keskiviikko 31. elokuuta 2016

Venäjä-selvityksen saamasta kritiikistä




Kuvakaappaus Uuden Suomen jutusta


Ulkopoliittisen instituutin Valtioneuvostolle tekemä selvitys "Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla" ilmestyi eilen. Oma näppituntumani sen saamasta vastaanotosta on hyväksyvä nyökyttely. Selvityksen suorasukaisuus on sellaista, että varsinkin poliitikkojen on hankala itse asioista puhua. Mutta myös negatiivisia reaktioita on herännyt ja ennen kaikkea ne ovat olleet suorastaan raivoisia. Tämä ilmiö kiinnitti huomiotani ja päätin purkaa selvitystä kritisoineiden argumenttejä saadakseni selville, mistä kritiikki kumpuaa. Sävyt ovat sellaisia, että selvitys on osunut johonkin arkaan kohtaan. Jahka päivät kuluvat ja useampi on myös ehtinyt lukea ja sulatella selvityksen sisältöjä, on luvassa lienee myös paremmin punnittuja neutraaleja, positiivisia ja negatiivisia puheenvuoroja.

Selvitys haittaa Suomen ja Venäjän suhteita

Tämä raikas tuulahdus neuvostovastaisuuden vastustamisen kulta-ajoilta on ollut esillä hyvinkin suoraan sanottuna tai rivien välissä. Siinä on taustalla ajatus, että tutkijoilla ei ole oikeutta sanoa ääneen asioita, jotka voivat heikentää maamme suhteita toiseen maahan. Tämä ajatus on juuri niin törkeä kuin miltä kuulostaa.
Paradoksaalisesti tällaisia ääniä on kuulunut jopa akateemisesta maailmasta. Kun akateeminen henkilö sanoo UPIn syyllistyneen vastuuttomaan, yksipuoliseen ja epätieteelliseen Venäjä-pelotteluun, asettaa hän itselleen melkoisen todistustaakan. Koska hän ei sitä ole täyttänyt, olisin taipuvainen ajattelemaan, että hän itse syyllistyy vastuuttomaan, yksipuoliseen ja epätieteelliseen Venäjä-pelottelulla pelotteluun.
Tässä on myös se asia sekaisin, että eri toimijoilla yhteiskunnassa on erilaisia tavoitteita ja velvollisuuksia puheissaan. Poliitikkojen tehtävä on etsiä parhaita mahdollisia tapoja pitää huolta kansakunnan hyvinvoinnista. Journalistit pitävät journalismin keinoin silmällä maailmaa ja pyrkivät kertomaan havaitsemiaan asioita. Tiede tuottaa tutkimusta, joka yrittää saada kiinni todellisuuden piirteistä ja prosesseista tarkan prosessin ja etiikan avulla. Tavalliset kansalaisetkin voivat nykyään käyttää julkisia puheenvuoroja. Tutkijoiden pakottaminen omaksumaan poliitikkojen tavat puhua olisi täsmälleen yhtä naurettavaa, kuin jos poliitikot pakotettaisiin hoitamaan yhteisiä asioita tieteen keinoin. Mutta näiden eri asemien välillä singahtelevat vaatimukset eivät ole loppujen lopuksi hupaisia. Jos niitä aletaan tosissaan vaatimaan, niin pian niin tutkijat kuin toimittajatkin ovat poliitikkoja. Se olisi karu asia ja käytännössä liberaalin demokratian loppu.

Norjalaisten selvitys kaataa UPIn selvityksen

Norjassa ilmestyi samana päivänä tutkimuspaperi, YLE julkaisi samana päivänä uutisen Norjassa 21.6. ilmestyneestä tutkimuspaperista, jossa kumottiin ajatus Venäjän valtion aktiivisesta mukanaolosta viime talven pakolaisten saapumisessa ensin Norjan ja sitten Suomen rajalle. Siinä käydään läpi tapahtumia ja tutkijat toteavat, etteivät löydä kuin hyvin vähän tai ei lainkaan todisteita siitä, että Venäjän viranomaiset olisivat olleet näiden ihmisten liikehdinnän takana. Tämä tulos on joidenkin silmissä nähty vankaksi todisteeksi siitä, että UPIn selvitys on väärässä, sillä siinä esitettin ajatus, että kyseinen tapahtumaketju olisi ollut Venäjän valtion hybridivaikuttamisen keino Suomea kohtaan.
Minusta kumpikin olivat oikeassa. Norjalaiset siinä, ettei ihmisten kuljettamisessa pohjoiseen ollut viranomaisten työtä. Sen hoitivat rikollisjoukkiot. UPIn selvityksessä pääperustelu tapahtumien hybridivaikuttamisen luonteelle on se, että rajaa valvoo tiukasti suoraan presidentin alainen turvallisuuspalvelu FSB, eikä siellä tapahdu mitään suurimittaista ilman sen suopeutta. Suomen itäraja oli toiminut täysin samoilla säännöillä koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan ja nyt ne säännöt yhtäkkiä muuttuivat. Tai Venäjä aktiivisesti muutti ne. Ja sitten muutti takaisin, kun tilanne oli heidän mielestään siihen sopiva.
Tässä, kuten kovin monessa muussakin kohdassa, on vaikea välttyä vaikutelmalta, että selvitystä kritisoivat eivät ole sitä varsinaisesti lukeneet, vaan ovat tyytyneet median referaatteihin ja tulkintoihin.

Selvitys on tehty Natoon liittymistä tukemaan

Tämä ”koska Nato-jäsenyys”-vastalause singahti välittömästi, kun ensimmäiset uutiset selvityksestä tulivat ulos. Tämä johtunee kahdesta seikasta: ensinnäkin UPI on leimattu Nato-myönteiseksi, aivan kuten Aleksanteri-instituutti on leimattu Venäjä-myönteiseksi. Toisekseen hallituksen tai Nato-jäsenyyden kannattajien tulkitaan halunneen tilaustyön, joka tukisi heidän näkemyksiään Venäjän uhasta. Ja kyllähän raportti tavallaan niin tekeekin, jos katsotaan Venäjän uhan kasvamisen olevan hyvä peruste Nato-jäsenyydelle. Nato-jäsenyyden vastustus pohjautuu puolestaan pitkälti sille, ettei jäsenyydelle ole turvallisen asemamme takia tarvetta, on tämän turvallisuudentunteen horjuttaminen ymmärrettävästi ikävältä tuntuva asia.
Sinällään on melkoinen loukkaus tutkijoiden ammattitaitoa ja -etiikkaa kohtaan väittää heidän painottaneen työnsä tuloksia salaa käskystä tai omasta halustaan, että jokin poliittinen tavoite edistyisi.
On myös esitetty, että selvitys on sellainen kuin on, että käyttäisimme mahdollisimman monta kymmentä miljardia uusien hävittäjien ostamiseen Yhdysvalloilta.

Selvitys on propagandaa

Selvityksen väitetään olevan propagandaa eli jotakin poliittista tavoitetta manipulatiivisesti tukevaa. Vaikka kyseessä ei ole varsinaisesti tieteellinen tutkimustyö, on se tieteellistä tiedon käsittelyä ja esitysmuotoa kunnioittava kokonaisuus. Tieteen hienous on siinä, että se korjaa tuloksiaan. Tämäkin paperi saa varmasti kokea tiedeyhteisön armottomuuden, jos siihen on syytä.
Mikäli selvitys olisi propagandaa, siihen puuttuisi myös varmasti UPIn hallitus, neuvottelukunta ja tieteellinen neuvosto. Hallitukseen kuuluu muun muassa Kimmo Kiljunen, joten jos kellä on todisteita propagandasta selvityksessä, niin hän lienee valmis kuuntelemaan näitä.

Selvitys lietsoo sotaa

Selvitys on hyvin suorasanainen ja siihen ei olla totuttu. Varsinkin vanhemmalla polvella tämä tuntuu aiheuttavan ylimääräisiä sydämenlyöntejä tai vähintään ärtymystä. Tämä on itse asiassa yksi muoto ajatuksesta, että selvitys heikentää Suomen ja Venäjän välejä.
Itselleni on jäänyt epäselväksi se, että miten Venäjän tilanteen kuvaaminen pakottaisi tai houkuttelisi meidät sotaan. Taustalla onkin kai ajatus siitä, että jos Venäjä suuttuu meille, on osamme tuho ja kuolema. Siihenhän me opimme kylmän sodan aikana ja se oli varsinkin sodanjälkeisinä vuosina ihan perusteltu pelko. Nyt sitä samaa pelkoa on havaittavissa monissa puheenvuoroissa, jotka kritisoivat selvitystä. On siis meidän vikamme, jos käyttäydymme niin, että ansaitsemme karun kohtalon suurvalta-asemaa jälleen tavoittelevan naapurimme toimesta.

Mutkuttelu, entäs muut

Tätä selvitystä Venäjän asemasta Suomen turvallisuusympäristön toimijana moititaan siitä, ettei se sisällä vertailevaa analyysia Yhdysvaltojen roolista maailman turvallisuusympäristössä. Ajatusketju taustalla kulkee kai jotenkin niin, että jos kuvaa Venäjän olemusta, pitää vastalääkkeeksi kuvata ikävästi Yhdysvaltoja, ettei suhteiden läheneminen siihen suuntaan houkuttaisi. Kumma kyllä kukaan ei ole vaatinut Kiinan ottamista mukaan vertailuun.

Moititaan selvitystä asioista, joita siinä ei ole

Jos pahimmat vouhkat otetaan huomioon, niin selvitys on läntistä disinformaatiota, joka valehtelee pelotellakseen perin juurin puolueettomat suomalaiset lännen pauloihin. Sivistyneimmät heistä älyävät laittaa nämä väitteet kysymysten muotoon, ettei heidän tarvitsisi vastata sanoistaan. Hyvin perinteinen manipulatiivisen kielenkäytön tapa.

Transponderit puuttuvat

Jopa hyvin kokeneetkin poliitikot ovat kummastelleet presidentti Niinistön transponderi-aloitteen puuttumista selvityksestä. Aloite tuli julki presidentti Putinin Suomen-vierailun yhteydessä heinäkuun alussa. Siinä vaiheessa tällainen selvitys on jo hyvin pitkällä. Kaikki haastattelut on todennäköisesti jo tehty, merkittävä osa sisällöstäkin on hiomista vaille valmis. Siihen kun vielä lisätään lomakausi, niin transponderi-aloite ei vaan yksinkertaisesti ehtinyt tähän.
Jos transponderi-aloite tässä kuitenkin olisi jotenkin edes ollut ja Venäjän toimien arviointi sen suhteen olisi ollut yhtä realistista kuin se muissa kohdissa selvitystä oli, olisi selvitystä epäilemättä syytetty presidentin aloitteen kampittamisesta.

Eihän se niin vaan ole

Monista kriittisistä puheenvuoroista on havaittavissa, että koska kritiikin esittäjän kuva maailmantilanteesta ja erityisesti Venäjästä poikkeaa selvityksessä olevasta, on selvitys väärässä. Jos selvityksen antaman kuvan myöntäisi oikeansuuntaiseksi, olisi tarpeen arvioida omia näkemyksiään. Siihen me ihmiset olemme hyvin huonosti halukkaita. Mutta tässä olisi sitä niin usein kuulutettu paasikiviläisyyttä parhaimmillaan: tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.


Disclaimer: Olen itse tänään virallisesti viimeistä päivää projektitutkijana samasta VNTEAS-ohjelmasta rahoitusta saaneessa Suomen venäjänkieliset mediankäyttäjinä -tutkimushankkeessa, jonka loppuraportti valmistui tänään. Se julkistetaan myöhemmin syksyllä.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Muutamia havaintoja suurlähettiläspäivien puheista


Kuva: Ulkoministeriö

Täytin tiskikoneen, pistin käyntiin ja istahdin alas lukemaan suurlähettiläspäivillä pidettyjä puheita. Tässä muutamia huomioita ja poimintoja sieltä ja täältä. Nostakaa kommentteihin muita kohtia puheista.

Valtiosihteeri Peter Stenlundin avauspuheenvuoro

Stenlund esitti puheessaan voimakkaasti, mutta toki diplomaattisesti, huolen ulkoministeriön resursseista. Kaikki asiat ovat entistä tärkeämpiä, mutta ainakaan lisää resursseja ei ole luvassa. Rivien välissä Stenlund toi minusta esiin mahdollisuuden, että kaikkea vaadittua ei ehkä pystytäkään toteuttamaan. Mutta tämä on siis minun aavisteluni.
Ministeriön mies kuvasi myös, miten uusi tilanne vaatii osaamista, jota ei enää niin paljon olekaan.
 ”Viimeistään Krimin miehityksen ja annektoinnin seurauksena havahduimme siihen, että meidän on huolehdittava turvallisuuspoliittisesta osaamisestamme. On koettu, että Ulkoasiainhallinnossakin syntyi kylmän sodan päättymisen myötä eräänlainen peace dividend -asenne. Nousevan nuoren diplomaatin ei enää kannattanut erikoistua ydinaseriisuntaan tai geopoliittisen tarkastelukyvyn kehittämiseen. Nyt tilanne on toisin – turvallisuuspolitiikka on keskiössä.
Ulkoasiainhallinnon palvelukyky on jatkuvassa testissä Venäjään liittyvien asioiden hoidossa. On käyty julkista keskustelua, löytyykö talolta riittävä määrä venäjän kielen hyviä hallitsijoita. Löytyykö riittävän laajasti Venäjän valtapolitiikan analyytikkoja? Ja löytyykö halukkaita raskaiden tehtävien hoitoon? On löytynyt, mutta kilpailu näistä kriittisistä tehtävistä voisi toisinaan eittämättä olla kovempi.”
Viime aikoina on kuulut ulkoministeriön väeltä puheenvuoroja Venäjän toiminnasta, jotka ovat olleet suorempia kuin poliitikkojen. Kun perinteisesti varovaisen ilmaisun väki puhuu näin, on tilanne melkoinen. Stenlund asetti sanansa näin:
”Informaatiovaikuttaminen ja strateginen viestintä vaikeuttaa tilannekuvan muodostamista kriiseissä ja konflikteissa. Alan mestari löytyy rajan takaa.”

Ulkoministeri Timo Soinin puhe

Ulkoministeri Timo Soini on kovin erilainen kuin puoluejohtaja Timo Soini. Onneksi. Silti hän pystyi sisällyttämään puheeseensa teemoja, jotka nousivat selvästi hänen omiensa huolenaiheista. Ja ehkä osittain myös huolesta omiensa suhteen. Erityisen väkevää oli minusta hänen kuvauksensa siitä, että terrorismi ei voi voittaa:
”Terrorismin uhka on todellinen, ja vähintään yhtä todellista on sen aiheuttama pelko. Samalla riskit on kuitenkin asetettava perspektiiviin. Sanotaan tämä nyt selvästi: terroristinen vihan ideologia ei ole todellinen uhka yhteiskuntajärjestyksellemme. Musta lippu ei tule koskaan liehumaan tämän talon katolla. Olen vuoden aikana joutunut sanomaan, että pelolle ei saa antaa periksi. Suhteellisuudentaju auttaa tässä.”
Kuten lähes kaikki puhujat, nosti Soini esiin hybridivaikuttamisen. Tuosta kestokyvyn ja ymmärtämisen vahvistumisesta olisi mielenkiintoista kuulla lisää.
”Samalla konfliktin kuva on muuttunut. Monimutkaisessa ja keskinäisriippuvaisessa maailmassa politiikkaa jatketaan "toisin keinoin", kuten Clausewitzin toteamus kuuluu. Näistä "toisista keinoista" vain yksi ja äärimmäinen on perinteinen sota. Muita ovat erilaiset poliittisen ja taloudellisen painostuksen ja hämmennyksen työkalut. Suomikin on hybridivaikuttamisen kohteena. Yhteiskuntamme kestokykyä ja ymmärrystä tästä vaikuttamisesta on vahvistettava, ja vahvistunut se onkin.”
Saattoi tietysti olla ajankohdan takia välttämätöntä, mutta silti oli hieman yllättävää, että Soini nosti esille Viron ja Baltian maat erityissuhteiden joukossa. Juuri Baltian maiden puolustus kun nousi esille vuosi sitten samassa yhteydessä presidentin puheessa ja silloin sävy oli toisenlainen.
”Erityissuhde meillä on tietenkin myös Viron kanssa. Baltian maat palasivat omalle paikalleen itsenäisten valtioiden joukossa 25 vuotta sitten. Itsenäinen Viro on menestystarina, josta veljeskansa ansaitsee syvän kunnioituksemme.”

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkäsen puhe

Liekö tuoreen ministerin intoa vai mitä, mutta Mykkäsen puhe oli puheista täyteen ladatuin. Hänen ja Orpon puheet myös asettivat tilanteen kehykseen, jossa käynnissä on kamppailu suurista asioista:
”Demokratia, vapaus, avoimuus ja kansainvälinen yhteistyö ovat kovassa vastatuulessa.”
Venäjä-spesialistina Mykkänen puhui myös paljon Venäjästä. Hänellä, kuten muillakin, oli tiukka linja: yhdessä mennään sovitusti, Minskistä pidetään kiinni ja on Venäjästä itsestään kiinni, että pakotteet voidaan purkaa. Mykkänen myös tarttui topakasti puheisiin siitä, että pakotteista luopuminen takaisi talouden palaamisen kasvu-uralle:
”Onneksi pakotekeskustelun suurin väärinkäsitys on helppo korjata. Usein kuulee, että Suomen vienti Venäjälle on kielletty. Tai että vientimme romahtaminen johtuu pakotteista. Ei johdu. Yli 90 prosenttia kriisiä edeltäneestä Venäjän viennistämme on täysin vapaa pakotteista.
Suomen Venäjän viennin arvo on kolmessa vuodessa puolittunut, mutta se johtuu valtaosin öljyn hinnasta ja investointilamasta Venäjällä. Kahvikuppi Espalla maksaa ruplissa kaksi kertaa enemmän kuin ennen Krimiä. Niin maksaa myös Suomessa valmistettu voimalaitoskone Venäjällä myytynä.”

Pohjoismaisen yhteistyön ministeri Anne Bernerin puhe

Pohjoismainen yhteistyö on tärkeä asia, mutta tämä ei ollut tärkeä puhe. Se vaikutti itse asiassa vain joukolta ranskalaisia viivoja.

Valtiovarainministeri Petteri Orpon puhe 

Orpolla oli puheessaan mukana vielä paljon sisäministerikaudeltaan otettuja asioita, esimerkiksi Turkin kanssa tehty pakolaissopimus. Vatiovarainministerinä hänen puheensa pääosa käsitteli toki talouden näkymiä meillä ja muualla. Mutta myös hän esitti voimakkaan vetoomuksen liberaalin demokratian puolesta ja pyysi suorasanaisesti ihmisiä avaamaan suunsa:
”Aivan ensimmäiseksi meidän pitää tehdä kaikille suomalaisille selväksi, että Suomen hyvinvointi perustuu kansainvälisyyteen: ulkomaankauppaan, ulkomaisiin investointeihin ja myös ihmisten vapaaseen liikkuvuuteen yli rajojen. Kaikki muu puhe tekee hallaa Suomen taloudelle ja kansainväliselle asemalle. Flirttailu rajojen sulkemisella tai erolla EU:sta on vahingollista. Suomessa saa totta kai vapaasti kertoa mielipiteensä ja olla kriittinen.
Mutta vetoan voimakkaasti kaikkiin politiikassa, talouselämässä, mediassa tai yliopistoilla vaikuttaviin ihmisiin, jotka ovat kanssani samaa mieltä Suomen avoimuudesta ja kansainvälisyydestä: Tulkaa esiin, ottakaa osaa keskusteluun, puolustakaa avointa Suomea. Perustellaan kantamme osoittamalla, että sisäänpäin käpertyminen olisi Suomelle sekä taloudellisen että henkisen näivettymisen tie.”
Hänen Venäjä-analyysinsä oli lyhyt, ytimekäs ja synkkä:
”Mitä tulee Venäjän ulkopolitiikkaan, niin en valitettavasti ole kovin optimistinen.”

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe 

Päällimmäisenä Niinistön puheesta jäi ärtynyt tunnelma. Transponderi-aloite siihen liittyvine sotkuineen rassaa selvästi Niinistöä. Toki asian on myös sen luontoinen, että siitä on nyt pakko vääntää ja minimoida vahinkoja. Niinistön tavaramerkiksi ovat jo muodostuneet moitteet, joiden kohde jää epäselväksi. Nyt kyseessä  oli ilmeisesti ulkoministeriön väki.
”Jos sitä nyt pidetään kielteisenä tai hämmentävänä, takana on sitten jonkinlainen toisenlainen ajattelu.”
Kuten moni muukin puhuja, myös presidentti nosti esiin Suomea kohtaan käytävän hybridivaikuttamisen. Verrattuna siihen miten voimakkaasti se on tässäkin tapahtumissa ollut esillä ilmiönä, on siitä muuten puhuttu hyvin vähän.
”Tästä seuraava yhteiskunnallinen eheys on Suomen ja sen kansan oma suuri saavutus, joka on hybridi- ja infovaikuttamisen varallekin olennainen ja arvokas vahvuus.”
Itsestäni yllättävin osa Niinistön puheessa oli Euroopan unionin kritisointi. Ei niin, etteikö Niinistön esiin nostamissa asioissa olisi vinha perä, mutta laissa lukee, että EU-politiikka kuuluu pääministerille. Tämä kenties kuvaa sitä, miten kaukana syrjässä pääministeri Sipilä, ja kenties koko hänen puolueensa, on ulko- ja turvallisuuspoliittisesta päätöksenteosta..
”Viime kädessä EU:n ongelma on poliittinen. Liian usein tehdään päätöksiä vain sitten joskus myöhemmin tehtävistä päätöksistä. Ja silloinkin kun päätöksiä syntyy, jää niiden toimeenpano usein aikomukseksi. Näin toimien EU heikentää omia tulevaisuuden edellytyksiään kansalaisten silmissä. Maahanmuuttokriisin heikko yhteinen hoito on tästä vain yksi esimerkki. Parantamisen varaa todella on.”

Lisäys:
Pääministeri Juha Sipilän puhe

Tämä jäi alunperin pois, ihan vain sen takia, että sitä ei ollut UM:n sivuilla siellä missä muut puheet. En siis iltasella älynnyt tai muistanut, että myös pääministeri puhui.
Sipilän puhe oli pääministerille sopivasti kooste muiden puheiden teemoja. Siihen oli itse asiassa koottu suomalaisen ulkopolitiikan asialista arktisesta alueesta tulevaan EU-puheenjohtajuuteen. Venäjästä Sipilä lausui tämän hetken linjan mukaisesti:
”Vuoropuhelua tarvitsemme myös Venäjän kanssa. Suomi on vankkumattomasti mukana EU:n yhteisissä pakotetoimissa, jotka otettiin käyttöön Ukrainan konfliktin, mukaan lukien Krimin laittoman liittämisen, johdosta. Pakotteet on sidottu Minskin sopimuksen toimeenpanoon, ja siinä ei valitettavasti edelleenkään ole edetty. Venäjän eristäytyminen ei kuitenkaan ole kenenkään etu, ja siksi yhteydenpitoa tarvitaan. Me suomalaiset olemme tottuneet käymään vuoropuhelua Venäjän kanssa niin myötä- kuin vastamäessäkin. Venäjä-kysymyksiin tulemme EU-päämiestasolla keskittymään lokakuun Eurooppa-neuvostossa.”
Sipilän voimakkaasti sisäpolitiikkaan keskittyvää näkökulmaa tilanteeseen avaa hyvin se, että hän oli muista poiketen sitä mieltä, että asiat ovat menneet parempaan päin. Tämän hän pohjasi nimenomaan siihen, että hallitus on saanut tehtyä taloudellisia päätöksiä.
”Kun tapasin teidät viime elokuussa tässä samassa salissa, vertasin puheessani Suomen silloista tilannetta lentämiseen sumuisessa säässä. Totesin, että silloin vallinneissa olosuhteissa näkyvyytemme oli heikko ja meidän piti seurata tarkasti kaikkia lentokoneemme mittareita, jotta emme menettäneet asentotajuamme ja suuntaamme. Sen jälkeen Suomen säätila on ollut kirkastumaan päin ja olemme ainakin toistaiseksi päässeet lentämään paremman näkyvyyden olosuhteissa.” 
Sipilän perusoptimismi kävi myös ilmi, kun hän kuvasi maailman mullistuksia, mutta totesi:
”Ja kun maailma hakee suuntaa, on ikkuna auki vaikuttamiselle. Kaikki muutokset tarjoavat mahdollisuuksia, ja niihin pitää tarttua.”

tiistai 23. elokuuta 2016

Venäjän esittämät perusteet toiminnalleen


Sodalla ja kuolemalla pelottelu on yksi tapa ajaa Venäjän näkökulmia. 

Viime aikoina on tämän blogin kommentteihin ilmestynyt yhä enemmän selityksiä siitä, miksi Venäjä on oikeutettu toimimaan kuten toimii. Nämä perustelut muodostavat itse asiassa tukirangan Venäjän informaatiovaikuttamiselle.  Niiden perustelujen avulla on mahdollista ennen kaikkea vakuuttaa oma kansa valitun toimintalinjan oikeellisuudesta. Samalla sen uskovat ulkomailla he, ketkä syistä ja toisista ovat vastaanottavaisia Kremlin viesteille. Lopuille sen on tarkoitus olla edes jostakin kohdasta riittävän uskottava herättämään epäilyksiä. Kotimaassa Putinin hallinnon informaatiovaikuttaminen pyrkii luomaan lujan vakaumuksen, ulkomailla tavoitteena taas on hämmentää ja sekoittaa.
Tässä havaitsemiani pääväitteitä ja niiden avaamista.

Venäjän arvostelu on russofobiaa

Tämän väitteen mukaan Venäjän toimien arvostelu on yhden sortin rasismia, joka kohdistuu venäläisiin. Kritiikin etnistäminen tekee kritiikistä heti alhaista, perustelematonta ja valheellista. Näin mitätöidään sekä väite että sen esittäjä samalla kertaa. Russofobiaa on toki olemassa, mutta suhteellisen vähän. Israelin toiminnan kritiikin ja antisemitismin yhteyttä on tutkittu ja siellä havaintona on, että kun Israelin toimien katsotaan edustavan kaikkia juutalaisia, on kritiikissä ainakin jonkinlainen antisemitistinen pohjavire. Venäjän kritiikki on kohdistunut ennen kaikkea Putinin hallintoon ja sen toimintatapoihin. Kreml on toki tehnyt kaikkensa, jotta kritiikki maan johtajaa kohtaan tulkittaisiin venäläisten keskuudessä hyökkäykseksi heitä kaikkia kohtaan.
Tragikoominen kulma tähän väitteeseen on se, että Venäjän nykyhallinto on kaikkein vahingollisin ja kovakätisin nimenomaan venäläisiä itseään kohtaan. Eli tässä pyritään leimaamaan venäläisten etujen vastaisen toiminnan arvostelu venäläisvastaisuudeksi. Toki Putinin hallinto on suosittu, mutta merkittävä osa sen suosiosta rakentui vakauden ja vaurastumisen varaan. Nyt nämä asiat ovat poissa ja jäljellä ovat opposition kuristaminen ja vääristyneen todellisuuden luominen median haltuunoton kautta.  Myös ulkoisen uhan rakentaminen ja kansan ryhmittäminen johtajansa ympärille pelon ja vihan lietsonnan avulla on käynnissä.

Venäjän vain puolustautuu hyökkäyksiä ja uhkia vastaan

Tässä esitetään, että länsi yrittää nitistää Venäjän taloudellisesti, sotilaallisesti ja kaikin muinkin tavoin. Usein tätä perustellaan vielä karttakuvalla, jossa on merkitty Nato-maita tai Naton tukikohtia Venäjän ympärille. Asetelma perustuu jo vuosisatoja vanhaan vihollisten piirittämän äiti-Venäjän myyttiin. Nato ei ole hyökkäämässä Venäjälle eikä muodosta sotilaallista uhkaa sille. Sen takaa viimeistään Venäjän ydinase. Sen sijaan Nato ja myös EU ovat uhkia Venäjän vaikutusvallalle sen etupiirikseen katsomallaan alueella. Siitä on kysymys esimerkiksi Suomen Nato-jäsenyydessä.
Osana tätä väitettä esiintyy myös ajatus siitä, että länsi haluaa kaataa Putinin hallinnon. Periaatteellisella tasolla tämä on jopa tietyllä tavalla totta ja muodostaa itse asiassa yhden koko vastakkainasettelun peruselementeistä. Euroopan unioni on sitoutunut perusarvoihinsa, joita ovat ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio. Nämä arvot taas ovat Putinin autoritäärisen hallinnon vihollisia. Näin kyse on myös arvopohjaisesta vastakkainasettelusta.
Niin kauan kun Venäjä tyytyi toimimaan omien rajojensa sisällä, sai se kuitenkin suht rauhassa murhauttaa toimittajia tai pommittaa kaupunkeja maan tasalle (Groznyi). Kun salamurhat ulottuivat ulkomaille (Litvinov Litvinenko) ja sotatoimet omien rajojen taa, alkoivat vastatoimet. Putinin suurimpia pelkoja on juuri noita vapauden arvoja ajava värivallankumous ja siksi on vaikea nähdä, että vastakkainasettelua voitaisiin arvojen tasolla purkaa. Toki rauhanomainen rinnakkainelo, joka oli kylmän sodan tapoja, olisi mahdollista. Mutta niin kauan kun Putinin regiimi kokee lännen edustamat arvot uhkana olemassaololleen, on tilanne hankala.

Syrjitty ja nöyryytetty Venäjä vain ottaa nyt sille kuuluvaa paikkaa maailmassa

Neuvostoliiton romahdus purki yhden imperiumin. Ja kuten imperiumien romahduksessa aina, elää se paljon pidempään ihmisten korvien välissä kuin todellisessa maailmassa. Romahtaneiden imperiumien aiheuttama haamusärky on ennenkin saanut kansakuntia käyttäytymään itsetuhoisesti. Kun kansa katsoo oikeudekseen olla imperiumi, se lietsoo itsensä ajatukseen, että on pakko saada  takaisin se kaikki itselle kuuluva entinen valta ja kunnia.
Venäjää ei Neuvostoliiton seuraajavaltiona erikseen nöyryytetty. Sellainen olisi tarkoittanut esimerkiksi sen tiputtamista pois YK:n turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenmaan paikalta. Mutta toki kansainvälisessä politiikassa tapahtui paljon, jonka venäläiset kokivat nöyryyttäväksi. Saksan yhdistäminen, Varsovan liiton maiden ryntäys läntisiin liittoihin ja Serbian kohtalo. Venäjä oli heikko ja heikon sananvalta asioihin on pienempi kuin vahvan. Nyt Venäjä yrittää taas olla voimapolitiikan avulla vahva, että sillä olisi se vaikutusvalta, joka Neuvostoliitolla oli. Itse asiassa Venäjää siis nöyryytti sen oma heikkous, mutta on perin inhimillistä sysätä syy muiden niskoille.

Kaikki pelaavat samaa peliä, mutta vain Venäjää paheksutaan

Usein toistuva väite on, että itse asiassa kaikki pelaavat kovaa ja rumaa, mutta tarkoitushakuisesti ja epäoikeudenmukaisesti vain Venäjää yritetään rangaista sen toimista. Tämä pitää jälleen sen verran paikkansa, että siihen on helppo rakentaa pinnallisesti uskottvan oloisia väitteitä.
Reaktiot Venäjän toimintaan ovat kovempia pääasiassa siitä syystä, että sen toimet ovat kovempia ja perustelemattomampia. Mutkuttelun henkeen vedetään usein esiin vaikkapa USAn väitteen Irakin joukkotuhoaseista ja yhä jatkuvaan katastrofiin johtaneesta hyökkäyksestä Irakiin. Tuosta väitteestä ja koko Irakin sodasta Yhdysvallat on maksanut kovaa hintaa. Ei toki niin kovaa kuin irakilaiset.
Ei kansainvälinen politiiikka kuitenkaan reilua ole ja reaktiot vääryyksiin, jos sellaisia edes tunnustetaan, määräytyvät myös väärintekijän koon, liittolaisuuksien ja ylipäätään paljon muunkin kuin itse teon myötä. Kuten myös sillä, että onko toimijalla myös rakentavaa annettavaa kansainväliselle yhteisölle. Esimerkiksi Yhdysvallat on siinä mielessä paradoksaalinen maa, että samaan aikaan, kun monet sen toimista ovat yksinkertaisesti väärin, tekee se myös paljon hyvää.
Tähän väitteeseen liittyy olennaisena mutkuttelu, whataboutismi, jossa kritiikkin vastataan kertomalla miten joku muu jossain muualla on myös tehnyt väärin. Jos keskustelu käydään ylipäätään kansainvälisestä tilanteesta, niin tällainen rinnastus voi jopa antaakin jotain keskusteluun. Mutta jos keskustelua käydään Venäjän toimista, niin Yhdysvaltojen toimet eivät siihen varsinaisesti kuulu. Kumma kyllä mutkuttelijat kovin harvoin ottavat Kiinaa esiin, vaan lähes poikkeuksetta Yhdysvallat. Tämä toki heijastaa juuri sitä todellisuutta, jota Kremlin informaatiovaikuttaminen jakaa.

Venäjää ei ymmärretä

Tässä näkökulmassa Venäjän ymmärtäminen tarkoittaa yleensä Venäjän tahtoon taipumista. Eli kyseessä ei niinkään ole ymmärtäminen tiedollisessa merkityksessä, vaan ymmärtäminen hyväksymisen merkityksessä. Kannanottoihin sisältyy tällöin se ajatus, että on olemassa huomioon ottamattomia seikkoja, jotka tekevät Venäjän toimista hyväksyttäviä. Jos näitä seikkoja sitten vaivaudutaan esittämään, on kyse historiasta tai muualla maailmassa tapahtuneista vääryyksistä. Tämän väitteen toimivuus perustuu sille, ettei Venäjää tosiaankaan tunneta kovin hyvin. Järkevä ja kohtuullinen ihminen myöntää ilman muuta, että ei tiedä Venäjästä kovinkaan paljoa. Kun tähän tietämättömyyteen vedotaan, on epävarmuuden synnyttäminen kovin helppoa.

Venäjä vapauttaa Yhdysvaltojen tai EU:n talutusnuorasta

Euroopan maat kuvataan venäläisessä mediassa usein Yhdysvaltojen talutusnuorassa oleviksi, tahdottomiksi kätyreiksi, jotka eivät edes ymmärrä omaa, surkeaa asemaansa. Toisaalta sitten Venäjä haluaa nimenomaan puhua Euroopan pään yii Yhdysvaltoihin ja päättää ”isojen” kesken asioista. Väkisinkin mieleen hiipii ajatus, että Venäjällä halutaan hahmottaa lännen tilanne verrannolliseksi Neuvostoliittoon ja Varsovan liittoon. Se asetelma kun vastasi varsin hyvin tätä nyt kuvailtua tilannetta lännessä. Paitsi että siihen kuuluvat maat tiesivät oman asemansa ja tekivät joitakin kalliiksi käyneitä yrityksiä vapautuakin asemastaan. Jotkut ääriajattelijat puhuvat myös Yhdysvaltain miehitysjoukoista, kun täällä on vierailemassa ja harjoittelemassa USAn joukkoja.
Myös EU voidaan esittää pakkovaltana, jonka edessä ollaan rähmällään samalla tavalla kuin Neuvostoliiton aikoinaan. Toki osoittaa suurta suhteellisuudentajuttomuutta verrata keskenään asein pystytetyn ja koossa pidetyn pakkovallan ja demokraattisten valtioiden vapaaehtoisen liiton olemusta. Vaikka EU:lla on vissit puutteensa, tehdään siellä päätökset yhdessä ja sieltä saa myös lähteä, kuten britit osoittivat.

Venäjä puolustaa oikeita, perinteisiä arvoja

Yksi maailman suuri jakolinja on tällä hetkellä se, minkälaista maailmaa haluaa. Populististen liikkeiden nousu todistaa, että hyvin moni haluaa yksinkertaisempaa, mustavalkoisempaa maailmaa. Tätä Putin tarjoaakin. Hänen Venäjänsä on reilusti linjalla mies on perheen pää ja homous saadaan kitkettyä hakkaamalla. Arvoliberaali elämänmeno ahdistaa monia, eikä mikään ihme, että joku selvät rajat asettava hahmo tuntuu ainakin kunnioitettavalta. Tältä pohjalta Venäjä asemoi itseään moraalisesti oikeiden valintojen puolustajaksi. Tämä on olennainen väite nimenomaan Venäjän sisällä, mutta vetoaa myös esimerkiksi eurooppalaiseen äärioikeistoon laajalti.
Yksi haara tätä narratiivia on globaalin kapitalismin kritiikki, joka vetoaa moneen. Venäjä on toimillaan asettanut taloudelliset seikat poliittisten tavoitteiden alle, kun taas lännessä talous on ollut politiikan korkein päämäärä jo jonkin aikaa. Näin Putinin kelkkaan on saatu houkuteltua ihmisiä, jotka luulevat ajavansa hyviä arvoja, vaikka toimivatkin itse asiassa kaikkea sitä hyvää vastaan, jota yrittävät edistää. Itse he toki kieltävät olevansa Venäjän asialla ja myös itse tähän vakuutteluunsa uskovat.

On typerää, jopa itsetuhoista olla Venäjää vastaan

Venäjän vastaiset pakotteet ja ennen kaikkea Venäjän asettamat vastapakotteet ovat olleet runsaasti esillä. Venäjän mukaan pakotteet vain vahvistavat sen taloutta, mutta murentavat niitä asettaneden maiden taloutta. Tähän kuuluu myös se, että esitellään erilaisia kasvukäyriä tuonnista ja viennistä todistamaan, miten pakotteiden ulkopuoliset tai jopa niissä  mukana olevat maat ovat muka hyötyneet tilanteesta. Peruskauraa tällaisissa tilanteissa laittaa epäilemään muita, että tässä tyhminä yksin kärsitään. Totta onkin, että pakotteet puraisevat eri lailla eri maihin. Koska ne eivät myöskään koske kuin varsin pientä osaa taloudesta, voivat jotkut kauppatilastot tosiaan näyttää plussaa.
Äärimmäisenä muotona tässä perustelussa on se, että tulee sota ja tappaa. Eli että jos ei älytä antaa periksi Venäjälle, on seurauksena sota ja sen aiheuttama tuho. Tätä tuodaan esille erityisesti Suomen Nato-jäsenyyden yhteydessä, jonka lietsotaan johtavan varmasti Suomen sotaan Venäjää vastaan ja tietysti huonosti käymiseen.
Yksi puoli tätä narratiivia on myös se, että EU ja USA ovat kumpikin itse asiassa romahtamassa. Talous, pakolaiset, rasismi ja muut vastaavat asiat ovat tehneet lännen niin heikoksi, että on typerää luottaa niihin. Venäjä taas on tietysti näissä yhteyksissä se vakaa ja voimakas.

Vastaväite jostain ihan muusta

Venäjän toimia kritisoitaessa saa vastaväitteitä melkein mistä tahansa muustakin kuin käsiteltävästä asiasta. Välillä tuntuu siltä, että eri tavalla tilanteen näkevät eivät olisi alkuperäistä näkemystä edes lukeneet, vaan vain syytävät vastaan jotain, joka tuntuu olevan olemassa vain heidän omassa päänsisäisessä keskustelussaan. Osalla tämä líittyy aatteen vahvuuteen ja ajattelun sekavuuteen, joillakin kyse on keskustelutaktiikasta. Eli kun tulee hankala aihe, aletaan puhua ihan mistä tahansa muusta ja puuroutetaan keskustelu. Tätä kutsutaan myös trollaamiseksi. Joka on siis tietynlaiset määreet täyttävä keskustelutapa, eikä sitoudu mihinkään näkemykseen.

Lopuksi

Venäjä on lähtenyt perustelemaan tekemisiään paljolti valheiden pohjalle. Se tulee maksamaan vielä pitkään hintaa tästä. Samalla se ajaa itseään yhä hankalampiin rakoihin, sillä vanhat valheet vaativat päälleen aina uusia valheita. Esimerkiksi malesialaiskoneen ampumisessa Venäjällä ei yksinkertaisesti ole yhtään liikumavaraa. Jos se myöntää yhden valheen olemassaolon, romahtaa koko korttitalo. Vastaavissa tapauksissa aiemmin on matkustajakoneen alasampunut maa myöntänyt pienen ämpyilun jälkeen tapahtuneen ja asiassa on päästy eteenpäin. Nyt tilanne hiertää niin kauan kuin totuutta ei tunnusteta.
Venäjällä kuitenkin on syynsä toimia niin kuin se toimii. Ei tämä järjetöntä ja päämäärätöntä rimpuilua ole. Venäjä on tyytymätön valta ja pyrkii vahvistamaan asemaansa ulkoisesti. Samalla Putinin hallinto sementoi omaa valtaansa sisäisesti. Se mikä on sisä- ja mikä ulkopolitiikkaa, on veteen piirretyn viivan erottamaa. Mutta nämä perustelut eivät ole kovinkaan vetäviä tai vakuuttavia ja tarvitaan muita syitä perustelemaan toimintaa ja vastaamaan kritiikkiin.
Sinällään meille ei ole vaaraksi se, että Venäjä perustelee toimiaan kuten perustelee. Mutta silloin ne ovat vaaraksi, jos se pystyy riittävän monta ihmistä saamaan epävarmaksi siitä mikä johtuu mistäkin. Silloin yleinen mielipide hajaantuu ja siihen nojaava poliittinen päätöksentekokyky heikkenee. Aggressiivisen Venäjän naapurissa elävänä pienenä maana tarvitsemme kaiken sen ketteryyden ja päätöksentekokyvyn, joka vain on mahdollista. Kyllä tästäkin selvitään, kun vain maltti säilyy ja ajatus pysyy kirkkaana.



lauantai 13. elokuuta 2016

Lojaalisuus on turvallisuuden ytimessä

Lojaalisuus tarkoittaa uskollista, luotettavaa ja vilpitöntä. Joskus sillä viitataan myös lainkuuliaisuuteen. Arkipäivässä lojaalisuus on sitä, että toimii luotettavasti ja muita vahingoittamatta. Mitä tiukempi paikka, sitä kovempaa lojaalisuutta kaivataan. Ääriesimerkkinä lienee sota, vuorikiipeily, avomeripurjehdus tai muu tilanne, jossa organisaatio toimii ainakin ajoittain kuolemanvaarassa. Silloin on pystyttävä luottamaan toiseen. Pääsääntö on, että mitä tiukemmaksi tilanne menee, sitä suurempaa lojaalisuutta vaaditaan.

Lojaalisuus leikkaa itse asiassa läpi hyvin monia turvallisuuteemme liittyviä keskusteluja. Kun Krimin valtauksen myötä aseellisen kriisin riski tuli taas todelliseksi, vaikutti se myös lojaalisuuteen liittyvään keskusteluun. Myös pakolaiskriisi on omalta osaltaan synnyttänyt lojaalisuuteen liittyvää keskustelua. Jihadistien terrori-iskut puolestaan ovat antaneet joillekin aiheen epäillä ihan kaikkien muslimien lojaalisuutta. Venäjän aggressiivinen toiminta ja rajojen siirtely asevoimin on puolestaan synnyttänyt epäilyjä siitä, ovatko Venäjän toimintaa hyväksyvät tai edes ymmärtävät lojaaleja omalle maallemme. Vastakkaisesta kulmasta on taas esitetty epäilyksiä siitä, että esimerkiksi Nato-yhteistyötä olisi toteutettu salamyhkäisesti, Suomen etujen vastaisesti. Siis epälojaalisti isänmaata kohtaan.

Kriisiajan lojaalisuuden kuva on rakentunut menneen maailman mukaisesti. Toisen maailmansodan aikaan suurin osa maailman maita oli yhtenäiskulttuureita. Toinen ratkaiseva ero on, että silloin ei tieto kulkenut kovinkaan kauas. Jos postinkulku lakkasi, lakkasi myös muu kuin nykykatsannossa äärimmäisen niukka median välittämä tieto. Ja sekin tieto oli nimenomaan uuden asuinmaan media. Nykypäivänä kaikki on toisin. Ihmiset käyttävät ihan mitä medioita haluavat ja ovat sujuvasti yhteydessä lähes minne vain. Tieto kulkee.

Kun jokin joukko nimetään epälojaalisiksi, ovat seuraukset usein kauhistuttavia. Hyvin tunnettu on Turkin suorittama armenialaisten kansanmurha 1915. Siinä joukkoteloitusten ja armottomien karkotusten avulla surmattiin ehkä jopa miljoona armenialaista, joiden katsottiin olevan epälojaaleja ja siten uhka Osmanien valtakunnan yhtenäisyydelle. Pohjois-Amerikassa suljettiin toisen maailmansodan aikana japanilaisia siirtolaisia valtavia määriä internointileireille. Sodan aikana venäläisväestöä suljettiin Itä-Karjalan keskitysleireihin. Sodan jälkeen valvontakomission vaatimuksesta internoitiin sitten saksalaiset ja unkarilaiset. Kansalaisuus oli peruste eristää ihmiset, sillä sen katsottiin tekevän heidät epälojaaleiksi. Neuvostoliitossa kansanryhmien lojaalisuutta epäiltäessä käytettiin kyydityksiä, joissa epäluotettavaksi katsotut ryhmät siirrettiin eristyksiin. Tämän joutuivat kohtaamaan muun muassa Baltian maiden sivistyneistö ja Krimin tataarit.

Vielä suhteellisen tuoreet universaalit ihmisoikeudet olivat aikaisemmin huomattavasti kehittymättömämpiä kuin nykyisin. Mutta kyllä lukuisat esimerkit nykyaikanakin Guantanamosta Groznyiin ja Sarajevosta Nauru-saarille kertovat, että kovin höllässä ovat uhaksi katsottujen ihmisten oikeudet ja jopa henki. Kun jokin ryhmä ihmisiä julistetaan epälojaaleiksi, on heidän kohtalonsa sen jälkeen kova tai vielä kovempi.

Venäläiset ja muslimit

Tämän hetken Suomessa on kaksi erityistä ihmisryhmää, joiden lojaalisuuteen kohdistetaan epäilyksiä: venäläiset ja muslimit. Venäläiset, varsinkin kaksoiskansalaiset, kantavat historian lisäksi myös Putinin aggressiivisen ulkopolitiikan taakkaa. Muslimit puolestaan terrori-iskujen ja äärijärjestöjen järkyttävien tekojen taakkaa.

Epäily lojaaliudesta ei koske vain venäläistä syntyperää olevia, vaan se voi ulottua heidän perheenjäseniinsäkin. Lisäys: Suomen venäjänkielisten pääryhmät. Konkreettisimmin tämä koskee kaksoiskansalaisia, joille entisen kotimaan passi on jo juridinenkin rajoite. Jos asiat olisivat hyvin, ei näitä kysymyksiä edes olisi, mutta niin vaan joutuu jokainen Suomessa asuva venäläinen kohtaamaan tätä epäluottamusta. Kun ihminen kokee ettei häneen luoteta, niin hän kokee itsensä arvottomaksi. Silloin hän kuuntelee helposti sitä tahoa, joka sitä arvostusta hänelle suo.

Konkreettinen tapaus oli suomenvenäläisen reserviläisen tapaus, jossa hänet hänen oman kertomansa mukaan jätettiin maakuntajoukkojen ulkopuolelle venäläisyytensä takia. Kun tarkastelee hänen esittämiään mielipiteitä verkossa, niin on helppo huomata, että syy hänen hyllyttämiseensä löytyy enemmänkin hänen maailmankuvastaan. Sen maailmankuvan realistisuudesta kertoo jotain se, että hänen puolestaan protestoivat julkisesti Johan Bäckman, Juha Molari ja MV-lehti. Tapaus oli esillä myös Venäjän mediassa. Erotettu reserviläinen myös julkaisi MV-lehdessä äänitteen käymästään puhelusta maakuntajoukkojen upseerin kanssa. Ylipäätään äänitteen olemassaolo ja myös sen sisältö viittaavat siihen, että hän tiesi mitä teki.

Edellä mainitun, Venäjän etuja Suomessa ajavan trion tavoitteena onkin viestiä Suomen venäläisille, ettei heihin luoteta, ettei heitä arvosteta. Venäjän valtion maamiespolitiikka on ytimeltään juuri tätä. Monissa entisen Neuvostoliiton itsenäistyneissä alueissa ei venäläisvähemmisön oikeudenmukaiseen kohteluun juuri kiinnitetty huomiota. Vaikka tilanne on viime vuosina parantunut, niin aiempien virheiden hintaa maksetaan edelleen. Venäjä on julistautunut kaikkien venäläisten suojelijaksi, elivätpä he missä tahansa. Tässä tullaankin villakoiran ytimeen.

Ilman luottamusta ihminen ei voi olla turvallisella mielellä. Suomen venäläiset ovat iso ja tärkeä ihmisryhmä, jonka on voitava tuntea olevansa hyväksytty osa Suomea. Se vaatii myös meiltä tänne syntyneiltä kykyä sisällyttää suomalaisuuteen muutakin kuin suon, kuokan ja Jussin. Uusi suomalaisuus sisältää erilaisia nimiä, olemuksia ja taustoja. Olin eilen illalla seuraamassa stand upia, jossa koomikko Ali Jahingiri kertoi meheviä juttuja, puhuen täydestä sydämestään meistä suomalaisista. Sellaisen näkemyksen sisäistäminen yleisesti on tärkeä ja hyvinvointimme kannalta tärkeä asia.

Venäläisten tuskaa lisää se, että Venäjä kohtelee venäläisiä huonosti. Tuore kansalaisuuslaki velvoittaa kaksoiskansalaisia ilmoittamaan toisesta kansalaisuudestaan. Vaikka tiedon ilmoittamisesta ei sinällään seuraa mitään, niin moni pelkää sen vaikutuksia. Samaan aikaan Venäjällä tuomitaan järjestöjä ulkomaiden agenteiksi, jos ne saavat tai niiden luullaan saavan tukea ulkomailta. Käytännössä tämä on leima epäluotettavuudesta, epälojaalisuudesta. Suuri osa valtion viranhaltijoista on joutunut matkustuskieltoon. Käynti ulkomailla, tai edes mahdollisuus matkustaa sinne siis vaarantaa valtiovallan mielestä henkilön lojaalisuuden.

Venäläisten ohella toinen lojaalisuuden puutteesta epäilty ryhmä on muslimit. Sattumalta nämä ryhmät ovat suurin piirtein saman suuruisia eli noin 70 000 henkeä. Eikä ole ihan pieni joukko sekään, joka itse asiassa kuuluu kumpaankin ryhmään yhtäaikaa. Aktiivinen pelon ja vihan lietsonta haluaa esittää islamin uskontona, joka synnyttää väkivaltaa. Tuntuu että onneksi vähiin käyneen russofobian on korvannut islamofobia. Muslimeilla ja venäläisillä on yhteistä sekin, että ne ovat sisäisesti kirjavia ryhmiä ja epäluulon herättäjä kohtelee eniten kaltoin ryhmää itseään. Venäjän valtio sortaa venäläisiä, jihadistiset ryhmät sortavat ja murhaavat eniten toisia muslimeja. Islam on nyt osa Suomea ja monet suomalaiset ovat muslimeja. Näin se vaan on. Eikä se tarkoita sitä, etteikö terrorismia vastaan taistella, vaan sitä, että kohdellaan myös muslimeja yksilöinä, joiden omat teot ratkaisevat miten heihin suhtaudutaan.

Mielipiteet ja lojaalisuus

Olen ollut mukana rasismikeskustelussa suurin piirtein 20 vuotta. Se on välillä kovaa leikkiä. Mutta vielä hurjempaa on turvallisuuspoliittinen keskustelu. Enemmän minä olen saanut sontaa niskaani tappouhkauksiin asti ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kuin rasismista keskusteltaessa. Se kertoo siitä, että rajanveto näissä asioissa tapahtuu syvällä ihmisen sisällä. Osa keskustelua on jaettu intuitiivinen ymmärrys siitä, että nämä ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä. Tai eivät ne olleet vielä muutama vuosi sitten, mutta nyt ne taas ovat.

Mitä tiukempi paikka, sitä suurempi lojaalisuuden vaatimus yhteisöllä on. Sitähän Putin käyttää hyväkseen, kun jatkuvasti manaa lännen barbaarien uhkaavan Venäjää ja venäläisiä. Kun uhka uskotaan, ryhmitytään tiukemmin yhteen. Sama on käynyt lievemmässä muodossa Suomessa. Tai en minä tiedä, onko se lievempää, kun lähes 90% suomalaisista pitää presidenttiä miehenä paikallaan.

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa lojaalisuuden merkitys on keskeinen. Trollikeskustelun ytimessä on kysymys siitä, onko olemassa tietoisesti ja tarkoituksellisesti epälojaaleja elementtejä. Jotkut ovat sitä mieltä, että tällainen ajatus on sanan- ja ilmaisunvapautta vastaan. Toiset taas pitävät Venäjän informaatiovaikuttamista todellisena uhkana. Ja sitä vaikuttamista tekevät heidän mukaansa myös epälojaalit suomalaiset. Tämä näkemys herättää raivoa. Laumaeläimenä ihminen tietää, että epälojaaliksi julistaminen tietää pahoja asioita.

Venäjän informaatiovaikuttamisen ytimessä ei ole pyrkimys saada ihmistä uskomaan jotain näkemystä, vaan saada ihminen olemaan uskomatta mitään näkemystä. Mitä useampi ihminen pyörittelee epätietoisena päätään, sitä halvaantuneempi demokraattinen yhteiskunta on. Siksi venäläinen informaatiovaikuttamisen ytimessä on epäluottamuksen synnyttäminen. Se ei siis ei juurikaan tähtää lojaaliuden siirtämiseen, vaan ainoastaan sen heikentämiseen. Putinin toimia ymmärtävät ja selittävät useimmiten ihmiset, jotka eivät jostain syystä luota ympäröivään yhteiskuntaan. He ovat tehokkaita sanansaattajia, jotka kylvävät epäluottamusta. Epäluottamusta ei pidä sotkea kriittisyyteen. Kriittisyys on elinvoimaisen yhteiskunnan elinehto, mutta epäluottamus sen sijaan on rapauttava voima. Myös populismi, joka väittää monimutkaisiin ongelmiin olevan yksinkertaisia ratkaisuja, elää epäluottamuksesta.

Juuri siksi pakolaiskriisi ja sen esiin nostamat pelon ja vihan liikkeet ovat niin hyödyllisiä Venäjälle. Kun kansalaiselle saadaan uskoteltua, että yhteiskunta toimii häntä ja hänen turvallisuuttaan vastaan, on kansalaisen lojaaliutta maataan kohtaan vahingoitettu onnistuneesti. Nämä öyhöttäjät kiistävät tietysti tämän ja sanovat olevansa isänmaallisempia kuin kukaan. Isänmaa vaan ei ole jokin hämärä idea, vaan se on tämä yhteisömme, joka pyrkii tarjoamaan kansalaisilleen toimeentuloa, turvallisuutta ja tulevaisuuden. Systeemissä on vikansa, mutta on ihan eri asia kritisoida sitä, kuin käydä sitä ylläpitävien instituutioiden hävittämiseen Punaisesta Rististä puolueisiin ja kirkosta ministeriöihin.

Eräs lojaalisuuden ulottuvuus syntyy korruptoimattomuudesta. Kun ihmistä ei voi lahjoa tai painostaa, on hän lojaali. Jos jompikumpi näistä onnistuu, tekee ihminen päätöksiä, jotka joku muu on tehnyt omaksi hyväkseen. Suomettumisen aikakaudella Neuvostoliitto lahjoi ja pakotti suomalaisia poliitikkoja. Venäjäkin sitä varmasti tekee, mutta pienemmässä mittakaavassa. Todennäköisesti kysymyksessä ovat paljolti ne ihan samat poliitikot, jotka nuorina ja nälkäisinä/sinisilmäisinä astuivat ansaan. Kun vieras tiedustelupalvelu saa otteen ihmisestä, ei hän ole ikinä vapaa. Paitsi jos totuus tulee julki.

Jos mennään vielä tiukempiin olosuhteisiin, niin sodan olosuhteissa lojaalisuuden vaatimuksen äärimmäinen tiukkuus ei koske vain sotilaita. Laki maanpetoksesta kuvaa hyvin tätä ajattelumallia, sillä se rajaa rikoksen olevan mahdollinen vain ”Suomea koskevan sodan, aseellisen selkkauksen tai miehityksen aikana tai sellaisen välittömästi uhatessa”. Silloin maanpetoksellisia toimia ovat vihollisen asevoimiin liittyminen, osallistuminen sotatoimiin tai sotilaallisiin toimiin Suomea vastaan tai palveleminen sellaisissa vihollisen sotilas- tai siviilitehtävissä, jotka välittömästi edistävät sotatoimia Suomea vastaan. Myös ryhtyminen yhteistoimintaan vihollisen kanssa tai muulla vastaavalla tavalla vihollisen eduksi Suomen vahingoittaminen on maanpetos. Myös maanpetoksen yritys on rangaistava.

Moni puheenvuoro, joka nyt juuri ja juuri kohottaa kulmakarvoja, olisi laissa mainituissa olosuhteissa maanpetos. Onneksi meillä ei kuitenkaan ole tällainen tilanne. Mutta kyllä meillä tiukempi paikka jo on. Sillä on merkitystä mitä sanoo ja miten sanoo. Lojaalisuus synnyttää turvallisuutta, epälojaalisuus jotain muuta. Se rajanveto näiden kahden välillä on sitten se hankala, ehkä jopa mahdoton tehtävä. Se jää kunkin itsensä tehtäväksi.


lauantai 6. elokuuta 2016

Vieraskynä: Donetskin KGB:n sähköpostit ja Janus Putkonen

Näin porvoolaisesta salaliittoteoreetikosta tuli Venäjän huonopalkkainen propagandatorvi


***
Tämä kirjoitus on joukkoistuksen tulos, johon ovat antaneet panoksensa useat ihmiset joko taustatyöllä, käännöksillä, tarkistuksilla, kirjoittamalla tai muulla tavalla. He eivät halua esiintyä omilla nimillään.

***


Juuri nyt Donetskin kansantasavallalla ja sen virallisella viestintäedustajalla Janus Putkosella ei mene hyvin. Miestä käy melkein sääliksi: ensin omien ministeriö syö sanansa, rahat ovat loppumassa, taistelut ovat kiihtyneet kesän mittaan ja lopulta luotetun yhteistyökumppanin sähköpostikirjeenvaihto leviää pitkin verkkoa.

Me olemme tutustuneet huolellisesti Donetskin kansantasavallan valtiollisen turvallisuuden ministeriössä, joka käytännössä vastaa paikallista tiedustelupalvelua, työskennelleen Tatjana Jegorovan sähköposteihin sen jälkeen, kun ne ilmeisesti tietomurron tuloksena saatettiin yleisön saataville. Pitkälti yli tuhat sähköpostia liitteineen levisivät pikavauhtia ensin Dropboxin, sitten useiden muiden tiedostonjakopalvelujen kautta. 2,2 gigatavun paketti koostuu voittopuolisesti venäjänkielisistä sähköposteista, mutta myös englanninkielisiä viestejä löytyy.

Me olemme lukeneet jo melkein jokaisen. Me olemme kääntäneet, koostaneet, tarkistaneet ja taustoittaneet. Se keitä me olemme, ei ole tärkeää. Me olemme ryhmä suomalaisia ihmisiä yhteiskunnan eri osa-alueilta. Me haluamme kertoa Venäjän kehittämästä Donetskin kansantasavallasta ja siitä mitä uutta voimme näiden sähköpostien avulla oppia nukkevaltion hallintokoneistosta toimintoineen sekä niiden suomalaisesta äänitorvesta, teatteriohjaaja Janus Putkosesta.

Janus Putkonen (1974) on taustaltaan teatteriohjaaja ja käsikirjoittaja. Putkonen toimi muun muassa Porvoon Teatterin ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hän on myös näytellyt ja tehnyt lavastus-, valaistus- ja äänisuunnittelua. Putkonen toimi Verkkomedia.org-nimisen verkkojulkaisun päätoimittajana. Hän oli Itsenäisyyspuolueen ehdokkaana vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa (962 ääntä). Putkosen johdolla oli tarkoitus jopa perustaa Alajärvelle Kilvenmaa-niminen toimintakeskus ja yhteisö. Jokin kaatoi hankkeen ja seuraavaksi Putkonen ilmestyi esiin toimittaen Verkkomediaa Thaimaasta. Thaimaasta käsin hän teki parikin matkaa Ukrainaan kriisin aikana. Näiden matkojen aikana hän lienee pohjustanut siirtymisensä Donetskiin.

Mitä Putkonen oikein tekee?

Janus Putkosen lempilapset Donetskin lehdistökeskus Doni Press ja Donetskin uutistoimisto Doni News perustettiin heinäkuussa 2015. Toimintojen pääjohtaja, jonka suorassa alaisuudessa Putkonen operatiivisena johtajana työskentelee, on liikemies Andrei Stepanenko. Mies on sama, jonka perustaman Europa Objektiv -verkkosivun retkelle Donetskin kansantasavaltaan Putkonen osallistui joitakin kuukausia aikaisemmin. Andrei Stepanenko on sekä Venäjällä että Ukrainassa kuin meillä Jussi Mattila tai Mikko Virtanen, joten julkisten lähteiden varassa ei ehdi päätellä kuin että Venäjän keskuskauppakamarin johtajalla on sama nimi. Keskuskauppakamari vastaa muun muassa Venäjän yksityistettävien valtionyhtiöiden tai niiden osien myynnistä yksityisille yrityksille. Semmoinen ei ole mitään nappikauppaa.

Donetskin lehdistökeskus ja uutistoimisto ovat heinäkuun puolessavälissä sähköpostitse lähetetyn vuosikertomuksen mukaan yksityisen ihmisten rahoittamia. Tosin vuosikertomuksen päätesanoissa Putkonen toteaa itsekin, että “niin kauan kuin Donin johto toimii yksityisillä rahoilla, se näyttäytyy itsenäisenä”. Putkonen kertoo myös heti vuosikertomuksen alkusanoissa, että pressikeskuksella ja uutistoimistolla on toiminnalleen Moskovan tuki.

Donetskin pressikeskus on Putkosen ensimmäisenä toimintavuotena järjestänyt vuosikertomuksen mukaan noin 70 kansainvälisen toimittajan ja viiden poliittisen delegaation matkat, toimittajien viralliset toimintaluvat eli akkreditoinnit ja ohjelmaa separatistisessa Donetskissa. Pressikeskus on palvellut toimittajia 11 eri kielellä. Näistä toimittajista pressikeskus pitää myös henkilörekisteriä, joka vuotanut sähköpostien vuodon ohessa. Henkilörekisterissä toimittajat on luokiteltu eri värikoodeilla sen mukaan, miten vastaan ottavaisina heitä pidetään lehdistökeskuksen näkemyksille.

Putkonen on sensuuriviranomainen

Punaisella värikoodilla merkityllä toimittajalla ei ole mitään asiaa separatistien hallitsemaan Donetskiin. Keltaisella koodilla merkityn toimittajan saapumista pohditaan ensin. Tämän koodin ovat saaneet suomalaisista kaksi Suomen Kuvalehden toimittajaa. Valkoisella värillä merkityt ovat neutraaleja ja saavat työskennellä rauhassa. Vihreällä värikoodilla merkittyjä pidetään asenteeltaan oikeamielisinä, ja he ovat lehdistökeskuksen mielestä enemmän kuin tervetulleita.

Punaisen kieltokoodin rekisteriin on saanut esimerkiksi verkkolehti Vicen toimittaja Jack Losh. Hän kirjoitti maaliskuussa kokemuksestaan Putkosen kuulustelussa. Näitä Putkonen toimittajalta muun muassa tivasi:

Hallituksessa ollaan huolestuneita sinun työskentelystäsi. Erittäin huolestuneita. Mitä tapahtui Maidanilla? Miten todistat että Venäjä otti haltuun Krimin kuten väität artikkelissasi?

Sen sijaan Putkosen johtaman uutistoimiston ei tarvitse todistella mitään. Sen hyppysissä on Donetskin separatisteille ja Putinin Venäjälle mieleinen totuus, johon jota Putkoselle on uskottu vuosikertomuksen mukaan virallinen rooli toimittajien työn vahtina ja sensuuriviranomaisena.
Sitä valitsemaansa totuutta Putkonen vahtii uskollisesti kuin yhden miehen totuuskomissio.

Luotetaanko Uutis-Putkoseen?

Uutistoimiston toiminta koostuu paitsi uutisista, joita työstetään useilla kielillä ja englanniksi jopa 15-30 kappaleen päivävauhtia, myös Donetskin sotaa käsittelevästä sivustosta sekä humanitaarista propagandaa välittävästä Save Donbass People -sivustosta. Koko toiminnalla on yhteensä yli 50 some-tiliä ja kanavaa.  

Kun väitettä somekanavista tarkastelee lähemmin, käy ilmi ettei näiden vuosikertomuksessa annettujen julkaisujen nimien mukaan perustettujen tilien määrä täsmää. Näin päättelemme, että joko mukaan on laskettu kaikkien Putkosen pressikeskukselle harjoittelutöitä tehneiden Donetskin yliopiston kielten opiskelijoiden yksityiset sometilit, toimintaa hallitaan valheellisen nimimerkkitilien takaa tai Putkonen yksinkertaisesti liioittelee.

Uutistoimiston toiminnasta suurimmissa ongelmissa vaikuttaa olevan rintamauutisointi. Toukokuun alussa Putkonen otsikoi Jegorovankin vastaanottaman sähköpostin liitteen sanalla reklamaatio. Putkosen pahastuneesta kirjoituksesta käy ilmi, että hänen uutistoimistoltaan evätään toistuvasti pääsy rintamalle ilman minkäänlaisia selityksiä. Tämä on tapahtunut siitäkin huolimatta, että Donetskin separatistisen puolustusministeriön kanssa oli useissa keskusteluissa sovittu, että Putkosen uutistoimisto pääsee rintamalle tekemään viestintäänsä ja saa viedä sinne myös toimittajia. Putkonen kirjoittaa, että hänen ja hänen työntekijöidensä kärsivällisyys on kulutettu loppuun. Donetskin sotasivulle ei ole tehty automaattisia päivityksiä kummempaa sisältöä maaliskuun jälkeen.

Olemme raportoineet jatkuvista ongelmista viralliselle yhteistyökumppanillemme Venäjällä. Kopio tästä asiakirjasta luovutetaan Donin johtoon, yhteistyöelimillemme Moskovassa, DNI:n turvallisuusviranomaisille ja puolustusministeriöön, tuskastunut Putkonen päättää reklamaationsa.

Suhteita vakoiluun

Putkosen suhde turvallisuusviranomaisiksikin kutsuttuihin tiedustelupalveluihin on mielenkiintoinen. Sisäisen turvallisuuden ministeriö, jossa murrettujen sähköpostien omistaja Tatjana Jegorova on työskennellyt, muistuttaa Suojelupoliisin ja KGB:n ristisiitosta. Sivujensa mukaan tämä elin vastaa tiedustelusta ja vastatiedustelusta ja esimerkiksi alueen terrorismin ja ääriliikkeiden vastaisista toimista. Lukijalle tarkennettakoon, että tiedustelu on tiedonhankintaa ja vastatiedustelu tarkoittaa toisten valtioiden harjoittaman tiedonhankinnan selvittämistä ja torjumista siihen omaan valtioon liittyen.

Yhdessä sähköpostissa Janus Putkonen kirjoittaa Tatjana Jegorovalle ikävöivänsä tätä. Jegorova vastaa kertovansa että ikävöi Putkosta myös. He toivovat tapaavansa jälleen pian.

David Simpson -nimiseen työntekijäänsä Putkosen suhde ei ole ollut yhtä lämmin. Toukokuussa Putkonen kertoi Jegorovalle TOP SECRET -otsikoidussa sähköpostissa, miten Simpson kertoi Manekin-nimisestä miehestä. Näin Simpson Putkoselle kirjoitti:

Hyvää iltaa. Selvyyden vuoksi: Manekin on *** virkailija, jonka Moskova on minulle osoittanut. Olen kertonut tämän sinulle aiemminkin. En saa häntä katoamaan yhtään sen enempää kuin sinäkään sitä omaa virkailijaasi, jolle raportoit.

Alle vuorokautta myöhemmin Putkonen irtisanoi David Simpsonin. Irtisanomissähköpostista hän toimitti kopion turvallisuusministeriön Jegorovalle, jonka sähköposteista me sen löysimme. Irtisanomisen syyksi kerrottiin turvallisuussopimuksen rikkominen.

Omalla lausunnollasi 5.5.2016 todistit että olet rikkonut jatkuvasti sääntöjä Janus Putkosen määräysten vastaisesti antamalla asemassasi raportteja kolmannelle osapuolelle. … Et saa lähestyä toimipaikkaamme millään tavoin. Avaimet ja työvälineet on palautettava välittömästi.

Millaista nokkapokkaa Manekinin ja Putkosen välille lie syntynyt, ei ole tiedossa. Sen tarkemmin emme toistaiseksi tiedä myöskään, onko Putkoselle annettu ohjeita esimerkiksi turvallisuusministeriöstä. Putkosen taustan huomioon ottaen pidämme pitkälti mahdollisena, että rokotekielteisyydestään ja ufohavainnoistaan Verkkomediassa tunnettu mies on havainnut Manekinissa, Simpsonissa tai molemmissa jonkin läntisen tiedustelupalvelun kuten CIA:n tai MI6:n myyrän eli kaksoisagentin.

Voi toki olla asia on oikeasti ollut näin. On mahdollista että vaikkapa Tatjana Jegorova Donetskin omasta KGB:sta on varoittanut ystäväänsä Putkosta asiasta suullisesti. Viisas ei käsittele kaikkea arkaluontoista sähköpostitse. Jos tieto vuotaa, on yhdentekevää lukeeko postin otsikossa HUIPPUSALAINEN, JAMES BOND vai PAKURIKÄÄPÄ.

Kuka maksaisi propagandaa?

Palataan vielä hetkeksi rahaan, sillä Moskovan tuesta huolimatta tällaisen propagandatoimiston pyörittäminen ei ole ilmaista. Sähköposteista jää vaikutelma, etteivät Putkosen rahoittajat ole olleet erityisen avokätisiä.

Viimeksi heinäkuun alussa Putkonen kirjoitti turvallisuusministeriön Jegorovalle, että toiminnan käynnissä pitämiseksi rahaa tarvitaan erityisen kipeästi: Moskovaan ulkoistettujen “informaatioturvallisuusratkaisujen” sopimus oli umpeutunut. Todennäköisesti komeasti koketeeraavilla sanamuodoilla on tarkoitettu it-yhtiöiden tarjoamia tietoturvan peruspalveluja kuten palomuuria ja sen sellaista. Nyt uuteen ratkaisuun tarvittaisiin ainakin 50 000 ruplaa, noin 670 euroa, joka kuukausi.

Me emme halunneet kohtuuden nimissä ottaa selvää, kuinka heikolla tolalla Putkosen johtamien toimintojen tietoturva nyt elokuussa on. Separatistit eivät kuitenkaan taida olla olla mitään kyberturvallisuusneroja, sillä jopa Johan Bäckmanin perustaman lähetystön sivuilla kerrotaan olevan haittaohjelma. Puhumattakaan nyt siitä että valtiollisen turvallisuuden ministeriön, KGB:ta vastaavan elimen, edustajan sähköpostit ovat luettavissamme.

Vielä sananen rahasta. Sen sanasen perusteella ennakoimme, että Putkosen tuottamien sisältöjen laatu ja määrä laskee entisestään. Ennakoimme myös, etteivät hänen työntekijänsä ole sittenkään kovin tyytyväisiä.

Arvioimme perustuu vuosikertomuksessa kuvailtuihin palkkakustannuksiin. Sihteeri ja toimitussihteeri Mihail saavat molemmat 16 000 ruplaa (217 euroa) kuukaudessa, paikalliset Alain kymmenen tuhatta (135€), Irina 12 000 (162€) ja Alexander 8 000 (108€). Johtaja Janus Putkonen, joka vastaa majoituksesta, autoista ja bensakuluista, saa 90 000 ruplaa eli noin 1220 euroa. Se on lähes kymmenen kertaa enemmän kuin Irina.

perjantai 5. elokuuta 2016

Hullu viikko informaatiovaikuttamisessa


Mennyt noin viikko sisälsi melkoisen määrän tapahtumia informaatiovaikuttamisen saralla. Jos seuraa sen alan tapahtumia, niin tämä oli ehkä hurjin viikko ikinä. Tai siltä ainakin juuri nyt tuntuu. Toki, jos ei tällainen kiinnosta, niin eipä näistä monikaan silmään ole sattunut. Lajiniiloille kuitenkin äärimmäisen paljon asioita.
Pakko oli joka tapauksessa vetää näitä vähän yhteen korkkarimaiseen tapaan.

***

Historiallisin tapahtuma oli ilman muuta demokraattisen puolueen tietovuoto. Julkisuudessa olleiden, toki varmistamattomien tietojen mukaan venäläiset hakkerit hankkivat tiedot ja ne vuodettiin Wikileaksin kautta julki. Wikileaks oli alunperin ideologinen läpinäkyvyyden puolustaja, mutta näyttää yhä enemmän ajautuneen Venäjän käsikassaraksi.

Sinällään vuoto ei ollut mitenkään ihmeellinen sisällöltään. Rumia asioita ja kyseenalaisia ajatuksia, mutta niitä on politiikka ja varsinkin yhdysvaltalainen politiikka täynnä. Paljastetut tiedot olivat noloja poliittisesti, mutta kenenkään en ole havainnut joutuvan syytetyksi niiden takia.

Vuodon ajoitus demokraattien puoluekokouksen alle palveli parhaalla mahdollisella tavalla republikaanien ehdokasta Donald Trumpia. Jos tässä oli tosiaan kyseessä vieraan vallan yritys vaikuttaa Yhdysvaltain presidentinvaalien tulokseen, on kyseessä laajuutensa takia ennenkuulumaton operaatio. Nyt on erittäin mielenkiintoista ja myös pelottavaa seurata miten Yhdysvallat reagoi tilanteeseen. Virallisesti se ei ole syyttänyt Venäjää teosta ja pitää näin käsiään vapaana. Venäjä itse on toki asian kiistänyt.

Jos Yhdysvallat ilmoittaisi Venäjän olevan vastuullinen sillä olisi sekä velvollisuus julkisesti todistaa väitteensä että sen jälkeen nopeasti ja voimakkaasti tehdä kostoisku. Kumpaakaan se ei halua. Jos Pronssisoturikiista oli ensimmäinen voimakkaasti kyberulottuvuuden sisältänyt konflikti, niin tästä voi tulla sotahistorian kirjoihin ensimmäinen iso kybertaistelu, jossa kumpikin osapuoli on kykenevä isoihin asioihin. Nyt luodaan ennakkotapaus. Jää nähtäväksi minkälainen.

***

Trump on muuten sikäläiselle tiedusteluväelle paha pala. Foreign Policyssä perusteltiin miksi hänelle ei ehkä tulisi antaa ehdokkaille tavallisesti annettavia tiedustelubriiffauksia. Entinen CIA:n johtaja puolestaan ottaa julkisesti kantaa, että hänestä Donald Trump ei ole pätevä eikä sopiva Yhdysvaltain presidentiksi. Miettikääpä minkälainen pitäisi tilanteen olla Suomessa presidentinvaalien toisella kierroksella, että joku entinen Supon päällikkö julkisesti murskaisi toisen ehdokkaan kaikin puolin kelvottomaksi.

***



Jos selailee pro-Venäjä-mielisten sivuja, on helposti huomattavissa, että Hillary Clintonista maalataan melkoista hirviötä. Trumpia ei oikein kehdata kehua, mutta Clintonin haukkuminen ajaa toki saman asian. Myös se on huomattu, että Trumpin valinta jäähdyttäisi haluja liittyä Natoon. Sen se toden totta tekisi. Tosin se valinta voisi hajottaa Natonkin. Ei siis mikään ihme, että Trump on sen väen suosikki.

***

Moskovasta kuului kutsu. Hieman on vieläkin epäselvää, että kelle ja missä asiassa, mutta kutsu kuului. Niinistön nimeä käytetään prosessin nimenä, liittyen siis hänen Putinille ehdottamaansa transponderien käyttöön Itämerellä. Virosta tuli napakka vastaus, Suomessa on otettu rauhallisemmin ehdotus vastaan.  Keskustan presidenttiehdokkaalla Matti Vanhasella oli myös heti mielessä tapa,  jolla tukea tätä aloitetta: hän haluaisi vähentää harjoittelua Naton kanssa. Eero Heinäluoma puolestaan kummeksui, miksi Moskovan kutsulle ei hurrattu.

Kirjoitin edellisen merkinnän tästä aiheesta ja siihen ei toistaiseksi ole juurikaan lisättävää.

***



Hyvin samanaikaisesti konsultaatiokutsun kanssa ilmoitti Venäjän keskuspankki julkaisevansa sarjan  juhlarahoja Puna-armeijan etenemisen ja sen natsien vallasta vapauttamien kaupunkien mukaisesti. Mukana ovat muun muassa Kiova, Bukarest, Tallinna, Belgrad, Varsova, Budapest, Bratislava, Wien, Berliini, Praha, Vilna ja Riika. Neuvostoliiton miehityksen tai muuten vallan alle joutuneissa pääkaupungeissa Puna-armeijan valtaus on varmasti jakava asia. Vaikka yksi hirmuvalta silloin karkotettiin, tuli tilalle toinen.

Erityisen karu kolikonjulkaisu on Varsovan kohdalla, sillä julkaisupäivä 1.8. on myös Varsovan kansannousun vuosipäivä. Kymmenet tuhannet puolalaiset nousivat kapinaan saksalaista miehittäjää vastaan, kun Puna-armeija oli riittävän lähellä. Stalinin käskystä Puna-armeija pysähtyi Veikselin taakse ja odotti ensin kapinan kukistamista ja sen jälkeen sitä, että saksalaiset hävittivät kaupungin maan tasalle. Ei minusta ihan juhlakolikon arvoinen tapahtumasarja. Puolassa homma jatkuu varmaankin isosti, kun maa alkaa suunnitelmiensa mukaan hävittää loppujakin neuvostomuistomerkkejä.

Puna-armeijan voittoa ja neuvostoliittolaisten järkyttäviä uhrauksia natsi-Saksan lyömisessä saa ja pitää juhlia, mutta tämä ei ole sitä. Tämä on silkkaa kuumottamista.

***


Alkuviikosta avasi oman bloginsa tutkija Saara Jantunen ja käsitteli ensimmäisessä merkinnässään  whataboutismia,  suomennettuna vaikkapa mutkuttelua. Siis että aina kun puhuu A:sta, vastataan siihen, mutta kun myös B.

Jantunen nosti kirjoituksessaan esiin erityisesti Erkki Tuomiojan ja Risto Volasen.
Tuomioja reagoi nopeasti omassa blogissaan  ja julkaisi tekstin myös FB-päivityksenä. Tuomioja hyvin vahvasanaisesti kiisti Jantusen näkemykset. Vastauksessa ei oikein ollut onnistuttu peittämään ärsyyntymistä ja olipa mukaan livahtanut henkilöön käyviä vähättelyjäkin Jantusen suhteen. Kasetin heikkoon kestoon viittaa myös se, että Tuomiojan Facebookista oli poistettu täysin asiallisia Tuomiojan kantaa haastavia kommentteja. Näin kävi ainakin James Mashirille ja Jessikka Arolle.

Verkkouutisissa oli aiheesta juttu, jossa tunnettu tutkija ja asiantuntija Keir Giles asettui Jantusen esittämän näkemyksen taakse. Merkittävintä jutussa oli kuitenkin Ulkoministeriön Vesa Häkkisen lausunto:

Ulkoministeriössä käytetään informaatiosodan asemesta käsitettä informaatiovaikuttaminen.
– Itse en rinnastaisi Venäjän harjoittamaa informaatiovaikuttamista normaaliin valtioiden väliseen vuoropuheluun, UM:n ajankohtaisviestinnän yksikön päällikkö Vesa Häkkinen sanoo.
– Suomeen ei ole havaittu kohdistuvan aggressiivista informaatiovaikuttamista muiden kuin Venäjän taholta. Puhutaan refleksiivisestä kontrollista, jonka tavoitteena on, että valtiojohto tekisi Suomen edun vastaisia ratkaisuja itse sitä tiedostamatta.
Häkkinen pitää myönteisenä ja tärkeänä, että valtioiden välillä käydään keskustelua, jossa kukin voi tuoda esille omia näkökohtiaan ja toiveitaan.

Jos Ulkoministeriössä puhutaan näin suoraan, täytyy tilanteen olla vakava. Seuraavan iskun Tuomiojalle tarjosi Alpo Rusi, joka kertoi Suomen aikoinaan olleen hanakka tarjoamaan neuvoja Natoon liittyen. Tuomiojan mielestä kun ei ollut oikein sopivaa, että nyt ”länsimailla ja Baltian mailla voi olla yhtä lailla pyrkimyksiä vaikuttaa mielipiteisiin Suomessa”.

Tuomiojan tueksi ilmestyi sitten Eero Heinäluoma, vaikka näitä kahta ei ihan sydänystäviksi voikaan luonnehtia. Heinäluoma toisti Tuomiojan esittämää ajatusrakennelmaa, että meihin kohdistetaan eri puolilta samanarvoista ja samantyyppistä vaikutustyötä. Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö sen sijaan otti toisenlaisen linjan ja totesi, että ”En tiedä, mikä arvostamiani SDP:n valtioviisaita (Eero) Heinäluomaa ja (Erkki) Tuomiojaa vaivaa, mutta aika pihalla saa olla, jos rinnastaa Venäjän Suomeen (ja laajemmin länteen) kohdistamia kybertiedustelun ja trollaamisen keinoja mihin tahansa muuhun maahan”.

Minua ihmetyttää tässä pienessä myrskyssa erityisesti se, että miten Tuomioja haparoi sekä sisällöllisissä että menettelytapakysymyksissä. Vähättely, asiallisten kommenttien poistaminen ja ylipäätään ajautuminen tällaiseen tilanteeseen ei ole sitä Erkki Tuomiojaa, johon minä olen tottunut. Kun on niin älykäs ja tietävä ja kun tietää sen itse niin hyvin, ei olisi varaa haparoida näin.

***


Yhden sortin informaatiovaikuttamista koettiin Donetskissa, kun Janus Putkosen ja Johan Bäckmanin isännöiminä siellä vieraili 15 suomalaista. Retki oli juridisesti vähintäänkin kyseenalainen.  Mukana oli monia pro-Putin-skenen vakiohahmoja ja he innokkaasti jakoivat kokemuksiaan sosiaalisessa mediassa. Vierailu on osa alueen mielikuvitustasavaltojen pyrkimystä saada tunnustusta itselleen. Nämä siellä vierailleet henkilöt antoivat tähän työhön käyttöön itsensä ja myös osaltaan Suomen.

***

Maanpuolustus.net-keskustelupalstalla nostettiin esiin LOVE FM-kanavalla kuullut Venäjän Uutiset. Parviäly selvitti nopeasti, että kyseessä oli varsin epämääräinen viritys. Kun pääpomo on Yhdysvalloista ja uutiset luetaan Donetskissa,  niin melkoinen soppa on kyseessä. Kun media alkoi kysellä asian perään, leimasi radion väki sen ahdisteluksi ja ilmoitti lopettavansa uutiset. Hämärähommat kun on tapana lopettaa kun ne huomataan. Paitsi nyt ei sitten loppujen lopuksi lopetettukaan.

Venäjän Uutiset ja LOVE FM on jonkin sortin yritys tuoda Venäjän propagandaa suomalaiseen mediakenttään. Mikä on kenenkin motivaatio tässä, on hyvin hankalaa sanoa. Ei näihin oman maan vastaisiin propagandahommiin kukaan sellainen päädy, joka ymmärtää mistä on kyse ja jolla on muitakin vaihtoehtoja.

***

Viikolla vuodettiin myös Suomen osallistumisesta sotapeliin, jossa ajatusharjoiteltiin sitä, mitä tapahtuisi, jos Venäjä hyökkäisi Baltiaan. Tällaisista harjoituksista ei ole tapana juurikaan paljoa kertoa. Nyt joku kertoi. Eikä voi tietää kuka ja miksi.

***

Ukrainassa taistelut ovat kiihtyneet maan itsenäistymisen 25-vuotisjuhlan alla. Ei voi tietää, onko kyseessä se jatkuva niivitys, jolla Ukrainaa yritetään pakottaa polvilleen vai alustus isommalle hyökkäykselle. Samaan aikaan kun kutsua Moskovaan tulkitaan lännessä toivorikkaasti Venäjän haluksi liennyttää, surmaavat Venäjän tykit yhä useampia ukrainalaisia sotilaita ja siviilejä päivittäin.

***

MV-lehden sivut käväisivät kiinni, kun palvelintilan tarjoaja pisti sopimuksen poikki. Muutamassa tunnissa vihan ja valheiden kylväminen kuitenkin jatkui uuden palveluntarjoajan avulla. Ilja Janitskin antoi verkossa suoran haastattelun äärioikeistolaisen skenen uudelle tähdelle, Tuonen Joutsenelle eli Tiina Wiikille.

Silmäilin haastattelua sieltä täältä, mutta Janitskinin tuskaisuus ja levottomuus tekivät seuraamisesta kovin raskasta. Eivätkä tolkuttomat puheetkaan siinä auttaneet: ”Trumpilla ei ole varaa valehdella, koska hän on iso nimi. Bisnekset häipyvät, jos hän jää kiinni valheesta.

Ymmärtääkseni haastattelussa ei myöskään saatu vastausta bloggari Saku Timosen esittämiin kysymyksiin: ”Onko Janitskin niin tyhmä, että tekee venäjämyönteistä propagandaa ilmaiseksi? Vastausta odotellessani kysyn MV:n isämaallisuutta uhkuvilta lukijoilta: Ymmärrättekö olevanne vain hyödyllisiä idiootteja?

Venäjän valtion Vesti-lehti jo ehti muuten uutisoida Suomen viranomaisten sulkeneen kaksi Venäjä-myönteistä mediaa.

***

Viikon huipennukseksi ilmestyi jakoon valtava määrä Donetskin mielikuvitustasavallan virkailijan Tatjana Jegorovan hakkeroituja sähköposteja. Sieltä löytyy myös suomalaisia koskevaa tietoa. Joukossa on paljonkin Janus Putkosen posteja. Näitä tiedostoja varmasti kaivellaan parhaillaan siellä ja täällä. Todennäköisesti näiden avulla on mahdollisuus rakentaa kuvaa siitä, kuinka nämä Venäjän hyökkäyksen peitteeksi rakennetut mielikuvitustasavallat toimivat.

Liekö sattumaa vai mitä, mutta Janus Putkosen FB-profiili on poissa näkyvistä. Myös Johan Bäckmanin kotisivut työnantajansa RISIn palvelimella ovat kiinni ja hän on avannut kertaalleen sulkemansa Blogspot-blogin. Siellä Venäjän presidentinhallinnon alaisella ja läheistä yhteistyötä ulkomaantiedustelu SVR:n kanssa tekevän RISIn palvelimella muuten ovat myös Novorossian ”suurlähetystön” sivut.
Lisäys 6.8.: Bäckmanin RISI-sivut ovat auki, mutta uudempaa sisältöä ei lainkaan juuri nyt ole näkyvissä. Kyse voi olla teknisestä asiasta tai jostain muusta.

***

Mitä tämä kaikki sitten merkitsee? Ainakin sitä, että paljon tapahtuu. Ja voi myös tapahtua vielä enemmän ja konkreettisempaa. Elämme ikävän mielenkiintoisia aikoja.

***

Tähän vielä lukusuosituksena pari tuoretta informaatiovaikuttamiseen liittyvää raporttia toimenpidesuosituksineen:

Edward Lucas ja Peter Pomerantsev / CEPA: Winning the Information War


Jake Janda / European Values Think Thank: 50 Measures to Oust Kremlin Hostile Disinformation Influence out of Europe


tiistai 2. elokuuta 2016

Kutsu Moskovaan

Kun Kremlistä kävi kutsu Moskovaan, alkoivat arvailut suhahdella pitkin turvallisuuspoliittista eetteriä. Mikään puolivillainen heitto kun ei ole kyseessä, jos Nato Suomella ja Ruotsilla vahvistettuna pyydetään Moskovaan konsultaatioihin, joiden tarkoituksena on edistää Itämeren alueen turvallisuutta.


Vastaanotto on ollut varovainen. Kukaan ei ole oikein uskaltanut vielä sanoa asiasta yhtään mitään, sillä nyt varmasti istutaan liian pitkiä rupeamia eri ulko- ja puolustusministeriöiden neukkareissa ympäri Eurooppa ja pohditaan mistä tässä voi olla kysymys. Suomessakin Puolustusministeriö tyytyi kuvailemaan aloitetta ”mielenkiintoiseksi”. Sitä se totisesti on, monellakin tavalla.


Venäjä on Krimin miehityksestä voimallisesti alkaneen Euroopan turvallisuuskriisin aikana säädellyt jännityksen intensiteettiä jatkuvasti. Jos tilanne on ollut liian pitkään liian jännitynyt, on se pyrkinyt helpottamaan tilannetta ja välttämään näin länsimaiden reaktiot. Lukuunottamatta traagista virhettä, jonka Venäjän joukot tekivät malesialaiskoneen alasampumisessa, on tämä rytmitys onnistunut. Kun ajattelee, että Putin on miehittänyt osan naapurimaata, jolle länsivallat (ja Venäjä) ovat antaneet turvatakuut rajoistaan Budapestin muistiossa ja käy sitä vastaan jatkuvasti sotaa. niin vähällä on Venäjä selvinnyt.


Lännellä ei ole ollut tähän asti eikä ole nytkään halua jättää väliin yhtään mahdollisuutta rauhan ja liennytyksen edistämiseksi. Minskin rauhanprosessi on sisältänyt paljon länsijohtajien juoksuttamista, jopa lievää nöyryyttämistä. Kun Minsk2 oli solmittu, hyökkäsi Venäjä suurin voimin Debaltseveen ja järjesti melkoisen verilöylyn. Näin se teki hyvin selväksi, kenen päätettävissä sota ja rauha on. Sodan jatkumisesta toki syytetään julkisesti kaikkia muita, erityisesti Ukrainaa.


Viime aikoina taistelut Ukrainassa ovat taas kiihtyneet ja se on saanut monet uumoilemaan hyökkäyksen olevan tulossa. Ukrainan sotilaita kuolee päivittäin ja kyseessä on paljolti nimenomaan raskaan kaluston käyttäminen eli Venäjän asevoimien yksikköjen toiminta. Yksi mahdollisuus on, että Venäjä käynnistää nämä neuvottelut, jotka sitten uhrataan länsimaiden reaktiolle hyökkäykselle Ukrainassa. Näin vältytään ainakin osalta lisäpakotteista.


Ukrainassa käytävän sodan kohdalla on kaikkein kirkuvinta se strateginen valehtelu, jota Venäjä käyttää tilanteessa. Se edelleen kieltää niin julkisesti kuin jukisuudelta piilossa osallisuutensa sotaan. Tämä valehtelu on tehnyt sen, että tällä hetkellä kukaan ei usko pelkkiä sanoja Venäjältä. Kun kutsu käy puhumaan ja sopimaan asioista, niin ensimmäinen reaktio monella viranhaltijalla ja poliitikolla varmasti oli, että ei tähän kutsuun tai siinä ilmoitettuihin asioihin voi luottaa.


Kun Suomellekin on muiden Itämeren maiden tapaan tarjolla kahdenvälisiä konsultaatioita, niin esiin nousee kysymys siitä, mitä Venäjän viranomaiset ja media tällaisista kahdenkeskisisä neuvotteluista kertovat. Sekä virallisella Venäjällä että varsinkin sen tiukassa otteessa olevalla medialla on ollut tapana puhua juuri mitä itselle on edullista, riippumatta siitä, onko se kuinka totta. Tai sitten ne pyytävät herra Johan Bäckmania tai joitain hänen apureistaan sanomaan halutut valheet puolestaan. Kahdenkeskisyys antaa Venäjälle mahdollisuuden iskeä kiilaa EU-maiden väliin ja luoda epäluuloa. Tottakai on mahdollista, että tällä kertaa he eivät näin toimisi, mutta aiempien tapahtumien valossa riski on suuri.


Kysymyksessä voi olla myös syksyllä pidettäviä duuman vaaleja varten järjestettävä näytös. Ehkä kansan on arvioitu olevan jo liian huolissaan vastakkainasettelusta lännen kanssa ja ennen kaikkea sen taloudellisista seurauksista. Vaikka Putinin hallinto onkin autoritäärinen ja epädemokraattinen, pitää se tarkkaan silmällä kansan mielialoja. Tämä skenaario sisältää sen, että Venäjä esittää viattomalta tuntuvan esityksen, jonka se tietää tyrmättävän. Sen jälkeen on taas ihan kokonaan lännen vika, että tilanne ei lienny. Samaa viestiä sitten toistavat lännessä toimivat Venäjän puhetorvet.


Voi olla, että kaikki nämä mahdollisuudet ovat pöydällä ja toiminta etenee sen mukaan, mikä vaikuttaa järkevältä Venäjän päämäärien kannalta. Se on tähänkin asti hyödyntänyt joustavasti ja ketterästi tilaisuuksia ja tekee sitä varmaankin tässäkin yhteydessä. Tässä ei ihan heti tule mieleen skenaariota, jossa Venäjä ei voisi hyödyntää lopputulosta. Ja vaikka lopputulos olisikin Venäjälle jollakin tavalla nolo, niin eihän siitä tarvitse kertoa. Voi esittää kilpailevan tulkinnan tapahtuneesta. Tai vaikka monta, kuten on tehty malesialaiskoneen alasampumisesta.


Kaikkein optimistisin on se arvio, että Putin katsoo nyt saavuttaneensa sen, mitä on aggressiivisuudella saavutettavissa ja aloittaa tilanteen vähittäisen purkamisen. Se ei tapahdu äkkiä eikä ilman myönnytyksiä kummaltakin puolelta. Parhaimmillaan nämä Moskovan konsultaatiot voivat olla Euroopan turvallisuuskriisin Venäjän osan lopun alku. Näin ei todennäköisesti ole, mutta ei meillä ole varaa sitä olla katsomattakaan. Eli kohti Moskovaa, silmät ja mieli kumpikin avoinna.