Valamo vallan näyttämönä

Twitteristä kiertänyt ja sieltä kuvakaapattu kuva. Alexander Dugin äärimmäisenä vasemmalla ja Strelkov maastopuvussa keskellä.

Itä-Ukrainan separatistijohtaja Igor Strelkovin taannoinen vierailu Laatokan Valamossa nosti saariluostarin otsikoihin. Strelkov tapasi Valamossa kansallismielisen filosofin Aleksandr Duginin, joka ajaa Venäjän imperiumin suuruuden palauttamista. Huomiota visiitti herätti ennen muuta siksi, että separatistien johdosta eronneen Strelkovin kohtalosta oli ehtinyt liikkua monenlaisia huhuja.

Luostarissa käy toki väkeä jos jonkinlaista, kuka milläkin motiiveilla. Strelkovin vierailu ja tapaaminen Kremlin pääideologiksi tituleeratun Duginin kanssa olivat kuitenkin demonstratiivisia toimia, joista tieto levisi nopeasti sosiaaliseen mediaan vajaan puolen minuutin videopätkän myötä. Toimet puolestaan asettuvat pitkälle jatkumolle, jossa nykyisessä Venäjän Karjalassa sijaitseva Valamo on toiminut eräänlaisena vallan ja valtapelien näyttämönä.

Maallisen ja hengellisen vallan suhde on Venäjän alueella – joskin toki muuallakin – ollut tiivis ja monitahoinen aina keskiajalta saakka. Erämaaluostareiden perustaminen valtakunnan rajojen tuntumaan 1300-luvun lopulta alkaen palveli paitsi rauhaa etsiviä kilvoittelijoita, myös valtarakenteiden lujittamista potentiaalisesti ongelmallisilla, harvaan asutuilla rajaseuduilla.

Valamo jäi 1600-luvun alussa sadaksi vuodeksi Ruotsin puolelle ja autioitui. Kun se perustettiin uudelleen Pietari Suuren aikana, luostarilaitos oli valistushenkisessä ilmapiirissä varsin ahtaalla. Onkin syytä olettaa, että Valamon elvyttäminen tsaarin luvalla oli osa rajaseudun ”mentaalista linnoittamista” – semminkin, kun Laatokan lähituntumaan oli perustettu keisarikunnan uusi pääkaupunki.

Valamo nousi 1700- ja etenkin 1800-luvun aikana merkittäväksi hengelliseksi keskukseksi. Noususta on pitkälti kiittäminen paitsi otollista sijaintia, myös niin hengellisten kuin maallistenkin vallanpitäjien suopeutta. Aleksanteri I:n vierailu vuonna 1819 oli lähtölaukaus luostarin asemalle yhtenä keisarillisten piirien edustusluostareista ja oikeaoppisen vallan näyttämönä.

Oman kansan tai heimon suosiminen tuomittiin harhaoppina jo vuonna 1872 Konstantinopolissa pidetyssä ortodoksisessa kirkolliskokouksessa. Se ei kuitenkaan ole estänyt nationalistisen aatemaailman kiertymistä yhteen ortodoksisen kirkon intressien kanssa etenkin Balkanilla ja Venäjällä. Näitä heijastuksia löytyy myös Valamon menneisyydestä.

Laatokan Valamon luostarielämää alettiin elvyttää vuonna 1989 Neuvostoliiton ontuessa kohti lopullista hajoamistaan. Luostari oli patriarkka Aleksei II:n (1928-2008) lempilapsi ja sen rapistuneet rakennukset kohentuivat yhtä jalkaa ortodoksisen kirkon aseman kanssa. Kansallisaatteet alkoivat kietoutua taas saumatta yhteen renessanssin kokeneen venäläisen ortodoksisuuden kanssa, kun identiteettien rakennusaineita alettiin hakea niin myyttisestä menneisyydestä kuin käytännön uskonelämästäkin.

Presidentti Putin on esitellyt auliisti ja sumeilematta siteitään ortodoksiseen kirkkoon ja sen johtajiin. Myös hänen vierailunsa Valamossa ovat olleet tarkkaan uutisoituja merkkitapauksia. Jonkinlaista symboliikkaa voi nähdä siinä, että Valamon idyllisessä saaristossa sijaitsee yksi presidentin tarkkaan vartioiduista huviloista. Kuriositeettina voitaneen mainita myös armeijan tutka-asema, jossa palvelevat sotilaat ovat luostarin noviiseja.

Kuva: Wikipedia Commons, Aerial photographs of Valaam Monastery, Files from Priest Maxim Massalitin Flickr stream

Aika näyttää, mikä tulee olemaan Valamon ja muiden tunnettujen luostareiden rooli, kun yhä militaarimmaksi käyvälle kansallisuholle haetaan oikeutusta, käyttövoimaa ja imagollista potkua ortodoksisesta kirkosta. Aika näyttänee myös, millaiseksi tämä tympeä ja tuhoisa liitto jatkossa kehittyy, vai kykeneekö kirkko irrottautumaan maallisen vallan vetovoimasta ja kääntämään kurssiaan saarnaamansa ihmisrakkauden suuntaan.

Kati Parppei
Tutkijatohtori, Venäjän historian dosentti, vapaa kirjoittaja