sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Ollaanpa oikein epäselviä!


Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tärkeimmät tehtävät ovat itsenäisyyden, alueellisen koskemattomuuden ja perusarvojen turvaaminen, väestön turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen sekä yhteiskunnan toimivuuden ylläpitäminen.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2012. Valtioneuvoston selonteko

Sanat ja termit tulkitaan siinä ajassa, jossa ne esitetään ja nyt on minusta sellainen aika, jolloin perusarvot olisi syytä määritellä. Ovatko perusarvot ihmisoikeuksien ja demokratian kaltaisia asioita vai jotain yhtenäiskultuurin kaikuja, läntiseen yhteisöön sitoutumista vai jopa jotain etnis-kansallista paatosta… Toki kyseessä lienevät ensinmainitut, mutta tällaisessa paperissa tuollainen lepsuus keskeisessä termissä on joko lähes anteeksiantamatonta huolimattomuutta tai sillä on jokin piiloon jäävä merkitys tai tarve selonteon tekijöiden mielestä.

Ilmaisu perusarvoista oli jo edellisessä selonteossa 2009 , mutta sitä edellisessä vuonna 2005 kohta kuului "Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen toimintalinja tähtää maan itsenäisyyden ja yhteiskunnan demokraattisten perusarvojen turvaamiseen sekä kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistämiseen."

Osa perusarvojen kiistanalaisuutta on minusta Suomen hallituksen silmiensulkeminen Yhdysvaltain ja sen liittolaisten harjoittamassa ihmisoikeuksien ja perusarvojen polkemiselta. CIA:n vankilennot ovat pysähtyneet Suomessakin ja ulkopoliittinen johtomme on sen sallinut ja jälkeenkinpäin siitä hiljaa pysytellyt. Pragmaattista ja järkevää, mutta minkä ihmeen takia sitten pitää mennä laittamaan perusarvojen puolustaminen Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tärkeimpien tehtävien joukkoon, jos niin ei sitten tehdäkään. Toinen kummallinen ulottuvuus perusarvojen mainitsemisessa on Venäjän naapurimaihinsa kohdistama painostus kussakin maassa asuvan venäläisvähemmistön asemasta ja oikeuksista. Ainahan kaikkea ulkopoliittista painostusta ja konfliktejakin perustellaan arvoperustaisesti. Omasta idealismistani ja optimistisuudestani huolimatta kansainvälisessä politiikassa lähtökohtana on itsekkyys. Mitä ihmettä perusarvojen mainitsemisella on voitettavaa, kun sillä myös ilmiselvästi voi olla jotain hävittävää?

Sadankomitea antoi lausuntonsa hallituksen selonterosta ja siellä itse asiassa törmäsin ensimmäisen kerran tuohon perusarvot-lisäykseen. Sadankomitean käyttämä perinteikäs rauhanjärjestöjen kieli on minusta yhtä vähän vetoavaa kuin Puolustusvoimien vastaava, mutta sieltä bongasin muodoltaan hieman pateettisen, mutta sisällöltään hienon julkilausuman päätöslauseen "Puolustus- ja turvallisuuspolitiikka kuuluu kansalaisille."  Kun twiittasin tämän mielestäni hyvän lauseen linkkeineen, avautui siitä keskustelu kansainvälisen politiikan emeritus professorin Osmo Apusen kanssa.

Hän se juuri kiinnitti huomioni siihen, että näin avoimen termin takana voi piileksiä lähes mitä vaan kenen kanssa vaan. Antoisan ajatuksenvaihdon päätteeksi päädyimme miettimään turvallisuuspolitiikan kieltä, joka on tarkoituksella hämärää ja jossa merkitykset ovat piilotettuja, vain ammattilaisten ymmärrettäviä. Tässä kohtaa professori Apunen käytti olemassaolevasta tilanteesta termiä harvainvalta, johon koodattu kieli tosiaan väkisinkin johtaa.

Kun itse tienaan elantoni pyrkimällä mahdollisimman kirkkaaseen, tavoitteita palvelevaan ilmaisuun, on tällainen tarkoituksellinen epäselvyys kovin hankalaa ymmärtää. Tai ymmärränhän minä sen, mistä se on syntynyt, mutta en ole ollenkaan varma, että pitääkö ulko- ja turvallisuuspolitiikan hämärää kieltä enää hyväksyä. Meillä on vielä suomettumisen ajan kaksoiskieli ja liturginen ote tässä ylimääräisinä rasitteina. Suoraan sanomista, keskustelua, avoimuutta. Niin ei kai saisi tehdä, mutta jos silti niin tehtäisiin.

Ja jos tässä kirjoituksessa on jotain täysin järjettömiä tulkintoja, niin se vain todistaa tämän blogimerkinnän perusajatusta: normaalilla järjellä oleva ihminen ei saa tolkkua ulko- ja turvallisuuspoliittisesta kielestä. Ja se on minusta väärin.

Lisäys 25.2.: Sadankomitean pääsihteeri Eekku Aromaa bloggaa vielä aiheesta Fifissä. Vuoden 2009 selonteossa perusarvot esiintyvät tässä muodossa: "Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tärkeimmät tehtävät ovat Suomen itsenäisyyden, alueellisen koskemattomuuden ja perusarvojen turvaa- minen, väestön turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen sekä yhteiskunnan toimivuuden ylläpitäminen."


tiistai 19. helmikuuta 2013

Niin avointa, että sattuu


Maailmaa muuttuu yhä läpinäkyvämmäksi. Ihmiset myös haluavat sen muuttuvan juuri siihen suuntaan ja tähän kehitykseen on olemassa välineet ja teknologia. Liike-elämässä tämä on jo arkea. Aiemmin enempi sanelumalliin hoidetut asiat ovat nykyään alinomaista keskustelua ja sopimista kuluttajien kanssa. Ylenkatseeksi tai vastaamattomuudeksi tulkittu hiljaisuus synnyttää nopeasti raivoaaltoja sosiaalisen median hiivamielessä. Sama kehitys on toistunut lähes kaikilla elämänalueilla: politiikassa, virkakoneistoissa, kaupankäynnissä, siis lähes kaikessa. Kaikkialla vellova hevosskandaali on esimerkki siitä, minkälaista raivoa avoimuudenpuutteen avulla tehty peros aiheuttaa. Vain ulko- ja turvallisuuspolitiikka on pitänyt kiinni salailusta ja peittelystä. Asiat salaisia ja ovet kiinni, mitä nyt yleisluontoisia tiedotteita annetaan.

Entäpä jos meidän ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme olisikin mahdollisimman avointa. Me kertoisimme mahdollisimman avoimesti omista ajatuksistamme ja näkemyksistämme. Äärimmilleen vietynä tämä tietysti käytännössä sulkisi meidät pois monista luottamuksellisista keskusteluista, mutta jos edes hivuttamalla pyrkisimme avoimempaan tiedottamiseen ja keskusteluun.

Pyrkisimme myös vuoropuheluun ei pelkästään diplomaattisten kanavien kautta, vaan esimerkiksi kysyisimme nyt venäläisiltä, siis kansalta, että mikä nyt oikein mättää. Tai yrittäisimme saada NATOon liittyneiltä mailta tuntoja tilanteesta.

Tällaiset viestinnälliset operaatiot olisivat tänä päivän täysin mahdollisia. Toki ne vaatisivat osaamista ja rahaa, mutta aina hyviin asioihin löytyy rahaa, kuten edesmenneellä Joensuun kaupunginjohtajalla Aaro Heikkilällä oli tapana todeta rahanpyytäjille.

Avoimuus strategisena valintana voisi olla osa aktiivista ja vaikuttavaa ulkopolitiikkaa. Se vaatisi paljon, mutta uskon meistä olevan siihen. Tämä ehdotus sotii varmasti kaikkia diplomaattisten ja sotilaallisten toimijoiden oppimaa vastaan, mutta maailma vaan on muuttunut niin rankasti ja jotenkin meidän pitää paikkamme lunastaa. Avoimuuden ehdottaminen ulkopolitiikan kulmakiveksi on monen mielestä varmaan suorastaan lapsellinen ehdotus, mutta minusta äärettömän vaikuttavan megatrendin hyödyntäminen on aina tarkastelun arvoinen mahdollisuus. Sitten kun ollaan niin avoimia, että Merikasarmilla irvistellään kivusta, niin on päästy hyvään alkuun.

Lisäys: heti julkaistuani oman blogimerkintäni, tuli vastaan Ville Tolvasen samoja seutuja kulkeva kirjoitus.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Vakauden etsintää Atlantin takaa


Kylmän sodan ja Kekkosen Suomessa kasvaneena on minussakin sellainen kummallinen tasapainojärjestelmä, joka idän tai lännen asioita käsiteltäessä nostaa ajatuksiin ja puheeseen myos sen niin sanotun toisen puolen. Kun puhuu Venäjästä (Neuvostoliitosta), niin sitten on puhuttava myös Yhdysvalloista. NATO-kysymyksessä tämä on itse asiassa jopa järkevää, tosin ei suomettuneista syistä. Ihan samalla tavalla kuin NATOon liittymisen mahdollisuudet määräytyvät Venäjän kehityksen myötä, on NATOn merkitys ja voima sidottu Yhdysvaltojen kehitykseen. Venäjän arvaamattomuus ja muutokset otetaan itsestäänselvyytenä, mutta Yhdysvaltojen pitäminen muuttumattomana on silkkaa älyllistä laiskuutta, vieläpä vaarallista sellaista tässä asiassa. Yhdysvallat ei ole vakaa vastakohta Venäjän epävakaudelle.

Neuvostoliiton kaaduttua nousi Yhdysvallat hetkeksi ehdottomaksi hegemoniaksi, maailman ainoaksi supervallaksi. Venäjä kääntyi sisäänpäin ja röyhistelee nyt takaisin menettämiään asemiaan, kun taas USA yrittää etsiä taloudellisista ja muista syistä keinoja ylläpitää vaikutusvaltaansa halvemmalla. George W. Bushin hallinnon suinpäiset syöksyt Irakiin ja Afganistaniin ovat tulleet monin tavoin kalliiksi. Lähtien jo parikymmenmiljoonaisesta, valtion maksamien terveyspalveluihin oiketetuista sotaveteraanijoukosta, jonka suuruus ei laskekaan odotetusti Korean ja Vietnamin sodan veteraanien määrän vähentymisen myötä.

Obamasta ajateltiin hyvinkin liberaalia, kansainvälisessä politiikassa suorastaan Nobelin rauhanpalkinnon arvoista idealistia. Tähän mennessä Obaman toiminta kansainvälisillä kentillä on tosin täyttänyt perinteisen suurvallan koväkätisyyden ja -sydämisyyden mitat. Obaman politiikka vain on ollut älykkäämpää ja tarkempaa. Esimerkiksi hänen tapansa käyttää lennokkeja tappotehtävissä monissa maissa on kansainvälisen lain kannalta ongelmallista, mutta silti melu näistä on ainakin toistaiseksi pysynyt pienenä. Valtiot voivat leikkiä suvereniteettinsä säilyneen ainakin melkein koskemattomana, kun ilmatilassa liikkuu vain pelkkä kone ilman ihmistä. Nyt kun lennokkiohjelmasta vastannut terrorismin vastaisen sodan turvallisuusneuvonantaja Valkoisessa talossa, John O. Brennan, siirtyy CIA:n päälliköksi, niin kovat otteet saavat varmasti jatkoa. Kaveri on muuten ainakin kuvissa hyvinkin sen näköinen, että on pelote ihan itsessään.

Yhdysvaltain poliittiselle maisemalle on ollut viimeiset ajat keskeistä vastakkainasettelun jyrkkeneminen. Republikaaninen puolue on vedetty Teekutsu-liikkeen ja libertaristien toimesta yhä kauemmas keskustasta. Edellinen republikaanipresidentti George W. Bush toteutti omaa neokonservatiivista politiikkaansa, joka näin jälkikäteen katsottuna oli suurin piirtein kaikkea muuta kuin republikaanista, talouskonservatiivista politiikkaa. Nyt kun presidenttinä on demokraatti, ovat republikaanit heränneet taas vaatimaan pienempää liittovaltiota hyvinkin kovaotteisesti. Koska heillä on enemmistö kongressin alahuoneessa, edustajainhuoneessa, he voivat presidentin suuresta vallasta huolimatta vääntää kovin. Ja vääntävätkin, jopa niin, että kun Obaman vastustaminen on tärkeintä politiikkaa, niin se tarkoittaa Yhdysvaltain poliittisen päätöksentekojärjestelmän halvaantumista. Oli kyse sitten yhteiskunnallisen infrastruktuurin jatkuvasti paisuvasta investointivelasta tai ministerinimityksistä, niin päätöksiä on hyvin hankalaa tai mahdotonta saada aikaiseksi. Jakolinja demokraattisten ja republikaanisten osavaltioiden välillä kulkee hyvin pitkälti samoilla rajoilla, joiden mukaan muodostuivat sisällissodan osapuolet.

Jos republikaanit jatkavat nykyisellä linjallaan, niin todennäköistä on puolueen jääminen pysyvämmin vähemmistöpuolueeksi. Tämän puolesta puhuvat jo demografiset seikatkin, sillä republikaanit häviävät reilusti demokraateille lähes kaikissa vähemmistöissä, erityisesti rajusti kasvavassa latinalaistaustaisissa kansalaisissa. Toki on mahdollista, että he löytävät tarpeeksi suurta osaa puhuttelevan presidenttiehdokkaan, joka puolueestaan huolimatta saa Yhdysvaltain presidentin poikkeuksellisen vahvan vallan käyttöönsä. Mutta kuten Obamankin tapauksessa, on tuskin odotettavissa suuria muutoksia Yhdysvaltain globaaliin strategiaan.

Poikkeuksena tästä pitkän linjan noudattamisesta ovat Ron Paulin esiin nostamat ja hänen poikansa, senaattori Rand Paulin nyt johtamat, libertaristit. Silloin voi päälle iskeä vanha kunnon isolationismi, sillä libertaristit haluavat kaikin tavoin mahdollisimman pienen valtion saadakseen kaikin tavoin mahdollisimman pienen verotuksen. Omilta äänestäjiltä on hankalampi ottaa mitään, mutta tukikohtaverkosto ulkomailla voi harventua rajusti ja nopeasti. Näin voi tapahtua joka tapauksessa, sillä leikkaukset puolustusbudjetissa on tosiaan helpompi tehdä kaukana kotoa, jossa valtava sotateolisuus  ja oman äänestysalueensa laitoksia puolustavat poliitikot eivät paina päälle.  Ja sellaisia päätöksiä ja niiden seurauksia on jo melko tavalla mahdotonta purkaa. Tämä koskisi myös NATOa mitä suurimmassa määrin. Ensinnäkin se iskisi NATOn uskottavuuteen jäsentensä alueellisesta puolustuksesta huolehtivana sotilasorganisaationa ja myös käytännössä romauttaisi sen kriisinhallintavalmiudet, jotka nojaavat tällä hetkellä hyvin voimakkaasti yhdysvaltalaiseen infrastruktuuriin ja kuljetuskalustoon.

Merkittävän riskin Yhdysvaltojen kanssa liittoutuneille kansakunnille muodostavat myös tietyt USAn liittosuhteet, näistä kaikkein riskialtteimpana Israel. Israelin sisäinen tilanne on pitänyt hallituksessa kiihkoilijoita, jotka ennemmin tai myöhemmin ajavat tilanteen sodan partaalle ja siitä ehkä ylikin. Kun USA on sisäpoliittisista syistä sitoutunut niin lujasti Israelin valtion politiikkaan, muodostaa se minun mielestäni selvän turvallisuusriskin NATO-maille. Tätä riskiä korostaa se, että kiviliuskeöljy voi hyvinkin mahdollistaa Yhdysvalloille öljyomavaraisuuden suhteellisen nopeallakin tähtäimellä. Se vähentää arabimaailman painoarvoa Yhdysvaltain ulkopolitiikassa väkisinkin. Tiettyjä riskejä on myös läheisissä liittosuhteissa Taiwaniin ja Japaniin, jotka kummatkin nahisevat Kiinan kanssa. Etelä-Koreassakin on enemmän kuin mahdollista tapahtua melkein mitä vaan. Myös erilaiset asymmetriset iskut 9/11 tapaan voivat vetää Yhdysvallat mukaan uusiin konflikteihin.

Keskipitkällä aikavälillä on joka tapauksessa todennäköistä, että Yhdysvaltojen suhteellinen asema tulee laskemaan. BRIC-maat (Brasilia, Venäjä, Intia,Kiina) nousevat, teknologian kehitys levittää joukkotuhoaseita yhä isommalle joukolle valtioita ja Yhdysvaltain asema johtavana talousmahtina laskee. Eurokriisi helpotti hieman USAn oloa, kun euro ei ainakaan vähään aikaan uhkaa dollaria maailmankaupan merkittävimpänä valuuttana.

Summa summarum: kestävää vakautta ei ole tarjolla NATOssakaan, ainakaan siinä unelmallisessa mielessä, joka tuntuu leijuvan jossain taustalla. Tällä hetkellä näyttää siltä, että vakauden ja turvallisuuden etsinnässään kansan enemmistö on valinnut vaihtoehdokseen itsenäisen, uskottavan puolustuksen.

Lisäys: Täällä ja Twitterissä olen saanut palautteeksi huomion, että tuolle kansan suosimalle itsenäisen, uskottavan puolustuksen rakentamiselle nykyiseen maailmaan ei ole rahoitusta. Ja juuri näinhän se on. Jossain vaiheessa tästä meteli nousee.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Etupiirit mainittu


YLEn Jarmo Mäkelä raportoi pitkän kokemuksensa pohjalta säännöllisesti Venäjän puheenaiheista Suomen suhteen. Kaikenlaiseen kummalliseen on näissä raporteissa ennenkin törmätty, mutta nyt tuli todella foliohattuolo. Karkeasti ottaen venäläisissä medioissa kerrotaan kohta alkavista neuvotteluista, joissa Obaman hallinnon kanssa jaetaan maailma etupiireihin. Se, että onko tuutinen itsessään totta tai minkä verran totta, ei oikeastaan ole kovinkaan tärkeää. Mutta totta on nyt joka tapauksessa, että tällaista puhutaan.

Todennäköisesti juttu on kokonaan tai suurimmalta osaltaan palturia, toiveajattelua ja muita epätosia asioita. Mutta mikä on sitten motiivi saada tällainen juttu julkisuuteen ja Venäjän hallitus tässä on takana, sillä ei tällaisia juttuja ilman Putinin lupaa levitellä.

Mahdollisia motiiveja tälle toiminnalle voisivat olla:

- Etupiirissä esitetyille maille muistuttaminen Venäjän mielipiteestä heidän tilanteeseensa.
- Osallistuminen puheena olevien maiden sisäisiin prosesseihin ja keskusteluun.
- Venäjän sisäiseen keskusteluun luotu vaikutelma voimakkaasta ja aggressivisesta suurvalta-Venäjästä.
- Venäjän sisäisten valtaryhmittymien välinen kilpailu
- Tuki jollekin tai joillekin käynnissä oleville informaatiosodan operaatioille.
- Taloudellisten etujen ajaminen, todnäk energiaa ja asekauppaa.
- Harhautus, huomio pois jostain asiasta tai jonkin asian peittäminen tai naamioiminen.
- Jonkin viestin lähettäminen USAlle, Kiinalle tai jollekin muulle kauempana olevalle taholle.
- Tavaksi otettu vakioärähtäminen rajanaapureille, vrt Makarovin puhe viime kesänä.
- Venäjän agendan julkistaminen.

Se ei ehkä ole mikään näistä tai sitten mukana voi olla kaikkia tai sitten se on jostain tältä väliltä. Olisipa mukava tietää, keskusteliko Niinistö tästä Putinin kanssa. Tai itse asiassa, ei olisikaan mukavaa tietää. Joidenkin keskustelujen merkitys tuhoutuu tai muuttuu päivänvalossa. Jotkut keskustelut taas tarvitsevat näkyvyyttä toimiakseen halutusti. Tämä kuuluu johonkin jälkimmäiseen lajiin, mutta ei aavistustakaan minkä takia.

Lisäys 16.2. The Ulkopolist tarjoaa tuoreen kurkkauksen venäläisen ulkopolitiikan päätöksenteon kuvioihin.

torstai 14. helmikuuta 2013

Hallitus ja kansa eri linjoilla


Vain 20-25%, vaihtoehdosta riippuen, kansasta kannattaa sotilaallista liittoutumista tänään ilmestyneen Hesari kyselytutkimuksen mukaan. Ylivoimaisesti suosituin vaihtoehto on itsenäinen puolustus. Kuitenkaan tähän itsenäiseen puolustukseen ei nyt ole varattu rahaa. Tai on varattu vuoteen 2015. Sen jälkeen pitää latoa tiskiin paljon lisää rahaa.

Käytännössä tässä on syntynyt asetelma, jossa hallitus ei halua toimia, kuten kansa tahtoo. Tai ainakaan he eivät halua laittaa niin paljon rahaa sotaväkeen, kuin kansan mielestä pitäisi. Puolustusvoimain johdon kannasta en ole varma,  siis että haluavatko he saada niin paljon lisää rahaa, että itsenäinen puolustus on uskottava vai halutaanko saada NATOn kautta isoa muskelia taakse. Myös puolustusbudjetin koko varmistuisi silloin, sillä sotilasliitolla on käytännössä pakko pitää se jotenkin hyväksytyllä tasolla. Se on joka tapauksessa varmaa, että PV:ssä ei haluta poliitikkojen mieliksi leikkiä itsenäistä puolustusta ja yleistä asevelvollisuutta, vaikkei niitä oikeasti enää olisi. Nyt käytettävissä olevilla resursseilla on semiuskottava puolustus ja käytännössä valikoiva asevelvollisuus.

Jotenkin tuntuu siltä, että puolustuspoliittiset ratkaisut, tai edes avoin keskustelu niistä, on täysin jumissa. Keskustelun estää kansan suorastaan umpimielinen vakaumus ja kovasanainen tuomio kaikille muille ajatuksille. Hallituksen puolella tässä jumituksessa on osansa laajalla hallituspohjalla, taloudellisesti epävarmalla tilanteella ja ylipäätään tiukoilla olevassa hallitusyhteistyössä. Liekö takana myös jotain muuta. Niinistön juuri tehdyn Moskovan vierailun turvallisuuspoliittisista puheista Putinin kanssa ei hänen mukaansa ollut siteerattavaa. Yleensähän on kai tapana sanoa jotain ympäripyöreän mukavaa, mutta tässä tapauksessa Niinistö ei halunnut puhua lainkaan siitä, mitä presidentit olivat puhuneet kansainvälisen politiikan muuttuvista painopisteistä.

Jos tätä tilannetta ja siihen liittyvää keskustelua ei saada käyntiin, tullee se nousemaan seuraavien eduskuntavaalien (2015) keskeiseksi kysymykseksi. Ja se, monen muun asian tapaan, sataisi oppostion, erityisesti Perussuomalaisten laariin. Ruotsissa keskustelu on juuri nyt äärimmäisen kiivasta ja minun mielestäni olisi hyvä ottaa sieltä mallia. Näin olisi mahdollista saada vaaleihin mennessä joku realistinen tolkku tilanteesta. Voihan toki olla, että jossain kabineteissa valmistellaan jotain uutta mallia tai ehdotusta, jonka avulla keskustelu räjäytetään käyntiin. Saa nähdä.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Tutkijan ja kenraalin puheenvuorot



Eilen ilmestyi pari erittäin mielenkiintoista puheenvuoroa NATO-keskusteluun. Ulkopoliittisen Instituutin vieraileva tutkija Hanna Ojanen oli kirjoittanut kommenttipaperin puolustuspoliittisesta keskustelusta ja ennen kaikkea NATO-jäsenyyden mahdollisista vaikutuksista. Toinen kirjoitus oli kenraalimajuri Markku Nikkilän, Suomen sotilasedustajan EU:ssa ja Natossa, katsaus EU:n sotilasulottuuvuuteen ja siinä kyljessä kiinteästi toimivaan NATOon.

UPI:n Hanna Ojasen paperi oli otsikoitu "Nato-jäsenyys ei ole ihmelääke:
 Liittoutumisen jälkeenkin Suomelta edellytettäisiin puolustusyhteistyön lisäämistä Pohjoismaiden ja EU:n kanssa." Paperi oli raikas, sillä siinä ei vetkuteltu toisaalta-toisaalta-näkemyksissä, vaan reippaasti käytiin kiinni kysymykseen, että mitäpä jos Suomi olisi NATOn jäsen, mitä sitten tapahtuisi. Puolitoista liuskaa tanakkaa asiaa siitä, mitä puolustuspoliittisia asioita NATOn jäsenyys tarkoittaisi sisäisesti. Paperin selkeys ja lyhyys on paljolti velkaa sille, että siinä ei mainita lainkaan Venäjää.
Minusta paperin suurin ansio oli kuitenkin sen sisältämä ehdotus kymmenen vuoden koejäsenyydestä. "Vaihtoehtoinen menettelytapa voisi olla se, että Suomi päättäisi liittymissopimuksensa yhteydessä järjestää kansanäänestyksen Nato-jäsenyydestä kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Suomi on liittynyt jäseneksi, mikäli Nato on silloin vielä olemassa." Ehdotus on herättänyt yllättävän vähän reaktioita, vaikka se on minusta ansiokas koepallo juuri sen takia, että tuollaisilla ehdotuksilla on mahdollisuus potkia keskustelua eteenpäin.

Suomen pysyvän edustuston EU:ssa sivuilla puolestaan ilmestyi kenraalimajuri Markku Nikkilän, Suomen sotilasedustaja EU:ssa ja Natossa, kolumni "EU:n sotilasulottuvuus  – yhdenvertainen mahdollisuus vaikuttaa." Kirjoitus oli selvästi laadittu tiettyine perustietojen kertaamisineen osaksi puolustuspoliittista kansalaiskeskustelua. Ja tämä on siis minusta erinomaisen positiivinen asia.

Nikkilä painottaa kansainvälisessä kriisinhallinnassa nimenomaan vahvan työkalupakin olemassaoloa diplomaattisesta sovittelusta voimankäyttöön ja jälleenrakentamiseen. NATO omaa tällä hetkellä vain tuon voimankäytön osuuden, mutta on ilmeisesti laajentamassa myös välinevalikoimaansa. Nikkilä suhtautuu tähän varsin pidättyväisesti ja esittää, että kriisinhallinnassa tulisi aina lähteä liikkeelle muut kuin sotilaallinen voima keskeisenä tekijänä.

EU:n puolustusyhteistyöstä Nikkilä toteaa, että "EU voi tuottaa normaaliolojen koulutukseen ja sotilaalliseen kriisinhallintaan liittyviä synergioita, jotka ovat jäsenmaiden etujen mukaisia." Hän kuitenkin uskoo, että vaikka NATOn ja EU:n jäsenistö on merkittäviltä osin päällekkäistä, on näiden tuplajäsenten halu ja etu pitää kuitenkin ero sotilasliiton ehdottomien turvatakuiden ja poliittisen liiton siis ainakin jossain määrin ehdollisten turvatakuiden välillä voimassa.

Nikkilä kuvailee omia kokemuksiaan ja se antaa tekstille näissä yhteyksissä poikkeuksellista voimaa. Nämä asiat kun pyritään usein etäännyttämään organisaatioiden, päätöslauselmien ja muiden vastaavien taakse. Sinällään hieman kummallinen yksityiskohta jutussa, että Nikkilän sotilasarvoa ei tuoda esiin, vaikka hän siis jutussa avoimesti kertookin olevansa nimenomaan suomalainen upseeri. Kuvakin on sivillivaatteissa, leppoisasti kuksa kädessä otettu. Ehkä kyseessä on laskelmoitu varovaisuus, ehkä vain yhteensattuma.

Lopuksi Nikkilä hakee hieman suuntia siihen, mitä voisi tapahtua tulevaisuudessa eurooppalaisessa puolustusyhteistyössä. Hän uskoo taloudellisen tiukkuuden ja kohoavien kustannusten ajavan eurooppalaisia toimijoita tekemään asioita yhä enemmän yhdessä. Tai kuten hän käyttää termiä "yhteiselle ruokakupille" päätymisestä. Sen hän myöntää toki olevan optimistinen käsitys, mutta taloudelliset tosiseikat tosiaan tukevat hänen näkemystään tässä.

Kaksi erinomaista kirjoitusta, joissa kummassakin aistittavissa, minun mielestäni,  myönteistä suhtautumista NATOon ja sen suomiin mahdollisuuksiin. Mutta ennen kaikkea kelpo puheenvuoroja, joita soisi tulevan eri näkökulmista lisää. Jos saisin ehdotta, niin ainakin seuraavanalaisista asioista haluaisin saada asiantuntevia ja perusteellisia arvioita ja mielipiteitä:
- miten NATO-jäsenyys vaikuttaisi Puolustusvoimien asemaan suomalaisessa mielenmaisemassa.
- minkälaisia linjoja NATOn sisällä löytyy ja mihin suuntaan liittoa kehitetään.
- mitä Venäjä oikein miettii ja mitkä olisivat todennäköiset seuraukset (=painostuskeinot) Suomea kohtaan a) keskustelun käynnistyttyä toden teolla ja b) mahdollisen jäsenhaun kohdalla.
- onko Kiina tästä asiasta mitään mieltä?
- mitä riskejä Yhdysvaltain aika huonossa hapessa olevan poliittisen päätöksentekokoneiston yskimisestä ja oikuttelusta voi arvioida aiheuttavan NATOlle.

Twitterissä näin muuten Rainer Friman ilmoittavan muuttaneen mielensä ja olevan nyt NATO-jäsenyyden kannattaja. En tiedä onko se merkki mistään muusta, mutta ainakin se on merkki siitä, että asia on nyt ihmisten aatoksissa.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Huutoja ja kuiskauksia


Se, että me suomalaiset emme ole vielä saaneet NATO-keskustelua kunnolla käyntiin, ei tarkoita sitä, etteikö sitä olisi käyty jo hyvin pitkään ja hartaasti. Itsekin elin jotenkin siinä ajattelemattomuuden synnyttämässä harhassa, että tästä me keskustelemme vain keskenämme, mutta niinhän ei tosiaankaan ole. Minulle tästä asiasta huomautettiin erittäin älykkäällä tavalla ja nyt on aika miettiä, että kuka, miten ja miksi haluaa olla mukana Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Tämä menee kuin vanhassa vitsissä, että suomalainen, ruotsalainen, venäläinen ja amerikkalainen puhuivat Suomen turvallisuuspolitiikasta.

Tämän osallistumisen nimenä voi olla aktiivinen vuoropuhelu, refleksiivinen kontrolli, strateginen viestintä, informaatiosodankäynti, diplomatia tai perception management. Joka tapauksessa sekä Venäjällä että NATOssa on olemassa selkeä tahtotila Suomen suhteen ja myös valitut toimintatavat oman tahdon toteuttamiseksi.

Venäjällä on vahva arsenaali vaikuttamismenetelmiä ja se myös käyttää niitä sumeilematta. Vanhan polven kommunisteja ei sananviejiksi enää pahemmin ole ja Arhinmäki on luotsannut Vasemmistoliiton sellaiseen suuntaan, että uusiakaan ei esiin nouse. Siksi ääntä pitämään tarvitaan muita ihmisiä ja keinoja. Ei Venäjän lapsiasiamies lasten asialla ensisijaisesti ole. Meillä on Makarovin lausunnot, Bäckmanin provokaatiot, tullausoikuttelut ja niin edelleen.  Venäjä pitää Suomea kuitenkin jatkuvasti varpaisillaan ja varuillaan.

Venäjän ulkopolitiikka on tällä hetkellä isolta osin energiapolitiikkaa. Venäjän taloudellinen hyvinvointi ja vakaus on hyvin pitkälti kiinni kaasun ja öljyn hinnasta sekä sen kaupaksi saamisesta. Venäjä kiistelee tällä hetkellä useimpien rajanaapuriensa kanssa energian hintaan tai sen kauttakulkuun liittyvistä asioista.

Voi jopa olla, että Venäjän näkökulmasta suomalaiset ydinvoiman rakentamishankkeet ovat ainakin lyhyemmällä tähtäimellä paljon vahingollisempia heidän eduilleen kuin mitkään liittoutumispyrkimykset. Toisaalta ydinvoiman rakentamisen ja energiaomavaraisuuden kasvattamisen voi nähdä varautumisena NATO-jäsenyyden synnyttämiin hankauksiin energiatoimituksissa. Ydinvoimaloiden toimiluvat ovat siksi myös turvallisuuspoliittisia asiapapereita.

Lännestä päin on valittu hyvin toisenlainen taktiikka ainakin julkisuudessa. USA ja NATO puolestaan korostavat, miten mahdollinen NATO-jäsenyys on vain ja ainoastaan Suomen oma asia. Vuolassanaisesti kiitellään suomalaisten osallistumista Afganistanin sotaan ja muistetaan joka välissä kehaista suomalaista sotilasta.

Ruotsikin on nyt aktivoitunut turvallisuuspoliittisessa vaikuttamisessaan Suomen suuntaan. Arviot motiiveista liikkuvat hyvin laajalla alueella, mutta yhtenä tavoitteena Pohjoismaisen puolustusyhteistyön rakentamisessa on todennäköisesti Ruotsin Kokoomuksen pyrkimys suomalaisen veljespuolueensa kanssa viedä maita lähemmäs NATO-jäsenyyttä. Jäsenyys on kummankin puolueen ohjelmassa ja on siis täysin julkilausuttuun tavoitteeseen perustuvaa politiikkaa tehdä niin. Mutta eihän sitä kumpikaan kirveelläkään varmaan myönnä.

Baltiassa nähtäisiin kaikki Pohjoismaat mielellään NATOn jäseninä ja tätä halua ei peitellä lainkaan, päinvastoin. Ne ovat kuitenkin niin saamapuolella turvallisuuden luomisessa, että niiden painoarvo ei tässä keskustelussa ainakaan toistaiseksi kovin suuri ole.

Näissä mietinnöissä joutuu helposti peilitaloon, jossa motiivit, syyt ja seuraukset alkavat ylianalysoinnin kautta näyttäytyä sekavasti toistuvana liikkeenä. Mutta joka tapauksessa on hyvä miettiä sitä, että mitä minkäkin asian takana on ja yrittää tulkita tästä informaatiota täynnä olevasta maailmasta ne olennaisimmat merkit, joiden takana on suunnitelmallista ja tavoitteellista toimintaa.


Lisäys 11.2. : Juuri ilmestynyt Ulkopoliittisen Instituutin kommentti-paperi: Nato-jäsenyys ei ole ihmelääke



lauantai 9. helmikuuta 2013

Moraalisia ulottuvuuksia


Suomi on tekemässä suuria ratkaisuja. Kaikesta päätellen Suomea (= sen päättäjiä) ei tosin huvita tehdä niitä, mutta maailma menee nyt niin, että pakko mikä pakko. Meidän on linjattava maanpuolustuksemme liittoutumisen suuntaan, laitettava siihen merkittävästi lisää rahaa tai määriteltävä uudelleen maanpuolustuksen tehtävät. Näistä on jokin valittava, onnistuvat toki myös vaikka kaikki yhtäaikaa.

Keskustelua on käyty korostetun asiakeskeisesti ja myös muka-asiakeskeisesti.Poliitikot ovat ainoa ryhmä, joiden myös odotetaan puhuvan ja olevan kiinnostuneita  turvallisuus- ja puolustuspoliittisista ratkaisuista. Merkittävä osa heistä ei ole oikeasti tästä asiasta kiinnostunut, vaikka pitäisi. Tai he pelkäävät kuollakseen äänestäjien reaktioita mihinkään omaperäisempään kannanottoon. Tästä sitten seuraa sitten heikkolaatuista jargonia, jolla pitää tunnollisen kansanvallan valtuutetun kuvaa yllä, kunnes saa mennä mukaan johonkin yleisesti hyväksyttyyn päätökseen.

Asiakeskeisyyden varjoon on  jäänyt myös moraali ja sen vaikutus keskusteluun, kantojen muodostumiseen ja päätösten tekoon. Moraalilla tarkoitetaan yleensä käsitystä siitä, mitä pidetään oikeana tai vääränä. Ja ne käsitykset voivat siis vaihdella ihmisten, tilanteiden ja olosuhteiden välillä. Jotkut kai haluavat myös moraalin edustavan (heidän itse määrittelemällään tavalla) jyrkkää ja pysyvää jakoa oikean ja väärän välillä. Moraali-sanaa voidaan myös käyttää etiikan eli moraalifilosofian synonyyminä. Kovasanaiset kannanotot ja hyvin sovittamattoman oloiset mielipide-erot kertovat, että moraali on jo läsnä turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa keskustelussa. Toisella tavalla ajattelevia pidetään lyhytnäköisinä ja vastuuttomina, jopa uhkana maan ja kansan tulevaisuudelle. Noin kovista kierroksista on kyse vain silloin, kun liikutaan ihmisten mielissä oikean ja väärän alueella. Sanat ovat kenties kansainvälisen politiikan tai maanpuolustuksen, mutta sävy on jotain ihan muuta. Tässä on kuitenkin kysymys ihmisyhteisön sisäisestä prosessista sen tuottamasta johtopäätöksestä, joten kaikki siihen prosessiin vaikuttavat asiat ovat olennaisia.

Itselleni turvallisuuspolitiikka on hyvin voimakkaasti eettisten näkökulmien värittämää, lähtien jo ratkaisustani kieltäytyä aseista. Oma kokemukseni Puolustusvoimien henkilökunnasta on se, että suurin osa heistä on kutsumustyössä toteuttamassa sitä, minkä kokevat syvästi oikeaksi. Luulen, että ylipäätään he, ketkä ovat syystä tai toisesta joutuneet omakohtaisesti rakentamaan näkemyksensä, on aina mukana myös hyvä ymmärrys siitä, mikä on sen oman ratkaisun moraalinen perusta. Ja sen perustan valinta on sekin, että jättää hyvän/huonon/pahan pohdinnat sivuun epäolennaisina ja keskittyy silkkaan pragmatiikkaan.

Mielessäni oli hahmotella tähän jatkoksi omasta mielestäni relevantteja moraalisia kysymyksiä. En vaan enää nyt jaksa ja palaan asiaan.


PS Olen välillä miettinyt, että onko tämä blogi ajautunut ihan sivuun alkuperäisestä kysymyksenasettelusta, jossa lähdin etsimään väkivallattomia tapoja osallistua maanpuolustukseen. Yhtään kovin konkreettista ehdotusta kun en ole saanut aikaiseksi tänne blogiin. Sitten ymmärsin, että väline itsessään on yksi vastaus. Minä, prosessoimalla tietoa ja omia näkemyksiäni sekä jakaen niitä, teen väkivallatonta maanpuolustustyötä. Tästä oivalluksesta sain hyvän mielen.


perjantai 8. helmikuuta 2013

NATOn iso vitonen


”Sopimuspuolet sopivat siitä, että aseellista hyökkäystä yhtä tai useampaa sopimuspuolta vastaan Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa on pidettävä hyökkäyksenä niitä kaikkia vastaan, ja tämän seurauksena ne sopivat, että jos tällainen hyökkäys tapahtuu, kukin niistä harjoittamalla erillistä tai yhteistä Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklassa tunnustettua puolustautumisoikeutta auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta sopimuspuolta tai hyökkäyksen kohteiksi joutuneita sopimuspuolia ryhtymällä välittömästi, yksin tai yhdessä toisten sopimuspuolten kanssa, sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi, mukaan lukien aseellisen voiman käytön, tarkoituksenaan palauttaa Pohjois-Atlantin alueen turvallisuus ja ylläpitää sitä.
Jokaisesta aseellisesta hyökkäyksestä ja kaikista toimenpiteistä, joihin sen seurauksena on ryhdytty, on ilmoitettava välittömästi turvallisuusneuvostolle. Kyseiset toimenpiteet on lopetettava, kun turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarvittaviin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden palauttamiseksi ja ylläpitämiseksi.”

Washingtonin sopimus, 5. artikla

Tuo on se artikla. Se artikla joka tekee NATOsta jotain muuta kuin hyvän tahdon ilmaisijan,  joka EU oman turvalausekkeensa kautta väistämättä on. Tuo on se artikla, joka himottaa ja joka pelottaa. Tuo on se artikla, joka suunniteltiin pysäyttämään läpi Länsi-Saksan jyräävät Varsovan Liiton megalomaaniset panssarikiilat. NATO oli ennen kaikkea läntisen Euroopan alueellisen maanpuolustuksen järjestö, joka antoi edes jonkinlaisia mahdollisuuksia pärjätä sosialistisen leirin ylivoimaiselle panssari-, tuli- ja miesvoimalle. Tuo artikla on se, minkä luo lähes kaikki mahdolliset entiset itäblokin maat kipittivät suorinta mahdollista tietä Neuvostoliiton kaaduttua.

Artikla ei siis suoranaisesti velvoita sen allekirjoittajia automaattisesti sotimaan, vaan velvoittaa sellaiseen sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi. Eli ei yhtään mitään, jos niin halutaan. Yksittäisellä jäsenvaltiolla on tavallaan Naton neuvostossa paljon valtaa, päätökset kun pitää tehdä yksimielisesti. Yleensä eri mieltä oleva maa pidättäytyy päätöksen ulkopuolella, tavallaan siis äänestää tyhjää ja antaa näin päätöksen syntyä. Ja vaikka olisi ollut mukana tekemässä päätöstä, niin maa saa olla osallistumatta päätettyyn toimintaan. Jäsenmaa ei tietenkään saa toimia Naton päätöksiä vastaan.

Tässä on varmasti eroa sitten eri jäsenmailla. Koko NATOn peruskivenä on tietysti Yhdysvaltain mahtava asevoima ydinasearsenaaleineen. Viidennen artiklan keskeinen voima ei liitykään minusta niinkään sanamuotoihin, vaan siihen, että USA ei voi, ainakaan nykyisessä maailmassa, olla suojelematta tarpeen tullen asevoimin NATO-kumppaneitaan. Jos Yhdysvallat katsoisi vain päältä hyökkäystä liittolaistaan vastaan, se samalla menettäisi omasta vaikutusvallastaan merkittävästi. Mutta jos joku Baltian maista tai Belgia päättäisi jäädä sivuun jostain sotilaallisesta toimesta, jäisivät vaikutukset enemmän NATOn sisäisiksi.

Viidennen pelottava puoli on se, että se sitoo allekirjoittajat toistensa konflikteihin. Koko pykälän on muuten katsottu astuneen voimaan vain yhden kerran ja se päätös tehtiin 12.9.2001. Kuitenkin USA hoiti Afganistaniin tunkeutumisen omin voimin. Irakin sota taas käytiin ihan bushilaisten neoconien kiihkossa kaataa Saddam Hussein ja vaikka Yhdysvallat laittoi jopa kunnioitetun Colin Powellin valehtelemaan (tietämättään) YK:n yleiskokoukselle, ei se saanut edes NATOn tukea sodalleen. Jälkiviisaasti voidaan sanoa, että se sota oli useimpien mielestä virhe ylipäätään ja ihan kaikkien mielestä se käytiin katastrofaalisen huonosti. Mutta Irakin sodan kaltainen päättömyys heijastuu edelleen suomalaisiin NATO-kantoihin hyvin voimakkaasti. Ei varsinaisesti luo sitä perusturvallisuutta, kun liiton korkein mahti kaikin tavoin käyttäytyi kuin pahainen typerys. George W. Bushin hallinnon yhdistämää innokkuutta ja kyvyttömyyttä meillä on siis kiittäminen siitä, että NATOn vahva atlanttinen olemus sisältää siis vahvan painolastin. Myös kylmän sodan töytäilyillä Vietnamista Grenadaan on varmasti oma sijansa vähän vanhemman väen perusteissa.

Obaman ulkopolitiikka ei linjoiltaan tai edes kovuudeltaan ole edeltäjästään loppujen lopuksi paljoa poikennut. Se on vain ollut älykkäämpää. Obaman ensimmäisellä kaudella Eurooppa oli sivuasia Yhdysvaltojen ulkopoliittisesti, mutta mm. viritteillä oleva vapaakauppasopimus ainakin viittaisi siihen, että Eurooppa voisi taas olla kiinnostava Atlantin tuolta puolen katsottuna. Saa nähdä tuleeko jäsenyyden kaupittelu kiihtymään tätä myötä vai tyytyykö Yhdysvallat myymään vain F-35 -hävittäjää Hornetien seuraajaksi.

Meillä Suomessa Puolustusvoimat on poikkeuksellisella tavalla kietoutunut muuhun yhteiskuntaan. Yleensä näin läheisesti yhteiskunnan rakenteisiin kiinnittyvä armeija pitää käytännössä valtaa itsellään, mutta Suomessa tästä ei tietenkään ole kysymys. Mutta NATO on rakennettu ammattiarmeijojen varaan nyvin monessa mielessä. Ensinnäkin siellä pidetään reserviläisarmeijaa kovin epäluotettavana. Siitä monilla mailla, kuten Ranskalla, on omia kokemuksia. Se mikä EU:lle on vapaat sisämarkkinat ja kilpailu niillä, on NATOlle aseellisen voiman yhteensopivuus. NATOlle on todennäköisesti hyvin vierasta se eräänlainen vakaumuksellinen harrastaminen, mitä suomalainen yhteiskunta ja ihmiset eri tasoilla maanpuolustuksessa tekevät. Meillä Puolustusvoimien sotilaallisiin päätöksiin on vaikuttamassa muitakin asioita kuin puhtaasti sotilaalliset näkökulmat. Jos Suomi liittyisi NATOn jäseneksi se väkisinkin muuttaisi kansanarmeijamme asemaa myös sisäisesti.

Mutta ei se elämä NATO-maillekaan puolustuspoliittisesti pelkkää ruusuilla tanssimista tai edes silkkiä ole. NATOn pääsihteeri Anders Fogh Rasmusssen kulkee koko ajan ympäri Eurooppaa nalkuttamassa hallituksille puolustusbudjettien leikkauksista tai nollakasvusta. Jos EU:n neuvominen erilaisissa asioissa välillä harmittaa, niin NATO tarjoaa aivan yhtä varman virran ohjeita, direktiivejä ja muita määräyksiä, joiden avulla on tarkoitus tehdä jäsenmaiden armeijoista mahdollisimman yhteensopivia. Todennäköisesti vastaanotto on vähintään yhtä hapan upseerikunnassa kuin EU-direktiiveillä on ollut maanviljelijöiden keskuudessa. NATO ei siis ole vain joukko itsenäisiä valtioita, jotka ovat sitoutuneet suojaamaan toisiaan sotilaallisesti, vaan se rakentaa määrätietoisesti yhteensopivaa aseellista voimaa. Toki Suomen Puolustusvoimat ovat jo nyt Rauhankumppanuuden ja kansainvälisen yhteistyön kautta tehty NATO-yhteensopiviksi. Siitä ei isommin ole ääntä pidetty. Veikkaan, että kohu nousee vasta, kun maavoimat jossain vaiheessa taistelijan henkilökohtaisen aseeksi valitaan joku muu kuin kaikille tuttu RK 62. Se muutos lienee edessä joka tapauksessa, mutta tuo on se pikkuseikka, josta älämölö tulee nousemaan.

NATOn sisälläkin on jännitteitä, pahimpana Kreikan ja Turkin ikuiselta tuntuva varjosota. Kreikan talousvaikeudet ovat tosin johtaneet siihen, että esimerkiksi maiden väliset "ilmataistelut" ovat taloudellisten syiden takia vähentyneet merkittävästi. Ja edelleen Kreikka panostaa miljarditolkulla armeijaansa ja sen varustukseen. Turkilla puolestaan, joka siis on myös NATOn jäsen vuodesta 1952 kuten Kreikkakin,  on kahinansa kurdien kanssa.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu eduskunnassa osoitti, että NATOsta puhuminen tuntuu useimpien kohdalla vertautuvan vaikeudeltaan henkilökohtaiseen intiimihygieniaan. NATOn kannattajat sanovat, että NATOsta pitää puhua, mutta vastustajat taas eivät sitä pidä lainkaan tarpeellisena. Mikä ei minusta ole lainkaan järkeenkäypää. Minä olen NATOn vastustaja ja minä haluan käydä tätä keskustelua, jotta kantani koeteltaisiin kunnolla. Tämä on niin iso asia, että on suorastaan vastuutonta olla ottamatta siitä selvää perusteellisesti, ainakin jos on mukana päättämässä isänmaan kohtaloista.

Nyt on mietitty NATOa edes yhden liian pitkän ja hiomista vaille jääneen blogimerkinnän verran. Kun riittävän monella on riittävän paljon tietoa, voidaan tehdä perusteltu päätös NATOn suhteen. Sitä kohti!

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Julkilausumattomia perusasioita




Vaakuna teräksisen termosmukin kyljessä kertoo ensimmäisen listan kohdasta viisi.


Foreign Policy -lehti teki vähän aikaa sitten jutun viidestä USAn ulkopolitiikan peruskivestä, joista ei haluata puhua. Ne olivat:

1. Ydinaseista kiinni pitäminen huolimatta kaikenlaisista prosesseista, jotka tähtäävät niistä eroon pääsemiseen.
2. Ihmisoikeudet eivät ole itse asiassa kovinkaan tärkeä asia
3. Lähi-idässä ei synny kahden valtion ratkaisua
4. Olemme numero ykkönen maailmassa ja pidämme siitä
5. Teemme typeriä asioita ulkopolitiikassmme. Totu siihen, sillä mitään et mahda.

Nyt kun meillä on käynnissä kiivas turvallisuuspoliittinen vääntö, niin voisi suorasanaistaa muutamia keskustelun taustalla olevia, tiukasti julkilausumattomia perusasiaa.

1. Venäjä = se jatkuvasti esiin tuleva uhka. Itse asiassa ainoa meihin kohdistuva sotilaallinen uhka.

2. Puolustusvoimia tai sotilaita ei saa arvostella, vain ylistää. Ainoa asia mikä olisi poliitikolle tyhmempää, olisi arvostella sotaveteraaneja.

3. Puolustusministeriö on poliittisesti hallinnonalana kevyt, koska siinä on yleensä vain hävittävää, jos yrittää tehdä muutakin kuin kenraalien tahdon mukaan. PV on Suomen paras lobbari, joten puolustusministerin on tähän asti vain tarvinnut nauttia kyydistä. Tilanne saattaa olla muuttunut.

4. NATOa kannattaa tai sitä vaihtoehtoa suvaitsee huomattavasti useampi poliitikko kuin julkisuudesta voisi päätellä. Kaappikannattajat pelkäävät, syystäkin, äänestäjien tuomiota.

5. Ammattisotilaiden osallistuminen turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen keskusteluun julkisesti on käytännössä kielletty. Onneksi eliitti kuuntelee korvat höröllä maanpuolustuskursseissa.

Tämä on minun listani, parempiakin varmasti voi tehdä, kommentoikaa.

Lisäys: Hetkeä myöhemmin tiskipöytää pestessä tullut oivallus: Jokaisella näillä säännöllä on rikkojansa, jotka syystä tai toisesta hyötyvät siitä.


tiistai 5. helmikuuta 2013

NATO, minä sanoin NATO!




Minulla on ollut ja on edelleen kielteinen NATO-kanta. Minulla tämä perustuu hyvin pitkälle aseistakieltäytyjän vakaumukseeni ja sen myötä lähes automaationa syntyneeseen kantaan tähän asiaan. Oman identiteettini kannalta positiiviset viiteryhmät suhtautuvat NATOon kielteisesti ja minun on ollut hyvin helppo omaksua sama näkemys.

Minusta siis ajatus Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta tuntuu pahalta. Virinneen turpo-harrastukseni myötä olen nyt hankkinut tietoa ja ajatellut asioita. Tätä tietoa kaivaessa minulle on tullut sellainen epämukava olo, kun pelkää joutuvansa muuttamaan vankkaa mielipidettään. Jotenkinhan tuo pelkkä asiaan tutustuminen tekee omasta NATO-kannasta epävarman, sillä kuka sitä nyt varmaksi ajattelemaansa asiaa vatvoisi. Väitänkin, että NATO-keskustelun ja analyysin suurimpia esteitä on ihmisten pelko mielipiteensä muuttumisesta. Rationaalisesti on hyvin selvänoloista perustella itselleen muuttuneiden olosuhteiden aiheuttamaa mielenmuutosta jossain isossa asiaa, mutta onhan siinä takinkäännön makua silti. Sitäpaitsi on raskasta muuttaa mieltään verrattuna entisestä kiinnipitämisen helppouteen.

Hankalaa NATOssa on myös se, että asia itsessään on kovin vaikeaa: artikloja, komentosuhteita, neuvostoja ja ylipäätään kansainvälisen politiikan kiemurakieltä. Ymmärrettävyydessä ja kiinnostavuudessa painitaan siis samassa sarjassa Euroopan Unionin kanssa. Hyvänä esimerkkinä tästä oheinen Esko Seppäsen kirjoitus, joka on epäilemättä täynnä asiaa ja perusteltuja näkemyksiä, mutta kova homma tuo on lukea niin, että sen oikeasti ymmärtäisi edes sen verran, että osaisi oikeasti olla samaa tai eri mieltä.

Ylipäätään kansalaisten poliittinen tietämättömyys on vallitseva ja jatkuva asiaintila, ei mikään poikkeus. Valtaosa kansalaisista tekee tässä(kin) asiassa päätöksensä kauniisti sanottuna nopeasti ja vaistonvaraisesti. Vähemmän kauniisti sanottuna entisestä mieluummin kiinni pitäen ja/tai sattumanvaraisesti.

Myönteisiä NATO-kantoja on esillä ollut ylipäätään hyvin vähän ja merkittävä osa niistäkin on nuorempien tai vanhempien höyrypäiden luokkaan laskettavien tahojen puolelta. Myös vastustavat kannat ovat usein melkoista kiihkoilua. Vakaasti kansa kuitenkin ilmoittaa vuosi vuoden jälkeen olevansa sotilaallista liittoutumista vastaan. Minä väitän, että suurinta osaa asia ei oikeastaan kiinnosta. On kanta ja siinä pysytään.

Euroopan Unionin kansanäänestystä valmisteltaessa oli jaossa runsaasti rahaa, jonka tarkoituksena oli kustantaa keskustelua asiasta. Eurooppa-tiedotuksen nimellä se taisi kulkea jo ennen liittymistäkin ja ainakin sen jälkeen. Nyt kun tätä turvallisuus- ja puolustuspoliittista keskustelua kaivataan niin suuresti, niin eikun varataan miljoona tai vaikka parikin tukemaan kansalaiskeskustelua aiheesta. Lehtiä, sivustoja, tapahtumia, koulujen teemapäiviä ja kaikkea. Kansakunta hommiin miettimään omaa tulevaisuutta. Siinä on tietysti se riski, että joltakin mieli muuttuu, mutta sitten muuttukoon. Jos ei usko oman näkemyksen kestävän altistumista keskustelulle ja lisätiedolle niin voi… Noh, olinpa sanoa jotain epäkohteliasta.

Keskustelua taisi presidentti Niinistökin kaivata, kun hän tänään Valtiopäivien avajaisissa julisti "Ulkopoliittista keskustelua on syytä ylläpitää selontekojen väliaikanakin, maailma muuttuu niitä tiheämpään tahtiin. Ajatuksenani on rakentaa toistuva ulkopoliittinen ”fundeeraus”-tapaaminen, johon toivon eduskunnan ja monien muiden asiasta kiinnostuneiden osallisuutta. Myönnän toki, että idea on anastettu suoraan naapurilta." Tuollaisen eliitin tapahtuman oheen olisi hyvä saada laajempaakin pohjaa tälle keskustelulle.

Mutta siis omalta osaltani jatkan tätä keskustelua. Hieman hahmottoman möhkäleenä mielessäni piileksii merkintä isosta vitosesta eli NATOn keskinäisestä turvalausekkeesta, joka on ilman muuta kiehtovinta ja pelottavinta tuossa sotilasliitossa. Jos tästä saisi jotain seuraavaksi raapustettua.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Järki ja tunteet



Tykistöä Turun linnassa.

Puolustuspoliittista keskustelua seuratessa ei ole voinut välttyä huomaamasta aiheen ammattilaisten ja puoliammattilaisten tuskastumista suomalaisten epäanalyyttiseen ja tunnepohjaiseen suhtautumiseen edessä oleviin ratkaisuihin. Tuore Iltalehden kyselykin kertoo, että suuri osa ihmisistä uskoo, että vain NATO voi auttaa Suomea puolustautumaan (Venäjän) hyökkäystä vastaan, mutta ei silti halua liittyä NATOon. Niinhän se on, että suomalaiset suhtautuvat puolustuspoliittisiin asioihin nimenomaan tunteella. Mutta niin meitä on opetettu ties kuinka kauan. Yleensä sitä kutsutaan maanpuolustustahdoksi ja sen kirkkaimpana ilmentymänä on kansakunnan henkisen tilan ideaaliksi nostettu Talvisodan henki.

Talvisodan henki oli välttämättömyyden pakosta reaaliteetit kieltävää, hieman synkkäsävyistä loppuun asti yrittämistä toivottomuuden keskellä. Juuri se oli sitä suurta sankaruutta ja me suomalaiset onnistuimme siinä yllättäen vähän itsemme, mutta ennen kaikkea hämmästyttäen muun maailman ja varsinkin Neuvostoliiton. Sama toistui, Kuhlmeyn ja kumppaneiden tosin hieman avittaessa, kesän 1944 suurhyökkäystä pysäytettäessä. Mutta näitä tapahtumia meillä on hellitty ja vaalittu kansallisen identiteettimme ytimessä. Siihen Talvisodan saavutukseen liittyy myös pettymys ulkomaailmaan, oli kyse sitten Kansainliiton hampaattomuudesta, Hitlerin pysäyttämistä italialaishävittäjistä tai Länsivaltojen kovasti luvatuista apujoukoista. 

Maanpuolustuksen rationaalinen analyysi on meillä ollut herrojen harvinaista herkkua. Kansalle on puhuttu vain siitä miten me olemme siihen aiemmin kyenneet ja kykenemme siihen tarpeen tullen vastakin. Noin hyvin karrikoiden sanottuna kansa uskoo sille tarpeeksi pitkään paukutettuun suhteeseen 1:10 ja rakentaa mielipiteensä sen mukaan. Tämä näkyy nyt mielipidetiedusteluissa. Edessä väkisinkin oleviin puolustuspoliittisiin ratkaisuihin kaivataan nyt hyvin perustellusti laajaa konsensusta, mutta kun järki ja tunne ovat eri mieltä, on aika vaikea nähdä konsensusta ihan heti syntyvän. Tai voi se syntyä hyvinkin nopeasti, mutta silloin on tapahtumassa jotain kovin ikävää.


perjantai 1. helmikuuta 2013

Voihan Venäjä!


Minusta Suomi on kansa, jolla on saksalainen järki ja venäläinen sydän. Se sydän saa vallan vain musiikkia tehtäessä ja viinaa juotaessa. Ikisuositut mollijollotukset kertovat meidän syvästä suhteestamme slaavilaiseen kaihoon. Aamun tullen saksalainen päämme ottaa taas vallan ja jatkamme pragmaattista ja tuottavaa elämäntyyliämme. Turvallisuuspolitiikkamme historiakin on viimeiset 150 vuotta ollut kamppailua Saksan ja Venäjän välissä. Saksa on liudentunut, ainakin toistaiseksi, osaksi Euroopan Unionia, mutta Venäjä on tuo iso ja persoonallinen naapurimme yhä edelleen.

Kun puhutaan Suomen turvallisuudesta, niin puhutaan Venäjästä. Kiertoilmauksia Venäjän karhusta meillä riittää: maantiede, geopolitiikka, suurvaltavihollinen, A2 keltainen, naapuri, realiteetit ja niin edelleen. Aivan kuten esi-isämme halusivat välttää karhun huomion käyttämällä vain kiertoilmaisuja kuten kontio ja mesikämmen, haluamme mekin välttää puhumasta Venäjästä suoraan. Silti peilaamme kaikkia turvallisuusratkaisujamme sen mukaan, miten ne toimivat Venäjän suhteen ja mitä Venäjä mahdollisesti ajattelee niistä. Ja itse asiassa tämä on ihan fiksu tapa toimia. Toisenlaista lähestymistapaa suorasukaisimpine sanakäänteineen rakenneltiin Akateemisen Karjalaseuran ja muiden sen laidan toimijoiden voimin 20- ja 30-luvuilla, mutta eihän siinä järkeä pahemmin ollut. Sota vei maan toiseen laitaan ja suomettumisen avulla selvisimme kylmästä sodasta, tavallaan rampautuneina, mutta hengissä ja itsenäisinä kuitenkin.

Kuten niin usein, käydään puolustuspoliittisissa keskusteluissa paljolti edellistä sotaa. Silloin Neuvostoliitto tavoitteli meiltä pidempää etäisyyttä ja parempaa suojaa Pietarille. Ennen kaikkea se halusi pitää Saksan poissa kimpustaan pitkän rajamme matkalta. Tämän saman varautumisen merkkejä muuten löytyy jo varhaisemmalta ajalta, kun ihan tuossa parin kilometrin päässä on jäänteitä I maailmansodan aikaisista juoksuhaudoista, jotka oli kaivettu torjumaan saksalaisia hyökkääjiä. Toki Neuvostoliitto myös tavoitteli tuotantolaitoksiamme ja amerikansuomalaisten hyvin pitkälle rakentaman Neuvosto-Karjalan metsäteollisuuden vahvistukseksi koukattiin rajanvedoissa vielä lisää tehtaita. Valmistuskapasiteetin valtaaminen olikin ennen aikaan ihan käypäinen osasyy sotiin. Näin kylmenneiden savupiippujen varjostamassa tietoyhteiskunnassa se tuntuu hieman vieraalta. Joka tapauksessa kiistelemme tälläkin hetkellä siitä, kuinka pitkän ajan armeijamme pystyy puolustamaan maa-aluettamme Venäjää vastaan.

Olennaista turvallisuus- ja puolustuspolitiikallemme kuitenkin on, että mitä Venäjä nyt ja tulevaisuudessa Suomelta haluaa. Venäjä on imperiumi ja imperiumeilla on aina etuja ja etupiirejä naapurissaan. Se minkälaiseen etupiiriin me kuulumme, ratkaisee asemamme Venäjän suhteen.

Jo muutaman vuoden jatkunut disinformaatiokampanja Venäjän mediassa Suomen oloista on mitä ilmeisimmin joko valtiojohdon sallimaa tai tukemaa toimintaa. Dosentti Johan Bäckman on puhuva pää, joka kertoo karmivan myyviä tarinoita sorretuista venäläisistä suomalaisen sortokoneiston käsissä. Minusta surullisinta tässä on melkeinpä se, että Suomessa asuvilla venäläisillä on aivan oikeastikin hankaluuksia, mutta Bäckmanin toiminta on tasan varmasti hankaloittanut heidän asemaansa. Syitä tälle toiminnalle on varmasti monia: ulkovenäläisten asemasta huolehtiminen tai sen huolehtimisen painostuskeinona käyttäminen, huomion kääntäminen sisäpolitiikasta pois, ihan silkka kaupallinen hinku myydä raflaavilla jutuilla ja niin edelleen.

Itse uskon, että Venäjän kampanjointi Suomen mustamaalaamiseksi on isolta osalta itse asiassa sisäpolitiikkaa. Venäjällä kuplii tyytymättömyys putinilaista vallankäyttöä kohtaan ja tärkeä käyttövoima yhteiskunnalliselle tyytymättömyydelle on aina esimerkki paremmasta. Mitä lähempää se esimerkki on, sen parempi. Venäjän muiden rajanaapurien kohdalla ei kateus ehkä niin pääse yllättämään, mutta Suomen vauras, toimiva ja demokraattinen kansalaisyhteiskunta on varmasti monesta houkutteleva. Suomen mustamaalaaminen voi siksi olla tärkeää. Kärjistetysti sanottuna sisäinen turvallisuutemme synnyttää näin ulkoista turvattomuutta.

Mitään todisteita minulla tästä ei ole, mutta järkeen se minusta käy. Sama toimintatapa selittäisi myös kansalaisjärjestöjen yhteistyön alasajamisen lainsäädännön voimin. Ulkomaisia vaikutteita ei kaivata sotkemaan kansalaisten päitä.

Saa nähdä mitä tapahtuu, kun viisumivapaus EU:n ja Venäjän välillä koittaa. Puheissa vilahtelevat vuodet 2017-2018. Viisumivapaus muuttaisi paljon. Käytännössä Suomen etelärannikko muuttuisi pikkuhiljaa taloudellisesti ja toiminnallisesti eräänlaiseksi Pietarin alueen osaksi. Ihmisten pakkautuminen isoihin kaupunkeihin on arkea myös Venäjällä ja Pietari se tuosta vain kasvaa kohisten. Minun esi-isäni ajoivat kuulemma voita Suomenlahden jäätä pitkin Pietariin. Moni oli siellä töissä ja sieltä tultiin tänne töihin. Kun raja aukeaa, tämä kehitys voimistuu. Tämä kehitys tuo meille vaurautta ja venäläistää maatamme. Venäjän yhteiskunnallisesta ja poliittisesta kehityksestä sitten riippuu sitten mikä on maidemme suhde joskus 2030-luvun tienoilla. Läheinen se on väkisinkin, mutta läheisyyden laatu on vielä epäselvää.

Toinen merkittävästi strategista asemaamme muuttava tekijä on ilmastonmuutoksen aiheuttama muutos pohjoisessa. Lapin Kansassa Mika Aaltonen kuvaa kolumnissaan tätä muutosta vauhdikkaasti, mutta sinällään lähtökohdat ja johtopäätökset ovat hyvinkin kelvollisia. Toki ne on napsittu melko tavalla suoraan Laurence C. Smithin teoksesta Maailma vuonna 2050, mutta se ei niiden olennaisuutta vähennä, päinvastoin. Aaltonen toteea, että "Suomi siirtyy Euroopan periferiasta, paikasta joka koko Suomen historian ajan on määrittänyt Suomea ja suomalaisuutta, keskelle kansainvälisiä kuljetusväyliä. Tämän jälkeen mikään ei ole enää niin kuin ennen. Suuri osa taloudellisista, poliittisista ja kansallista turvallisuutta koskevista strategioista ja oletuksista, joiden varaan ne on rakennettu, pyyhkiytyy pois." En tiedä kuin oikeaan osuvia nämä ennakoinnit ovat, mutta aivan varmasti ne ovat tutkimisen arvoisia.

Suomen ja suomalaisten turvallisuus ei rakennu enää idän puolelle valetulle betonille ja suunnatulle raudalle. Turvallisuutemme tässä ajassa ja paikassa rakentuu yhä enemmän sisäiselle turvallisuudelle, joka syntyy lainkuuliaisesta kansasta, toimivasta julkisesta sektorista ja toki myös riittävästi rahoitetuista turvallisuuskoneistoista poliisista palokuntaan ja Suposta Kyberturvallisuusvirastoon. Suomen Puolustusvoimien tehtävääkin tässä kokonaisuudessa mietitään juuri nyt kuumeisesti. Mutta toivon syvästi, että mietitään tätä kaikkea muutakin. Miten me olemme sellainen osa tätä muuttuvaa maailmaa, että saamme pidettyä kiinni meille tärkeistä asioista ja toisaalta otettua muualta vastaan sen aineellisen ja kulttuurisen hyvän, mitä muualta on saatavissa.