keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Maanpuolustushenki uusiksi


Turponarkkien kausikin on käynnistynyt jo toden teolla. Uusia kasvoja on ilmestynyt Twitteriin ja keskustelu käy kuumana, mutta erittäin suopeassa hengessä. En ikinä väsy korostamaan sitä, miten arvokkaana pidän toista kunnioittavaa ja erimielisyyttä hyvin kestävää ilmapiiriä, joka ainakin Twitterin #turpo-keskusteluissa vallitsee.

Tänään keskustelun aiheeksi nousi maanpuolustustahto ja -henki. Asia nousi esiin mahdolliseen NATO-jäsenyyteen liittyen, mutta eteni pian yhteiseksi ymmärrykseksi siitä, että aivan kuten maanpuolustuksen konkreettisia järjestelmiä on päivitettävä, on myös maanpuolustushengen elettävä tässä päivässä ja vähän huomisessakin. Turvallisuuspoliittinen etsikkoaikammme kansakuntana ei koske vain ulkosuhteitamme, vaan mitä suurimmassa määrin myös sitä, miten näemme ja ymmärrämme itsemme.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, ovat sodat meille suomalaisille kansakunnan omakuvan keskeisiä rakennuspuita ja että olemme määrittäneet itsemme erillisyyden kautta. Tämän päivän maailmassa maanpuolustushenkeä vaan tarvitaan todennäköisesti muihin asioihin kuin hätäisesti kaivettuihin asemiin pureutumiseen ylivoimaisen vihollisen hyökätessä. Menneiden polvien uhraukset eivät kuitenkaan ole enää yksinään riittävä peruste asevelvollisuudelle.

Aina välillä tulee esiin kysymys tai jopa vaatimus suuresta kansakunnan tarinasta, joka yhdessä johtaisi meitä vaikeiden aikojen läpi ja/tai valmistaisi meitä kriisien koettelemuksiin. Ei sellaisia tarinoita enää ole eikä tule. Yhtenäiskulttuuri on taakse jäänyttä maailmaa, nyt meitä suomalaisia ja uusia suomalaisia on kirjava sakki kirjavilla maailmankuvilla.

Se mikä voi meitä parhaiten yhdistää, on se, että voisimme kuitenkin pärjätä yhdessä poikkeusolosuhteissa. Emme siis pyri entiseen tapaan siihen, että yhtenä, samanmielisenä ryhmänä asetumme asiamme taakse. Sen sijaan juhlisimme sitä, että kirjavana, monimuotoisena ja monikulttuurisena sakkina toimimme kuitenkin yhdessä ja selviämme näin vaikeuksistamme. PV:n "Eri tausta, sama tahti – monimuotoisuus puolustusvoimissa" -opas (linkki pdf:n) on osoitus ajan hermolla pysymisestä. Samaa aihepiiriä on käsitellyt ansiokkaasti myös James Mashiri blogissaan.

Maanpuolustuksen monimuotoisuuden ensimmäinen askel on sukupuolineutraali kansalaispalvelus. Se ei tarkoita sitä, että isketään kaikille naisille rynkky käteen, vaan sitä että toisaalta heillä on se mahdollisuus, mutta toisaalta jokin velvollisuus osallistua maanpuolustukseen. Samalla maanpuolustus olisi pystyttävä konkretisoimaan uudella tavalla, jossa nykyisenkaltainen aseellinen koulutus ja toiminta olisi yksi, vaikkakin varmaan suurin, sektori muiden joukossa. Kaikille yhteinen kansalaispalvelus mahdollisuus luoda kriisiajan kansalaisuudelle olemusta ja normeja. Aiemmin kaukaiselta haihattelulta tuntunut kansalaispalvelus on edennyt ajatuksena jopa maakuntalehden pääkirjoitukseen.

Olennaista on se, että nämä maanpuolustustaidot (sotilaskoulutusta tietysti lukuunottamatta) eivät ole sinällään sotaa vaan ylipäätään poikkeusoloja varten suunniteltuja asioita. Ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat sään ääri-ilmiöt, vakavat sähkönjakeluhäiriöt, pandemia, kyber-hyökkäykset, epävakaudet Euroopassa, ydinonnettomuudet ja monet muut sotaa todennäköisemmät syyt perustelevat kyllä koulutuksen. Yhdysvalloissa on järjestetty käytännössä väestönsuojelukoulutusta zombi-apokalypsin taustatarinalla. Jos tietää miten toimia zombihyökkäyksen aikana, tietää miten toimia muidenkin katastrofien aikana.

Tätä kansalaispalvelusta varten meidän olisi pystyttävä muotoilemaan uskottavavasti se tarina mitä kerromme itsellemme yhdessä pärjäämisestä. Kansalaispalvelus sitten tekisi tästä tarinasta totta ja konkreettista. Se tarina on myös uuden, monipuolisen maanpuolustuksen selkäranka. Se tarina on myös osa puolustuksemme uskottavuutta ulospäin. Yhteiskunnan resilienssi on minun arvioni mukaan olennainen, jopa olennaisin osa maanpuolustusta

Maanpuolustuksen pitää pystyä irtautumaan asevoimista alaisuudesta ajatuksellisesti. Maanpuolustus tapaa tarkoittaa melko lailla vain aseellista puolta ja aika vähän muita asioita. Nyt aseellisen puolen pitäisi pystyä olemaan yksi näistä asioista, joita ovat ainakin väestönsuojelu, kyberturvallisuus ja strateginen kommunikaatio. Se on iso muutos, mutta uskoakseni kokonaisuuden kannalta tärkeä. Tämän ehdotuksen karkea malli on oikeastaan se, että PV on sinällään jotain samantyyppistä kuin ennenkin, mutta tosiaan vain osa kokonaisuutta.

Ihan näin yksinkertaistahan tämä ei tietenkään ole, mutta ei turvallisuuspoliittinen keskustelumme ole todellakaan uusien näkökulmien liiallisuudesta kärsinyt. Tästä tämä ehkä kehittyy eteenpäin.

Lisäys 1.8.: Tarkennan ajatusta: "Emme voi rakentaa kansakunnalle yhteistä tarinaa, joten ehdotan että rakennamme yhteisen, kirjavuuden tunnustavan puhetavan itsestämme."
Kiitokset M. Hallilalle loogisen tolkuttomuuden huomaamisesta. Enkä ole ihan varma korjautuiko tämä edes tällä, vain onko kyseessä syvempi epäloogisuus. Voi olla että meni oikeasti pieleen, mutta niin se vaan välillä menee. Ainakin jos uskoo, kuten minä, että hyvä blogi muistuttaa Lemmyä.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Juupas NATO! Eipäs NATO!


Suurin osa tällä hetkellä Suomessa käytävää turvallisuuspoliittista keskustelua kietoutuu mahdollisen NATO-jäsenyyden puollustamiseen ja vastustamiseen. Ja onhan se olennainen kysymys. Mutta samalla se vie tilan lähes kaikilta muilta hahmotelmilta. Jos keskustelu koostuu pelkästään perusteluista puolesta tai vastaan, se tarkoittaa sitä, että NATO-jäsenyyden todennäköisyys kasvaa.

Tämä näkemykseni perustuu siihen, että pelkkä vastustaminen jää lähes aina aikaa myöten häviölle. NATO-jäsenyys on muutos, jota useimmat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin ymmärtävät kaivata turvallisuuspolitiikkaamme. Jos NATOa puolustetaan pelkästään jäsenyyden huonoilla puolilla ja sen riskeillä, peli on ennemmin tai myöhemmin menetetty.

Vastustaminen kaiken lisäksi tapahtuu tällä hetkellä melkoisella paatoksella, joka ehkä puhuttelee valmiiksi samaa mieltä olevia, mutta tavoitteellisena viestintänä se ei ihan parhaalla mahdollisella tavalla palvele päämääriään. NOS-puolueen (NATO on saatanasta) kannanotot voivat hyvinkin jopa kääntyä itseään vastaan. NATO-jäsenyyttä voi kuitenkin vastustaa erittäin fiksustikin. Yhdysvallat on huolehtinut siitä, että sen johtamaan sotilasliittoon kuulumisessa on nähtävissä selkeitä riskejä.

Jos NATO-jäsenyyttä haluaa vastustaa tehokkaasti ja toimivasti, pitää jäsenyydelle tarjota parempia vaihtoehtoja. Niiden vaihtoehtojen pitää pystyä olemaan uskottavia ja ehjiä ehdotuksia taloudellisesti, sotilaallisesti, arvollisesti ja (ulko)poliittisesti. Kun aiemmin kahlasin läpi maakuntalehtien pääkirjoituksia turvallisuuspolitiikasta, kävi ilmi, että NATO-jäsenyyteen ollaan taipumassa, koska parempiakaan vaihtoehtoja ei ole nähtävillä. Itse olen hakenut vastauksia ketterästä ulkopolitiikasta, joka tosin kaipaa vielä runsaasti kehittely.

Näiden vaihtoehtojen puutetta paikataan usein kysymyksellä, että mikä nyt on niin paljon muuttunut, että meidän pitäisi muuttaa ulko- ja turvallisuuspoliittisia perusratkaisujamme. Ei olekaan mitään yhtä asiaa, mutta maailman vääjäämätön olemus vaan on, että asiat muuttuvat. Olemme siirtyneet uudenlaiseen, eräänlaiseen jatkuvaan konfliktiin, jossa käytössä ovat bitit, strateginen kommunikaatio, energia, talous ja monet muut hienovaraisemmat seikat.

Sotilaallisesten järjestelmien hinnat ovat nousseet huikeasti. Venäjän kehitys sisältää isoja uhkia ja valtavia mahdollisuuksia. Ruotsi saattaa äkistikin luopua myös nimellisestikin sotilaallisesta liittoutumattomuudestaan. Ja vielä paljon kaikkea muuta odotettavissa olevaa ja jotain yllättävääkin. Tässä tilanteessa olisi järjetöntä ja vastuutonta olla etsimättä uudenlaisia ratkaisuja turvallisuutemme takaamiseksi. Erityisesti heristän nyt sormea puolueiden suuntaan, sillä ne eivät ole tässä kohtaa hoitaneet velvollisuuttaan haravoida esiin isänmaan kannalta parhaita mahdollisia ratkaisuja.

Meillä on paljon hyvää ja käyttökelpoista nytkin, mutta uusiakin asioita tarvitsemme. Saadaksemme selkoa mistä kannattaa pitää kiinni ja mitä uutta voisimme omaksua, täytyy käydä mahdollisimman laajaa ja avarakatseista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua, eikä vain keskittyä juupas-eipäs-NATOon.




sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Turvallisuuspoliittinen syksy


Tuleva syksy näyttää ulko- ja turvallisuuspoliittisesti vilkkaalta. Mukavasti turpo-ruuvia vääntänyt Kultaranta-keskustelut saa raporttinsa jossain vaiheessa syksyä. Raportti keskusteluista oli luvassa ja eiköhän sieltä keskustelun aiheita löydy. Se, että tarttuuko julkisuus niihin tärkeimpiin asioihin, on sitten eri asia. Tällaisista papereista, elämänalueesta riippumatta, nousevat usein esiin ihan toisarvoiset, mutta värisyttävämmät seikat. Toivottavasti raporttia kommentoidaan laajasti sekä paikalla olleiden että muiden toimesta. Hyvää ryhtiä keskusteluun toisi myös ensi vuoden Kultaranta-keskustelujen virallinen vahvistaminen.

Saa nähdä pääsevätkö vanhat ulko-ja turvallisuuspoliittiset järjestötoimijat Paasikivi-seurasta Sadankomitean kautta EVAan mukaan kyytiin nyt virinneessä turpo-keskustelussa. Nyt olisi pystyttävä polkaisemaan pystyyn asioita ja tapahtumia. Tiedä vaikka tässä syksyllä saataisiin jonkinlaiset Turpokäräjätkin pystyyn. Sitä resurssia tarjoavaa vapaaehtoista tahoa tässä vielä etsitään. Vastineeksi lupaamme eläväistä ja monipuolista turponarkkien keskustelua.

Syksy näyttää myös sen, että jatkavatko venäläiset Suomen ilmatilan loukkauksia. Niitähän on ollut alkuvuodesta muistaakseni viisi kappaletta eli runsaasti. Pari, kolme menisi vielä vahinkojen ja lisääntyneen lentotoiminnan piikkiin, mutta puolenkymmentä on jotain muuta. Ainakin Suomen NATO-keskusteluun osallistumista. Ilmatilan loukkauksista tiedotettaessa kerrotaan aina myös, että asiaa tutkitaan. Saa nähdä kerrotaanko näiden tutkimusten tuloksista julkisesti ja kumpaan mahdolliseen johtopäätökseen päädytään: loukkaukset ovat tahallisia vai että Venäjän ilmavoimissa on keskimäärin heikko suunnistustaito ja toimimaton johtamisjärjestelmä.

Venäjän on vuoden alusta pyöräyttänyt useamman valmiusharjoituksen ja niitä lienee luvassa lisää. Valmiusharjoitusohjelma antaa venäläisille tekosyyn mobilisoida mitä vaan missä vaan omalla maaperällään. Suuri Zapad 2013 -harjoitus syyskuussa yhdessä Valko-Venäjän kanssa on puolestaan läntistä hyökkäystä torjuva harjoitus, josta Baltian maat ja Puola ilmoittavat olevansa huolissaan. Ihan yhtä huolissaan ilmoittaa Venäjäkin olevansa marraskuussa pidettävästä NATOn Steadfast Jazz 2013 -sotaharjoituksesta, jossa torjutaan Puolaan ja Baltiaan idästä suuntautunutta hyökkäystä. Ruotsi on muuten ilmoittanut olevansa halukas osallistumaan harjoitukseen. Itämeren ympäristö näyttää siis ensi syksynä turvallisuuspoliittisesti varsin jännitteiseltä.

NATOssa on luvassa uusia tuulia ainakin siinä mielessä, että pääsihteeri menee vaihtoon. Tanskalainen Anders Fogh Rasmussen on palvellut neljä vuotta ja uusi astunee virkaan, jahka hänet saadaan valittua. Kansainvälisessä politiikassa on voimassa aina se tilanne, että jossain on vaalit tulossa. Turpo-syksyyn vaikuttavat useammatkin vaalit. Ensimmäisenä ovat Saksan liittopäivävaalit 22. syyskuuta. Jos Merkel voitaa vaalit, purkautuvat monet ratkaisua odottaneet asiat liikkeelle, varsinkin talouspuolella. Jos tulos on jokin muu, menee varmaan aikaa ennen kuin uusi hallitus pääsee turpo-asioihin eurokriisin viedessä alussa kaiken huomion. Merkel on lämmitellyt suhteita Visegrad-maihin ja erityisesti Puolaan. Hankala sanoa, että jättikö PRISM-kohu pysyviä kolhuja Saksan ja Yhdysvaltain välille vai oliko ärtymys lähinnä omille kansalaisille tarkoitettua retoriikkaa. Turvallisuuspoliittissaan Saksa on kuitenkin edelleen kokoaan pienempi, historian taakkojen takia. Mutta pikkuhiljaa vaikutusvalta ja aktiivisuus lisääntynevät. EU:n ja Yhdysvaltain väliset kauppasopimusneuvottelut ovat se olennainen atlanttinen ulottuvuus tällä hetkellä.

Meidän kannaltamme olennaisen tärkeät vaalit ovat 14.9., kun Ruotsissa pidetään yhdistetyt valtiopäivä-, kunnallis- ja maakäräjävaalit. Saa nähdä kuinka suureksi kysymykseksi NATO-jäsenyys nousee ja minkälaiset ovat voimasuhteet vaalien jälkeen. TARKENNUS: Ruotsin vaalit vuoden päästä, nolo moka, pahoittelut.
Kesällä 2014 käydään europarlamenttivaalit, joilla on turvallisuuspoliittinenkin ulottuvuus. Uuden europarlamentin kokoonpano on tietysti tärkeä ja myös komissio pistetään uusiksi. Näin saanemme myös uuden korkean edustajan lady Ashtonin tilalle. Hänen epäkiitollinen työnsä on ollut ensimmäisenä yrittää rakentaa yhteistä ulkopolitiikkaa ja sen vaatimaa koneistoa. Hänen onnistumistaan tehtävässään ei ainakan minun näkemäni mukaan ole arvioitu kovinkaan kauniisti, mutta näissä olosuhteissa urakka oli lähtökohtaisesti mahdoton. Mikä ei tietysti kerro mitään siitä, suoriutuiko hän tehtävästään hyvin tai huonosti. Tämän vuoden joulukuun huippukokouksessa on muuten tarkoitus vihdoin käsitellä EU:n puolustukseen liittyviä asioita, jotka on sysätty vuosia syrjään talouskriisin takia. Silloin varmaan isketään kiinni seuraavan parlamenttikauden suuntia. Näistähän Niinistö Ranskan vierailullaan Hollanden kanssa jo puhuikin.

Vuoden päästä syyskuussa konkretisoituu myös lähes absurdin oloinen mahdollisuus Skotlannin erosta Isosta-Britanniasta. Kansanäänestys on 18.9.2014 ja pelissä on paljon myös turvallisuuspoliittisesti. Skotlannissa sijaitsevasta Faslanen laivastotukikohdasta kun löytyy Ison-Britannian ydinaseilla varustettujen sukellusveneiden tukikohta. Tukikohdan kohtalo puhuttaa. Sen siirto tulee kalliiksi, mutta itsenäisyyttä ajaville skotlantilaisille ei tulee kuuloonkaan mikään Kaliningrad-tyyppinen eksklaavi-ratkaisu, jossa pala toista maata jäisi ilman suoraa yhteyttä emämaahan. Itsenäisen Skotlannin syntyessä olisi paljon auki, sillä sen olisi halutessaan haettava NATOn ja EU:n jäseneksi. Kun tähän vielä liitetään Cameronin kasvavan EU-kritiikin takia lupaama kansanäänestys maan EU-jäsenyydestä, niin saarivaltakunta voi hyvinkin olla muutaman vuoden kuluttua erittäin toisenlaisessa tilanteessa kuin nyt. EU:n talouskriisin jatkuessa voi tosin muukin Eurooppa kokea kovia muutoksia. Taloudellisesti kovat olot ja ennen kaikkea näköalattomuus voivat eteläisessä Euroopassa sytyttää jotain arabikevään kaltaisia muutoksia.

Lisäilkäähän tuohon perään, mitä muuta turvallisuuspoliittisesti mielenkiintoista syksy ja talvi tuovat tullessaan. Ja joku musta joutsenhan sieltä myös voi aina paikalle liidellä ja laittaa paljon uusiksi.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Turvallisuuspoliittista arvokeskustelua



Haminan linnoitusvalleilla ei sotilaallista arvoa enää ole.

Asia kuin asia, arvoista keskusteleminen on yhtä tärkeää kuin vaikeaa. Arvoilla on tapana lipsua mustavalkoiseen ehdottomuuteen tai löllöön arvorelativismiin. Ne kumpikin estävät tehokkaasti tolkullisia ratkaisuja etsivän keskustelun. Arvokeskustelulla on myös tapana ajautua älyttömiin, äärettömyydestä haettuihin esimerkkeihin tyyliin "mitä sitten tekisit, jos avaruusoliot olisivat syömässä kehitysmaiden lasten silmiä, koska geenimanipulointi ja pakkoruotsi olisivat estäneet meitä leikkaamasta yritystukia kreikkalaisille pankeilta? Hä?" Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa lisävaikeutena arvoista keskustelussa on vielä se kyyninen realismi, joka oli Paasikiven-Kekkosen linjan ytimessä. Kansakunnat ovat aina itsekkäitä suhteessaan toisiin kansakuntiin ja mitä tärkeämpi etuja on vaalittavana, sitä törkeämmän itsekkäitä. Mutta kaikesta tästä huolimatta arvokeskustelua pitää käydä. Vaikkei siinä kovin selviä johtopäätöksiä pystyisikään vetämään. Se avoimuus johtopäätösten suhteen koskee mitä suurimmassa määrin myös tätä kirjoitusta. Mutta oman vakaumukseni mukaan käynnissä pysyvällä, avoimessa hengessä käytävällä keskustelulla on väkisinkin myönteisiä vaikutuksia.

Osansa tässä sopassa on myös ihmisten erilaisille suhtautumistavoille arvoihin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Osalle arvot ovat idealistia ihanteita, käytännössä jopa utooppisia asioita, joita kohden on pyrittävä aina. Toisille asioiden arvo on puhtaasti käytännöllinen. Jos keino toimii halutulla tavalla, on sen arvokin oikea. Toki harva ihan kumpaankaan ääripäähän puhtaasti kuuluu, mutta karkeasti painotukset voidaan jakaa juuri näin. Tämän jakolinjan yli keskusteleminen on vaikeaa. Idealistit näyttävät hyväuskoisilta, vaaraa aiheuttavilta pölhöiltä ja pragmaattiset puolestaan moraalittomilta pahiksilta. Ei helppo lähtökohta keskustelulle.

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa leijuu tällä hetkellä minun mielestäni mahdollinen NATO-jäsenyys vähän turhankin isona elementtinä. Sen puoltaminen tai vastustaminen ovat toki keskeisiä pyrkimyksiä tällä kentällä, mutta välillä tuntuu, että sotilaallisen liittoutumisen juupas-eipäs vie hapen kaikilta muilta mahdollisuuksilta. Syistä tai toisista tämän NATO-keskustelun ytimeen ovat nousseet arvot.

NATO-jäsenyyttä perustellaan kuulumisellamme läntiseen maailmaan, jonka arvot jaamme. Tämä arvonäkökulma toimii perusteena paitsi NATO-jäsenyyden kannattamiselle, myös sen vastustamisella. Oletuksena on, että Yhdysvallat eroaa ratkaisevalla tavalla eurooppalaisista demokratioista. Esimerkiksi Tapani Lausti on kirjoittanut terävästi aiheesta. Käytännössä arvokeskustelu on turvallisuuspolitiikassa pitkälti koodinimi sille kysymykselle, että onko USA sopiva liittolainen Suomelle vai ei. Kukaan ei vakavissaan ehdota liittoutumista Venäjän tai Kiinan kanssa, koska sekä käytännön että arvojen kannalta se olisi tolkutonta. Pohjoismaisen yhteistyön suuri suosio on merkittävältä osin mielestäni juuri helposti hyväksyttävien, "kunnollisten" kumppanien ansiota. Samoin EU:n yhteinen puolustus tuntuu helpolta hyväksyä, vaikka siihen on sisäänrakennettu täsmälleen samanlaisia ongelmia kuin atlanttisessa yhteistyössä. Esimerkiksi Ranskan toiminta Afrikassa tai ydinohjelmaansa liittyen ovat melkoisia näyttöjä häikäilemättömyydestä.

Me kuvittelemmme ymmärtävämme Amerikan Yhdysvaltoja, koska olemme katselleet televisiosta sen elämänenoa kymmeniätuhansia tunteja. Me kuvittelemme tuntevamme Amerikan Yhdysvaltoja, koska se esiintyy uutisissa säännöllisesti ja tiedämme kuka siellä on presidenttinä. Me kuvittelemme tietävämme mikä Amerikan Yhdysvallat on, vaikka se on valtava kokoelma erilaisia osavaltiota, kulttuureja ja elämäntapoja. Itse asiassa me tiedämme aika vähän siitä, mikä maa Yhdysvallat oikein on. Nykyhetkeä ei voi ymmärtää ilman historiaa ja meille Yhdysvaltojen historia on villi länsi, sisällissota ja JFK:n salamurha.

Koska emme tunne Yhdysvaltojen historiaa, tulkitsemme usein tapahtumia väärin, positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan. Meille käsittämättömän vapaat aselait traagisine seurauksineen pohjautuvat perustuslakiinkin kirjattuun ajatukseen, että kansalaisten on pystyttävä puolustautumaan uhkaksi muodostuvaa valtiovaltaa vastaan. Tämän yhdysvaltalaisten enemmistön edelleen varauksettomasti hyväksymän lähtökohdan yksinkertaistettuna selityksenä on se, että maan perustivat poliittista ja uskonnollista vainoa kotimaissaan kokeneet siirtolaiset ja heidän jälkeläisensä.

Venäjästä puhuttaessa meillä on tapana päivitellä miten vähän tiedämme siitä ja miten se onkin sellainen mysteeri. Minusta sama ymmärtämättömyys koskee kuitenkin myös Yhdysvaltoja. Elokuvat ja tv-sarjat ovat toki tarjonneet meille paljon tietoa, mutta myös illuusion siitä, että ymmärtäisimme tätä monimutkaista ja äärettömän kirjavaa maata. Suosittelen muuten Yhdysvalloissa asustavan Marko Maunulan Suomen Kuvalehden sivuilla pitämää Americana-blogia. Siellä erilaiset ilmiöt selitetään sekä eurooppalaisen että yhdysvaltalaisen näkökulman huomioon ottaen.

Osansa Yhdysvaltojen toiminnassa on ilmiöllä nimeltä American exceptionalism, amerikkalainen erityislaatuisuus. Tämä erityislaatuisuuden tunne on jollain tavalla ominaista varmaan kaikille kansakunnille, mutta siirtolaisuuteen perustuvalle maalle yhteinen näky oman maan roolista lienee vielä tärkeämpi. Yhdysvalloille ominaisesti tätä erityislaatuisuutta on montaa lajia eri painotuksilla ja sitä kohtaa esitetään myös kritiikkiä. Mutta keskiössä siinä näkemyksessä on kuva Yhdysvalloista mahdollisuuksien maana, joka edistää demokratiaa ja ihmisarvoja kaikkialla maailmassa. Kylmä sota oli varmasti omiaan vahvistamaan tätä käsitystä ja viime aikoina tämä käsitys Yhdysvaltain roolista maailmassa oli keskeistä George W. Bushin politiikassa.

Obama on edustanut pragmaattisempaa näkemystä, joka ei kuitenkaan ole tarkoittanut pehmeämpiä otteita USAn etujen puolustamisessa. Ehkä älykkäämpiä ja vähemmän huomiota herättäviä, mutta aivan yhtä kovakätisiä kuin edeltäjällään. Kovat otteet lennokki-iskuineen vaativat aina sivullisia uhreja, suvereenien maiden alueellista loukkaamista sekä tietysti häikäilemätöntä tiedustelukoneistoa. Yhdysvallat katsoo olevansa oikeutettu tähän kaikkeen itsepuolustuksen perusteella. Kuten sodissa aina, tapahtuu myös ylilyontejä ja suoranaisia sotarikoksia. Nämä tapahtumat on esitetty esteiksi syvemmän liittolaisuussuhteen muodostamiseksi Yhdysvaltain kanssa. Minusta sodankäynnin vääjäämätön seuraus, kävi sitä kuka tahansa miksi tahansa, ovat toiminnat ja tapahtumat, jotka luokitellaan sotarikoksiksi.

Kansakunnat siis toimivat itsekkäästi ja mitä tiukempi tilanne, sitä itsekkäämpää toiminta on. Maa, joka kokee olevansa sodassa, joustaa arvoistaan ihan varmasti. Henkiinjääminen on vaistoista voimakkain ja vaientaa omantunnon mennen tullen. Yhdysvallat kokee olevansa sodassa. Tämä kokemus selittää muun muassa sen, että siellä pidetään yleisesti varsin hyväksyttyinä verkkovakoilun mahdollistavia lakeja. Mitä vahvemmin kansakunta kokee olevansa vaarassa, sitä alttiimpi se on luistamaan arvoista, sopimuksista ja ylipäätään kaikista haittaavista sidonnaisuuksista. Se kuinka todellinen uhka milloinkin on, on sitten ihan erillinen kysymyksensä. Valtaeliitillä kun on kautta aikojen ollut tapana rakennella uhkakuvia oman valtansa pönkittämikseksi.

NATO-jäsenyydessä sitoudutaan yhteiseen (löysähköön) päätöksentekojärjestelmään ja ennen kaikkea sitoudutaan jollain tavoin puolustamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaismaata. Toki täysjäsenyys myös käytännössä ohjaisi ratkaisujamme kansainvälisessä poltiikassa. Sotilaallinen liittoutuminen kannattaa, jos liittolaiset ovat tarpeeksi voimakkaita ja valmiita myös oikeasti käymään sotaan meidän puolestamme. Voimaan ja valmiuteen käydä sotaa taas näyttää liittyvän välttämätön seuraus moraalisista väärinkäytöksistä. Tämä koskee ihan kaikkia kansakuntia. Jos meitä suomalaisia olisi viiden miljoonan sijaan 500 miljoonaa, niin emme olisi yhtään sen parempia kuin USA, Venäjä, Kiina tai muu kansainväliseen vaikutusvaltaan pyrkivä suurvalta.

Arvokysymys on siis pitkälti se, että onko Yhdysvallat (tämän hetkisessä) valta-asemassaan, tavoitteissaan ja omine erityispiirteineen sellainen suurvalta, johon meidän voisimme sitoutua. Tarvitsemmeko suojaa ja jos tarvitsemme, saammeko sitä NATOsta riittävästi? Kannattaako meidän antaa pois tietty määrä itsemääräämisoikeuttamme, jotta Yhdysvaltojen ja muun NATOn sotilaallinen voima suojaisi meitä Venäjän vaikutusvallalta, aggressioilta ja pahimmassa tapauksessa valloitukselta? Jos sitoudumme NATOon ja Yhdysvaltoihin, pakottaako se meidät käytännössä hyväksymään tai jopa osallistumaan kyseenalaisiin voimatoimiin? Ja jos kerran kaikki riittävästi voimaa omaavat tahot ovat moraalisesti niin epäilyttäviä ja valmiita tallomaan oikeutta, niin eikö meidän pitäisi linnoittautua voimallisesti koko maailmaa vastaan? Albaniahan teki niin. Joka tapauksessa keskinäisen puolustusliiton ydin on se, että meidän pitää olla valmiit kuolemaan niiden puolesta, jotka ovat valmiita kuolemaan meidän puolestamme. Omaa maata puolustaessa syy kuolla on selvä, mutta kaikki on paljon monimutkaisempaa sotilasliitossa. Maailma on ikävän monimutkainen paikka.



tiistai 23. heinäkuuta 2013

Kysymyksiä Turpokäräjistä


Tuolla Hevosmiesten tietotoimiston digiversiossa Twitterissä on ollut nyt puhetta siitä, että jos pistettäisiin ensi syksynä pystyyn Turpokäräjät. Sis sellainen vapaamuotoisempi kohtaaminen, jossa voisimme viedä yhdessä eteenpäin ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Tämä yhdessä siis tarkoittaa turponarkkeja ja muita asioista kiinnostuneita.

Koska kaikilla on elämässään sekä työn että muun puolella todennäköisesti enemmän kuin tarpeeksi tekemistä, ei vapaaehtoisia käsiä ole noussut vetovastuuta ottamaan. Eikä nouse minunkaan lapani, mutta jos itselleni ominaisella tavalla yrittäisin tyrkätä asiaa eteenpäin. Eli kysyisin paljon, enemmän kuin osaan vastata. Oikeat kysymykset kun hahmottavat asian kuin itsestään. Kaikkiin kysymyksiin ei tarvitse löytyä tiukkaa yksimielisyyttä, mutta esim. ajankohta ja vastaavat olisi tärkeää saada sovituksi yhdessä. Tuonne kommentteihin voi lykätä vapaavalintaisesti vastauksia kaikkiin tai osaan kysymyksistä.


  • Miksi Turpokäräjät pitää järjestää?
  • Mihin Turpokäräjät pyrkivät?
  • Onko työskentelyllä jokin konkreettinen tavoite, julkilausuma, julkaisu, tms?
  • Keille Turpokäräjät on tarkoitettu?
  • Onko tilaisuus avoin myös medialle?
  • Noudatetaanko Chatham House -sääntöä tai onko jotain muita luottamukseen perustuvia menettelytapoja?
  • Pidetäänkö tapahtuma arkena vai viikonloppuna?
  • Milloin Turpokäräjät voisi pitää?
  • Kuinka pitkä tapahtuma olisi?
  • Kuuluisiko ohjelmaan myös illanvietto?
  • Kannattaako tapahtuma järjestää kaupungissa vai jossain seminaarihotellissa, kartanossa tms?
  • Onko tapahtuma osallistujien kustantama, osittain kustantama vai etsitäänkö rahat muualta? Ja kuka etsii?
  • Otetaanko valtiovallan apua ja tukea vai pyritäänkö taloudelliseen riippumattomuuteen? Onko ylipätään rajoitteita kumppaneiden, tukijoiden yms kanssa?
  • Onko yhtenä tavoitteena polkaista pystyyn uusi turvallisuuspolitiikkaan keskittynyt kansalaisjärjestö?
  • Ohjelma pitää kietoa mielekkyyden ja johdonmukaisuuden takia  jonkin teeman tai tavoitteen ympärille, kuka/ketkä sen valikoivat?
  • Alustajia varmasti käytetään, mistä heidät hankitaan vai astuuko jokainen vuorollaan lauteille?
  • Pitäisikö ulkomailta etsiä? Myös suurlähetystöistä voisi löytyä validia väkeä.
  • Keskustelulle on oltava menetelmät vetäjineen ja muistiinpanojen tekijöineen eli mistä nämä?


Ja lopuksi vielä pari olennaista kysymystä.


  • Ketkä olisivat kiinnostuneita osallistumaan tällaiseen tapahtumaan?
  • Miten tästä eteenpäin?



sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Jälkimaailmasta ja omasta pohjasta




Augustin Ehrensvärdin ajatus Kuninkaanportin kivitaulussa Suomenlinnassa:
 Ifrån ödemarker äro desse Vargskiärsholmar ombytte till ett Sveaborg. Eftervärd, stå här på egen botn, och lita icke på främmande hielp.
Erämaista on nämä Susisaaret muutettu Viaporiksi (Suomenlinnaksi). Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun.

Kuva: ‪Tomisti‬ / Wikimedia Commons

Kansainvälisen poltiikan professori Hiski Haukkala lausahti Kultarannassa jotain sen suuntaista, että häntä on alkanut askarruttaa se, kuuluuko Suomi ylipäätään Pohjoismaihin. Tämä ajatus tuntui heti minusta jotain selittämättömästä syystä tärkeältä. Sitä selitystä olen sitten pohdiskellut aika ajoin. Nyt löysin ainakin jonkinlaisen vastauksen siihen, miksi me emme tosiaan taida olla ihan niin pohjoismaa.

Suomi on kansakuntansa historiansa aikana kuulunut erilaisiin liittoutumiin, viiteryhmiin ja valtiollisiin kokoonpanoihin. Ensimmäinen laajemmin ja pysyvämmin sitova kytkentämme globaaleihin rakenteisiin lienee ollut kristinusko, jota tuotiin eri versioina meille idästä ja lännestä. Jos jompikumpi kirkko olisi ollut nopeampi ja tehokkaampi käännytystyössään, olisi asemamme nyt varmaan hieman erilainen. Mutta jäimme silloin idän ja lännen väliin ja siinä myös pysymme. Toki maantieteelläkin on merkityksensä, mutta esim. umpiortodoksiseksi ehtinyt Suomi olisi kokenut todennäköisesti toisenlaista historiaa.

Kielihän meitä on erottanut naapureistamme. Erityisesti muut Pohjoismaat kokevat uskoakseni jonkinlaista sukuyhteyttä ihan vain kieltensä takia. Meillä on unkarin kanssa pikkuisen yhteistä kieliperimää ja heti on käytössä termi veljeskansa. Lisää sukukansoja piisaa Siperian aroilla ja heihinkin tunnemme yhteyttä. Meille asema Pohjoismaana on syntynyt perintönä pitkästä Ruotsin vallasta. Jälleen on jossiteltava sen verran, että Ruotsin valtakunta ei nähnyt tarpeelliseksi ruotsalaistaa kansaa. Jos olisimme umpiruotsinkielisiä, olisi historiamme ehkä ollut toisenlainen.

Suomihan syntyi nykyisin tuntemassamme muodossa 1800-luvun loppupuolella. Taustalla oli saksalaista kansallisromantikkaa, Venäjän vallan alle joutumiseen liittynyttä itsetutkiskelua ja ylipäätään 1800-luvun virtauksia työväenliikkeineen ja kansanvaltoineen. Kansallinen herääminen Maamme-kirjan luomine stereotypioineen ja Vänrikki Stoolin tarinoiden urheuksineen on edelleen voimassa olevaa omakuvaa.

Kansallisen herättäjän Adolf Ivar Arwidssonin suuhun laitettu lentävä lause ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” oli oman olemuksemme etsinnän perustaksi muodostunut väite. Olemme siis alunperinkin heränneet kansalliseen olemassaoloomme sen pohjalta, että meidän on aidosti olemassa ollaksemme erotuttava ja erotettava itsemme muista ja vaalittava puhdasta suomalaisuutta. Jota ei tietenkään ole olemassa. Mutta jota tämänkin päivän politiikassa kiivaastii vaaditaan edelleen vaalittavan

Itsenäistyminen toi mukanaan maailmanpalon asetelmien myötä liittoutumisen Saksan kanssa. Ruinasimme myös ympäri maailmaa hyväksyntää itsenäisyysjulistuksellemme. Sen jälkeen ajauduimmekin toisiamme ja vähän muitakin siinä sivussa tappamaan. Saksa liittoutui omien valtapyrkimystensä takia jo varhain Suomen itsenäistymistä ajavien kanssa, mutta tappio länsirintamalla ajoi sen liittosuhteen Suomen kuninkaineen karilla. Saksa painettiin polvilleen Versaillesin rauhassa, Neuvosto-Venäjä vieressä oli paitsi oikea uhka, myös käyttökelpoinen poliittinen pelotteluväline.  Ruotsin kanssa kävimme katkeraa kiistaa Ahvenanmaan omistuksesta. Kansainliitto tarjosi meille silloin kansakuntana kansainvälisen olemassaolon areenan, joka ratkaisi kiistan Ahvenanmaasta meidän eduksemme. Viro toki oli ja on tuossa vieressä ja vaikka valtioliiton mahdollisuuttakin pidettiin esillä, pimensi neuvostomiehitys kaikki mahdollisuudet. Joka tapauksessa olimme kansakuntana hieman kärjistetysti sanottuna vihollisten, vastahakoisten ja välinpitämättömien välissä.

Talvisota eheytti kansakuntaa paitsi sisäisesti toimintakuntoon, myös suhdettamme Ruotsiin. Kaiken maailman saarikiistoista on ympäri maailmaa esimerkkejä, joissa ne hankaavat kansakuntien välejä pysyvän oloisesti. Ahvenanmaan kiistan yhteydessä teki Suomenkin hallitus teki jo valmisteluja, joiden tarkoituksena oli herättää suomenmielistä liikehdintää pohjoisen Ruotsin suomenkielisillä alueilla.

Jatkosodan ja toisen epäonnistuneen Saksa-kytkennän jälkeen asetelmamme oli taas tavallaan hyvin selkeä. Pyrimme pysymään mahdollisimman itsenäisinä Neuvostoliiton vaikutusvallan alla. Meillä oli YYA-sopimuksen myötä läheinen suhde, johon itse asiassa liittyi sotilaallinen liittoutuminen. NATOn 5. artiklan tapaisessa kohdassa oli sopimuksen mukaan sotilaallista apua luvassa, mikäli Suomi ei pystyisi itse puolustamaan aluettaan. Erityisen hankala kylmän sodan maisemassa oli sitten se toinen artikla, jossa todettiin, että "Korkeat Sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan keskenään siinä tapauksessa, että 1 artiklassa tarkoitetun sotilaallisen hyökkäyksen uhka on todettu." Sitä uhkaa kun periaatteessa oli koko ajan.

Selviämisemme kansakuntana tarkoitti sitä, että saimme pidettyä Neuvostoliiton käsivarren matkan päässä itsestämme ja se taas edellytti riittävää välimatkaa kaikiiin muihinkin. Tokihan oli pohjoismaista yhteistyötä, kauppasopimuksia ja muita sidoksia, mutta niiden olemassaoloa oli perusteltava rajoittaen, ikäänkuin syystä tai toisesta tarpeellisina poikkeuksina perustaltaan erillisessä olemassaolossamme.

Virallinen puolueettomuutemme perustui siis väitteeseen, että olimme yksi harvoista erityistapauksista kahtia jakautuneessa kylmän sodan maailmassa. Meidän koko olemassaolomme perustui sille, että meidän oli vakuutettava uskottavasti muille pärjäävämme itse kaikissa tilanteissa. Kansainvälisen poltiiikan kuvioissa ei tähän uskovia liiemmälti ollut, mutta tietenkin opimme uskomaan siihen itse. Tai ehkä kansa uskoi, ulko- ja turvallisuuspoliittinen eliitti ajatteli juuri niin raadollisesti kuin sen pitikin.

Kylmän sodan aikana Suomea toki hivutettiin ansiokkaasti länteen ja Neuvostoliiton romahdettua pääsimme/jouduimme/ajauduimme Euroopan unionin jäseniksi. Oikeastaan ensimmäistä kertaa sitouduimme omasta tahdostamme syvällisesti johonkin laajempaan ryhmään kansakuntia. Prosentit kansanäänestyksessä olivat kuitenkin yllättävän tiukat 57-43. Syvä epäluulo unionia kohtaan elää edelleen ja EU-kriittisyys on viime aikoina saanut seurakseen EU-pessimismin. Vaikka näiden kahden ilmiasu on samankaltainen, ovat ne lähtökohdiltaan hyvin erilaisia. Toinen katsoo EU:n lähtökohtaisesti huonoksi asiaksi, toinen katsoo sen periaatteessa olevan hyvä asia, mutta huonolla toteutuksella.

Näppituntumalla väittäisin, että kriittisyys erilaisiin muuhun maailmaan kohdistuviin sitoumuksiin on kaikkein voimakkainta niiden joukoissa, jotka ovat rakentaneet maailmankuvansa Arwidssonin ja hänen aikalaistensa luomalle pohjalle. Siis sellaista leijonakoruista, perinteistä isänmaallisuutta marssilauluineen. Tällaista muusta maailmasta erottavaa ja sen vaikutteita poissulkevaa isänmaallisuutta edustaa puhtaimmillaan Perussuomalaiset. Lievemmässä muodossaan sitä esiintyy Keskustassa ja pinnan alle piilotettuna myös SDP:ssä ja Kokoomuksessa.

Ihmiset, joille maanpuolustus on kaikkein lähinnä sydäntä, ovat usein juuri tätä arvokonservatiivista väkeä, joille suomalaisuus on venäläisyydestä, ruotsalaisuudesta ja muistakin kansallisuuksista henkistä erottautumista. Sitä henkistä erottautumista seuraa usein haluttomuus sitoutua konkreettisessa maailmassa muihin, Augustin Ehrensvärdin kiveen hakatun ajatuksen hengessä: "Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun."

Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme on käynyt selväksi, että asioihin perehtyneen eliitin ja tavallisen kansan näkemyksissä on merkittävä ero. Tämän eron takana lienee osaltaan juuri tämä tiedostamaton käsitys Suomesta ja suomalaisuudesta, joka on aitoa vain riittävästi erotettuna ja ehkä jopa eristettynä. Tämä selittäisi osaltaan myös aiemmin blogissa käsittelemiäni  pragmaattisuuden puutetta turpo-keskustelussa sekä epäloogisia tutkimustuloksia.

Joka tapauksessa tämän oivalluksen myötä on jälleen entistä kirkkaampaa se, että osana nyt käynnissä olevaa ulko- ja turvallisuuspolittiista meidän on myös keskusteltava siitä, mitä olemme ja mitä haluamme olla. Se on päätösten synnyn kannalta tällä hetkellä yhtä tärkeää kuin ulkomaailman kehityskulkujen ymmärtäminen. Keskinäisriippuvaisessa maailmassa meillä riittää mietittävää, ettemme ottaisi mallia esi-isistämme, jotka lähtivät kirveen kanssa yläjuoksulle jäljittämään alas kulkeutuvia lastuja. Siihen täytyy uskoa, että meille löytyy se oikea ja meidät maailmaan kytkevä tapa olla suomalaisia tässä nykyisessä maailmassa.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Snowdenin Eetu ja Suomen etu


Edward Snowden. NSA:n teknologia-alan alihankkijan työntekijä, joka syistä ja toisista pyöräytti näytille Yhdysvaltojen salaisuuksia digitaalisen tiedustelun alalla. Hänen paljastuksensa eivät suoranaisesti yllättäneet asiantuntijoita tai edes näitä asioita jotenkin seuraavia. Mutta hän teki digivakoilulle saman kuin kansanedustaja Timo Kalli aikoinaan vaalirahalausunnollaan, joka räjäytti käyntiin maata ja sen tapaa muuttaneen vaalirahakohun.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että meidän kannaltamme välittömästi merkityksellisin puoli asiaa on USAn ja sen eurooppalaisten liittolaisten ja kumppanien suhteiden heikentyminen. Kun USA on muutenkin suunnannut huomiotaan Aasiaan, on valmiiksi ärtynyt suhteettoman suuresta osuudestaan NATO-maiden sotilasmenoissa ja kamppailee sisäpolitiikkansa lukittumisen kanssa, ei olisi mikään ihme, että Atlantin ylle muodostuisi vähintään viileä rintama. Ei toki pysyvästi, mutta kun tässä on suuria muutoksia käynnissä, niin ajoitus voi tehdä tästä suhteiden etääntymisestä kokoaan isomman asian.

Suoraan Suomen tilanteisiin tämä vaikuttaa ainakin sen verran, että NATO-optio saattaa kaventua. Osittain se johtuu Suomen sisäisistä asioista. George W. Bushin presidenttiyden aikana tunnettu laaja epäluottamus Yhdysvaltain johtoa kohtaan oli monelle merkittävä este pitää NATOa realistisena vaihtoehtona. Obama on ollut eurooppalaisille mieleinen presidentti, vaikka hänen sotansa teroorismia vastaan ei ole ollut yhtään sen pehmeämpää kuin edeltäjänsä. Älykkäämpää se lennokki-iskuineen ja mataline profiileineen on ollut. Nyt käynnissä oleva tapahtumaketju on joka tapauksessa omiaan herättämään epäluuloja vielä syvemmällä tasolla, sillä toimet ovat kohdistuneet meihin, ei suinkaan kehitysmaiden syrjäseuduilla asuviin. Lisää vahinkoa voi vielä aiheuttaa Yhdysvaltain kovaotteinen Snowden-jahti, joka on saanut ja varmaan saa vielä lisääkin ikäviä piirteitä.

Tilanteen vakavuudesta kertoo se, että Helsingin Sanomat kysyy näin pääkirjoituksessaan: "Viime vuosien tapahtumat Yhdysvaltain terrorisminvastaisessa sodassa ovat kyseenalaistaneet sen, jakavatko EU ja Yhdysvallat vielä saman arvomaailman." Helsingin Sanomat on kannattanut johdonmukaisesti läntisiä ja myös atlanttisia siteitä Suomelle, mukaan lukien NATO-jäsenyys, jota lehti on linjannut kannattavansa jo vuonna 2006.

Signaalitiedustelussa meillä suomalaisillahan on Reino Hallamaan ansiokkaat perinteet seurattavina ja eiköhän täälläkin tehdä kaikki laillisesti mahdollinen ja tarpeelliseksi nähty. Toisaalta tämä liittyy sisäiseen turvallisuuteen ja Supohan hakee nyt lupaa ja resursseja seuloa verkon liikennettä Suomessa. Onpahan muuten harvinaisen huono ajoitus heillä. Joku ehkä päätti jo paljon aiemmin, että asia kannattaa nostaa esille kesken lomien, mutta nyt ajoituksesta tuli todella heikko. Kovin suurilla sanoilla ja mittaluokaltaan megalomaanisilla tavoitteilla lanseerattu valtakunnan kyber-strategia on myös hankaluuksissa. Siis kirjaimeillisesti. Kyber vaan on niin monia asioita koskettava alue, että suomalaiseen tapaan rakennettu kaikki hallinnon alat läpäisevä toimintasuunnitelma on tolkuttoman hankala ja aikaa vaativa prosessi, joka ei taipunut alkuperäiseen aikatauluun.

Eräs huolestuttava seuraus digitaalisen vakoilun laajenemisesta on se, että sitä tullaan tarpeen tullen ostamaan ulkopuolisilta asiantuntijoilta. Tällaisia palveluja on jo ostettavissa monilta sotilasteollisilta suuryrityksiltä, mutta kysynnän ja tarjonnan laki synnyttää varmasti myös vielä hämärämmin toimivia pikkuyrityksiä tai suoraan sanottuna rikollisryhmiä, jotka käyvät hallitusten puolesta kyber-sotaa. Tällaisen kentän syntyminen on omiaan lisäämään epävakautta kansainvälisessä politiikassa. Oma kastinsa toimijoina ovat sitten Anonymous ja WikiLeaks, jotka ovat vastenmielisiä kiusankappaleita kansallisvaltioille. Jo näistäkin syistä on Jarno Limnéllin ansiokkaasti ajama Suomen mahdollisuus nousta kybermaailman auktoriteetiksi olisi ehdottomasti läpikotaisen tutkimisen arvoinen asia.

Snowdenin Suomeenkin faksaama turvapaikkahakemus on onneksi lakiemme vastainen, koska se pitäisi jättää Suomen maaperällä. Kuitenkin jo pelkät ehdotukset turvapaikan myöntämisestä Snowdenille herättävät kuumia tunteita. Kokoomuksen MEP Petri Sarvamaa twiittasi: "Turvapaikka Snowdenille Suomesta? Jyrkkä ei. Onko poliittisissa puheissa mitään vastuuta? #jotainrajaa #suomenetu" No, meillehän on tuttua myötäillä meille tärkeän suurvallan intressejä välillä vähän turhankin pitkälle.

EU-maissa tyrmistys on tällä hetkellä suuri ja parhaillaan etsitään varmasti mielekkäitä tapoja reagoida ennen kokemattomaan tilanteeseen. Puheet ovat olleet kovia. Toki osa on vain omille kansalaisille suunnattua pörhistelyä, mutta ihan oikeatakin ärtymystä on. Kun kunnioituksen tunne katoaa puolin ja toisin, on aika hankalaa edetä esim. käynnissä olevissa vapaakauppaneuvotteluissa. Nyt odotetaan nöyryyttä ja anteeksipyyntöjä, mutta Yhdysvalloilla ja Obamalla ei ole antaa näitä.

Oman, hyvin voimakkaan erityislaatuisuuden tunteensa (American exceptionalism) vuoksi yhdysvaltalaiset eivät katso toimineensa erityisen väärin. Kuten kilttinä itseään pitävä ihminen ei välttämättä ymmärrä omakuvansa takia tekevänsä pahaa, niin vapauden ja demokratian kotimaana ja suojelijana itseään pitävät yhdysvaltalaiset eivät osaa pitää tekojaan vapauden tai demokratian vastaisina. En yhtään ihmettelisi, jos Yhdysvallat rokottaa Snowdenin paljastuksista meteliä nostaneita tahoja, eurooppalaiset liittolaiset mukaan lukien seuraavan kerran kun on mahdollisuus. Saa nähdä pitääkö Yhdysvaltain kongressin nimetä taas ruokalansa ranskalaiset perunat vapauden perunoiksi.

Terrorisminvastaisen sodan muodot ovat toteuttaneet yhden terroristien tavoitteen saamalla Yhdysvallat toimimaan epäilyttävästi tai tuomittavasti myös omien liittolaistensa suhteen. Laillistettu kidutus ja jatkuva valmius tappaa/murhata ihmisiä missä tahansa maailmankolkassa ovat myös asioista, jotka paitsi vierottavat Yhdysvaltoja muusta maailmasta, myös hapattavat maata sisältäpäin.

Itse ajattelen, että tässä on ehkä kuitenkin kysymys jälleen yhdestä digitaalisen vallankumouksen seurauksesta. Kohta lienee itsestäänselvää ja hyväksyttyä, että kaikki yrittävät kaikin keinoin tiedustella/vakoilla/urkkia toisiaan. Kiinnihän ei tietenkään saa jäädä, muttei niin ole saanut ennenkään. Kiinni jääneet jauhautuvat pelin isoissa rattaissa ja niin käynee myös meille ei-yhdysvaltalaisille suuren palveluksen tehneelle Edward Snowdenillekin. Sankaritarinaa hänestä ei tuleville polville varmaankaan jää elämään, siitä pitänee Yhdysvaltain hallituksen strateginen viestintä huolen.


PS Pakko muuten ihmetellä, että onko KELA tosiaan tällä hetkellä meidän tehokkain Suomi-kuvan kirkastajamme maailmalla ja mitä se oikein kertoo meistä ja maailmasta.


Lisäys 3.7. klo 13.25 Obama-Bidenin hallinnon eettisiä näkemyksiä sisältävältä sivulta vuodelta 2007
"Protect Whistleblowers: Often the best source of information about waste, fraud, and abuse in government is an existing government employee committed to public integrity and willing to speak out. Such acts of courage and patriotism, which can sometimes save lives and often save taxpayer dollars, should be encouraged rather than stifled. We need to empower federal employees as watchdogs of wrongdoing and partners in performance. Barack Obama will strengthen whistleblower laws to protect federal workers who expose waste, fraud, and abuse of authority in government. Obama will ensure that federal agencies expedite the process for reviewing whistleblower claims and whistleblowers have full access to courts and due process."