassanne ottaa huomioon #turpo-ulottuvuuden? #vaihdavoimaa

Sari Palm ‪@palm_sari‬  ·  22. syyskuuta
‪@veitera‬ 2010 pitkin hampain äänestin kyllä, koska näin eurooppalaisen hankkeen laventavan meidän sähkön hankintapohjaa. Perusteet ei samat.

Ari Jalonen @ari_jalonen  ·  22. syyskuuta
@veitera en ole vielä lopullisesti muodostanut kantaani, kuuntelen ensin asiantuntijoita ja otan kaikki mahdolliset näkökannat huomioon.

Jussi Niinistö @jniinisto  ·  22. syyskuuta
@veitera Aion äänestää Fennovoiman puolesta. Kaikki näkökulmat on toki syytä käydä läpi.

Antti Kaikkonen @anttikaikkonen  ·  22. syyskuuta
@veitera Kokonaisharkinnan tulos on, että äänestän vastaan.

Eero Heinäluoma @EeroHeinaluoma  ·  22. syyskuuta
@veitera Puhemies ei saa äänestää eikä puhua.

Ilkka Kantola @ilkkakantola  ·  22. syyskuuta
@veitera En äänestänyt 2010 enkä aio nytkään Fennovoimalle lupaa. Tuin Olkiluotoa.

Raija Vahasalo @vahasalo  ·  22. syyskuuta
@veitera vaikka energiaturvallisuus on tärkeää, pakko ottaa #turpo huomioon.

Oras Tynkkynen @orastynkkynen  ·  22. syyskuuta
@veitera vihreä eduskuntaryhmä äänestää yksimielisesti Fennovoiman hanketta vastaan

Tarja Filatov @TarjaFilatov  ·  22. syyskuuta
@veitera En kannata Fennovoiman lupaa. En kannattanut edellisellä kokoonpanolla, enkä nyt.

Maarit Feldt-Ranta @FeldtRanta  ·  22. syyskuuta
@veitera En kannata Fennovoiman lupaa. Olin samalla kannalla jo 2010. #ydinvoima

Raimo Piirainen @Raimo_Piirainen  ·  22. syyskuuta
@veitera Katsotaan missä muodossa esitys tulee eduskuntaan. Suomalaisomistus tulee olla 60%. Aiemmin äänestin Fennovoiman ja TVO:n puolesta.

Aino-Kaisa Pekonen @akpekonen  ·  22. syyskuuta
@veitera Vastustan ydinvoimaa lähtökohtaisesti. Äänestän esitystä vastaan. #ydinvoima

Maria Guzenina @Guzenina  ·  22. syyskuuta
@veitera En ole koskaan äänestänyt ydinvoiman puolesta, enkä tule äänestämään nytkään.

Jukka Kopra @jukka_kopra  ·  22. syyskuuta
@veitera #turpo on huomioitava. Riippuvuutta ven. energiasta pitää vähentää. Ydinvoimav on toistaiseksi hyvä vaihtoehto.

Timo Heinonen @timoheinonen  ·  22. syyskuuta
@veitera Totta kai otetaan huomioon. Kaikki pitää ottaa huomioon.

Merja Mäkisalo-Roppo @merjamakisalo  ·  22. syyskuuta
@veitera Mielestäni Suomeen ei tarvita lisää ydinvoimalaitoksia. Uusiutuvan energian innovaatioihin tulee panostaa nykyistä enemmän

James Hirvisaari @jameshirvisaari  ·  22. syyskuuta
@veitera Vastustan. Ydinvoimalle kyllä, venäläiselle tekniikalle ei. Ja niin, #turpo -ulottuvuus ei vaikuta kantaani.

Katja Hänninen @kmhanninen  ·  23. syyskuuta
@veitera Kantani Pyhäjoen voimalaan on ollut alusta lähtien kielteinen. Turpo/Venäjä-ulottuvuus ei ole vaikuttanut.

Kristiina Salonen @KrisseSalonen  ·  23. syyskuuta
@veitera Olen vastannut lehdistöllekin, et asia tulee eduskunnan käsittelyyn ja kantani kerron, kun olen saanut kaiken tarvittavan tiedon.

Kari Uotila @KariUotila  ·  24. syyskuuta
@veitera @KariUotila Aion äänestää Fennovoimahakemusta vastaan ja toki myös turvallisuuspoliittinen tilannekin vaikuttaa arviooni.

silvia modig @silviamodig  ·  24. syyskuuta
@veitera äänestän fennovoimaa vastaan. Meidän tulee investoida kotimaiseen ja uusiutuvaan.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Ulkopolitiikka palasi sisäpolitiikkaan




Ministeri Vapaavuoren esitys luvan myöntämiseksi Fennovoimalle on aiheuttanut puhetta ja pulputusta kovasti. Itse asia on toki hankala ja ydinvoima sinällään herättää suuria tunteita. Nyt kuohut eivät kuitenkaan synny vain siitä, vaan myös päätöksen ulko- ja turvallisuuspoliittisista ulottuvuuksista. Päätöksen viisautta on arvioitu kovinkin sanoin. Ja vieläkin kovemmilla sanoilla. Eikä tämän kovemmin kai enää voi sanoakaan ilman lakiin liittyviä seurauksia. Vaikka Ville Niinistön suomettumisletkautus on ikävä kyllä vienyt osittain keskustelua pois itse asiasta, on tyrmistystä tullut kovin eri puolilta. Omakohtaisesti olen ihmetellyt sosiaalisessa mediassa, miten hyvin erilaiset ihmiset ovat ottaneet voimallisestikin kantaa asiaan.

Päätös tuli ainakin minulle yllätyksenä, koska hallituksessa on arvioitu pitkin tätä vuotta Ukrainan tilannetta hyvin realistisesti. Sen takia päätös luottaa Venäjän valtiojohdon tiukasti hallitsemaan Rosatomiin oli yllättävä. Kun ensin arvioidaan tiannetta Venäjän toiminnalta kannalta hyvinkin synkin sävyin, niin ei oikein kuvittelisi, että seuraavaksi mennään tiukasti kimppaan rakentamaan ydinvoimala käyttöön 60-80 vuodeksi. Tästä tematiikasta ole kirjoittanut jo aiemminkin täällä ja täällä.

On kuitenkin arvioitu, että Venäjä on luotettava kumppani energia-asioissa ja onpa povailtu sen kehityksen kulkevan hyvään suuntaan. Josta minusta ei tosin ole merkkejä nyt lainkaan, pikemminkin merkkejä riittää ikävän kehityksen voimistumisesta ja jatkumisesta, Tosin on möreällä äänellä myös sanottu, että ei ole mitään pelättävää; kyllä me tulemme itänaapurin kanssa toimeen, vaikka se olisi minkälainen. Se on sitten eri asia, miten siellä Venäjän puolella olevat suomalaiset asiat voivat. Valtiovalta Venäjällä on kiristänyt otettaan medioista, koska ne ovat strategisesti tärkeitä. Samoin on energia-ala ja Fortumillahan on miljardien bisnekset Venäjällä. Julkisestihan en ole vähään aikaan nähnyt poliittisesti arvovaltaisia arvioita Venäjän kehityskuluista ja tulevaisuudesta. Ne lienenvät niin rujoja, ettei niitä ole sopivaa ääneen sanoa.

Kummallista päätöksessä on myös se, että kyllä hallituksen on täytynyt olla tietoinen EU-parlamentissa myöhemmin samana päivänä otettavasta kannasta, jonka mukaan energia-alaan liittyvät hankkeet Venäjän kanssa on peruttava. Ei tuollaisia kantoja ilman valmistelua ja esityslistaa päätetä. Ajoitus on sellainen, että tulee mieleen, että esitys Fennovoiman luvasta runnottiin vaikka väkisinkin tehtäväksi ennen EU-parlamentin päätöslauselmaa. Tämä kikkailu asettaa myös kyseenalaiseksi vannotut vakuutukset siitä, että olemme tiukasti EU:n linjoilla suhteissamme Venäjään. Eikä tämä ole huomaamatta varmaankaan jäänyt, kyllä sekä Brysselissä että Moskovassa on asia pantu merkille.

Nykyisessä tilanteessa on tietotyhjiö, joka syntyi ennen kaikkea logiikan puutteesta syntyneestä vaikutelmasta. Tuntuu siltä, että kaikkea ei ole kerrottu. Se, että voidaanko kaikkea kertoa, on eri asia. Mutta tässä päätöksessä on kysymys joko piilossa olevan tiedon huomioimisesta tai jostain kummallisesta kyvyttömyyskohtauksesta hallituksessa.

Päähallituspuolueissa on esiintynyt vastustusta Fennovoiman luvalle, mutta hyvin hiljaista sellaista. Demareissa moni ministerikin äänesti vastaan, mutta Antti Rinteen kanta pitää vastustajien suut supussa. RKP:ssa päätös lienee ollut hankala paikka, vaikka minusta henkilökohtaisesti olikin varsin yllättävää, että Haglund asettui tukemaan Fennovoimaa. Oppositiosta Sipilä on ilmaissut hankkeelle tukensa ja Soinikin on ollut hiljaa, joka on hänen tapansa tukea hallituksen politiikkaa.

Mutta eniten hämmästelen Kokoomuksen kantaa Fennovoimaa. Vaikka puolue on hyvin ydinvoimamyönteinen, niin on siellä myös vahva ymmärrys hankkeen muistakin ulottuvuuksista. Kun Kokoomuksen puheenjohtajana ja pääministerinä on vielä Alexander "080808" Stubb, on sekin yksi hämmennys lisää kuviossa. Mutta luulisin, että Kokoomuksessa tällä hetkellä pinnan alla kuohuu, sillä Fennovoima-päätös on varmasti herättänyt tyytymättömyyttä nimenomaan turvallisuuspoliittisen kulmansa takia. Saa nähdä uskaltaako joku nousta puolueen sisäiseen oppositioon asiasta.  Ääneen on purnattu vain TVO:n hankkeen kohtalosta

Vaikutelmaa piilossa olevan tiedon roolista päätöksenteossa lisäsi presidentti Niinistön esiintyminen eilisissä YLEn pääuutisissa. Ykkösaiheena olleen jutun asiasisältö oli hyvin ohut. Presidentti kertoi, että 70-luvulla oli suomettumista, mutta nyt ei ole ja että Fennovoima on ok. Lisäksi hän sanoi Suomella olevan selkeä ulkopolitiikka, muttei avannut sitä lainkaan. Enkä ainakaan minä kovin selkeäksi Suomen ulkopoliittista linjaa osaa kuvailla.

Presidentti voi valita, millloin ja missä esiintyy, mitä sanoo. Tämä oli siis se, miksi hän halusi valtakunnan pääuutislähetykseen: kertomaan nuo asiat noin. Ei aiemmin eikä nyt presidenttinäkään Niinistö ei ole turhia liehunut julkisuudessa. Varsinkin viimeaikaiset puheet ja esiintymiset ovat olleet painokkaita ja sekin luo kontrastin tälle esiintymiselle. Nyt syy hänen julkituloonsa oli nimellisesti suomettumisväitteen arviointi, mutta ainakin minusta se vaikutti ylimitoitulta liikkeeltä yhteen veljenpoikansa / pikkupuolueen puheenjohtajan heittoon. En tiedä keille kaikille viesti Fennovoiman tukemisesta oli tarkoitettu, mutta ehkä hän sillä tuki hallitusta.

Tokihan on niin, että Fennovoiman lupa tulee vielä eduskunnan äänestettäväksi ja ydinvoima-asioissa on perinteisesti ollut vapaat kädet eli ns. omantunnon äänestys. Kun asiaa on hoidettu näin, niin uskon, että isojen puolueiden ryhmähuomeissa puhutaan hyvin painokkaasti siitä, miten tärkeää on äänestää Fennovoiman puolesta. Jos tästä asiasta kohu jatkuu nykyiseen malliin, voi osa kansanedustajista tosin päätyä pelkäämään enemmän äänestäjiään kuin puoluejohtoaan. Erityisesti ruuhka-Suomen kokoomuslaisilla on kova paikka, sillä monet heistä kilpaiievat äänistä vihreiden kanssa. Jos Vasemmistoliitto päättää tehdä muutakin  kuin seurata katseella tilannetta, voi se napata Fennovoima-päätöksen avulla lisää äänestäjiä demareilta.

Eräs tämän prosessin mielenkiintoisimpia ulottuvuuksia on Vihreiden asemoituminen aivan uudelleen. Viime vuosina varsin väritön ja luonnonsuojeluun keskittynyt puolue onkin yhtäkkiä Putin-kriittisyyden keulilla Suomessa. Nyt Vihreät vaikuttaa olevan läntisen demokratian ja moniarvoisuuden puolustaja, kun muut vain haluavat pragmaattisesti käydä kauppaa. Vihreät näyttävät nyt isänmaan ystäviltä ja muut puolueet vain idänmaan ystäviltä.

Lyhyellä tähtäimellä tämä hallituksesta lähtö suomettumispuheineen aiheuttaa todennäköisesti kaksi asiaa: muiden puolueiden vihat tulevat niskoille, koska ne ajattelevat Vihreiden asettuvan päätöksensä myötä moraalisesti heidän yläpuolelleen. Toinen seuraus on todennäköisesti rajukin vaalivoitto, varsinkin jos Putin jatkaa aggressioitaan naapurimaihin. Jokainen ilmatilanloukkaus, jokainen Zirinovskin hullu puhe, jokainen uutinen Ukrainan sodasta, jokainen uusi tapa, jolla Venäjä sortaa kansalaisiaan sataa Vihreiden laariin. Jos minä olisin Vihreiden vaalipäällikkö, niin pitäisin visusti huolta, että puolueen ehdokkailla on ulko- ja turvallisuuspolitikkan asiat hyvin hallussaan.

Niin tai näin, Fennovoima rusautti ulkopolitiikan voimallisesti  takaisin mukaan sisäpolitiikkaan. Jos tämä estää vaaleja edeltävät konsensusmutinat niin hyvä. Nyt tarvitaan reipasta, mutta asiallista keskustelua turvallisuuspolitiikasta. Seuraavan eduskunnan käsissä kun on maamme tulevaisuuden suunta.


torstai 18. syyskuuta 2014

Hämmentävä Fennovoiman lumovoima


Fennovoiman asia on tänään käsittelyssä hallituksessa ja siitä se menee edelleen eduskunnan käsittelyyn. Asiaa ei siis sinällään ole päätetty, vaikka suuret puolueet ovatkin yhtenäisesti esiintyneet asiassa. Ydinvoima on salin puolella ns. omantunnon asia, jossa kansanedustajilla on vapaat kädet äänestää, kuten haluavat. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö asiasta keskusteltaisi taustalla kovinkin äänenpainoin. Mutta asia Fennovoiman kohtalo, kuten itse asiassa myös TVO:n, on vielä aidosti auki.

Itseäni tilanne on hämmentänyt suuresti. Pidän Rosatomin päästämistä näin vaikutusvaltaiseen asemaan Suomessa huonona ratkaisuna. Kaikki voi sujua jopa todennäköisestikin hienosti, mutta hankkeen poliittiset ja taloudelliset riskit ovat minusta aivan liian merkittäviä ohitettavaksi.

Taloudelliselta kantilta se, että voimalan toimittaja on samalla sen suurin yksittäinen omistaja, on hyvin riskialtis järjestely muille omistajille. Ei tarvitse kuin kuvitella, että Areva olisi ollut merkittävä omistaja Olkiluoto 3:ssa. Tässä on vedottu myös neuvostovalmisteisten Olkiluodon Loviisan reaktoreiden ongelmattomuuteen. Mutta niissä ei toimittaja ollut omistajana ja kyseiset reaktorit ylipäätään on tuunattu saksalaisella ja suomalaisella teknologialla varsin perusteellisesti. Jos Fennovoiman toimitusprosessi sisältää merkittäviä hankaluuksia, on minusta ainakin suuri riski sille, että Kremlin rautanyrkkinen omistajaohjaus lyö nyrkkiä pöytään siihen malliin, että suomalaiset yhtiökumppanit eivät saa itselleen parasta ratkaisua aikaiseksi. Kun arviot muutenkin näyttävät hankkeen liiketaloudellisen puolen olevan vähintäänkin kiikunkaakun kannattavuudeltaan, niin voi hyvinkin olla, että suurin omistajajoukko eli kunnalliset energiayhtiöt, ottavat takkiinsa tästä hankkeesta pitkään ja hartaasti.

Mutta se minusta tärkein ulottuvuus tässä asiassa on, että onko Venäjän valtion tiukassa ohjauksessa oleva, ydinaseistakin huolehtiva Rosatom sopiva ja luotettava yhteistyökumppani Suomelle. Kun tämän päätöksenteon taustalla on kuitenkin se laissa mainittu yhteiskunnan kokonaisetu, niin tässä ei ole kyse vain mentaalihygieniasta, vaan ihan juridisesti valtuutetusta poliittisesta harkinnasta.

Kuten vaikeissa kysymyksissä usein, tässä kohun päällimmäiseksi on noussut jokin sivujuonne. Tässä tapauksessa se on Vihreiden puheenjohtajan Financial Timesissä esittämä ajatus, että tässä ratkaisussa on suomettumisen henkeä mukana. Tästä monet ovat loukkaantuneet syvästi ja Niinistö on saanut kuulla olevansa rimanalittaja, tyylitön ja epäisänmaallinen. Kohua voimistaa se, että mielipide julkaistiin ulkomailla ja se tuntui laukaisevan ainakin joillakin kylmän sodan aikaisen häpeärefleksin. Minusta Niinistö olisi voinut sanottavansa tarkemmallakin tavalla muotoilla, mutta mies tulee ja mies menee ja mies vastaa itse sanomisistaan. Toki tässä on varmaan myös hallituksesta eroamiseen liittyvää tunnekuohua mukana puolin ja toisin. Niinistön sanominen ei tässä kuitenkaan ole se olennaisin asia, vaan se, että annetaanko Kremlille mahdollisuus toimittaa Suomeen ydinvoimala kaikkine hyvinen ja mahdollisesti huonoine seurauksineen.



Oli hämmentävää seurata eilen, kun kolme kokenutta, älykästä ja varmasti Suomen asialla olevaa konkaripoliitikkoa Jouni Backman, Mauri Pekkarinen ja Pertti Salolainen suitsuttivat Rosatomia ja Venäjää luotettavana energiayhteistyökumppanina. Pertti Salolainen oli twiitannut vielä 13.9. että "Venäjän toimintaa on yhä vaikeampi ymmärtää.Arvaamatonta ja sekavaa." Mutta siinä keskustelussa olikin kyse sodasta Ukrainassa. Minusta oli vaan kummallista ja naivia, että he pystyvät näin lokeroimaan luottamuksensa.

Joku oli kaivanut esiin Ben Zyskowiczin lausunnon kesältä, jossa hän epäili älymystön alkavan toppuuttelemaan suomettumisen hengessä Venäjä-kritiikkiä. Nyt tätä kritiikkiä sitten toppuutteleekin hänen oma puolueensa Demarien ja Keskustan hyvällä tuella. Toki Zyskowiczin puheet nousivat nimneomaan Venäjän toimista Ukrainassa, mutta on se silti se sama Venäjä, joka meille on myymässä ydinvoimalaa.

Toki Venäjä on energia-asioissa ollut voimapolitiikkansa puitteissa hyvin hillitty verrattuna sotilaalliseen toimintaansa ja silmittömään informaatiosotaansa. Normaalissa puolustussunnittelussa lasketaan mahdollisen vihollisen kyky ja resurssit ja sen mukaan tehdään päätöksiä omasta toiminnasta. Käynnissä olevan hybridisodan keinovalikoimaan kuuluvat ilman muuta myös kaupalliset ja energiatoimituksiin liittyvät ulottuvuudet. Ja aivan kuten sotilaallisellakin puolella, toimintaan ja reaktioihin vaikuttaa aina se, mikä on mahdollista, ei vain se miten asiat on tähän asti tehty. Siksi Rosatomin suunnittelema, rakentama, rahoittama, osittain omistama ja ainakin osittain teknisesti pyörittämä ydinvoimala on toteututessaan ilman muuta huomioon otettava asia Suomen puolustuksen suunnittelussa. Uraanikin tulee tietysti Venäjältä, jätteen loppusijoituksesta ei vielä ole päätöstä.

On ihan pakko vielä kertaalleen ilmaista hämmennys siitä, miten vankasti niin moni poliitikko tukee Fennovoiman hanketta. Tämä hämmentävyys on saanut minut epäilemään, että onko taustalla jotain, jota ei ole kerrottu. Nythän lipsahdetaan helposti salaliittoteorioihin, mutta haluan tässä kuitenkin pyöräyttää esiin muutamia vastaan ja mieleen tulleita teorioita. Mitään näistä en siis pidä todennäköisenä, mutta kun tämä ei julkilausuttujen syiden takiakaan minuun järkeeni tahdo mahtua.

Voimalahankkeen on väitetty liittyvän Nato-jäsenyyteen, hyvin eri tavoin. Jotkut väittävät sen estävän Nato-jäsenyyden, toiset epäilevät sitä pantiksi Venäjälle. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että voimala tarvitaan taivuttamaan suomalaiset Nato-jäsenyyden kannattajiksi. Moskovasta on saatettu viestittää vakavalla äänensävyllä, että siellä otetaan tämä päätös hyvin henkilökohtaisesti.

Esille on myös nostettu taloudellinen puoli. Moskovasta on voitu tehdä tarjous, josta on vaikea kieltäytyä. Siis tyyliin, että väärän päätöksen jälkeen Fortumin ja muidenkin suomalaisten bisnekset Venäjällä joutuvat vaikeuksiin tai vaihtavat omistajaa. Jotkut epäilevät, että kunnalliset sähköyhtiöt taivuttelevat tai jopa painostavat (ehkä jopa vaalirahalla) maakunnista hallitusta hyväksymään hankkeen.

Kyseessä saattaa olla myös monimutkainen harhautus, jossa yritetään torpata hanke niin, että siitä ei olisi negatiivisia seurauksia Suomen ja Venäjän suhteisiin. 60% Suomi/EU-omistus voi olla merkki siitä. Toisaalta nyt ei ole kovinkaan hankalaa hommata vaikka EU-maa Kyprosesta käytännössä venäläistä rahaa täydentämään "kotimaista" omistajuutta.

Toivon syvästi, että Suomen hallitus tai myöhemmin Suomen eduskunta hylkää tämän voimalan. Toivon myös, että mahdollisimman moni näin ajatteleva myös tuo kantansa esiin, vaikuttaen näin päätökseen. Toki toivon, että myös Fennovoiman kannattajat astuisivat esiin ja perustelisivat kantaansa. Tähän asti kun se on tahtonut olla vastustajien dissaamista. Perustelkaa miksi voimme turvallisin mielin sitoutua tähän voimalaan, jonka voi olettaa olevan toiminnassa ja tärkeä osa Suomen energiataloutta ainakin 2080-luvun jälkipuoliskolle.

PS Olkaa hyvä ja älkää nimitelkö minua tämän mielipiteeni vuoksi russofobiksi. En todellakaan ole sellainen. Jos kellä on vastaansanottavaa, ovat timakat vasta-argumentit aina tervetulleita.

Lisäys: Kannattaa muuten tarkistaa, onko oma sähköyhtiö mukana tässä hankkeessa. Jos on, voi halutessaan vaihtaa sähköyhtiötä. Kannattaa silloin kertoa syy, miksi vaihtoi.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Samaan aikaan toisaalla



Kuva: Google Maps


Kun Putinin Venäjän toimet Ukrainan sodaksi yltyneen kriisin aikana ovat saaneet maailman haukkomaan henkeään, on mediassa ja muissa keskusteluissa keskitytty pitkälti siihen, mitä Venäjällä oikein on tapahtunut. Samaan aikaan on kuitenkin tapahtunut muuallakin. Kun olosuhteet muuttuvat, muuttuu kaikkien mukanaolijoiden asemakin ainakin jonkin verran.

Tässä muutamia hajahuomioita ja -ajatuksia siitä, miten Ukrainan sota ja sen myötä pirstaloitunut eurooppalainen turvallisuusjärjestelmä on vaikuttaneet eri maiden tilanteeseen.

Saksa

Saksa on pikkuhiljaa nousemassa kokonaisvaltaiseen asemaan Euroopan ykkössuurvaltana. Kun muut suuret maat rämpivät vaikeuksissaan, niin Merkelin Saksan talous kukoistaa ja homma on hallussa. Halusi tai ei, niin Euroopan puhelimessa vastataan tällä hetkellä, että "Merkelillä, Angela puhelimessa."
Merkittävin yksittäinen muutos Saksan linjauksissa on perinteisen Ostpolitikin hyllyttäminen, ehkä jopa hylkääminen. Aina Willy Brandtin kansleriajoista lähtien 1970-luvun alussa Saksa on pyrkinyt rakentamaan yhteyksiä ja sitoumuksia itään, ajatellen näin pikkuhiljaa hivuttavansa Venäjän samaan rinkiin. Saksojen sujuvasta yhdistymisestäkin syntyi kiitollisuutta, kun Venäjä antoi saksalaisen unelman toteutua.
Saksan passiivisuuteen asti hienovaraista ulko- ja turvallisuuspolitiiikkaa on tähän asti vahvasti varjostanut syyllisyys kaikesta mikä toiseen maailmansotaan liittyy. Siksi aiempaan verrattuna hyvinkin jyrkän oloinen kanta Venäjän toimintaan on monin tavoin iso käännös. Meillä on tulevina vuosina yhä saksalaisempi Eurooppa ja Euroopan unioni.

Baltia

Venäjä on iskenyt painetta sen toimia kovasanaisesti arvostelevien Baltian maiden päälle. Poliisiupseerin kinnappaus Viron maaperältä on häikäilemättömyydessään sitä luokkaa, että Putin ajaa tätä vauhtia maansa roistovaltion asemaan.
Obaman käynti ja monet muut läntiset liikkeet ovat tarjonneet Baltian maille vakuutusta niiden alueellisen koskemattomuuden turvaamiseksi. Silti on näkyvillä merkkejä, että Venäjä kohdistaa yhä enemmän painetta Baltian maihin. Aika näyttää onko kyse enemmän huomion siirtämisestä pois muualta vai mistä.

Puola / Visegrad

Puola on edelleen kovassa nosteessa. Pääministeri Donald Tuskin valinta Eurooppa-neuvoston puheenjohtaksi kuvaa hyvin Puolan aseman korostumista. Ulkoministeri Radek Sikorski oli keskeisessä roolissa Ukrainan kriisin sovittelussa ja yksi näkyvimpiä eurooppalaisia ulkopolitiikan hahmoja tällä hetkellä. Perinteisten isojen, Britannian, Ranskan, Italian ja Espanjan vaikeudet ovat antaneet tilaa Puolalle, joka lähes 40 miljoonan väkiluvulla on suuri itsekin.
Puola myös käynnisti muissa maissa vasta mietinnän alla olevan sotilaallisen kyvyn kohentamisen jo viime vuoden puolella myötätuulessa olevan taloutensa turvin. Se on myös tukenut aktiivisesti rajanaapurinsa Ukrainan sotaa Venäjää vastaan.
Aiemmin Puola keskitti ulko- ja turvallisuuspoliittiset ponnistelunsa Yhdysvaltain ja alueellisemmin Visegrad-maiden (Puola, Slovakia, Tsekki ja Unkari) suuntaan. Suhde Yhdysvaltoihin kylmeni ohjuskilven peruuttamisen myötä, mutta on taas lämmennyt. Visegrad-maissa taas on melkoista hajontaa, kun muut maat ovat ottaneet Venäjän suuntaan Puolaa maltillisemman asenteen. Tai jopa myönteistä lähestyvän, ainakin EU-mittakaavassa. Varsinkin Slovakiassa ja Unkarissa yhteiskunnan ja istuvan hallituksen arvot tuntuvat olevan lähempänä Kremliä kuin Brysseliä.

Ranska 

Ranskan presidentti Hollande on aivan mahdottoman epäsuosittu kansansa keskuudessa. Äärioikeisto nousee ja talous tökkii. Ranskalla oli kovasti pyrkyä nousta EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan johtoon. Sotilaallinen aktiivisuus Afrikassa ei ole Ranskalle uutta, mutta signaloi selvästi Ranskan halua olla keulilla ja vahva. Mutta sitten tapahtui Ukraina ja kaikki (jäsenet) juoksivat Naton turviin. Walesin huippukokouksessa olisi voinut ihan hyvin pitää hijaisen hetken YTTP:n muistolle.
Ranskan Mistral-alusten kauppa Venäjälle on toistaiseksi jäissä, vaikka maa yritti pitää kiinni siitä kynsin hampain. Nyt voi olla, että sille jää käsiin kaksi huippuluokan alusta, jotka ovat näppäriä hyökkäyksessä rannikkokohteisiin.
Kreml varmaan toivoisi perinteikkään ystävyyden vuoksi, että Ranska olisi voimansa tunnossa ja eurooppalainen suurvalta, mutta sitä se juuri nyt ole.

Italia ja Espanja

Nämä latinalaisen maailman (entiset) suurvallat ovat talousvaikeuksiensa takia olleet hyvinkin sisäänpäinkääntyneitä. Italiassa on Berlusconin jäljiltä sympatiaa Venäjää ja Putinia kohtaan, mutta maan nykyisellä painoarvolla ei ihmeitä tehdä.

Ruotsi

Jahka Ruotsiin on saatu hallitus kasaan, selviää pikkuhiljaa, mitä demarit haluavat tehdä. Tähän asti he ovat signaloineet haluavansa panostaa vahvasti pohjoismaiseen yhteistyöhön myös puolustusasioissa. Sille vain tulevat rajat hyvin pian vastaan Tanskan ja Norjan kanssa, jotka Nato-maina eivät voi kovin syvällistä yhteistyötä tehdä. Ruotsin linjavalinnat vaikuttavat Suomenkin asemaan isosti ja siksi täälläollaankin nyt varuillaan. Reinfeldtin kanssa valtiojohdollamme tuntui olevan hyvin luottamuksellinen suhde, mutta ainakin se ottaa aikaa saada vastaava Löfvenin kanssa. Se ei muutu mihinkään, että Suomen ja Ruotisn turvallisuusratkaisut ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa.

Iso-Britannia

Saa nähdä onko Britannia enää iso, kun Skotlanti astelee vaaliuurnille kansanäänestyksessään. Pääministeri Cameronin tilanne ei ole kovinkaan kummoinen. Maa saattaa irtautua EU:sta, Skotlanti aiheuttaa päänvaivaa, kävi kansanäänestyksessä miten kävi ja atlanttinen erityissuhdekaan ei kovin hyvässä vireessä ole. Pahimmillaan Cameron jää historiaan maansa omalle saarelle käpertymään johtaneeksi entisen suurvallan pääministeriksi.

USA

Yhdysvalloilla on kova paine keskittyä ulkopolitiikassaan Aasiaan, mutta Euroopan kähinät pakottavat sen vastentahtoisesti olemaan tekemisissä myös vanhan mantereen kanssa. Obaman loppukausi on USAn järjettömyyteen asti vastakkainasetellun sisäpoliittisen tilanteen ja presidentin epäsuosion takia varsin laimea. Itse asiassa ulkopolitiikassa hänellä voi olla vielä jotain saavutettavaa. Mutta ne panostukset lienevät menossä Lähi-itään.
Afganistanin ja Irakin traumaattiset kokemukset pitävät Yhdysvallat tulevina vuosina poissa maaoperaatioista missään päin maailmaa. Tätä tukee myös republikaanien puolella voimakkaana elävä isolationismi. Jos esim. Rand Paul satuttaisiin valitsemaan nyt hyvin epäsuositun Obaman jälkeen presidentiksi, niin Yhdysvallat vähentää läsnäoloaan maailmassa eri tavoin, eikä vain sotilaallisesti. Ainakin lyhyellä tähtäimellä tämä lisää levottomuuksien mahdollisuuksia. Toisaalta tällä hetkellä vahvimmalta ehdokkaalta seuraavaksi presidentiksi näyttää Hillary Clinton. Hänen ulkopolitiikastaan ei kirkasta kuvaa vielä ole, sillä ulkoministerikautensa hän toteutti selvästi Obaman ohjelmaa.
Joka tapauksessa kaikkine heikkouksineen USA on ainakin toistaiseksi ainoa globaali suurvalta, joka kykenee sotilaallisesti toimimaan missä vain maapalloa. USA on 911 jälkeen elänyt sotatilassa ja jatkaa tätä sotaa mm. lennokeilla ja häikäilemättömällä verkkovakoilulla. Ilman Putinin auttavaa kättä olisi Yhdysvallat joutunut lujille liittolaistensakin kanssa näissä asioissa. Nythän pöydällä ovat joka tapauksessa mm. TTIP-sopimus ja F-35:n kauppaaminen mahdollisimman kaikille. Näitä pyrintöjä Putin helpotti merkittävästi.

Kiina

Kiina käytti Venäjän ahdasta asemaa hyväkseen ja puristi siltä todella pitkään hierotun kaasusopimuksen siihen maalliin, että se oli heille todella hyvä. Ja siis venäläisille todella huono. Kiina on Ukrainan kriisissä asemoinut itsensä sivuun ja pyrkii ottamaan kaiken hyödyn irti joka suunnassa. Venäjän hyökkäys sitoo Yhdysvaltain voimia Eurooppaan ja antaa Kiinalle lisää tilaa Aasiassa. Jää nähtäväksi käyttääkö Kiina tilaisuuden muutenkin kuin kaupallisesti hyväkseen.

torstai 11. syyskuuta 2014

Fennovoima on poliittinen turvallisuusriski


Suomen eduskunta tulee asiallisesti ottaen päättämään pian siitä, saako Fennovoima rakentaa ydinvoimalan suurimman omistajansa Rosatomin kanssa Pyhäjoelle, Pohjois-Pohjanmaalle. Jos aikoinaan ajateltiin, että Itämeren kaasuputki oli poliittinen päätös, niin tämä on sitten erittäin iso poliittinen päätös.

En ajattele nyt asiaa lainkaan energiapoliittiselta, vaan vain ja ainoastaan turvallisuuspoliittiselta kannalta. Tässä ei ole kysymys eri energiamuotojen hyvistä ja huonoista puolista, vaan ihan muista asioista.

Venäjän toimintaa on Ukrainan kriisin ja sittemmin sodan aikana on hämmästelty jatkuvasti. Kremlin päätökset ovat tienneet urakalla hankaluuksia Venäjän elinkeinoelämälle. Keskuspankki on saanut ostaa kymmenien miljardien dollarien arvosta tukiostoja ja silti rupla vain heikkenee. Investoinnit Venäjälle ovat jäätyneet lähes totaalisesti. Kiinan kanssa oli pakon edessä tehtävä kaasusopimus, jossa kiinalaiset tinkasivat varmaan sellaiset ehdot, ettei niitä kuuna päivänä kehdata julkistaa Venäjällä. Jo laskussa ollut Venäjän talous kärsii lujasti pakotteista.

Lännessä on huokailtu urakalla, ettei Putinin toiminnassa voi olla mitään järkeä, koska maan talous kärsii. Kyllä siellä on järki, mutta se järki ei ole taloutta kaikkein tärkeimpänä asiana pitävä järki. Me olemme tottuneet, että taloudellisesti epäviisas toiminta on totaalisesti järjetöntä, sillä talous pitää aina ottaa ensimmäisenä huomioon. Siksi niin monen on vaikea ymmärtää sitäkään, miksi Fennovoimaa ei saa päästää rakentamaan ydinvoimalaa Suomeen.

Jos olisi varmaa, tai edes hyvin todennäköistä, että Rosatom toimisi liiketaloudellisesti järkevästi ja pitäen päätöksiä tehdessä silmällä vain pääoman tuottoa ja liikevoittoa, niin eihän tässä olisi mitään hätää. Mutta Rosatom on tiukasti Kremlin omistuksessa ja ohjauksessa oleva, strateginen yritys, joka vastaa sekä myös ydinaseista. Venäjälle erittäin keskeisä asioita siis. Kremlin omistajaohjaus on siis melko tavalla jämäkämpää, kuin me olemme valtionyhtiöiden kanssa tottuneet.

Hankkeen järjesttömyys korostuu siinäkin, että Fennovoiman ja sen alkuperäisen kumppanin EONin lupa irtosi aikoinaan juuri sen takia, että riippuvuutta venäläisestä sähköstä haluttiin vähentää. Se tarkoittaa selkokielellä sanottuna, että haluttiin vähentää venäläisesten vaikutusvaltaa Suomen energiamarkkinoilla. Nykyinen Fennovoima lisää venäläisten vaikutusvaltaa Suomen energiamarkkinoilla ja sitä kautta koko maassa. Täällä kun tehdään asioita taloudellisen järkevyyden, niin se antaa toisin ajatteleville mahdollisuuden vääntää kättä oikein kunnolla. Kyllä Rosatom voi ottaa takkiin "huoltotöissä" seisovasta ydinvoimalasta vaikka kuinka kauan, mutta Suomella ei siihen ole varaa.

Jos Rosatomilla on ydinvoimala Suomessa, jonka se on rakentanut, rahoittanut, varustanut polttoaineella ja jota se varmaankin myös pitkälti pyörittää, niin sillä on mahdollisuus tehdä sillä  loppujen lopuksi mitä huvittaa. Tottakai on olemassa sopimukset ja lait, mutta niiden arvo Venäjän silmissä on käynyt selväksi viime aikoina. Jo se, että Venäjä valehtelee tällä hetkellä niin valtavasti, tekee siitä kovin epäilyttävän yhteistyökumppanin.

Kyse ei ole siis ydinvoiman turvallisuudesta meille. Kyse on Putinin Venäjän turvallisuudesta meille. Sen mukaan kannattaa äänestää Arkadianmäellä asiasta.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Valamo vallan näyttämönä



Twitteristä kiertänyt ja sieltä kuvakaapattu kuva. Alexander Dugin äärimmäisenä vasemmalla ja Strelkov maastopuvussa keskellä.

Itä-Ukrainan separatistijohtaja Igor Strelkovin taannoinen vierailu Laatokan Valamossa nosti saariluostarin otsikoihin. Strelkov tapasi Valamossa kansallismielisen filosofin Aleksandr Duginin, joka ajaa Venäjän imperiumin suuruuden palauttamista. Huomiota visiitti herätti ennen muuta siksi, että separatistien johdosta eronneen Strelkovin kohtalosta oli ehtinyt liikkua monenlaisia huhuja.

Luostarissa käy toki väkeä jos jonkinlaista, kuka milläkin motiiveilla. Strelkovin vierailu ja tapaaminen Kremlin pääideologiksi tituleeratun Duginin kanssa olivat kuitenkin demonstratiivisia toimia, joista tieto levisi nopeasti sosiaaliseen mediaan vajaan puolen minuutin videopätkän myötä. Toimet puolestaan asettuvat pitkälle jatkumolle, jossa nykyisessä Venäjän Karjalassa sijaitseva Valamo on toiminut eräänlaisena vallan ja valtapelien näyttämönä.

Maallisen ja hengellisen vallan suhde on Venäjän alueella – joskin toki muuallakin – ollut tiivis ja monitahoinen aina keskiajalta saakka. Erämaaluostareiden perustaminen valtakunnan rajojen tuntumaan 1300-luvun lopulta alkaen palveli paitsi rauhaa etsiviä kilvoittelijoita, myös valtarakenteiden lujittamista potentiaalisesti ongelmallisilla, harvaan asutuilla rajaseuduilla.

Valamo jäi 1600-luvun alussa sadaksi vuodeksi Ruotsin puolelle ja autioitui. Kun se perustettiin uudelleen Pietari Suuren aikana, luostarilaitos oli valistushenkisessä ilmapiirissä varsin ahtaalla. Onkin syytä olettaa, että Valamon elvyttäminen tsaarin luvalla oli osa rajaseudun ”mentaalista linnoittamista” – semminkin, kun Laatokan lähituntumaan oli perustettu keisarikunnan uusi pääkaupunki.

Valamo nousi 1700- ja etenkin 1800-luvun aikana merkittäväksi hengelliseksi keskukseksi. Noususta on pitkälti kiittäminen paitsi otollista sijaintia, myös niin hengellisten kuin maallistenkin vallanpitäjien suopeutta. Aleksanteri I:n vierailu vuonna 1819 oli lähtölaukaus luostarin asemalle yhtenä keisarillisten piirien edustusluostareista ja oikeaoppisen vallan näyttämönä.

Oman kansan tai heimon suosiminen tuomittiin harhaoppina jo vuonna 1872 Konstantinopolissa pidetyssä ortodoksisessa kirkolliskokouksessa. Se ei kuitenkaan ole estänyt nationalistisen aatemaailman kiertymistä yhteen ortodoksisen kirkon intressien kanssa etenkin Balkanilla ja Venäjällä. Näitä heijastuksia löytyy myös Valamon menneisyydestä.

Laatokan Valamon luostarielämää alettiin elvyttää vuonna 1989 Neuvostoliiton ontuessa kohti lopullista hajoamistaan. Luostari oli patriarkka Aleksei II:n (1928-2008) lempilapsi ja sen rapistuneet rakennukset kohentuivat yhtä jalkaa ortodoksisen kirkon aseman kanssa. Kansallisaatteet alkoivat kietoutua taas saumatta yhteen renessanssin kokeneen venäläisen ortodoksisuuden kanssa, kun identiteettien rakennusaineita alettiin hakea niin myyttisestä menneisyydestä kuin käytännön uskonelämästäkin.

Presidentti Putin on esitellyt auliisti ja sumeilematta siteitään ortodoksiseen kirkkoon ja sen johtajiin. Myös hänen vierailunsa Valamossa ovat olleet tarkkaan uutisoituja merkkitapauksia. Jonkinlaista symboliikkaa voi nähdä siinä, että Valamon idyllisessä saaristossa sijaitsee yksi presidentin tarkkaan vartioiduista huviloista. Kuriositeettina voitaneen mainita myös armeijan tutka-asema, jossa palvelevat sotilaat ovat luostarin noviiseja.


Kuva: Wikipedia Commons, Aerial photographs of Valaam Monastery, Files from Priest Maxim Massalitin Flickr stream

Aika näyttää, mikä tulee olemaan Valamon ja muiden tunnettujen luostareiden rooli, kun yhä militaarimmaksi käyvälle kansallisuholle haetaan oikeutusta, käyttövoimaa ja imagollista potkua ortodoksisesta kirkosta. Aika näyttänee myös, millaiseksi tämä tympeä ja tuhoisa liitto jatkossa kehittyy, vai kykeneekö kirkko irrottautumaan maallisen vallan vetovoimasta ja kääntämään kurssiaan saarnaamansa ihmisrakkauden suuntaan.

Kati Parppei
Tutkijatohtori, Venäjän historian dosentti, vapaa kirjoittaja


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Varustautuminen informaatiosotaan


Tiedon, tai väärän tiedon, käyttäminen sotimisen välineenä on vuosituhansia vanha asia. Mutta mitä tietointensiivisemmäksi elämänmuotomme on muodostunut, sitä alttiimpia olemme myös informaatiosodankäynnin keinoille. Se on myös yksi keskeinen osa diplomatian ja aseellisen sodankäynnin väliin jäävässä voimavaikuttamisessa. Tai sitten se on yksi taistelutanner hybridisodassa, jossa aseiden lisäksi käytetään monia muitakin keinoja taivuttaa vihollinen omaan tahtoon.

Venäjän toiminta Ukrainan kriisin ja sodan yhteydessä on siirtänyt informaatiosodan uuteen aikakauteen. Isoja operaatioita on toteutettu ennenkin, mutta Venäjän operaation laajuus ja härskiys ovat uutta. Samaan aikaan sosiaalinen media on antanut uuden ja ihmisläheisen väylän levittää omia sanomia. Voi sanoa, että Venäjä yhdistää informaatiosodankäynnissään parhaat neuvostoperinteet digitaalisen maailman mahdollisuuksiin.

Tässä muutamia kohtia, joiden avulla uskon Suomen maanpuolustuksen kohenevan myös informaatiosodankäynnin puolella. Varustautuminen voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan, kokonaisvaltaisempiin asenteisiin ja osaamiseen sekä sen kehittämiseen eri puolilla yhteiskuntaa.

1. Sananvapaus ja avoimuus

Ensimmäinen ja tärkein tapa puolustautua on pitää kiinni sananvapaudesta ja avoimuudesta. Venäjän pahin tappio tähän mennessä on ollut luotettavuuden laskeminen lähelle nollaa. Kun yhteiskunnalliset instituutiot pitävät huolta siitä, että niiden viestintä ja keskustelu on avointa ja rehellistä, ollaan jo päästy pitkälle. Myöskään vääriksi katsottujen viestien tai viestijöiden tukahduttaminen ei tule kysymykseen. Se, että Putin tekee niin Venäjällä helpottaa hänen oloaan kenties lyhyellä tähtäimellä, mutta vahingoittaa Venäjän maata ja kansaa vähän pidemmässä katsannossa.
Sananvapauteen kuuluu siis myös ehdoton vapaus sanoa vastaan, vaikka totalitaristisemmilta kokemuspohjilta pääseekin silloin vastaansanomisesta parahdus, että sananvapautta rikotaan. Sananvapauteen kuuluu (lakien rajoittama) oikeus suoltaa vaikka sontaa. Myöskään mikään mccarthyismin muoto mielipidevainon tms tapaan ei saa tulla kysymykseen. Erilaiset näkemykset ja tulkinnat eivät sinällään ole valheita, ellei niitä esitetä erehdyttämistarkoituksessa.

2. Maltti

Informaatiosodan keskeinen elementti on nostattaa kuohuvia tunteita jonkin puolesta tai vastaan. Jos jokin on liian hyvää tai pahaa ollakseen totta, niin useimmiten se on. Propaganda on suunniteltu lähtökohtaisesti tunteisiin vetoavaksi ja siksi pään kylmänä pitäminen auttaa jo pitkälle. Kiihkoilu oman asian puolesta toimii suomalaisessa, maltillisuutta korostavassa tapakulttuurissa joka tapauksessa yleensä itseään vastaan.

3. Kokonaiskuvan luominen

Informaatiosodan tavoite on ainakin Ukrainan tapauksessa on sumentaa kokonaiskuva tapahtumista. Se tapahtuu luomalla vaihtoehfoisia selityksiä, irrottamalla asioita tai mielipiteitä kontekstistaan tai aivan suoranaisesti valehtelemalla. Se, että valehtelemisesta jää kiinni, ei haittaa silloin, jos on väkivaltakoneiston ja oman maan median rautaisella otteella hallitseva valtionpäämies. Lännessä valheita ei voi kylvää holtittomasti, niistä jää kiinni ja niistä rangaistaan vaaleissa. Siksi läntinen propaganda yleensä on hienovaraisempaa, enemmään näkökulmiin ja 3/4-totuuksiin keskittynyttä.
Paras tapa estää tällaista sumutusta on pyrkiä luomaan selkeä kokonaiskuva. Siihen kehikkoon nojaten voi arvioida sitten vastaan tulevaa tietoa. Tottakai tässä on vaaransa, että sulkee pois olennaista tietoa, jonka olisikin syytä muuttaa tulkintakehikkoa. Tämä on yksi informaatiosodan ikävimmistä puolista minun mielestäni: tämän ylen monimutkaisen maailman todellisuudesta on muutenkin kovin vaikeaa saada tolkkua, saatikka sitten, jos sitä työtä vielä häiritään suunnitelmallisesti.
Mutta jokin kokonaiskuva on luotava, jonka avulla tulkita tapahtumia, mutta sitä näkökulmaa on myös oltava valmis sitä muuttamaan. Vaikka itsellä olisikin tällainen kehikko, on sitä syytä altistaa jatkuvasti eri näkökulmille ja näkemyksille. Kunnon keskustelu eri mieltä olevan kanssa auttaa kirkastamaan asioita ja ajattelua. Kehikkojen muodostamisen tueksi olisi hyvä olla käytössä analyyttisiä, perusteltuja kokonaiskuvia, joiden luominen on paljolti nimenomaan medioiden tehtävä.


4. Media

Välineistä informaatiosodassa on kaikkein tärkein tasokas ja vapaa media, joka meillä Suomessa on. Vaikka median tehtävänä ei todellakaan ole käydä informaatiosotaa, niin sen olisi syytä ottaa huomioon työskentelyssään se. Siinä kun on helppo käyttää journalismin selkärankana olevaa tasapuolisuuden vaatimusta. Jos asiasta on kaksi näkemystä, on toimittajat opetettu tarkasti vaalimaan kummankin näkemyksen esilletuontia. Mutta kun kun tässä tapauksessa se toinen on usein silkkaa valetta, joka on tuotettu vain ja ainoastaan levittämään väärää tietoa. Toinen yleinen hämäystapa on vaatia jo selvän tai selvitetyn asian selvittämistä uudestaan. Näin ikäänkuin jalon tarkoituksen myötä mitätöidään aiemmat todisteet ja selvitykset. Tätä taktiikkaa venäläiset ovat käyttäneet MH17-joukkomurhan kanssa.
Venäläiset ovat esimerkiksi kieltäneet johdonmukaisesti osallisuutensa Itä-Ukrainassa käytävään sotaan ja pitäneetkin itsensä ja myös sota-käsitteen yllättävän pitkään poissa uutisteksteistä. Tämä tilanne vaatii medioiden johdolta melkoista harkintakykyä. Toisaalta on ehdottomasti pidettävä kiinni journalistin ohjeista, toisaalta olisi kyettävä välttämään tilanne, jossa media joutuu ammattietiikkansa takia hyväksikäytetyksi. Tämän vaatimaa pohdintaa kannattaa myös tehdä julkiseksi.
Taustoittavat analyysit ja kolumnit voivat olla tapa tuoda lukijoille nähtäväksi kokonaiskuvaa, vaikka uutistekstissä pitäydyttäisiinkin erittäin korkeassa näyttökynnyksessä, kuten on tapana. Ylipäätään informaatiosodan toimet ovat usein liukkaita ja vaikeita havaita, saatikka todistaa. Aina silloin tällöin taitava toimittaja voi kuitenkin saada otteen jostakin ilmiön osasta ja avata lukijoille tätä hämmentävää maailmaa.
Media voi myös auttaa ihmisiä löytämään luotettavampia medioita paikan päältä ja opastaa erityisesti sosiaalisen median puolella. Myös ihan perusfaktantarkistus esitettyjen väitteiden kohdalla voisi olla suuremmilla resursseila varustettujen medioiden tehtäväkentää. Paikan päällä toimivat toimittajat ovat luonnollisesti erittäin tärkeitä. Itse toivoisin medioiden myös julkaisevan tasokkaita käännösartikkeleja maailmalta, sillä erilaiset näkökulmat asiaan ovat ehdottoman tärkeitä.
Toimittajien täydennyskoulutus informaatiosodan keinoista ja konsteista voisi myös olla paikallaan. Taloustoimituksista löytyisi epäilemättä ymmärrystä siitä, miten puolitotuuksilla ratsastetaan välillä korskeastikin. Mutta jälleen on korostettava, että demokraattisessa ja aktiivisten kuluttajien yhteiskunnassa valheella on usein lyhyet jäljet ja siksi emme aina osaa uskoa valhetta valheeksi. Joka tapauksessa toimintaympäristössä on nyt jotain muuttunut ja kuuluu ehdottomasti journalistin ammattitaitoon yrittää ottaa asia haltuun. Eikä tämä vaatimus koske vain isojen medioiden ulkomaantoimittajia, vaan ihan kaikkia.
Ylipäätään tasokas suomalainen journalismi sekä sen suhteellisen runsas kuluttaminen ovat ensiarvoisen tärkeitä asioita kyvyssämme puolustaa maatamme informaatiohyökkäyksiltä. Tämän soisi näkyvän myös media-alan verokohtelussa, sillä median murros ei tässä valossa ole vain yritysten  liiketoiminnallinen ongelmma. Lukemalla laadukkaita lehtiä ja katsomalla tasokkaita ajankohtaisohjelmia pysyy ihminen hyvässä iskussa myös informaatiosotaa ajatellen. Kun media metsästää vapaana totuutta ja tavoittaa lukijat, ovat asiat hyvin.

5. Poliitikot

Turvallisuuspolitiikka, johon informaatiosodan aiheet useimmin liittyvät, on hankala asia poliitikoille. Turvallisuuspolitiikka herättää voimakkaita tunteita äänestäjissä ja siksi siitä pysytään yleensä kaukana. Tämä on muuten yksi syy, miksi kansakunta on ällistynyt pitkälle edenneestä Nato-yhteistyöstä isäntämaasopimuksineen. Asioista tietoiset poliitikot eivät ole tohtineet pitää asiaa esillä, sillä seurauksena olisi ollut vain ikävää kohua ja äänten menettämistä. Mutta tällaisina aikoina poliitikkojen tehtävänä on puhua selkeästi ja lujalla äänellä. Koska poliitikkojen kannanmuodotuksessa omalla puolueella on aina iso rooli, olisi myös puolueiden syytä miettiä tilannettaan varsinkin itäisen, mutta myös läntisen vaikutustyön kohteina. Tosin länsi tekee asioita tutuilla tavoilla, mutta tämä nykyinen idän vyörytys yhdistettynä selkäytimestä yllättävän monelta edelleen löytyvään suomettumisrefleksiin voi helposti johtaa kannanmuodostuksessa puolivillaisiin ratkaisuihin, joista on vaikea myöhemmin peräytyä. Luulen, että poliitikkojen halussa tehdä selvityksiä on kysymys ennen kaikkea siitä, että sellaiset tilanteet antavat mahdollisuuden muuttaa kantaa menettämättä täysin kasvojaan.
Nyt olisi myös poliitikkojen johtamissa ulko- ja turvallisuuspoliittisissa järjestöissä urakkaa tehtäväksi. Ikävä kyllä näytöt perinteikkäidenkin järjestöjen puolelta ovat jääneet vähäisiksi. Nyt olisi todellakin aika ryhdistäytyä, sillä tällä hetkellä tietääkseni ainoastaan Suomen Atlantti-seura on kyennyt osallistumaan laajemmin käytävään keskusteluun. Näitä vanhojen toimijoiden jäykkää hiljaisuutta on toki noussut paikkaamaan uuden ajan toimijoita, kuten ennakkoluuloton Naton Aika ja aina tasokas The Ulkopolitist -blogi. Puolueiden nuoresta polvesta ainakin Kokoomuksen Teemu Myllärinen ja Keskustan Teppo Säkkinen ovat osoittaneet ennakkoluulottomuutta ja terävyyttä turvallisuuspoliittisessa ajattelussaan.


6. Koulut ja tutkimus

Mediakritiikki ja medialukutaito ovat tietysti ytimessä, kun opetamme uusia sukupolvia selviytymään tulevaisuuden maailmassa. Kyse ei näissä taidoissa ole pelksätään maailman tapahtumista, vaan ihan yksilön kyvystä tunnistaa epäilyttävää viestintää, oli kyse sitten valtiosta, firmasta, mediasta tai yksilöstä. Ja älkää nyt hyvät päättäjät sitä historian määrää ainakaan vähentäkö kouluissa. Historian ymmärtäminen pääpiirteissään on yksi parhaimmaista suojista valehteluyrityksiltä.
Media haastattelee hyvin mielellään tutkijoita ja heihin kohdistuukin kovia paineita. Akateemisen maailman säännöt ja isolla pensselillä maalaava tiedonvälitys ovat huonosti yhteensopivia, mutta siitä huolimatta nyt ollaan yliopiston kolmannen tehtävän ytimessä: tutkijoilla on tietoa, jota olisi nyt tarpeen jakaa. Julkisuus on rankka paikka, varsinkin tunteiden kuohuessa korkealla ja siksi olen kiitollinen jokaiselle asiantuntijalle, joka altistaa itsensä jakaakseen ymmärrystää ja tietoaan.

7. Valtiollinen tiedotustoiminta

Suomen valtion pitää olla avoin ja aktiivinen viestijä. Bäckmannin lietsomien lapsikiistojen kohdalla ulkoasiainhallinto oppi, että viikonloppuisinkin pitää pystyä reagoimaan. Nykyisessä tilanteessa ei toki juuri ole asiaa venäläisiin medioihin, mutta olennaisinta onkin nyt huolehtia kotikentästä. Valtiollisen tiedotustoiminnan pitää olla hyvin resurssoitua ja osaavaa. En tiedä, tekeekö sitä kuka, miten ja missä laajuudessa, mutta syytä olisi. Valtioneuvosto presidentin johdolla on se tärkein porukka ja toki myös muut poliittisen elämän keskushahmot. Näille ihmisille on mahdollista briifata taustoja, aineistoja ja lähestymistapoja, joita valtiollisen tiedotustoiminnan on tuotettava. Selvennyksensi sanottakoon, niin poliittiset linjat vedetään asianmukaisissa paikoissa, mutta niiden linjojen kuvaamisen avuksi voidaan ja pitää käyttää tavoitteellisen viestinnän ammattilaisia. Suomen on pystyttävä viestimään asemastaan ja näkemyksistään kirkkaasti ja linjakkaasti.
Sosiaalisessa mediassa käydään myös jatkuvaa vääntöä ja siellä täällä on singahdellut ehdotuksia reserviläisten kouluttamiseksi informaatiosotureiksi. Minusta asiaa voisi huoletta lähestyä laajemmin. Ei meidän tarvitse sotureita kouluttaa, vaan ihmisiä, jotka ovat silmät auki ja joilla on kyky aktiivisesti käydä keskustelua. Eri toimintamallit, retoriikan, ja logiikan oikea ja väärinkäyttö, verkkokeskustelun lainalaisuudet, tiedonhaku jne ovat taitoja, joita voi opettaa. Tekemällä joukosta suomalaisia parempia ja vastuullisempia verkkokeskustelijoita teemme Suomesta paremmin informaatiohyökkäyksiä kestävän maan. Tällaista koulutusta voitaisiin antaa kouluissa, järjestöissä, kansalaisopistoissa ja vaikka osana kaupallista koulutusta, sillä asiakaspalvelu verkon kautta on rajusti kasvava ala.

8. Muutamia erityiskysymyksiä 

Yllättävän monelle Putin on vetoava hahmo siksi, että hän vie läntistä eliittiä kuin pässiä narussa. Viholliseni vihollinen on yllättävän suosittu peruste myötäillä Venäjän valtion kantoja ja viestejä. Ajan mittaan näistä symppareista on voinut kehittyä ihan aitoja putinisteja ja se epäilemättä on Venäjän toiminnan tarkoituksin. Venäjän valtio käy sosiaalisessa mediassa kamppailua, jossa myötäilijöitä palkitaan ja paimennetaan kiitoksilla eteenpäin. Vastakkaista mieltä olevia taas jopa uhkaillaan ja ylipäätään kohdellaan koulukiusaamisesta tutuilla tavoilla.
On sinällään järjenvastaista, että nämä ihmiset, joille tämä yhteiskunta on taannut sananvapauden ja aika usein varmaan toimentulonkin, kääntyvät puolustamaan naapurin diktaattoria. He heijastavat Putiniin omia toiveitaan, eikä kuva tosiaankaan ole ihan realistisimmasta päästä. Kuten joku totesi Twitterissä, on äärimmäisen raukkamaista käyttää sananvapauttaan puolustamaan sitä kuristavaa diktaattoria. Mutta niinhän saa kuitenkin tehdä. Joka tapauksessa tällainen liikehtiminen on otettava huomioon yhtenä kriittisenä informaatiosodan lohkona.

Suomessa on russofobialla perinteitä ja sille tarjotaan nyt uutta kasvualaustaa urakalla. On tarkkaan pidettävä huoli, että kritiikki Venäjää kohtaan on kritiikkiä Putininin hallinnon toimia kohtaan. Vaikka venäläiset seisovatkin tällä hetkellä hyvin järjestäytyneenä johtajansa takana, on pidettävä tarkka huoli, ettei kritiikki etnisty. Venäläiset ovat kansa, jossa on monenlaisia ihmisiä ja oma, hieno kulttuurinsa. Putinin hallinto on kuitenkin se aggression lähde ja ainoa taho, joka sen voi varmasti pysäyttää, on Venäjän kansa. Siksi venäläiset ovat meidän parhaita ystäviämme tässä tilanteessa. Eivät ehkä ihan vielä, mutta ehkäpä yllättävänkin pian. Maassa asuvat ja täällä vierailevat venäläiset ovat tärkeä kohderyhmä, joka kannattaa yrittää altistaa kunnon journalismille.

Nyt tarvitaan runsaasti suopeahenkistä, avointa keskustelua. Kysymys ei ole pelkästään informaatiosodasta, vaan siitä, että meidän kansankuntana on lähivuosina valittava linjamme. Kun ulkopuolelta meihin kohdistetaan runsaasti painetta, pitää työtä tehdä entistä lujemmin. Miten ikinä päädymmekin linjaamaan turvallisuuspoliittista tulevaisuuttamme, on maassamme iso joukko ratkaisuun pettyneitä. Päätöksen alla käydyn keskustelun syvyys, laajuus ja laatu ovat silloin olennaisen tärkeitä asioita itselle vastenmielisen päätöksen hyväksymisessä. Valtiovalta voisi tukea tämän keskustelun syntyä varaamalla muutaman miljoonan eri tahojen tiedotustyön tukemiseen, aivan kuten tehtiin EU-kansanäänestyksen alla.


9. Menestyksen eväät 

Informaatiosodassa pärjäämme olemalla asiallisia, rehellisiä ja ripeitä. Kyllä sen pitäisi onnistua.