Minulla on ollut ja on edelleen kielteinen NATO-kanta. Minulla tämä perustuu hyvin pitkälle aseistakieltäytyjän vakaumukseeni ja sen myötä lähes automaationa syntyneeseen kantaan tähän asiaan. Oman identiteettini kannalta positiiviset viiteryhmät suhtautuvat NATOon kielteisesti ja minun on ollut hyvin helppo omaksua sama näkemys.
Minusta siis ajatus Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta tuntuu pahalta. Virinneen turpo-harrastukseni myötä olen nyt hankkinut tietoa ja ajatellut asioita. Tätä tietoa kaivaessa minulle on tullut sellainen epämukava olo, kun pelkää joutuvansa muuttamaan vankkaa mielipidettään. Jotenkinhan tuo pelkkä asiaan tutustuminen tekee omasta NATO-kannasta epävarman, sillä kuka sitä nyt varmaksi ajattelemaansa asiaa vatvoisi. Väitänkin, että NATO-keskustelun ja analyysin suurimpia esteitä on ihmisten pelko mielipiteensä muuttumisesta. Rationaalisesti on hyvin selvänoloista perustella itselleen muuttuneiden olosuhteiden aiheuttamaa mielenmuutosta jossain isossa asiaa, mutta onhan siinä takinkäännön makua silti. Sitäpaitsi on raskasta muuttaa mieltään verrattuna entisestä kiinnipitämisen helppouteen.
Hankalaa NATOssa on myös se, että asia itsessään on kovin vaikeaa: artikloja, komentosuhteita, neuvostoja ja ylipäätään kansainvälisen politiikan kiemurakieltä. Ymmärrettävyydessä ja kiinnostavuudessa painitaan siis samassa sarjassa Euroopan Unionin kanssa. Hyvänä esimerkkinä tästä oheinen Esko Seppäsen kirjoitus, joka on epäilemättä täynnä asiaa ja perusteltuja näkemyksiä, mutta kova homma tuo on lukea niin, että sen oikeasti ymmärtäisi edes sen verran, että osaisi oikeasti olla samaa tai eri mieltä.
Ylipäätään kansalaisten poliittinen tietämättömyys on vallitseva ja jatkuva asiaintila, ei mikään poikkeus. Valtaosa kansalaisista tekee tässä(kin) asiassa päätöksensä kauniisti sanottuna nopeasti ja vaistonvaraisesti. Vähemmän kauniisti sanottuna entisestä mieluummin kiinni pitäen ja/tai sattumanvaraisesti.
Myönteisiä NATO-kantoja on esillä ollut ylipäätään hyvin vähän ja merkittävä osa niistäkin on nuorempien tai vanhempien höyrypäiden luokkaan laskettavien tahojen puolelta. Myös vastustavat kannat ovat usein melkoista kiihkoilua. Vakaasti kansa kuitenkin ilmoittaa vuosi vuoden jälkeen olevansa sotilaallista liittoutumista vastaan. Minä väitän, että suurinta osaa asia ei oikeastaan kiinnosta. On kanta ja siinä pysytään.
Euroopan Unionin kansanäänestystä valmisteltaessa oli jaossa runsaasti rahaa, jonka tarkoituksena oli kustantaa keskustelua asiasta. Eurooppa-tiedotuksen nimellä se taisi kulkea jo ennen liittymistäkin ja ainakin sen jälkeen. Nyt kun tätä turvallisuus- ja puolustuspoliittista keskustelua kaivataan niin suuresti, niin eikun varataan miljoona tai vaikka parikin tukemaan kansalaiskeskustelua aiheesta. Lehtiä, sivustoja, tapahtumia, koulujen teemapäiviä ja kaikkea. Kansakunta hommiin miettimään omaa tulevaisuutta. Siinä on tietysti se riski, että joltakin mieli muuttuu, mutta sitten muuttukoon. Jos ei usko oman näkemyksen kestävän altistumista keskustelulle ja lisätiedolle niin voi… Noh, olinpa sanoa jotain epäkohteliasta.
Keskustelua taisi presidentti Niinistökin kaivata, kun hän tänään Valtiopäivien avajaisissa julisti "Ulkopoliittista keskustelua on syytä ylläpitää selontekojen väliaikanakin, maailma muuttuu niitä tiheämpään tahtiin. Ajatuksenani on rakentaa toistuva ulkopoliittinen ”fundeeraus”-tapaaminen, johon toivon eduskunnan ja monien muiden asiasta kiinnostuneiden osallisuutta. Myönnän toki, että idea on anastettu suoraan naapurilta." Tuollaisen eliitin tapahtuman oheen olisi hyvä saada laajempaakin pohjaa tälle keskustelulle.
Mutta siis omalta osaltani jatkan tätä keskustelua. Hieman hahmottoman möhkäleenä mielessäni piileksii merkintä isosta vitosesta eli NATOn keskinäisestä turvalausekkeesta, joka on ilman muuta kiehtovinta ja pelottavinta tuossa sotilasliitossa. Jos tästä saisi jotain seuraavaksi raapustettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti