Samaan aikaan toisaalla

Kuva: Google Maps

Kun Putinin Venäjän toimet Ukrainan sodaksi yltyneen kriisin aikana ovat saaneet maailman haukkomaan henkeään, on mediassa ja muissa keskusteluissa keskitytty pitkälti siihen, mitä Venäjällä oikein on tapahtunut. Samaan aikaan on kuitenkin tapahtunut muuallakin. Kun olosuhteet muuttuvat, muuttuu kaikkien mukanaolijoiden asemakin ainakin jonkin verran.

Tässä muutamia hajahuomioita ja -ajatuksia siitä, miten Ukrainan sota ja sen myötä pirstaloitunut eurooppalainen turvallisuusjärjestelmä on vaikuttaneet eri maiden tilanteeseen.

Saksa

Saksa on pikkuhiljaa nousemassa kokonaisvaltaiseen asemaan Euroopan ykkössuurvaltana. Kun muut suuret maat rämpivät vaikeuksissaan, niin Merkelin Saksan talous kukoistaa ja homma on hallussa. Halusi tai ei, niin Euroopan puhelimessa vastataan tällä hetkellä, että "Merkelillä, Angela puhelimessa."
Merkittävin yksittäinen muutos Saksan linjauksissa on perinteisen Ostpolitikin hyllyttäminen, ehkä jopa hylkääminen. Aina Willy Brandtin kansleriajoista lähtien 1970-luvun alussa Saksa on pyrkinyt rakentamaan yhteyksiä ja sitoumuksia itään, ajatellen näin pikkuhiljaa hivuttavansa Venäjän samaan rinkiin. Saksojen sujuvasta yhdistymisestäkin syntyi kiitollisuutta, kun Venäjä antoi saksalaisen unelman toteutua.
Saksan passiivisuuteen asti hienovaraista ulko- ja turvallisuuspolitiiikkaa on tähän asti vahvasti varjostanut syyllisyys kaikesta mikä toiseen maailmansotaan liittyy. Siksi aiempaan verrattuna hyvinkin jyrkän oloinen kanta Venäjän toimintaan on monin tavoin iso käännös. Meillä on tulevina vuosina yhä saksalaisempi Eurooppa ja Euroopan unioni.

Baltia

Venäjä on iskenyt painetta sen toimia kovasanaisesti arvostelevien Baltian maiden päälle. Poliisiupseerin kinnappaus Viron maaperältä on häikäilemättömyydessään sitä luokkaa, että Putin ajaa tätä vauhtia maansa roistovaltion asemaan.
Obaman käynti ja monet muut läntiset liikkeet ovat tarjonneet Baltian maille vakuutusta niiden alueellisen koskemattomuuden turvaamiseksi. Silti on näkyvillä merkkejä, että Venäjä kohdistaa yhä enemmän painetta Baltian maihin. Aika näyttää onko kyse enemmän huomion siirtämisestä pois muualta vai mistä.

Puola / Visegrad

Puola on edelleen kovassa nosteessa. Pääministeri Donald Tuskin valinta Eurooppa-neuvoston puheenjohtaksi kuvaa hyvin Puolan aseman korostumista. Ulkoministeri Radek Sikorski oli keskeisessä roolissa Ukrainan kriisin sovittelussa ja yksi näkyvimpiä eurooppalaisia ulkopolitiikan hahmoja tällä hetkellä. Perinteisten isojen, Britannian, Ranskan, Italian ja Espanjan vaikeudet ovat antaneet tilaa Puolalle, joka lähes 40 miljoonan väkiluvulla on suuri itsekin.
Puola myös käynnisti muissa maissa vasta mietinnän alla olevan sotilaallisen kyvyn kohentamisen jo viime vuoden puolella myötätuulessa olevan taloutensa turvin. Se on myös tukenut aktiivisesti rajanaapurinsa Ukrainan sotaa Venäjää vastaan.
Aiemmin Puola keskitti ulko- ja turvallisuuspoliittiset ponnistelunsa Yhdysvaltain ja alueellisemmin Visegrad-maiden (Puola, Slovakia, Tsekki ja Unkari) suuntaan. Suhde Yhdysvaltoihin kylmeni ohjuskilven peruuttamisen myötä, mutta on taas lämmennyt. Visegrad-maissa taas on melkoista hajontaa, kun muut maat ovat ottaneet Venäjän suuntaan Puolaa maltillisemman asenteen. Tai jopa myönteistä lähestyvän, ainakin EU-mittakaavassa. Varsinkin Slovakiassa ja Unkarissa yhteiskunnan ja istuvan hallituksen arvot tuntuvat olevan lähempänä Kremliä kuin Brysseliä.

Ranska 

Ranskan presidentti Hollande on aivan mahdottoman epäsuosittu kansansa keskuudessa. Äärioikeisto nousee ja talous tökkii. Ranskalla oli kovasti pyrkyä nousta EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan johtoon. Sotilaallinen aktiivisuus Afrikassa ei ole Ranskalle uutta, mutta signaloi selvästi Ranskan halua olla keulilla ja vahva. Mutta sitten tapahtui Ukraina ja kaikki (jäsenet) juoksivat Naton turviin. Walesin huippukokouksessa olisi voinut ihan hyvin pitää hijaisen hetken YTTP:n muistolle.
Ranskan Mistral-alusten kauppa Venäjälle on toistaiseksi jäissä, vaikka maa yritti pitää kiinni siitä kynsin hampain. Nyt voi olla, että sille jää käsiin kaksi huippuluokan alusta, jotka ovat näppäriä hyökkäyksessä rannikkokohteisiin.
Kreml varmaan toivoisi perinteikkään ystävyyden vuoksi, että Ranska olisi voimansa tunnossa ja eurooppalainen suurvalta, mutta sitä se juuri nyt ole.

Italia ja Espanja

Nämä latinalaisen maailman (entiset) suurvallat ovat talousvaikeuksiensa takia olleet hyvinkin sisäänpäinkääntyneitä. Italiassa on Berlusconin jäljiltä sympatiaa Venäjää ja Putinia kohtaan, mutta maan nykyisellä painoarvolla ei ihmeitä tehdä.

Ruotsi

Jahka Ruotsiin on saatu hallitus kasaan, selviää pikkuhiljaa, mitä demarit haluavat tehdä. Tähän asti he ovat signaloineet haluavansa panostaa vahvasti pohjoismaiseen yhteistyöhön myös puolustusasioissa. Sille vain tulevat rajat hyvin pian vastaan Tanskan ja Norjan kanssa, jotka Nato-maina eivät voi kovin syvällistä yhteistyötä tehdä. Ruotsin linjavalinnat vaikuttavat Suomenkin asemaan isosti ja siksi täälläollaankin nyt varuillaan. Reinfeldtin kanssa valtiojohdollamme tuntui olevan hyvin luottamuksellinen suhde, mutta ainakin se ottaa aikaa saada vastaava Löfvenin kanssa. Se ei muutu mihinkään, että Suomen ja Ruotisn turvallisuusratkaisut ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa.

Iso-Britannia

Saa nähdä onko Britannia enää iso, kun Skotlanti astelee vaaliuurnille kansanäänestyksessään. Pääministeri Cameronin tilanne ei ole kovinkaan kummoinen. Maa saattaa irtautua EU:sta, Skotlanti aiheuttaa päänvaivaa, kävi kansanäänestyksessä miten kävi ja atlanttinen erityissuhdekaan ei kovin hyvässä vireessä ole. Pahimmillaan Cameron jää historiaan maansa omalle saarelle käpertymään johtaneeksi entisen suurvallan pääministeriksi.

USA

Yhdysvalloilla on kova paine keskittyä ulkopolitiikassaan Aasiaan, mutta Euroopan kähinät pakottavat sen vastentahtoisesti olemaan tekemisissä myös vanhan mantereen kanssa. Obaman loppukausi on USAn järjettömyyteen asti vastakkainasetellun sisäpoliittisen tilanteen ja presidentin epäsuosion takia varsin laimea. Itse asiassa ulkopolitiikassa hänellä voi olla vielä jotain saavutettavaa. Mutta ne panostukset lienevät menossä Lähi-itään.
Afganistanin ja Irakin traumaattiset kokemukset pitävät Yhdysvallat tulevina vuosina poissa maaoperaatioista missään päin maailmaa. Tätä tukee myös republikaanien puolella voimakkaana elävä isolationismi. Jos esim. Rand Paul satuttaisiin valitsemaan nyt hyvin epäsuositun Obaman jälkeen presidentiksi, niin Yhdysvallat vähentää läsnäoloaan maailmassa eri tavoin, eikä vain sotilaallisesti. Ainakin lyhyellä tähtäimellä tämä lisää levottomuuksien mahdollisuuksia. Toisaalta tällä hetkellä vahvimmalta ehdokkaalta seuraavaksi presidentiksi näyttää Hillary Clinton. Hänen ulkopolitiikastaan ei kirkasta kuvaa vielä ole, sillä ulkoministerikautensa hän toteutti selvästi Obaman ohjelmaa.
Joka tapauksessa kaikkine heikkouksineen USA on ainakin toistaiseksi ainoa globaali suurvalta, joka kykenee sotilaallisesti toimimaan missä vain maapalloa. USA on 911 jälkeen elänyt sotatilassa ja jatkaa tätä sotaa mm. lennokeilla ja häikäilemättömällä verkkovakoilulla. Ilman Putinin auttavaa kättä olisi Yhdysvallat joutunut lujille liittolaistensakin kanssa näissä asioissa. Nythän pöydällä ovat joka tapauksessa mm. TTIP-sopimus ja F-35:n kauppaaminen mahdollisimman kaikille. Näitä pyrintöjä Putin helpotti merkittävästi.

Kiina

Kiina käytti Venäjän ahdasta asemaa hyväkseen ja puristi siltä todella pitkään hierotun kaasusopimuksen siihen maalliin, että se oli heille todella hyvä. Ja siis venäläisille todella huono. Kiina on Ukrainan kriisissä asemoinut itsensä sivuun ja pyrkii ottamaan kaiken hyödyn irti joka suunnassa. Venäjän hyökkäys sitoo Yhdysvaltain voimia Eurooppaan ja antaa Kiinalle lisää tilaa Aasiassa. Jää nähtäväksi käyttääkö Kiina tilaisuuden muutenkin kuin kaupallisesti hyväkseen.