Huutoja ja kuiskauksia

Se, että me suomalaiset emme ole vielä saaneet NATO-keskustelua kunnolla käyntiin, ei tarkoita sitä, etteikö sitä olisi käyty jo hyvin pitkään ja hartaasti. Itsekin elin jotenkin siinä ajattelemattomuuden synnyttämässä harhassa, että tästä me keskustelemme vain keskenämme, mutta niinhän ei tosiaankaan ole. Minulle tästä asiasta huomautettiin erittäin älykkäällä tavalla ja nyt on aika miettiä, että kuka, miten ja miksi haluaa olla mukana Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Tämä menee kuin vanhassa vitsissä, että suomalainen, ruotsalainen, venäläinen ja amerikkalainen puhuivat Suomen turvallisuuspolitiikasta.

Tämän osallistumisen nimenä voi olla aktiivinen vuoropuhelu, refleksiivinen kontrolli, strateginen viestintä, informaatiosodankäynti, diplomatia tai perception management. Joka tapauksessa sekä Venäjällä että NATOssa on olemassa selkeä tahtotila Suomen suhteen ja myös valitut toimintatavat oman tahdon toteuttamiseksi.

Venäjällä on vahva arsenaali vaikuttamismenetelmiä ja se myös käyttää niitä sumeilematta. Vanhan polven kommunisteja ei sananviejiksi enää pahemmin ole ja Arhinmäki on luotsannut Vasemmistoliiton sellaiseen suuntaan, että uusiakaan ei esiin nouse. Siksi ääntä pitämään tarvitaan muita ihmisiä ja keinoja. Ei Venäjän lapsiasiamies lasten asialla ensisijaisesti ole. Meillä on Makarovin lausunnot, Bäckmanin provokaatiot, tullausoikuttelut ja niin edelleen.  Venäjä pitää Suomea kuitenkin jatkuvasti varpaisillaan ja varuillaan.

Venäjän ulkopolitiikka on tällä hetkellä isolta osin energiapolitiikkaa. Venäjän taloudellinen hyvinvointi ja vakaus on hyvin pitkälti kiinni kaasun ja öljyn hinnasta sekä sen kaupaksi saamisesta. Venäjä kiistelee tällä hetkellä useimpien rajanaapuriensa kanssa energian hintaan tai sen kauttakulkuun liittyvistä asioista.

Voi jopa olla, että Venäjän näkökulmasta suomalaiset ydinvoiman rakentamishankkeet ovat ainakin lyhyemmällä tähtäimellä paljon vahingollisempia heidän eduilleen kuin mitkään liittoutumispyrkimykset. Toisaalta ydinvoiman rakentamisen ja energiaomavaraisuuden kasvattamisen voi nähdä varautumisena NATO-jäsenyyden synnyttämiin hankauksiin energiatoimituksissa. Ydinvoimaloiden toimiluvat ovat siksi myös turvallisuuspoliittisia asiapapereita.

Lännestä päin on valittu hyvin toisenlainen taktiikka ainakin julkisuudessa. USA ja NATO puolestaan korostavat, miten mahdollinen NATO-jäsenyys on vain ja ainoastaan Suomen oma asia. Vuolassanaisesti kiitellään suomalaisten osallistumista Afganistanin sotaan ja muistetaan joka välissä kehaista suomalaista sotilasta.

Ruotsikin on nyt aktivoitunut turvallisuuspoliittisessa vaikuttamisessaan Suomen suuntaan. Arviot motiiveista liikkuvat hyvin laajalla alueella, mutta yhtenä tavoitteena Pohjoismaisen puolustusyhteistyön rakentamisessa on todennäköisesti Ruotsin Kokoomuksen pyrkimys suomalaisen veljespuolueensa kanssa viedä maita lähemmäs NATO-jäsenyyttä. Jäsenyys on kummankin puolueen ohjelmassa ja on siis täysin julkilausuttuun tavoitteeseen perustuvaa politiikkaa tehdä niin. Mutta eihän sitä kumpikaan kirveelläkään varmaan myönnä.

Baltiassa nähtäisiin kaikki Pohjoismaat mielellään NATOn jäseninä ja tätä halua ei peitellä lainkaan, päinvastoin. Ne ovat kuitenkin niin saamapuolella turvallisuuden luomisessa, että niiden painoarvo ei tässä keskustelussa ainakaan toistaiseksi kovin suuri ole.

Näissä mietinnöissä joutuu helposti peilitaloon, jossa motiivit, syyt ja seuraukset alkavat ylianalysoinnin kautta näyttäytyä sekavasti toistuvana liikkeenä. Mutta joka tapauksessa on hyvä miettiä sitä, että mitä minkäkin asian takana on ja yrittää tulkita tästä informaatiota täynnä olevasta maailmasta ne olennaisimmat merkit, joiden takana on suunnitelmallista ja tavoitteellista toimintaa.


Lisäys 11.2. : Juuri ilmestynyt Ulkopoliittisen Instituutin kommentti-paperi: Nato-jäsenyys ei ole ihmelääke