lauantai 9. helmikuuta 2013

Moraalisia ulottuvuuksia


Suomi on tekemässä suuria ratkaisuja. Kaikesta päätellen Suomea (= sen päättäjiä) ei tosin huvita tehdä niitä, mutta maailma menee nyt niin, että pakko mikä pakko. Meidän on linjattava maanpuolustuksemme liittoutumisen suuntaan, laitettava siihen merkittävästi lisää rahaa tai määriteltävä uudelleen maanpuolustuksen tehtävät. Näistä on jokin valittava, onnistuvat toki myös vaikka kaikki yhtäaikaa.

Keskustelua on käyty korostetun asiakeskeisesti ja myös muka-asiakeskeisesti.Poliitikot ovat ainoa ryhmä, joiden myös odotetaan puhuvan ja olevan kiinnostuneita  turvallisuus- ja puolustuspoliittisista ratkaisuista. Merkittävä osa heistä ei ole oikeasti tästä asiasta kiinnostunut, vaikka pitäisi. Tai he pelkäävät kuollakseen äänestäjien reaktioita mihinkään omaperäisempään kannanottoon. Tästä sitten seuraa sitten heikkolaatuista jargonia, jolla pitää tunnollisen kansanvallan valtuutetun kuvaa yllä, kunnes saa mennä mukaan johonkin yleisesti hyväksyttyyn päätökseen.

Asiakeskeisyyden varjoon on  jäänyt myös moraali ja sen vaikutus keskusteluun, kantojen muodostumiseen ja päätösten tekoon. Moraalilla tarkoitetaan yleensä käsitystä siitä, mitä pidetään oikeana tai vääränä. Ja ne käsitykset voivat siis vaihdella ihmisten, tilanteiden ja olosuhteiden välillä. Jotkut kai haluavat myös moraalin edustavan (heidän itse määrittelemällään tavalla) jyrkkää ja pysyvää jakoa oikean ja väärän välillä. Moraali-sanaa voidaan myös käyttää etiikan eli moraalifilosofian synonyyminä. Kovasanaiset kannanotot ja hyvin sovittamattoman oloiset mielipide-erot kertovat, että moraali on jo läsnä turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa keskustelussa. Toisella tavalla ajattelevia pidetään lyhytnäköisinä ja vastuuttomina, jopa uhkana maan ja kansan tulevaisuudelle. Noin kovista kierroksista on kyse vain silloin, kun liikutaan ihmisten mielissä oikean ja väärän alueella. Sanat ovat kenties kansainvälisen politiikan tai maanpuolustuksen, mutta sävy on jotain ihan muuta. Tässä on kuitenkin kysymys ihmisyhteisön sisäisestä prosessista sen tuottamasta johtopäätöksestä, joten kaikki siihen prosessiin vaikuttavat asiat ovat olennaisia.

Itselleni turvallisuuspolitiikka on hyvin voimakkaasti eettisten näkökulmien värittämää, lähtien jo ratkaisustani kieltäytyä aseista. Oma kokemukseni Puolustusvoimien henkilökunnasta on se, että suurin osa heistä on kutsumustyössä toteuttamassa sitä, minkä kokevat syvästi oikeaksi. Luulen, että ylipäätään he, ketkä ovat syystä tai toisesta joutuneet omakohtaisesti rakentamaan näkemyksensä, on aina mukana myös hyvä ymmärrys siitä, mikä on sen oman ratkaisun moraalinen perusta. Ja sen perustan valinta on sekin, että jättää hyvän/huonon/pahan pohdinnat sivuun epäolennaisina ja keskittyy silkkaan pragmatiikkaan.

Mielessäni oli hahmotella tähän jatkoksi omasta mielestäni relevantteja moraalisia kysymyksiä. En vaan enää nyt jaksa ja palaan asiaan.


PS Olen välillä miettinyt, että onko tämä blogi ajautunut ihan sivuun alkuperäisestä kysymyksenasettelusta, jossa lähdin etsimään väkivallattomia tapoja osallistua maanpuolustukseen. Yhtään kovin konkreettista ehdotusta kun en ole saanut aikaiseksi tänne blogiin. Sitten ymmärsin, että väline itsessään on yksi vastaus. Minä, prosessoimalla tietoa ja omia näkemyksiäni sekä jakaen niitä, teen väkivallatonta maanpuolustustyötä. Tästä oivalluksesta sain hyvän mielen.


2 kommenttia:

  1. Norjassa oli vuonna 1939 voimakas ja elinvoimainen pasifistinen liike. Loppuvuodesta 1940 liikkeestä ei ollut jäljellä kuin muisto. Eräs Norjan väkivallattoman liikkeen johtajista totesikin, että pasifismi on moraalinen umpikuja.
    Tämä umpikuja syntyy kuitenkin vain sodan sattuessa. Rauhan aikana oikeutta ja mahdollisuutta valita pasifismi ja väkivallattomuus on puolustettava. Tämä puolustaminen tapahtuu asein.

    VastaaPoista
  2. Moraalisen pohdinnan ymmärtäminen tämän keskustelun osaksi ei tarkoita minusta "älä käytä järkeä"-napin painamista. Historiasta löytyy varmasti runsaasti esimerkkejä uskottavan puolustuksen rakentamisen hyvistä ja huonoista puolista. Enkä nyt siis sano, että Suomessa Puolustusvoimilla olisi mitään vallankaappausaikeita tai muita, ne hommat jäivät 20-luvulle. Tarkoitan, että on löydettävissä yksittäisiä esimerkkejä hyvin monenlaisista syistä ja seurauksista. Historia on äärimmäisen tärkeä opettaja, mutta jos sen antaa määrätä yksin ratkaisuista, on sekin huono juttu.

    Osa tätä keskustelua on nimenomaan sen rajan määrittely, missä on uskottavan puolustuksen raja. Jos sen alle jäädään, uskotaan sen vetävän puoleensa painostusta, jopa uhkaa. Jos se taas saadaan täytettyä, on elämä vakaampaa. Tietysti on myös se kysymys, että onko sotilaallinen tyhjiö, tai edes alipaine, täyttyvää sorttia oleva asia juuri tässä ajassa, paikassa ja niistä johtuvassa tulevaisuudessa, lienee myös vastattavien listalla. Äkkipäisesti vastaushan olisi että tietysti epäuskottava aseellinen puolustuskyky vetää uhkia puoleensa. Mutta kun teknologia ja globalisaatio ovat muuttaneet maailmaa, niin kyllä vastaus olisi etsittävä ja ennen kaikkea perusteltava uudelleen. Toisen maailmansodan opetukset voivat olla edelleen voimissaan tai sitten ei.

    Costa Rica on ollut ilman armeijaa pitkään, koska siellä se oli sisäistä epätasapanoa aiheuttava tekijä. Kuten monissa muissakin maissa ympäri maailman. Kun yhteiskunta on heikko, niin on tavallaan kovin ymmärrettävää jos armeijan tapainen hyvin johdettu, resurssoitu ja kurinalainen organisaatio synnyttää ideoita asiantilojen korjaamiseksi. Minullekin on tarttunut nuoruudesta sanonta, että kun jokin asia on huonosti järjestetty ja/tai johdettu, niin se on "siviilien touhuilua."

    VastaaPoista