Turvallisuuspoliittista arvokeskustelua

Haminan linnoitusvalleilla ei sotilaallista arvoa enää ole.

Asia kuin asia, arvoista keskusteleminen on yhtä tärkeää kuin vaikeaa. Arvoilla on tapana lipsua mustavalkoiseen ehdottomuuteen tai löllöön arvorelativismiin. Ne kumpikin estävät tehokkaasti tolkullisia ratkaisuja etsivän keskustelun. Arvokeskustelulla on myös tapana ajautua älyttömiin, äärettömyydestä haettuihin esimerkkeihin tyyliin "mitä sitten tekisit, jos avaruusoliot olisivat syömässä kehitysmaiden lasten silmiä, koska geenimanipulointi ja pakkoruotsi olisivat estäneet meitä leikkaamasta yritystukia kreikkalaisille pankeilta? Hä?" Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa lisävaikeutena arvoista keskustelussa on vielä se kyyninen realismi, joka oli Paasikiven-Kekkosen linjan ytimessä. Kansakunnat ovat aina itsekkäitä suhteessaan toisiin kansakuntiin ja mitä tärkeämpi etuja on vaalittavana, sitä törkeämmän itsekkäitä. Mutta kaikesta tästä huolimatta arvokeskustelua pitää käydä. Vaikkei siinä kovin selviä johtopäätöksiä pystyisikään vetämään. Se avoimuus johtopäätösten suhteen koskee mitä suurimmassa määrin myös tätä kirjoitusta. Mutta oman vakaumukseni mukaan käynnissä pysyvällä, avoimessa hengessä käytävällä keskustelulla on väkisinkin myönteisiä vaikutuksia.

Osansa tässä sopassa on myös ihmisten erilaisille suhtautumistavoille arvoihin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Osalle arvot ovat idealistia ihanteita, käytännössä jopa utooppisia asioita, joita kohden on pyrittävä aina. Toisille asioiden arvo on puhtaasti käytännöllinen. Jos keino toimii halutulla tavalla, on sen arvokin oikea. Toki harva ihan kumpaankaan ääripäähän puhtaasti kuuluu, mutta karkeasti painotukset voidaan jakaa juuri näin. Tämän jakolinjan yli keskusteleminen on vaikeaa. Idealistit näyttävät hyväuskoisilta, vaaraa aiheuttavilta pölhöiltä ja pragmaattiset puolestaan moraalittomilta pahiksilta. Ei helppo lähtökohta keskustelulle.

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa leijuu tällä hetkellä minun mielestäni mahdollinen NATO-jäsenyys vähän turhankin isona elementtinä. Sen puoltaminen tai vastustaminen ovat toki keskeisiä pyrkimyksiä tällä kentällä, mutta välillä tuntuu, että sotilaallisen liittoutumisen juupas-eipäs vie hapen kaikilta muilta mahdollisuuksilta. Syistä tai toisista tämän NATO-keskustelun ytimeen ovat nousseet arvot.

NATO-jäsenyyttä perustellaan kuulumisellamme läntiseen maailmaan, jonka arvot jaamme. Tämä arvonäkökulma toimii perusteena paitsi NATO-jäsenyyden kannattamiselle, myös sen vastustamisella. Oletuksena on, että Yhdysvallat eroaa ratkaisevalla tavalla eurooppalaisista demokratioista. Esimerkiksi Tapani Lausti on kirjoittanut terävästi aiheesta. Käytännössä arvokeskustelu on turvallisuuspolitiikassa pitkälti koodinimi sille kysymykselle, että onko USA sopiva liittolainen Suomelle vai ei. Kukaan ei vakavissaan ehdota liittoutumista Venäjän tai Kiinan kanssa, koska sekä käytännön että arvojen kannalta se olisi tolkutonta. Pohjoismaisen yhteistyön suuri suosio on merkittävältä osin mielestäni juuri helposti hyväksyttävien, "kunnollisten" kumppanien ansiota. Samoin EU:n yhteinen puolustus tuntuu helpolta hyväksyä, vaikka siihen on sisäänrakennettu täsmälleen samanlaisia ongelmia kuin atlanttisessa yhteistyössä. Esimerkiksi Ranskan toiminta Afrikassa tai ydinohjelmaansa liittyen ovat melkoisia näyttöjä häikäilemättömyydestä.

Me kuvittelemmme ymmärtävämme Amerikan Yhdysvaltoja, koska olemme katselleet televisiosta sen elämänenoa kymmeniätuhansia tunteja. Me kuvittelemme tuntevamme Amerikan Yhdysvaltoja, koska se esiintyy uutisissa säännöllisesti ja tiedämme kuka siellä on presidenttinä. Me kuvittelemme tietävämme mikä Amerikan Yhdysvallat on, vaikka se on valtava kokoelma erilaisia osavaltiota, kulttuureja ja elämäntapoja. Itse asiassa me tiedämme aika vähän siitä, mikä maa Yhdysvallat oikein on. Nykyhetkeä ei voi ymmärtää ilman historiaa ja meille Yhdysvaltojen historia on villi länsi, sisällissota ja JFK:n salamurha.

Koska emme tunne Yhdysvaltojen historiaa, tulkitsemme usein tapahtumia väärin, positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan. Meille käsittämättömän vapaat aselait traagisine seurauksineen pohjautuvat perustuslakiinkin kirjattuun ajatukseen, että kansalaisten on pystyttävä puolustautumaan uhkaksi muodostuvaa valtiovaltaa vastaan. Tämän yhdysvaltalaisten enemmistön edelleen varauksettomasti hyväksymän lähtökohdan yksinkertaistettuna selityksenä on se, että maan perustivat poliittista ja uskonnollista vainoa kotimaissaan kokeneet siirtolaiset ja heidän jälkeläisensä.

Venäjästä puhuttaessa meillä on tapana päivitellä miten vähän tiedämme siitä ja miten se onkin sellainen mysteeri. Minusta sama ymmärtämättömyys koskee kuitenkin myös Yhdysvaltoja. Elokuvat ja tv-sarjat ovat toki tarjonneet meille paljon tietoa, mutta myös illuusion siitä, että ymmärtäisimme tätä monimutkaista ja äärettömän kirjavaa maata. Suosittelen muuten Yhdysvalloissa asustavan Marko Maunulan Suomen Kuvalehden sivuilla pitämää Americana-blogia. Siellä erilaiset ilmiöt selitetään sekä eurooppalaisen että yhdysvaltalaisen näkökulman huomioon ottaen.

Osansa Yhdysvaltojen toiminnassa on ilmiöllä nimeltä American exceptionalism, amerikkalainen erityislaatuisuus. Tämä erityislaatuisuuden tunne on jollain tavalla ominaista varmaan kaikille kansakunnille, mutta siirtolaisuuteen perustuvalle maalle yhteinen näky oman maan roolista lienee vielä tärkeämpi. Yhdysvalloille ominaisesti tätä erityislaatuisuutta on montaa lajia eri painotuksilla ja sitä kohtaa esitetään myös kritiikkiä. Mutta keskiössä siinä näkemyksessä on kuva Yhdysvalloista mahdollisuuksien maana, joka edistää demokratiaa ja ihmisarvoja kaikkialla maailmassa. Kylmä sota oli varmasti omiaan vahvistamaan tätä käsitystä ja viime aikoina tämä käsitys Yhdysvaltain roolista maailmassa oli keskeistä George W. Bushin politiikassa.

Obama on edustanut pragmaattisempaa näkemystä, joka ei kuitenkaan ole tarkoittanut pehmeämpiä otteita USAn etujen puolustamisessa. Ehkä älykkäämpiä ja vähemmän huomiota herättäviä, mutta aivan yhtä kovakätisiä kuin edeltäjällään. Kovat otteet lennokki-iskuineen vaativat aina sivullisia uhreja, suvereenien maiden alueellista loukkaamista sekä tietysti häikäilemätöntä tiedustelukoneistoa. Yhdysvallat katsoo olevansa oikeutettu tähän kaikkeen itsepuolustuksen perusteella. Kuten sodissa aina, tapahtuu myös ylilyontejä ja suoranaisia sotarikoksia. Nämä tapahtumat on esitetty esteiksi syvemmän liittolaisuussuhteen muodostamiseksi Yhdysvaltain kanssa. Minusta sodankäynnin vääjäämätön seuraus, kävi sitä kuka tahansa miksi tahansa, ovat toiminnat ja tapahtumat, jotka luokitellaan sotarikoksiksi.

Kansakunnat siis toimivat itsekkäästi ja mitä tiukempi tilanne, sitä itsekkäämpää toiminta on. Maa, joka kokee olevansa sodassa, joustaa arvoistaan ihan varmasti. Henkiinjääminen on vaistoista voimakkain ja vaientaa omantunnon mennen tullen. Yhdysvallat kokee olevansa sodassa. Tämä kokemus selittää muun muassa sen, että siellä pidetään yleisesti varsin hyväksyttyinä verkkovakoilun mahdollistavia lakeja. Mitä vahvemmin kansakunta kokee olevansa vaarassa, sitä alttiimpi se on luistamaan arvoista, sopimuksista ja ylipäätään kaikista haittaavista sidonnaisuuksista. Se kuinka todellinen uhka milloinkin on, on sitten ihan erillinen kysymyksensä. Valtaeliitillä kun on kautta aikojen ollut tapana rakennella uhkakuvia oman valtansa pönkittämikseksi.

NATO-jäsenyydessä sitoudutaan yhteiseen (löysähköön) päätöksentekojärjestelmään ja ennen kaikkea sitoudutaan jollain tavoin puolustamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaismaata. Toki täysjäsenyys myös käytännössä ohjaisi ratkaisujamme kansainvälisessä poltiikassa. Sotilaallinen liittoutuminen kannattaa, jos liittolaiset ovat tarpeeksi voimakkaita ja valmiita myös oikeasti käymään sotaan meidän puolestamme. Voimaan ja valmiuteen käydä sotaa taas näyttää liittyvän välttämätön seuraus moraalisista väärinkäytöksistä. Tämä koskee ihan kaikkia kansakuntia. Jos meitä suomalaisia olisi viiden miljoonan sijaan 500 miljoonaa, niin emme olisi yhtään sen parempia kuin USA, Venäjä, Kiina tai muu kansainväliseen vaikutusvaltaan pyrkivä suurvalta.

Arvokysymys on siis pitkälti se, että onko Yhdysvallat (tämän hetkisessä) valta-asemassaan, tavoitteissaan ja omine erityispiirteineen sellainen suurvalta, johon meidän voisimme sitoutua. Tarvitsemmeko suojaa ja jos tarvitsemme, saammeko sitä NATOsta riittävästi? Kannattaako meidän antaa pois tietty määrä itsemääräämisoikeuttamme, jotta Yhdysvaltojen ja muun NATOn sotilaallinen voima suojaisi meitä Venäjän vaikutusvallalta, aggressioilta ja pahimmassa tapauksessa valloitukselta? Jos sitoudumme NATOon ja Yhdysvaltoihin, pakottaako se meidät käytännössä hyväksymään tai jopa osallistumaan kyseenalaisiin voimatoimiin? Ja jos kerran kaikki riittävästi voimaa omaavat tahot ovat moraalisesti niin epäilyttäviä ja valmiita tallomaan oikeutta, niin eikö meidän pitäisi linnoittautua voimallisesti koko maailmaa vastaan? Albaniahan teki niin. Joka tapauksessa keskinäisen puolustusliiton ydin on se, että meidän pitää olla valmiit kuolemaan niiden puolesta, jotka ovat valmiita kuolemaan meidän puolestamme. Omaa maata puolustaessa syy kuolla on selvä, mutta kaikki on paljon monimutkaisempaa sotilasliitossa. Maailma on ikävän monimutkainen paikka.