Ääneen ajattelua ja keskustelua suopeassa hengessä ilman pyrkimystä yksimielisyyteen.
tiistai 31. joulukuuta 2013
Ajatuksentynkiä uudeksi vuodeksi
Vaikka turvallisuuspolitiikassa pitää pyrkiä ajatuksen kirkkauteen realismin jykevissä puitteissa, on hyvä aina välillä vedellä epämääräisempiä vetoja tulevaisuuteen. Selkeyden ja rationaalisuuden tavoittelu kun voi johtaa myös kapeakatseisuuteen ja mahdollisuuksien ohittamiseen.
Siksi halua tähän vuodenvaihteeseen laittaa esiin muutaman ajatuksen, jotka ovat viitteellisiä ja keskeneräisiä. Eikä niissä välttämättä ole tolkkua lainkaan. Mutta laitanpa kuitenkin ja toivotan niiden myötä kaikille turvallisuuspolitiikkatyypeille hienoa vuotta 2014.
Maailma muuttuu, vaikka meillä olisi niin hyvä olla juuri tässä ja nyt.
Arvojen maailmassa länsi ja itä ovat vaihtamassa paikkaa. Arvokonservatiivit siirtyvät idän leiriin ja arvoliberaalit lännen.
Yhä hienompi yhteiskuntamme tarvitsee yhä enemmän ja kipeämmin rahaa. Siksi taloudellinen menestys on nyt käytännössä ainoa poliittisen menestyksen mittari. Clausewitziläisittäin ajateltuna melko pelottavaa.
Emme näköjään pysty käsittelemään ilmastonmuutosta, joten joudumme, tai ainakin meidän lapsemme joutuvat, käsittelemään sen seurauksia senkin edestä.
Jos meillä on väärä käsitys itsestämme, on meillä väärä käsitys paikastamme maailmassa.
perjantai 27. joulukuuta 2013
Turpo-vuosi 2013
Sisällys
Johdanto
1. Kotimaa
- Politiikka
- Asevelvollisuus
- Puolustusvoimat
- Kultaranta
- Arktis
- Kyber
- Tiedustelu
2. Turpo-termejä vuodelta 2013
- Kaksi todellisuutta
- Aidalla istuminen
- Keskinäisriippuvuus
- Resilienssi, joustokestävyys
3. Toimintaympäristö
- EU
- Ruotsi
- Venäjä
- Saksa
- USA
- Ranska
- Iso-Britannia
- Puola
- Baltian maat
4. Turpo-blogeja
5. Vuonna 2014
Johdanto
Tässä hieman katsausta menneeseen vuoteen turvallisuuspolitiikan näkökulmasta. Käytin asioiden valinnassa aina luotettavaa "mitä mieleen nousee" -menetelmää. Luotan siis siihen, että tärkeät asiat kyllä muistaa ja tuttuun tapaani vetelen diletanttina vähän mutkia suoraksi.
Yleisen elämänkokemuksen mukaanhan kaikia tärkeitä asioita ei tosiaankaan muista, mutta sitä varten tuossa perässä on kommentointimahdollisuus. Oikokaa, täydentäkää ja niin edelleen. Kiitos kaikille asianosaisille kuluneesta vuodesta ja ensi vuonna uskon puitavaa riittävän vielä enemmän.
1. Kotimaa
Politiikka
Poliitikot ja puolueet pitivät totuttuun tapaan suunsa pääasiassa kiinni turvallisuuspoliittisista asioista. Ymmärrettävää sinällään, sillä varsinkaan uusien ajatuksien esittämisellä ei uutta kannatusta saa, mutta vanhat äänestäjät hylkäävät helposti. Mutta silti toivoisin enemmän ryhtiä kansanedustajilta.
Ulkoasiainvaliokunnan mietintö turvallisuuspoliittisesta selonteosta todistaa, että näkemystä ja ymmärrystä asioihin kyllä on, kunhan sitä vain saa käyttää suljettujen ovien takana. Populistisemmista piirteistään tunnettu Timo Soini luotsasi valiokuntansa yksimielisyyteen vaikeiden asioiden äärellä. Ylipäätään hän on puheenjohtajuudellaan todistanut kykenevänsä taitavasti toimimaan myös perinteisemmän politiikanteon keinoilla. Ulkoministeri Soini on yksi varteenotettava vaihtoehto vuoden 2015 ek-vaalien jälkeen.
Pitkin vuotta ovat eri tahot nostaneet esiin Puolustusvoimien rahoitustilannetta. Punaista linjaa on vedetty ahkerasti vuoteen 2015. Sitä ovat tehneet puolustusministeri, PV:n komentaja ja reserviläisjärjestöt puuhamiehineen.
Syksyllä puolustusministeri
Työryhmää vetää vanha kettu Ilkka Kanerva, joka tietystä huithapeliudestaan huolimatta on raskaan sarjan osaaja sekä politiikanteossa että ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Työryhmän tehtävänä lienee löytää perinteinen konsensus, sillä kukaan ei oikeasti näytä tahtovan puolustuspolitiikasta vaaliteemaa 2015 eduskuntavaaleihin. Keskusta tosin on Sipilän suulla kertonut turvallisuus- ja puolustuspolitiikan olevan yksi kuudesta Keskustan eduskuntavaaleja varten valmistelussa olevasta pääteemasta. Mutta voi hyvinkin olla, että turvallisuus- ja puolustuspoliittisen konsensuksen aika on ohi.
Mutta yhtä, sitä kaikkein tärkeintä, kuitenkin politiikanteon puolelta puuttuu. Toivon hartaasti, että jossain suljettujen ovien takana käydään kylmäpäistä ja avaramielistä keskustelua siitä, mihin asentoon Suomen turvallisuuspolitiikka pyritään saamaan. Kaikkien kestävyysvajeiden ja muiden keskellä olisi tähänkin oltava aikaa. Jos vaikka ensi vuonna jotain kuuluisi.
Asevelvollisuus
Yleinen asevelvollisuus nousi puheenaiheeksi syksyllä, kun taitavasti valmisteltu Ohi on -kansalaisaloite asevelvollisuuden lakkauttamiseksi tuli julkisuuteen syyskuun alussa. Nykyinen malli nauttii erittäin vankkaa luottamusta, sillä miesten yleiseen asevelvollisuuteen perustuvaa mallia tukee reilu kaksi kolmasosaa, 68% kansasta. Vaikka aloite ei tuntunut jättävän naarmuakaan tähän luottamuksen muuriin, nosti se esiin erittäin olennaisia kysymyksiä.
Itse uskon nykyisen mallin kannatuksen olevan merkittävältä osin nimenomaan tapakulttuuria, jossa asevelvollisuuden suorittaminen Puolustusvoimissa katsotaan miehistymisen rituaaliksi ja kunnioituksen osoitukseksi menneiden polvien uhrauksille. Kuitenkin asevelvollisuus on ennen kaikkea väline luoda turvallisuutta. Tätä välinearvoa kampanja pyrkikin tuomaan esiin, mutta törmäten konservatiiviseen asenneilmastoon. Toki asepalveluksella voi olla muitakin merkityksiä, kuten syrjäytymisen ehkäisy ja fyysisen terveyden vaaliminen, mutta ne ovat kuitenkin kaikessa tärkeydessäänkin toisarvoisia asioita tässä yhteydessä.
Toinen hankaluus asevelvollisuuskeskustelussa on se, että meidän turvalllisuuspoliittinen perusasetelmamme on nyt epäselvä. Ilman selvää ison suunnan ottamista, ovat yksittäiset turvallisuuspolitiikan osat ilmassa leijuvia kappaleita. Kun suunta on löydetty ja lukittu, voidaan vasta arvioida kunnolla, miten turvallisuutta taataan toimivasti ja tehokkaasti. Silloin voisi olla tilaa myös oman suosikkini, sukupuolineutraalin kansalaispalveluksen miettimiselle. Sen avulla olisi mahdollista rakentaa suomalaisesta yhteiskunnasta modernista monimutkaisuudestaan huolimatta kriisinsietokyvyltään erinomainen.
Puolueet ovat tässäkin asiassa, kuten muissakin turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä, olleet kovin hiljaisia. Eri puolueilla on hyvinkin persoonallisia asevelvollisuuslinjauksia ohjelmissaan, mutta hiljaisuus on silti melko rikkumaton. Raivokkaan kansalaispalautteen pelossa ääneen lausutaan lähinnä liturgisesti perinteistä näkemystä latelevia puheenvuoroja. Jotka nekin ovat siinä mielessä älyttömiä, että eduskunta ei ole taannut sen liturgian mukaiselle sotilaalliseen liittoutumattomuuteen ja yleiseen asevelvollisuuteen perustuvalle koko maan puolustamiselle riittäviä määrärahoja vuodesta 2015 lähtien.
Yhden ulottuvuuden asevelvollisuuskeskusteluun ovat myös tuoneet Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä ilmestyneet Tommi Hermusen kolumnit varusmieselämästä. Sinällään kolumneissa ei mitään uutta ja järisyttävää ole, mutta tarkkanäköisesti analysoitua sotaväen elämää. Mutta niiden ilmestyminen maan ykköslehdessä ja vieläpä itse varusmiespalveluksen aikana tekevät niistä poikkeuksellisia. Avoimuus ilman hierarkian hiljentävää vaikutusta etenee ja siinä on opettelemista kaikilla organisaatioilla.
Puolustusvoimat
Puolustusvoimien uudistus valmistui tänä vuonna, näkyvimpänä merkkinään lakkautettavat varuskunnat. Maavoimien uudistettu taistelutapakin julkistettiin. Se perustuu asymmetriaan ja korkeaan teknologiaan sekä ennen kaikkea motivoituneisiin ja osaaviin sotilaisiin. Tuo taistelutapa nimittäin vaatii osaamista ja motivaatiota melko tavalla. Mahdollisen hyökkäyksen hintaa hilataan mahdollisimman ylös mahdollisimman alas hilatulla puolustusbudjetilla.
Kansainvälinen yhteistyö on ollut vilkasta. NATOn NRF-joukkojen kakkosketjuun kuului Suomesta 2013 erikoisjoukko-osasto, joka sai kuuluisuutta käsistä lähteneestä harjoituksestaan. Marraskuussa kyseinen yksikkö osallistui Puolassa järjestettyyn COBRA-13 -erikoisjoukkoharjoitukseen.
Puolustusvoimat sai myös nauttia runsaasti kansainvälisistä vieraista Suomessa. Syksyllä oli jossain vaiheessa tilanne, että päällä oli laivastovierailu Helsingissä, Ilmavoimien yksikön NRF-auditointi Kuopiossa ja pohjoisessa monikansalliset ilmasotaharjoitukset. Suomesta osallistui Steadfast Jazz -harjoitukseen pieni ryhmä esikuntaupseereita ja Zapad 2013 -harjoitukseen kutsuimme itse edustajamme paikalle Wienin sopimuksen ETYJ:n Wienin asiakirjan mukaisen tarkastuksen avulla.
Loppuvuonna PV kohtasi muutamia muitakin ikäviä tapauksia. Valtiontalouden tarkastusvirasto arvioi kovasanaisesti sotilaallisen kriisinhallinnan tuloksia, mutta poliitikkojen puolelta PV sai vankkumatonta tukea. Aamulehti oli myös keksinyt laskea yhteen PV:n alkoholitarjoiluihin käyttämän rahan ja sai siitä uutisen. Sinällään tällaiset jutut eivät kummoisia itsessään ole, mutta ne vain kertovat läpinäkyvyyden muuttavan maantapaa kaikkialla yhteiskunnassa. Avoimuus on hankalaa, mutta niin vaan siihen pitää opetella.
Kultaranta
Viime talvena presidentti Niinistö ilmoitti järjestävänsä vapaamuotoisen fundeeraustilaisuuden ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Ja sen hän toden totta tekikin, tapahtuma kulki Kultaranta-keskustelut -nimen alla.
Suorat lähetykset alusta ja lopusta antoivat mahdollisuuden päästä mukaan ja aistia tiedotteita tarkemmin missä mennään. Keskustelu näytti olevan juuri sitä, mitä presidentti avajaispuheessaan edellytti: avointa ja suorasanaista. Tämä koski myös Puolustusvoimain väkeä, kun Niinistö ylipäällikkönä ilmoitti sen olevan käsky.
Kultaranta-keskusteluista luvattiin raporttia, olihan suurin osa keskusteluista Chatham house -säännöllä. Raporttia ei kuitenkaan ole näkynyt, mikä lie syynä.
Oli miten oli, oli Kultaranta minun mielestäni hieno ja ennen kaikkea tarpeellinen teko Niinistöltä. Näin hän tekee omaa osuuttaan purkaessaan Kekkosen ajan käytäntöjä vielä viimeisistä nurkista. Toivottavasti ensi kesänäkin tapahtuu ja ehkä vielä hieman avoimemmin kuin ensimmäisellä kerralla.
Arktis
Arktis on nyt siinä vaiheessa hypeä, että siitä puhutaan kädet heiluen isoilla sanoilla, mutta hyvin vähän on vielä tapahtunut. Kun hype taittuu, alkaa pikkuhiljaa tapahtuakin. Arktinen strategiahan meillä jo on.
Turvallisuus- ja puolustuspoliittisesti arktiksen painoarvosta kertonee jotain se, että PV:n komentaja Puheloinen käytti käytännössä koko puheensa asian käsittelyyn avatessaan edellistä (207.) maanpuolustuskurssia. Hän viittaa puheessaan jonkinlaiseen epäviralliseen konsensukseen arktisten maiden asevoimien komentajien välillä, että arktista aluetta ei haluttaisi militarisoida. Mutta ainakin Venäjä haluaa.
Joka tapauksessa arktinen alue ja sen tapahtumat ovat nyt yhtä kiinteä osa toimintaympäristöämme kuin Itämeren alue. Siinä onkin ajatuksissa kääntämistä.
Kyber
Alkuvuodesta ilmestynyt Valtioneuvoston Kyberturvallisuustrategia asetti kovat tavoitteet Suomen valtiolle kyberturvallisuudessa. Strategian suureelliset tavoitteet olivat hieman hassunoloisia jo siksikin, kun rahaa niiden toteuttamiseen ei juuri roposia enempää annettu. Edward Snowdenin paljastukset piirsivät kuvan jättimäisestä ja kaikkialle yltävästä vakoilujärjestelmästä, jolta on lähes mahdotonta pysyä suojassa. Viimisenä niittinä tuli vielä syksyllä julkisuuteen Ulkoministeriöön ilmeisesti vuosia kohdistunut verkkovakoilu, niin eihän tilanne kovin hyvältä näyttänyt.
Mutta nyt on ainakin kaikille selvää, että kyber on erinomaisen tärkeä asia ja vaatii resursseja. Lakeja ollaan uudistamassa ja maaliskuussa on luvassa Kyberturvallisuustrategian toimeenpano-ohjelma. Tätä työtä vetää kansallinen turvallisuuskomitea, pääsihteerinään tehtävään Harvardista siirtynyt, siellä arktista aluetta turvallisuusnäkökulmasta tutkinut eversti Vesa Virtanen.
Väsymätön kyberturvallisuuden ja sen eri mahdollisuuksien puolestapuhuja on ollut Jarno Limnéll (taustajoukkoineen), joka nykyään yritysmaailmassa vaikuttavana sotilastaustaisena tohtorismiehenä ymmärtää miten asioista puhutaan ja miten niitä edistetään. Hänen tasoisiaan asiantuntijoita on varmasti muitakin, mutta kansakunta tarvitsee aina silloin tällöin unilukkareita ja sitä työtä Limnéll on kiitettävästi jaksanut tehdä. Toinen alan ansiokas kansanvalistaja on Jyrki J. Kasvi, joka puolestaan tavoittaa nörtimpää ja vaihtoehtoisempaa väkeä.
Tiedustelu
Ulkoministeriön verkkovakoilutapaus vahvisti vaatimuksia organisoida suomalainen tiedustelu uudestaan. SUPO hoitaa poliisiviranomaisena omaa hommaansa ja PV omia kuvioitaan. Varsinaista tiedustelupalvelua Suomella ei siis ole ja sen tarvetta on perusteltu monella suulla. Mutta ainakin yhtä monella on siihen suhtauduttu skeptisesti. Montaa muutakin asiaa jähmeyttävä laaja hallituspohja tuskin antaa tälle asialle mahdollisuuksia edetä, koska hallituksen sisältä löytyy niin erilaisia näkemyksiä. Maailman muutos vain on tehnyt sen, että tiedusteluun liittyvää lainsäädäntöä olisi uudistettava ja laajennettava.
Olivat organisatoriset ja juridiset puitteet mitkä tahansa, on minusta olennaista pystyä kokoamaan tiedon kokoamista ja ennen kaikkea sen analysointia varten toimiva elin. Tietoa digitaalisessa, keskinäsiriippuvaisessa maailmassa kyllä on tarjolla, mutta sen yhdistely, analysointi ja tarjoaminen päätöksenteon pohjaksi on se suurin haaste.
2. Turpo-termejä vuodelta 2013
Kaksi todellisuutta
Uuden ja vanhan maailman kaksi todellisuutta on ulkoministeri Erkki Tuomiojan viljelemä ilmaisu. Hän tarkoittaa sillä, että ulko- ja turvallisuupolitiikassa vaikuttavat yhtäaikaa sekä vanhan maailman voimapolitiikka että uuden maailman keskinäisriippuvuus. Ensimmäisessä etuja haetaan muiden kustannuksella ja vaikka väkisin, jälkimmäisessä yhdessä tekemällä kaikki saavat enemmän.
Aidalla istuminen
Presidentti Sauli Niinistön puheessaan suurlähettiläskokouksessa Finlandia-talolla 27.8.2013 lanseeraama termi.
"Nykyistä Nato-linjaamme – johon kuuluu tiivis Nato-yhteistyö ja myös mahdollisuus hakea jäsenyyttä – kohtaan tunnetaan usein kahtalaista tyytymättömyyttä. Se nähdään aidalla istumisena. Toisten mielestä aidan yli pitäisi jo nopeasti siirtyä. Toisten mielestä sille ei olisi pitänyt edes nousta – tai ainakin se oli turhaa. Minusta taas aidan päällä on aika hyvä olla. Nykyinen asemamme palvelee etujamme tässä ajassa hyvin, kun niitä kokonaisvaltaisesti punnitsee. Meillä on toimintavapautta, valinnanmahdollisuuksia sekä tilaa nähdä ja toimia eri suuntiin. Ei ole automatiikkaa mihinkään suuntaan."
Kukaan ei ole oikein osannut kertoa mitä aidan toisella puolella on, kun toisella puolen on NATO. Jos sanotaan, että siellä on paluu entiseen, niin se ei ole mahdollista, koska maailma on muuttunut. Jos suurina vaihtoehtoina on NATO-jäsenyys, joka pystytään määrittelemään tarkahkosti ja epämääräinen "katsotaan, katsotaan" -vaihtoehto, niin ei hyvältä näytä. Paitsi NATO-jäsenyyden kannattajille, joiden vaihtoehto muuttuu näin pikkuhiljaa ainoaksi.
Keskinäisriippuvuus
Keskinäisriippuvuuden termi tuli laajempaan tietoisuuteen loppuvuonna 2012 ilmestyneestä hallituksen turvallisuuspoliittisesta selonteosta ja varsinkin sitä koskevasta eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan mietinnöstä keväällä 2013. Kylmän sodan aikana Suomi puhui puolueettomuudestaan niin hartaasti, että se muodostui merkittäväksi osaksi kansallista omakuvaamme. Siksi avoin keskinäisriippuvuudesta puhuminen on monesta tuntunut niin suurelta muutokselta.
Asiantuntijoiden silmissä muutos on ollut selvä jo ties kuinka pitkään, mutta ns. yleisen mielipiteen näkemys laahaa suurelta osin perässä vuosikymmeniä. Tämä sama käsitysero koskee melko tavalla kaikkia turvallisuuspolitiikan osa-alueita ja ainoa tapa päästä eteenpäin on pyrkiä käymään laaja ja sivistynyttä kansalaiskeskustelua näistä asioista. EU-kansanäänestystä edeltävään tapaan voisi varata valtion varoja keskustelun käymiseen eri näkökulmista.
Resilienssi / joustokestävyys
Vuoden 2013 pinnalle nousseita termejä on resilienssi. Itse käsitän sen hyvin suoraviivaisesti yhteiskuunan kyvyksi kestää hankaluuksia, mutta asia ei tosiaan ihan niin yksioikoinen ole, kuten Tapio Juntunen ansiokkaasti asiaa aukoo.
Resilienssin suomennoksena esitetty joustokestävyys-sana itsessään on nostettu esiin SITRAn Uusi turvallisuus -ohjelmassa. Ohjelman etusivulla on tarkkanäköinen määritelmä "Monimutkaisessa ja muuttuvassa maailmassa muutoskyky luo turvallisuutta, ei muuttumattomuus." Määritelmän tarkkanäköisyys vain korostuu, kun sitä vertaa muuten niin perinjuurin muuttumattomuutta korostavaan turvallisuuspolitiikkaan.
3. Toimintaympäristö
Euroopan unioni
Euroopan unioni on pikkuhiljaa selviämässä eurokriisin pahimmasta vaiheesta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että muutkin asiat kuin raha mahtuvat poliittisen päätöksenteon piiriin. Joulukuun huippukokouksessa käsiteltiin yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ja tulokset olivat laihahkoja. Ilmailupainotteiset tulokset sisälsivät mm. yhteisen lennokkiohjelman (drone) käynnistämisen ja ilmatankkauskapasiteetin hankkimista.
Tokihan tässä on vasta neljä vuotta kunnolla YTPP:aa harjoiteltu, joten pienillä askeleilla mennään. Suuremmat ja nopeammat muutokset näin perustavanlaatuisissa asioissa johtuisivat jostain pakottavasta tilanteesta eli suuren kokoluokan turvallisuuskriisistä. Normaalioloissa mennään pienillä muutoksilla ja pitkillä prosesseilla. Ensi kesän eurovaaleissa turvallisuuspolitiikalla tuskin on merkitystä vaalimenestykseen. Joka tapauksessa vaalit ovat tärkeät unionin tulevaisuuden kannalta. Suomelle heikko unioni on turvallisuuspoliittisesti huono asia, sillä tällä hetkellä se on meidän ensisijainen ankkurimme lännessä. Ilman sitä, tai muuta ankkuria länteen, imeydymme nopeastikin Venäjän valtapiiriin ihan jo taloudellisistakin syistä.
Seuraavan komission "ulkoministeri", Caroline Ashtonin seuraaja, saa jo jonkinlaisia mahdollisuuksiakin saada asioita aikaiseksikin. Mahdollisuuksia avaa jo sekin, että Euroopan maaperällä lisääntyviä lajeja näyttävät olevan Venäjän aggressiivisuus ja USAn passiviisuus. Ensin mainitulla on rahaa ja tavoitteita, jälkimmäisellä ei ainakaan Euroopan suunnassa. Kuvaavaa on, että vuonna 2013 poistui Euroopan maaperältä viimeinenkin yhdysvaltalainen hyökkäysvaunu. Ne saapuivat Sisiliaan 70 vuotta sitten ja olivat mukana vapauttamassa mannerta natsien vallasta.
Puolustuspoliittisesti melko kyvytön unioni on on saanut olla sellainen, koska NATOn on katsottu hoitavan tilanteen. Käytännössä se on tarkoittanut Yhdysvaltojen asemahdin suojassa olemista, mutta nyt se mahti on kiinnosutneempi Aasian suunnasta. Siksikin nyt on kehittymässä myös muunlaisia järjestelyjä, kun eri mailla on erilaisia tarpeita ja yhteisiä linjauksia ei ole mahdollista saada aikaiseksi. Pohjoismainen puolustusyhteistyö NORDEFCO ja Visegrad-maiden tiivistyvä yhteistyö ovat esimerkkejä alueellisista järjestelyistä, joilla pyritään lisäämään turvallisuutta ja, kuten näinä aikoina aina ja kaikkialla on tapana, säästämään rahaa. Joka tapauksessa yhteistä puolustuspolitiikkaa haettaessa tilanteeseen vaikuttaa väistämättä se, että 95% EU:n asukkaista asuu NATO-maissa. Se on ja näillä näkymin myös pysyy heidän ensisijaisena turvallisuusjärjestelynään.
Ruotsi
Ruotsissa vuosi 2013 on ollut suuren turvallisuus- ja puolustuspoliittisen keskustelun aikaa. Alkuräjähdys tapahtui, kun Ruotsin puolustusvoimien komentaja Sverker Göranson arvioi viime vuoden joulukuussa, ettei Ruotsi kestäisi täysimittaista sotilaallista hyökkäystä viikkoakaan. Melko tavalla täsmälleen vuoden kuluttua tästä lausunnosta esitti huolensa Ruotsin turvallisuuspoliittisesta asemasta Suomen tasavallan presidentti. Niinistön lausunto oli toki hyvin mieto sanavalinnoiltaan, mutta silti melkoisen järisyttävä. Paljon suorasanaisempi oli Ulkopoliittisen instituutin Charly Salonius-Pasternakin kommenttipaperi, jossa arvioitiin Ruotsin muuttuneen turvallisuuden ja vakauden tuottajasta sen kuluttajaksi. Myös Ruotsin valtion tarkastusviraston lausunto joulun alla kertoi karusti, että Ruotsin PV ei itse asiassa pysty täyttämään sille laissa määriteltyjä tehtäviä.
Kaiken tämän keskustelun ytimessä on Ruotsin puolustusvoimien uudistus, jonka monet arvioivat epäonnistuneen pahasti. Myös Gotlannin asema uutena Ahvenanmaana eli Itämeren strategisena lukkona on muuttanut Ruotsin asemaa. Venäjä on lisännyt painetta kohdistamalla ilmavoimien hyökkäysharjoituslentoja Ruotsia kohden. Näistä lennoista suurin kohu nousi pääsiäisenä, kun Ruotsin ilmavoimat olivat juhlapyhien takia kykenemättömiä nousemaan ilmaan, vaikka maata lähestyi useamman koneen hyökkäysmuodostelma. Tähän Ryska påskeniksi jälkeenpäin nimitettyyn näytelmään osallistuivat siinä kohdassa Baltian maiden ilmavalvonnasta huolehtivat NATOon koneet.
Ruotsin puolustusministeriön alainen siviililaitos FRA huolehtii maan signaalitiedustelusta. Ruotsin lait ovat varsin väljät ja sen kautta kulkee isosti internet-liikennettä. Tänä vuonna paljastui myös FRAn erittäin läheinen yhteistyö yhdysvaltalaisten tiedustelulaitosten kanssa. Näyttääkin siltä, että Ruotsi on jatkanut kylmän sodan aikaista turvallisuuspoliittista salakihlaustaan NATOn kanssa. Ja perinteitä oman aseman turvaamisessa tiedustelutiedon avulla Ruotsilla on jo toisen maailmansodan ajoilta.
Ruotsissa aktiivinen osa keskustelua ovat olleet turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan keskittyneet blogit. Pohjoismaisessa turpo-skenessä kävi joulun alla kohahdus, kun rauhanjärjestö Ofog katsoi asiakseen paljastaa Wisemans Wisdom -blogia nimimerkillä pitävän Wisemanin henkilöllisyyden. Wiseman itse kommentoi paljastusta sanomalla, että nyt hänen esittämänsä näkemykset luultavasti maltillistuvat sen takia, että hänen ammatillinen asemansa ja yksityishenkilönä pitämänsä blogi ovat vaarassa sekoittua. Ruotsin PV otti välittömästi kantaa henkilökuntansa sananvapauden puiolesta.
Nämä eivät ole yksinkertaisia kysymyksiä, mutta silti olen taipuvainen suomaan nimimerkin suojan sitä haluaville ja joskus jopa tarvitseville. Tottakai nimettömyyttä on mahdollista käyttää väärin, mutta mitäpä oikeutta ei olisi. Joka tapauksessa toivon, että meilläkin blogit nousevat olennaiseksi osaksi turpo-keskustelua. Jos ei muuta, niin sen takia, että media ja poliitikot käyvät ainakin toistaiseksi keskustelua vähänlaisesti.
Venäjä
Venäjä on Putinin johdolla määrätietoisesti jatkanut suurvalta-asemansa jälleenrakentamista, myös sotilaallisesti. Syyrian sisällissota avasi Putinille tilaisuuden astua taas maailmanpolitiikan näyttämölle isoelkeisesti ja hän käytti tilaisuuden mestarillisesti hyväkseen. Snowdenilla hän on hieronut huolella Obaman kasvoja ja luulen, että Valkoisessa talossa ei Putinista juuri pidetä. Nämä kummatkin tilanteet ovat tietysti vielä maailmanpolitiikan normaalia tekopyhyyttä juustoisampia tapauksia. Putin tukee järkähtämättä omia kansalaisiaan surutta teurastavaa diktaattoria Syyriassa ja harjoittaa itse ihan varmasti kaikin käytettävissä olevin keinoin rajoittamatonta tiedustelua joka suuntaan.
Taistelu Ukrainasta on ollut käynnissä jo pitkään ja se huipentui loppuvuodesta Ukrainan hylättyä Euroopan unionin tarjoamat mahdollisuudet. Ukrainan nykyinen hallinto on nyt suuntautunut Venäjään ja Venäjä puolestaan tukee nyt avokätisesti Ukrainan taloutta. Liittosuhde itään ei myöskään häiritse vallanpitäjien korruptiota tai oikeuslaitoksen väärinkäyttöä, kuten EU:n lähentymissopimus olisi tehnyt. Länsimaisia poliitikkoja John McCainista ja Kanadan ulkoministeristä John Bairdista lähtien on käynyt Kievissä Euromaidan-mielenosoitusten tukena, mutta Janykovitshin asema näyttää vankalta.
Venäjä näyttää siis vievän tämän erän. Siitä on tosin myös ilmaistu tyytyväisyyttä, silla Ukraina on valtavan iso maa ja sen pinnalla pitäminenkin, saati modernisointi, on taloudellisesti megaluokan urakka. Tai EU:han katsoo, että tässä ei mitään vastaanasettelua ole, mutta Venäjä tulkitsee tilanteen täysin toisin. Se katsoo lännen työntyvän näin yhä uhkaavammin itään. Euraasian unioni on vastaveto EU:lle ja miksei Kiinallekin. Saa nähdä saako Kreml siitä kehitettyä vakavasti otettavan välineen valtapiiriinsä kuuluvien lähialueidensa valtapolitiikkaan.
Se ketkä kuuluvat mihinkin etupiiriin, on (tarkoituksellisen) epäselvää, mutta ei Suomi näiden laskelmien ulkopuolella missään nimessä ole. YLEn Jarmo Mäkelä tekee erinomaista työtä välittäessään kielimuurin takaa tietoa niistä uutisista, joita Suomesta kerrotaan Venäjällä. Kun noihin uutisiin ynnätään sotilaalliset panostukset, erilaiset uhittelut ja suoranaiset rajaloukkaukset, niin on helppo päätellä, että Venäjältä tulee eri keinoin vahvasti viestiä Suomeen päin. Dosentti Bäckmanin hyödyttömyys Suomessa on havaittu ja nyt häntä käytetään lähinnä Venäjän sisällä mustamaalaamaan Suomea. Kylmän sodan taktiikat ovat käytössä taas.
Toki vuoden 2013 aikana moni asia armahduksineen ja muineen on Venäjän toiminnassa tähdännyt nimenomaan Sotsin olympiakisojen onnistumiseen. Nähtäväksi jää tuoko vuosi 2014 muutenkin ärhäköityneen suurvallan arsenaaliin vielä uusia keinoja tai ainakin vanhojen terävöittämistä.
Saksa
Angela Merkel jatkaa liittokanslerina ja samalla jatkunee myös Saksan matala profiili. Toisen maailmansodan syyllisyyden myötä Saksa suljettiin ulos turvallisuuspoliittisista velvoitteista ja nyt se tuntuu pysyttelevän sivussa vapaaehtoisesti. Saksojen yhdistämisen, Ranskan ystävyyden ja Varsovan liiton uhan poistumisen myötä Saksalla ei tunnu olevan kummoisia ambitioita, kunhan kauppa käy.
USA
Yhdysvalloissa painopiste on siirretty nyt Aasiaan. Samaan aikaan maa on irtautunut ainakin melkein kokonaan Irakin ja Afganistanin sodista. Valtiontalous on kuralla ja leikkaukset koskevat nyt jopa puolustusmenoja. Euroopasta on vedetty pois kaikki irti lähtevä ja voimavarat suunnataan Kiinaa vastaan. Kiinan uhittelu ilmapuolustusalueella ja vahvat panostukset armeijan modernisointiin haastavat USAta ja sen lukuisia liittolaisia alueella. Yhdysvaltain asevoimat ovat ottaneet käyttöön uuden air-sea-taktiikan, jonka tavoitteena on karkeasti ottaen estää sodan alkaeassa kiinalaisia miehittämästä USAn liittolaisten alueita.
Euroopan suhteen USA on tosiaan entistä välinpitämättömämpi, osin kustannussyistä, osin sen takia, että se ei enää tarvitse eurooppalaisia liittolaisiaan niin kipeästi Afganistanissakaan. NATOn puolella on jo pitkään kuultu palavia puheenvuoroja siitä, että Yhdysvaltain veronmaksajat kustantavat eurooppalaisten turvallisuutta aivan liian suurella prosenttiosuudella. NATO onkin taas kerran kerran tilanteessa, jossa sen pitää perustella itsensä uudestaan, erityisesti yhdysvaltalaisille.
USAn sisäpolitiikka on jo pitkään ollut raiteella, jossa pääpuolueiden välinen yhteistyökyky on kadonnut lähes kokonaan. Tällainen poliittinen halvaustila johtaa ennalta-arvaamattomuuteen ja päätöksiin, joita kukaan ei oikeastaan halua. Ei olisi mikän ihme, jos transatlanttinen yhteistyö tai merkittäviä osia siitä joutuisi jossain tilanteessa uhratuksi sisäpolitiikan alttarille.
Ranska
Vuonna 2013 Ranska astui eurooppalaisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan johtoon. Muukalaislegioonalaiset ovat perinteiseen tapaan edistäneet Ranskan tärkeiksi katsomia asioita, tällä kertaa Malissa ja Keski-Afrikan tasavallassa. Ranskan halukkuus ja kyvykkyys sotilaallisiin väliintuloihin sekä sen suuri aseteollisuus yhdistettynä USAn vetäytymiseen, Iso-Britannian Eurooppa-politiikan halvautumiseen sekä Italian ja Espanjan talousvaikeuksiin antaa Ranskalle tilaa mielin määrin. Myös Puola hyödyntää nousussaan tätä samaa tilaa toimintaympäristössä.
Iso-Britannia
Pääministeri David Cameronilla ei ole helppoa. Suosiotaan konservatiivien kustannuksella kasvattava EU-vastainen UKIP ja kansalaisten tunnot ylipäätään repivät maata irti EU-yhteistyöstä. Joulukuun huippukokouksessa kävi selväksi, että Britannialle ei unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan syventäminen sovi. Atlanttinen erityissuhdekaan ei kovin hyvin kantimissa ole, kun parlamentin alahuone nolasi Cameronin totaalisesti kieltämällä maata osallistumasta Obaman haluamiin Syyria-iskuihin.
Kaiken muun hyvän lisäksi ensi syksynä on edessä itsenäistymiskansanäänestys Skotlannissa. Jos skotit haluavat itsenäistyä, on Skotlannin halutessaan haettava EU:n ja NATOn jäsenyyttä erikseen ja se on hankala paikka Britannialle. Britannian ydinsukellusvenelaivaston tukikohta on Skotlannissa ja sen siirto maksaisi valtavasti. Mutta niin maksaisi tavalla tai toisella sen jääminenkin vieraan valtion alueelle.
Puola
Puolalta ei itsetuntoa ole ikinä puuttunut ja nyt se on laittanut tuulemaan saavuttaakseen oikeaksi katsomansa aseman merkittävänä eurooppalaisen maana. Puola on lisännyt sotilasmenojaan ja siirtänyt painopisteen kansainvälisestä toiminnasta takaisin kotimaan puolustukseen. Ohjuskilven peruutus sattui kipeästi koska Puolalla, kuten muillakin entisillä itäblokin NATO-mailla, ensisijaisena huolena on Venäjä. Puola on ollut mittavasti mukana alueellisissa sotaharjoituksissa ja sen panos Steadfast Jazzissa
oli merkittävä.
Puola on perinteisesti tehnyt ulko- ja turvallisuuspoliittista yhteistyötä Visegrad-ryhmän (Tsekki, Slovakia, Unkari, Puola) kanssa, mutta on nyt panostanut myös Itämeren suuntaan.
Baltian maat
Baltian maiden sijainti ja asema entisinä Neuvostoliiton osina on tehnyt niistä eräänlaisen etulinjan Venäjän laajentaessa eri keinoin valtapiiriään. NATO-jäsenyys on niille keskeinen turvallisuuspoliittinen linjaus ja enemmän kuin mielellään ne näkisivät Ruotsin ja Suomenkin liittyvän NATOon.
Loppuvuodesta pidetty NATOn Steadfast Jazz -sotaharjoitus oli 5. artiklan mukaisen toiminnan harjoittelua ja kaikista skenaarionimittelyistä huolimatta kyse oli Venäjän ja Valko-Venäjän hyökkäyksen torjumisesta.
NATO kehittää tärkeiksi katsomiaan toimintoja osaamiskeskuksissa. Tallinnassa on kyber-keskus, jonka toimintaan Suomikin on ilmoittanut osallistuvansa. Vilnaan puolestaan on avattu energiaturvallisuuskeskus ja Latviaan ollaan avaamassa strategiseen kommunikaatioon (≈ informaatiosodankäynti) keskittynyttä laitosta. Kaikki osa-alueita joilla Venäjä on aktiivinen lähialueillaan ja kauempanakin. Baltian maat ovat siis olosuhteiden pakosta edelläkävijöitä näissä keskinäisriippuvaisen maailman nahinakeinoissa.
4. Turpo-blogeja
Toivottavasti ensi vuonna tämä listaus on ainakin hieman pidempi.
Ulko- ja turvallisuuspoliittisen skenen korkeatasoisin blogi on The Ulkopolitist. Ryhmäblogi tarjoilee tiiviissä julkaisutahdissa perusteltuja ja lähteistettyjä kirjoituksia.
Tampereen yliopiston Tapio Juntunen bloggaa vankkaa ja ajatuksia herättävää tavaraa.
Emeritus-professori Osmo Apusen blogi hiljeni, toivottavasti vain toistaiseksi, loppuvuodesta, mutta ehti ottaa terävästi kantaa moneen kysymykseen.
Yhteiskuntatieteiden tohtori ja pääministeri Matti Vanhasen kansliapäällikkönä toiminut Risto Volanen analysoi sivuillaan turvallisuuspoliittista maailmaa pitkän kokemuksensa ja kattavan tietämyksensä avulla.
Kapteeniluutnantti James Mashirin blogi on aina mielenkiintoinen ja ehdottoman avarakatseinen näkökulma suomalaisen upseerin maailmaan. Myös paras paikka seurata Ruotsin kuumana käyvää turpo-keskustelua.
Kirjoittaja Tommi Kangasmaa on valtiotieteilijä, ammattisotilas ja tuottaja, joka ilmoittaa haluvansa realismia yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Asiantuntevasti (suomeksi) tiedustelun maailmaa esittelevä blogi Disputed intel.
Twitterissä kannattaa seurata hashtagia #turpo, jonka parissa hyörii reipas ja avarakatseinen joukko.
5. Vuonna 2014
Veikkauksiani ensi vuoden turvallisuuspoliittisiksi kuumiksi perunoiksi: PV:n rahoituskehys 2015 eteenpäin, ehdotus/ehdotuksia kansakunnan uudeksi turvallisuuspoliittiseksi linjaksi, robotisaatio, arktis, Venäjän tavoitteet Suomen suhteen, tiedustelun järjestäminen uudestaan juridisesti ja organisatorisesti.
Käykäämme siis suopeassa hengessä laaja-alaista keskustelua siitä, miten eläisimme parhaiten sovussa ja turvassa tässä melskeisessä maailmassa.
PS. Toisaalta, mitäs tässä murehtimaan, ensi keväänä kaikki selviää.
tiistai 17. joulukuuta 2013
Eurooppalainenkin turpo-keskustelu kiihtyy
Tänään pärähti Helsingin Sanomien mielipidesivulla isolla vastaan turvallisuuspolitiikka, kun järeän sarjan toimijat vaativat uudenlaisen turvallisuuspoliittisen dialogin käynnistämistä euroatlanttisella alueella. Minä en kirjoitusta oikein ymmärtänyt, sillä se oli laadittu kovin diplomaattisella kielellä. Se kieli on paikallaan diplomatiassa, mutta sanomalehden yleisönosastolla sen sijaan ei. Eihän kannanottoa toki tavallisille kansalaisille ollutkaan tarkoitettu, vaan torstaina alkavan EU-huippukokouksen osallistujille.
Oma tulkintani kannanoton sisällöstä oli, että nyt ollaan allekirjoittajien mielestä menossa väärään suuntaan ja turvallisuudesta pitäisi puhua ilman takertumista menneisiin. Kannatettava ajatus, mutta aika vähiltä näyttävät tuollaisen keskustelun mahdollisuudet juuri nyt.
Yhdysvaltoja ei kiinnosta, koska sitä nyt ei vaan Eurooppa enää niin paljoa kiinnosta. Venäjällä puolestaan on käynnissä imperiumin jälleenrakennusprojekti, jonka merkittävä osa on Putinin sisäpolitiikka, jossa käytössä ovat voimannäytöt ulospäin ja ulkoisten uhkakuvien korostaminen. EU puolestaan on normitapaan hajallaan mielipiteissään. Mutta toki toivon, että kannanoton esiin nostamat ajatukset lähtisivät toteutumaan, vaikka todennäköisyydet juuri nyt huonoilta näyttävätkin. Kuten Leena Liukkonen minusta erittäin sattuvasti asiasta twiittasi: ”Ketään ei pelota vielä tarpeeksi.”
Tällä viikolla pidetään siis pitkään ja hartaasti odotettu EU-huippukokous, jonka asialistalta löytyvät EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka YTTP. Tässä muutamia vinkkejä kokouksen asialistalla tai sen taustalla oleviin asioihin.
Tampereen yliopiston Jean Monnet -professori Hanna Ojanen tuumailee Aikalaisen haastattelussa ja videolla huippukokousta.
Ulkopoliittisen instituutin Tuomas Iso-Markun Comments-sarjan paperi ”European Defence Under Scrutiny: What can be expected from the European Council?”
Maanpuolustus-lehden uusimmassa numerossa (PDF) käsitellään laajasti kansainvälistä puolustusyhteistyötä eri kulmista.
Puolustusministeri Carl Haglund vastaa Eurooppatiedotuksen kuukauden kysymykseen, joka on tällä kertaa ”Mitä hyötyä Suomelle on eurooppalaisesta puolustusyhteistyöstä?”
Veikkausvinkin omaisena kohtana nostettakoon esiin vielä oma kommenttini Ranskan pyrkimyksestä nousta esiin ja myös sen matalalta näyttävästä valmiudesta käyttää sotilaallista voimaa.
Lisäys: Eilisen kotimainen turpo-uutinen oli muuten kv-politiikan professori Hiski Haukkalan siirtyminen takaisin Ulkoministeriöön tittelillä erikoistutkija/ special adviser. Uusi maanpuolustus katsoo tarpeelliseksi onnitellla sekä Haukkalaa, mutta erityisesti Ulkoministeriötä. Lisäksi odotamme mielenkiinnolla liittyykö siirto johonkin isompaankin kuvioon.
Oma tulkintani kannanoton sisällöstä oli, että nyt ollaan allekirjoittajien mielestä menossa väärään suuntaan ja turvallisuudesta pitäisi puhua ilman takertumista menneisiin. Kannatettava ajatus, mutta aika vähiltä näyttävät tuollaisen keskustelun mahdollisuudet juuri nyt.
Yhdysvaltoja ei kiinnosta, koska sitä nyt ei vaan Eurooppa enää niin paljoa kiinnosta. Venäjällä puolestaan on käynnissä imperiumin jälleenrakennusprojekti, jonka merkittävä osa on Putinin sisäpolitiikka, jossa käytössä ovat voimannäytöt ulospäin ja ulkoisten uhkakuvien korostaminen. EU puolestaan on normitapaan hajallaan mielipiteissään. Mutta toki toivon, että kannanoton esiin nostamat ajatukset lähtisivät toteutumaan, vaikka todennäköisyydet juuri nyt huonoilta näyttävätkin. Kuten Leena Liukkonen minusta erittäin sattuvasti asiasta twiittasi: ”Ketään ei pelota vielä tarpeeksi.”
Tällä viikolla pidetään siis pitkään ja hartaasti odotettu EU-huippukokous, jonka asialistalta löytyvät EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka YTTP. Tässä muutamia vinkkejä kokouksen asialistalla tai sen taustalla oleviin asioihin.
Tampereen yliopiston Jean Monnet -professori Hanna Ojanen tuumailee Aikalaisen haastattelussa ja videolla huippukokousta.
Ulkopoliittisen instituutin Tuomas Iso-Markun Comments-sarjan paperi ”European Defence Under Scrutiny: What can be expected from the European Council?”
Maanpuolustus-lehden uusimmassa numerossa (PDF) käsitellään laajasti kansainvälistä puolustusyhteistyötä eri kulmista.
Puolustusministeri Carl Haglund vastaa Eurooppatiedotuksen kuukauden kysymykseen, joka on tällä kertaa ”Mitä hyötyä Suomelle on eurooppalaisesta puolustusyhteistyöstä?”
Veikkausvinkin omaisena kohtana nostettakoon esiin vielä oma kommenttini Ranskan pyrkimyksestä nousta esiin ja myös sen matalalta näyttävästä valmiudesta käyttää sotilaallista voimaa.
Lisäys: Eilisen kotimainen turpo-uutinen oli muuten kv-politiikan professori Hiski Haukkalan siirtyminen takaisin Ulkoministeriöön tittelillä erikoistutkija/ special adviser. Uusi maanpuolustus katsoo tarpeelliseksi onnitellla sekä Haukkalaa, mutta erityisesti Ulkoministeriötä. Lisäksi odotamme mielenkiinnolla liittyykö siirto johonkin isompaankin kuvioon.
sunnuntai 15. joulukuuta 2013
Suunnanottoa NATO-option avulla
Suomella ei ole nyt selvää, julkilausuttua turvallisuuspoliittista linjausta tulevaisuuteen. Tämä on minun mielipiteeni. Tiukkaa linjaa meidän ei onneksi tarvitse ottaa YYA-sopimuksen malliin. Mutta jotenkin meidän on jäsennettävä itsemme tähän maailmaan ja pystyttävä kertomaan itsellemme ja muille sen jäsennyksen tuloksista. Tästä tuloksesta voisi käyttää vaikka nimitystä turvallisuuspoliittinen suunta. Suunta on riittävän väljä ilmaisu, mutta kuitenkin kertoo tahtotilasta, ei vain reaktiokyvystä.
Suunnan selvittäminen tapahtuu ennen kaikkea analysoimalla toimintaympäristöämme ja siihen vaikuttavia tekijöitä nyt ja tulevaisuudessa. Se analyysi pitää pilkkoa erilaisiin alaotsikoihin ja loppujen lopuksihan päätös on poliittinen. Mikään suunta ei ole pelkästään hyviä asioita meille tuova, vaan kaikissa kuviteltavissa olevissa ratkaisuissa on huonot puolensa ja riskinsä. Mutta sitähän politiikka on, mahdollisimman fiksujen päätösten tekemistä tulevaisuuden suhteen.
Kattavaa analyysiä on hankala tehdä pala kerrallaan ja siksi olisi otettava jokin kiintopiste, jonka kautta asioita järjestetään. Minä ehdotan siksi kiintopisteeksi Suomen mahdollista NATO-jäsenyyttä ja sen seurauksia. Itse vastustan NATO-jäsenyyttä, mutta se tarjoaa reaalimaailmaan sidotun tavan tarkastella asioita. Liian pitkälle viedyt skenaariot ja jossittelut voivat sisältää mitä vaan, mutta ottamalla analyysin pohjaksi tietty reaalimaailman rakenne, saadaan työskentelyyn ryhtiä. NATO on myös kiinnittynyt monipuolisesti muihinkin kuin sotilaallisiin ulottuvuuksiin, joten sen avulla on mahdollista käsitellä myös poliittisia ulottuvuuksia.
Mahdollinen NATO-jäsenyys sopii minusta lähtökohdaksi myös siksi, että itse ajattelen pelkän ein johtavan todennäköisesti jäsenyyteen. Tässä analyysissä on toki oltava kaksi puolta eli mitä jäsenyys vaatii ja toisaalta myös mitä sotilaallisesti liittoutumattomana pysyminen vaatii. Myös muiden maiden, erityisesti tietysti Venäjän, reaktiot sekä jäsenyyteen että sen ulkopuolella pysymiseen on mietittävä.
En ole yhtään varma mitä tästä tulee tai tuleeko mitään, mutta jotainhan tässä on tehtävä. Tätä keskustelua voi käydä tässä blogin kommenteissa, avaamassani Facebook-ryhmässä tai minulle suoraan voi laittaa näkemyksiä välitettäväksi keskusteluun. Tämä viimeisin vaihtoehto siksi, että uskon monella sellaisella, joiden ei käytännössä ole jostain syystä suotavaa osallistua julkiseen keskusteluun, olevan aiheeseen sanottavaa. FB-ryhmä on nyt sisällöltään suljettu, mutta ajattelin muuttaa sen kohtapuoliin kokonaan salaiseksi, jolloin se ei näy lainkaan hauissa eikä siihen kuuluminen ole näkyvissä.
Tämän työn lopputuloksena ajattelen jonkinlaista lyhyehköä ja kansantajuista listausta erilaisista asioista. Tällä hetkellä ympäri maata tehdään kuntaliitosselvityksiä, joihin kuuluu olennaisena osana uhkien ja mahdollisuuksien hahmottaminen. Jotain samantyyppistä voidaan tässä tehdä. Ja kun lista on valmis, niin vääjäämättömästä puutteellisuudestaan huolimatta vie se keskustelua eteenpäin.
Ensimmäisenä askeleena työskentelyssä olisi laatia lista asioista, joiden suhteen analyysiä on tehtävä. Vapaaehtoiset kädet ylös, isänmaa kutsuu.
perjantai 13. joulukuuta 2013
Enemmän ja parempaa turvallisuuspolitiikkaa
Elämme kasvavan avoimuuden aikaa. Kaikkien organisaatioiden on ansaittava luottamus ja se tapahtuu yleensä avoimuudella ja kanssakäymisellä. Toki olennainen osansa on oikein toimimisella ja lupausten pitämisellä, mutta se on pitkä ja usein vaikeasti toteen näytettävä tapa todistaa luotettavuutta.
Avoimuuden kasvun myötä on murtunut maan tapa, jossa on piilossa hoidettu ja sovittu erilaisia asioita. Vaalirahoitus, poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärät, johtajien palkat ja edut, jääviydet, edustuskulujen määrä ja niin edelleen ovat viime vuosina synnyttäneet isompia ja pienempiä otsikoita. Ei tällaista olisi tapahtunut Kekkosen aikana. Tai itse asiassa tapahtui, mutta se olikin sitten hurja skandaali. Kirja Tamminiemen pesänjakajat oli eräänlainen enne tuleville avoimuuden ajoille.
Bloggaamiseni alkuaikoinan leikittelin ajatuksella, että muuttaisimme turvallisuuspolitiikkamme avoimeksi. Puhuisimme suoraan ja avoimesti. Asioihin enempi perehdyttyäni en pidä sitä ihan tuossa laajuudessa toteuttamiskelpoisena, mutta kyllä suurempaan avoimuuteen on mahdollisuus.
Ennen aikaan luottamus kohdistui instituutioihin ja niille riitti päätösten perusteluiksi se, että ne oli tehty oikeassa paikassa. Muita perusteluja ei kerrottu, eikä varmaan juuri kysyttykään. Nyt on toisin. Paitsi turvallisuuspolitiikassa.
Luottamuksellisuus ja suoranaiset salaisuudet ovat olennainen osa turvallisuuspolitiikkaa. Julkisuuteen ei päätösten perusteluja ainakaan koko laajudessaan tuoda, siilä ne voivat monesta syystä olla salassa pidettäviä. Päätöksenteolle olennaista on ajantasainen ja hyvin analysoitu tiedustelutieto. Tiedustelutieto puolestaan voikin olla monesta syystä salassa pidettävää (suosittelen muuten jyrkästi tätä Disputed intel -blogia, joka suomeksi käy läpi tiedustelun perusasioita).
Arviot muista maista tai niiden päättäjistä voivat olla hyvinkin ikäviä, kuten Wikileaks-vuodoissa on nähty. Päätösten todelliset motiivit ja perustelut voivat myös olla sellaisia, että julkituotaessa ne nollaisivat päätöksen toivotut vaikutukset. Jos vaikkapa sanottaisiin julkisesti, että nyt annetaan asiassa A periksi, niin sitten B:ssä pidetään oma pää tiukemmin, niin eipä tuo taktiikka enää toimisi.
Olennaisin asia, ainakin minusta, luottamuksen syntymisessa turvallisuuspoliittista johtoa ja päätöksentekoa kohtaan, on ison linjan selkeys. Jos helposti, totuudenmukaisesti ja uskottavasti ovat kuvattavissa ne päämäärät, joihin kansakunnan turvallisuuspolitiikka tähtää, on tavallisenkin kansalaisen helpompi verrata näkyviä toimia näihin tavoitteisiin. Jos taas suuret linjat ovat epäselviä, on tuloksena epäselvyyttä ja sitä kautta kehittyvää epäluottamusta.
Turvallisuuspolitiikka on hankala, monimutkainen ja vaikeasti kuvattava asia, mutta niin vaan me ihmiset haluamme ymmärrettäviä selityksiä, vaikka ne kuinka rajustikin yksinkertaistaisivat asioita asiantuntijoiden mielestä. Paasikiven-Kekkosen linja oli nimenä loistava ja se toimi siinäkin mielessä, että nimensä mukaisesti olennaista oli Kekkosen näkemys. Eihän hän lähtökohtaisesti voisi omaa nimeää kantavalta linjalta poiketa.
Minusta meillä ei tällä hetkellä ole kuvattuna tuolla tavoin kansakunnan linjaa tai edes yleissuuntaa, jolla pyritään selviytymään nousevissa myrskyissä. Jonkin kiintopisteen, vaikka hieman keinotekoisenkin, me tarvitsemme turvallisuuspolitiikkamme. Nykyinen tapa, josta välittyy lähinnä pragmaattista reaktiivisuutta, tuntuu olevan jonkinlainen ylimenokauden viritelmä. Liekö sitten sen tarkoitus mennä yli aidasta vai mistä.
Tässä kohtaa muistutan taas ajatuksesta, että valtiovalta EU-kansanäänestystä edeltävällä tavalla tukisi moniäänistä turvallisuuspoliittiista keskustelua. Voihan se olla, että minä tässä tavoittelen kuuta taivaalta ja meillä tavoitteena vain onkin koivistolaisittain kansakunnan selviytyminen ja mitä se ikinä vaatikaan. Mutta jotenkin uskon, että meillä on mahdollisuuksia enempään ja parempaan. Se vain vaatisi turvallisuuspoliittiseen keskusteluun lisää avoimuutta, lisää keskustelijoita ja lisää uusia ajatuksia.
maanantai 9. joulukuuta 2013
Monroen oppi ja Ukrainan Natalia
Muutama viikko sitten Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry ilmoitti maan luopuvan Monroen opista. Se doktriini määritteli USAn suhtautumista oman pallonpuoliskonsa asioihin kaksisataa vuotta. Sen opin pohjalta on käyty monia sotia ja teetetty ties kuinka monta vallankaappausta. Sen opin periaatteet veivät maailman ydinsodan partaalle Kuuban ohjuskriisin aikana.
Veikkaisin, että tätä siirtoa on haudottu pitkään ulkoasiainhallinnossa, mutta vasta rahapula rohkaisi kynnyksen yli. Opista luopuminen kun ei tarkoita varmastikaan vain epämieluisten hallitusten horjuttamisen lopettamista, vaan myös mieluisten tukemisen vähentämistä. Säästöä kummassakin päässä.
Varsinaisestihan siellä eivät Yhdysvalloille muut enää huutele kuin jälkicastrolainen Kuuba ja jälkichavezilainen Venezuela. Kumpikin niistä maltillistunee luontaisesti näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Eikä kummastakaan ole oikeasti vaaraa enää oikeastaan missään muodossa. Osansa ratkaisussa saattoi myös olla latinalaistaustaisten äänestäjien osuuden vahvassa kasvussa Yhdysvalloissa. Sielläkin ulkopolitiikka on aina myös sisäpolitiikkaa.
Eihän tämä tietenkään tarkoita sitä, että mitä tahansa annetaan takapihalla tapahtua, mutta silti askel on merkittävä. Ennen kaikkea se kertoo minusta keskinäisriippuvuuden maailman tunnustamisesta. Rettelöinneistä ei hyödy kukaan, mutta vakaudesta ja turvallisuudesta syntyy luottamusta ja hyvinvointia. Talouden asettumisessa ulkopolitiikan keskiöön on myös hyvät seurauksensa.
Samaan aikaan toisaalla sekä Kiina että Venäjä ovat ryhtyneet lujittamaan otettaan lähiympäristöstään. Kiina julisti yksipuolisesti lentovalvonta-alueen, joka on kiristänyt alueella tunnelmia. Venäjä puolestaan painostaa rajusti Ukrainaa, joka horjuu nyt idän ja lännen välissä. Tai sen voi sanoa horjuvan myös autoritäärisyyden ja demokratian välissä. Asetelma on myös maan sisäinen, sillä historiallisistakin syistä asenteet itäisessä ja läntisessä Ukrainassa poikkeavat toisistaan jyrkästi.
Joka tapauksessa Ukrainan tilanne kertoo siitä, että Venäjä ei nojaa varsinkaan lähiulkomaiden politiikassaan keskinäisriippuvaisen maailman "kaikki yhdessä saamme kaikki enemmän" -mentaliteettiin. Kyseessä on pikemminkin hyvin vanhakantainen voimapolitiikka, joka tuo mieleen kylmän sodan asetelmat. Uhalla ja rahalla pidetään yllä liittolaissuhdetta. Tiukentuvat otteet näyttävät ulottuvan myös sisäpolitiikkaan.
Ukrainan tilanteesta on esitetty myös muita tulkintoja. Se ei yllätä, että Moskovasta katsottuna Ukrainan on yksinkertaisesti järkevämpää suuntautua itään ja EU:n pitäisi tästä huolimatta tehdä myönnytyksiä Ukrainalle ja sitä kautta myös Venäjälle. Ulkopolitiikan konkari, Lappeenrannan teknisen yliopiston professori Pekka Sutela puolestaan arvioi, että EU säästyi paljolta pahalta Ukrainan hallituksen lyhytnäköisen kikkailun ja itään suuntautuneen valinnan myötä. Assosiaatiosopimus olisi pakottanut hänen mukaansa ottamaan tulevaisuudessa yhä enemmän vastuuta maasta, jonka talous on onnettomassa jamassa ja hallinto heikkoa.
Pahimmillaan Ukraina vajoaa hauraiden valtioiden kastiin, joka tulee aiheuttamaan epävakautta pitkään ja hartaasti. Täydellisessä maailmassa Ukrainassa järjestettäisiin ennenaikaiset vaalit, joiden avulla olisi mahdollista käydä perusteellista keskustelua kansakunnan tulevaisuudesta ja sen jälkeen valistuneesti päättää siitä. Edellisen vaihtoehdon en toivo toteutuvan ja jälkimmäiseen en usko.
Kaiken tämän reaali-, valta- ja geopolitiikan lisäksi Ukrainan kohdalla kysymys on myös ihmisten vapaudesta. Maa on kaikkea muuta kuin oikeusvaltio, korruptoitunut ja sekä konkreettisilta että hallinnollisilta rakenteiltaan vanhentunut. Monille EU edustaa toivoa paremmasta: vapaudesta, oikeudesta, vauraudesta ja turvallisuudesta. He heiluttavat Kievin kadulla EU:n lippua symbolina paremmasta elämästä ja tulevaisuudenuskosta.
Minä ainakin haluaisin sanoa heille, että tervetuloa mukaan eurooppalaiseen integraatioon; rauhan, vaurauden ja vapauden projektiin. Mutta tiedän myös, että ottamalla Ukrainan vastaan, otamme heistä myös vastuuta ja vaikka kaikki sujuisi kuin tanssi, niin kalliiksi se tulisi. Venäjä on nyt valmis maksamaan pitääkseen Ukrainan leirissään. Järki ja omatunto ovat nyt ainakin minulla isosti eri mieltä. Pahoin pelkään, että ukrainalaisten vapaus taitaa nyt olla liian kallista. Toivottavasti emme joudu tästä ratkaisusta maksamaan hintaa oman vapautemme kustannuksella.
sunnuntai 1. joulukuuta 2013
Sotilaat ja äly
Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä varusmiehen elämästä kolumnoiva Tommi Hermunen on onnistunut tekemään teräviä havaintoja Puolustusvoimista ja siihen liittyvistä asioista. Kolumnien sävy on ollut terävä, mutta ei missään nimessä armeijavastainen.
Uusimmassa kolumnissa Hermunen iski kuitenkin hermon päähän. Otsikolla "Moni on liian älykäs armeijaan" hän kävi käsiksi elävään stereotypiaan paikasta, jossa ei omaa ajattelua tarvita eikä oikeastaan sallitakaan. Jos väite olisi jätetty tähän kliseenomaisen hokeman tasolle, olisi kukaan tuskin kulmakarvojaan kohottanut.
Hermunen kuitenkin kaivoi esiin Mika Aallon viimevuotisen väitöskirjan, jossa todettiin upseerikoulutettavien olevan keskimääräistä vähemmän akateemisesta suuntautunutta väkeä. Hänen mukaansa upseerikoulutukseen valittujen henkilöiden strategisen ajattelun valmiudet olivat heikommat kuin keskimäärin akateemisessa koulutuksessa olevilla ihmisillä. Jarno Limnéllin HS:n mielipidekirjoitus on älykäs ja selväjärkinen, kun taas Suomen Sotilaan FB-purkaus ei sitä ollut. Näistä käy kuitenkin ilmi, että tunteet nousivat pintaan.
Aallon väitöskirja kohtasi ilmestyessään runsaasti vastarintaa sekä akateemisilla (s.26-29) että emotionaalisilla tasoilla. Aallon vastauksesta saamaansa kritiikkiin on pääteltävissä, että iskuja on saatu ja annettu hyvin henkilökohtaisella tasolla. Suomalainen sotilas ei halua kuulla kutsuttavan itseään yksinkertaiseksi ja hän tuntuu kuulevan sitä sanottavan välillä sielläkin, missä sitä ei todellakaan sanota. Niin sanottu arka paikka, joita löytyy jokaisesta ammattikunnasta. Poliiseilla arka paikka on sama, tyhmyys. Asianajajilla ja autokauppiailla epärehellisyys, yrittäjillä ahneus ja niin edelleen.
Skappareiden tyhmyys on myytti, jonka luulen olevan luokkaa ikuinen ja syyt siihen ovat hyvin moninaiset. Veikkaisin, että Ruotsin kruunulle annettiin sotamiehiksi aikoinaan vähemmän toiveita herättäneitä poikia. Erilaiset sotien koettelemuksetkin vuosisatojen aikana varmasti rakensivat epämiellyttävää kuvaa sotilaista. Jotain kumpuaa varmasti myös vuodelta 1918, jolloin sattumanvaraisempaa punaista terroria seurannut järjestelmällisempi valkoinen terrori toteutettiin nimenomaan upseerien johdolla. Menneiden vuosikymmenten varusmiespalvelus oli myös nykynäkökulmasta kovaa ja ehdotonta.
Varusmieskoulutukseen liittyy paljon toistoja ja mekaanista opettelua. Tämä heijastuu väkisinkin myös käsityksiin kantahenkilökunnasta, sillä heidät on silloin helppo nähdä ohjesääntöjä toistelevina robotteina. Massojen käsittely vaatii yhtenäistä toimintaa ja se aiheuttaa väkisinkin yksittäisissä tapauksissa typeria ja kohtuuttomia tilanteita. Varusmiehen ahdistus myös purkautuu kantahenkilökuntaan ja silloin määrittelyt eivät ole missään mielessä korkeatasoisia.
Kun puhutaan suomalaisesta miehestä, on Tuntematon sotilas hyvä lähdeteos. Se on minusta ennen kaikkea kuvaus suomalaisista miestyypeistä ja sen ympäristö nyt vain on sota. Kirjassa strateginen ajattelu on esillä harvoin ja silloinkin sodan arjesta vieraantuneessa valossa. Tällaisia hahmoja ovat ainakin majuri Sarastie ja eversti Karjula, joista ensimmäinen on laitettu ihailemaan saksalaista sodankäyntitaitoa. Toinen puolestaan on ihmishenkiä kunnioittamaton komentaja, joka välittää vain käskyjen noudattamisesta. He ovat niitä herroja, jotka ovat lyöneet päänsä Karjalan mäntyyn.
Tuntematon tarjoaa johtajaihanteeksi äärimmäisen pragmaattista ja käytännönläheistä Koskelaa, joka viskaa kaluston suohon, jos se on miesten hengen kannalta tarpeen. Tuntematon sotilas ja nimenomaan Koskela on suomalaisen johtamisen instituutio, joten ei mikään ihme, jos meillä sotilaskoulutuksessa eivät clausewitziläiset abstraktiot juhli.
Joka tapauksessa on selvää, että stereotypia ammattisotilaista käytännönläheisinä toimijoina, hyvässä ja pahassa, elää vahvasti. Kuvaavaa on, että taannoisen Jemenien sieppausjutun yhteydessä tuntui olevan suurimmalle osalle ihmisiä vaikeaa, jopa mahdotonta käsittää, että sotilas oli ihan oikeasti tekemässä vakavasti otettavaa tutkimustyötä.
Puolustusvoimat on sodanajan toimintaan rakennettu organisaatio, joka tarvitsee eri tavoin lahjakkaita ihmisiä. Olennaista on, että kukin on kokonaisuuden kannalta itselleen parhaiten sopivalla paikalla tekemässä asiaa, josta on eniten hyötyä. Tästä kertoo Vänrikki Stoolin tarinoiden runo Sven Dufvasta, joka oli yksinkertaisuudessaan ja kömpelyydessään koko armeijan naurunaihe. Mutta pysäytti yksin hyökkääjät sillalle.
Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen,
ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen:
"Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan,
pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."
Johan Ludvig Runberg: Vänrikki Stoolin tarinat: Sven Dufva
Hermunen esittää kuitenkin kolumnissaan vakavan kysymyksen Puolustusvoimille: miten taataan että riittävästi erilaisia ihmisiä hakeutuu ammattisotilaan uralle. Se haku kun tapahtuu yleensä varusmiespalveluksen aikana tai heti jälkeen, niin pinnassa ovat taatusti hyvin maastonmakuiset tunnelmat. Varusmiespalveluksen voimakkaimmat elämykset ovat tekemistä ja kokemista. Tottakai ammattisotilaan ura vetää siinä kohtaa sitten puoleensa nimenomaan tekijöitä.
Työssä olevien upseereiden kohdalla PV hoitaa mallia otettavan esimerkillisesti tätä asiaa niin, että iän ja uran myötä upseerit opiskelevat lisää. Kun ikää ja kypsyyttä tulee, on kirjaviisaudellekin paremmin tilaa ja käyttöä. Mutta silti tässä koko ajan monimutkaistuvassa maailmassa tarvitaan yhä monimutkaisempia ratkaisuja osaavia upseereita.
Erilaiset erikoispalvelupaikat ovat jo käytössä, mutta yhä erikoistuneempaa osaamista vaativassa maailmassa tarvitaan yhä erikoistuneempia reserviläisiä. Joka minusta myös johtaa siihen kysymykseen, että onko Puolustusvoimat ylipäätään paras paikka kouluttaa kaikkia maanpuolustukseen mobilisoitavia toimijoita. Kansalaispalveluksella olisi mahdollista luoda osaajajoukkoja, jotka voisivat vastata muihin kuin aseellisiin uhkiin. Siihenhän tässä kaikki kuitenkin pyrkivät, turvallisuuden luomiseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)