Monroen oppi ja Ukrainan Natalia

Muutama viikko sitten Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry ilmoitti maan luopuvan Monroen opista. Se doktriini määritteli USAn suhtautumista oman pallonpuoliskonsa asioihin kaksisataa vuotta. Sen opin pohjalta on käyty monia sotia ja teetetty ties kuinka monta vallankaappausta. Sen opin periaatteet veivät maailman ydinsodan partaalle Kuuban ohjuskriisin aikana. 

Veikkaisin, että tätä siirtoa on haudottu pitkään ulkoasiainhallinnossa, mutta vasta rahapula rohkaisi kynnyksen yli. Opista luopuminen kun ei tarkoita varmastikaan vain epämieluisten hallitusten horjuttamisen lopettamista, vaan myös mieluisten tukemisen vähentämistä. Säästöä kummassakin päässä.

Varsinaisestihan siellä eivät Yhdysvalloille muut enää huutele kuin jälkicastrolainen Kuuba ja jälkichavezilainen Venezuela. Kumpikin niistä maltillistunee luontaisesti näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Eikä kummastakaan ole oikeasti vaaraa enää oikeastaan missään muodossa. Osansa ratkaisussa saattoi myös olla latinalaistaustaisten äänestäjien osuuden vahvassa kasvussa Yhdysvalloissa. Sielläkin ulkopolitiikka on aina myös sisäpolitiikkaa.

Eihän tämä tietenkään tarkoita sitä, että mitä tahansa annetaan takapihalla tapahtua, mutta silti askel on merkittävä. Ennen kaikkea se kertoo minusta keskinäisriippuvuuden maailman tunnustamisesta. Rettelöinneistä ei hyödy kukaan, mutta vakaudesta ja turvallisuudesta syntyy luottamusta ja hyvinvointia. Talouden asettumisessa ulkopolitiikan keskiöön on myös hyvät seurauksensa.

Samaan aikaan toisaalla sekä Kiina että Venäjä ovat ryhtyneet lujittamaan otettaan lähiympäristöstään. Kiina julisti yksipuolisesti lentovalvonta-alueen, joka on kiristänyt alueella tunnelmia. Venäjä puolestaan painostaa rajusti Ukrainaa, joka horjuu nyt idän ja lännen välissä. Tai sen voi sanoa horjuvan myös autoritäärisyyden ja demokratian välissä. Asetelma on myös maan sisäinen, sillä historiallisistakin syistä asenteet itäisessä ja läntisessä Ukrainassa poikkeavat toisistaan jyrkästi.

Joka tapauksessa Ukrainan tilanne kertoo siitä, että Venäjä ei nojaa varsinkaan lähiulkomaiden politiikassaan keskinäisriippuvaisen maailman "kaikki yhdessä saamme kaikki enemmän" -mentaliteettiin. Kyseessä on pikemminkin hyvin vanhakantainen voimapolitiikka, joka tuo mieleen kylmän sodan asetelmat. Uhalla ja rahalla pidetään yllä liittolaissuhdetta. Tiukentuvat otteet näyttävät ulottuvan myös sisäpolitiikkaan.

Ukrainan tilanteesta on esitetty myös muita tulkintoja. Se ei yllätä, että Moskovasta katsottuna Ukrainan on yksinkertaisesti järkevämpää suuntautua itään ja EU:n pitäisi tästä huolimatta tehdä myönnytyksiä Ukrainalle ja sitä kautta myös Venäjälle. Ulkopolitiikan konkari, Lappeenrannan teknisen yliopiston professori Pekka Sutela puolestaan arvioi, että EU säästyi paljolta pahalta Ukrainan hallituksen lyhytnäköisen kikkailun ja itään suuntautuneen valinnan myötä. Assosiaatiosopimus olisi pakottanut hänen mukaansa ottamaan tulevaisuudessa yhä enemmän vastuuta maasta, jonka talous on onnettomassa jamassa ja hallinto heikkoa.

Pahimmillaan Ukraina vajoaa hauraiden valtioiden kastiin, joka tulee aiheuttamaan epävakautta pitkään ja hartaasti. Täydellisessä maailmassa Ukrainassa järjestettäisiin ennenaikaiset vaalit, joiden avulla olisi mahdollista käydä perusteellista keskustelua kansakunnan tulevaisuudesta ja sen jälkeen valistuneesti päättää siitä. Edellisen vaihtoehdon en toivo toteutuvan ja jälkimmäiseen en usko. 

Kaiken tämän reaali-, valta- ja geopolitiikan lisäksi Ukrainan kohdalla kysymys on myös ihmisten vapaudesta. Maa on kaikkea muuta kuin oikeusvaltio, korruptoitunut ja sekä konkreettisilta että hallinnollisilta rakenteiltaan vanhentunut. Monille EU edustaa toivoa paremmasta: vapaudesta, oikeudesta, vauraudesta ja turvallisuudesta. He heiluttavat Kievin kadulla EU:n lippua symbolina paremmasta elämästä ja tulevaisuudenuskosta.

Minä ainakin haluaisin sanoa heille, että tervetuloa mukaan eurooppalaiseen integraatioon; rauhan, vaurauden ja vapauden projektiin. Mutta tiedän myös, että ottamalla Ukrainan vastaan, otamme heistä myös vastuuta ja vaikka kaikki sujuisi kuin tanssi, niin kalliiksi se tulisi. Venäjä on nyt valmis maksamaan pitääkseen Ukrainan leirissään. Järki ja omatunto ovat nyt ainakin minulla isosti eri mieltä. Pahoin pelkään, että ukrainalaisten vapaus taitaa nyt olla liian kallista. Toivottavasti emme joudu tästä ratkaisusta maksamaan hintaa oman vapautemme kustannuksella.