maanantai 30. syyskuuta 2013

Turporock 1: Afganistan


Aloitan tästä sarjan turvallisuuspolitiikasta uudemmassa suomalaisessa populaarimusiikissa. Vinkkejä kappaleista otetaan mieluusti vastaan.

Pelle Miljoona: Dazvidania Afganistan


Pellen 1989 julkaisema Dazvidania Afganistan on kotiin palaavasta neuvostosotilaasta kertova kappale Sadepäivän ihmisiä -albumilta. Kappale on saanut ideansa lienee siitä, että juuri helmikuussa 1989 viimeinen neuvostosotilas poistui Afganistanista. Kymmenvuotinen sota vaati ilmeisesti noin 15 000 neuvostosotilaan ja yli miljoonan afgaanin hengen. Afganistan oli kuluttaen kukistanut jälleen yhden imperiumin.

Kappaleen päähenkilö on yksi kolmesta sotaan jääneestä veljeksestä, ainoana henkiin jäänyt. Kappaleen teemoissa vilahtavat aseveljeys ja taisteluväsymys. Yhtenä kantavana teemana syyllisyys eloon jäämisestä, kun päähenkilön on palattava kotiin ilman pikkuveljiään, joista äiti käski pitää huolta.

Dazvidania Afganistan ei nosta katsettaan pois päähenkilöstä kuorma-auton lavalla. Fokus pysyy tiukasti yksilössä, Kremlin tähti että Allah mainitaan vain ohimennen. Nämä edustavat suuria voimia, jotka riistävät nuoret miehet sotimaan, pelkäämään, kärsimään ja kuolemaan tai vanhemaan ennenaikaisesti.

Pellen tuotannossa vahva sodanvastaisuus on ollut yksi kantavia teemoja. Tästä vahvin esitys on ydinsotaa pelkäävän maailman kuvaus Avoimet ovet -albumilla, joka hienolla tavalla palauttaa mieleen 80-luvun alun tunnelmia. Vaikka Neuvostoliiton kritiikki loistaa tämän päivän näkökulmasta poissaolollaan kappaleesta, niin kyseessä on kuitenkin vuosi 1989, jolloin meillä suomalais-neuvostoliittolaisen taloudellisen yhteistyökomissio oli vielä pääministeritason hommia. Itäisessä Euroopassa leimahteli jo vapautuminen.




‪Paleface‬, ‪feat. Herra Ylppö‬:‪ Leijonakypärät ‬



Palefacen Helsinki-Shangri-La -albumi on alusta loppuun uskomatonta tykitystä kulttuurilainoineen ja täyteen ahdettuine lyriikoineen. Kappale ‪Leijonakypärät ‬ kertoo suomalaisten osallistumisesta Afganistanin sotaan. Palefacen ajatusmaailma on vahvan vihervasemmistolainen ja hän kauniisti sanottuna epäilee sekä poliittisen että taloudellisen vallan käyttäjiä. Sinällään on kunnioitettavaa, että saavuttamansa crossover-suosion myötä hän ei ole tinkinyt periaatteistaan.

Palefacen vahvuus sekä säveltäjänä että sanoittajana on kyky sämplätä vanhoja säveliä ja käsitteitä uusiin yhteyksiin. Yksi Leijonakypärät kappaleen oivalluksia on kertosäkeessä esiin leijona tallaamassa idän käyrää miekkaa. Kyseessä ei tällä kertaa ole venäläinen, vaan aasialainen käyräsapeli. Toinen vastaava rinnastus Tuntemattomasta sotilaasta, jossa Honkajoen iltahartaus päättyy sanoihin "...ja varjele noita Suomen herroja, etteivät toista kertaa löisi päätään Karjalan mäntyyn." Palefacella riimit varoittavat Suomen herroja mukanaolosta Afganistanissa: "Älä lyö päätäsi Karjalan mäntyyn, tai ainakaan Kabulin pistaasiin."

Palefacen kanta Suomen mukanaoloon Afganistanissa on hyvin selvästi kielteinen. Itse vierastan hieman sitä, että hän jättää Afganistanin rujon todellisuuden ja Talibanin monimuotoisen vastenmielisyyden täysin rauhaan ja keskittyy kritisoimaan länsimaiden sodankäyntiä. Toki siinä riittää kritisoimistakin, mutta Afganistanissa kaikki osapuolet tuntuvat olevan tavoilla ja toisilla kammottavia. Leijonakypärissä toki tuodaan esiin elävästi afganistanilainen todellisuus asymmetrisen sodankäynnin turhan helposti luotavassa helvetissä.



lauantai 28. syyskuuta 2013

Suomalaisen tiedustelun tila


Kuluneella viikolla on puhuttanut Supon päällikkö Antti Pelttarin halu selvityttää Supon irtautuminen poliisista ja muuntautua "oikeaksi tiedustelupalveluksi." Samaa ehdotteli jo aiemmin eurooppalaiselle tasolle hommiin edennyt Ilkka Salmi. Sisäministeri Päivi Räsänen torppasi nämä halut heti. Tai itse asiassa hän sanoi, ettei työryhmä, joka asetettiin arvioimaan Supon asemaa, toimivaltuuksia ja valvontaa, käsittele tällaista asiaa.

Minulla ei totisesti ole, ainakaan tietoon perustuvaa, kantaa Supon tehtäväkentästä ja toimintatavoista. Mutta sen minä sanon mitä jyrkimmällä tavalla, että turvallisuuden luominen on nykyään ihan yhtä tietointensiivistä puuhaa kuin aina ennenkin, mutta sitä tietoa on vaan valtavasti enemmän.

Useimmiten tiedon hankkiminen sinällään ei enää ole ongelma, vaan sen käsittely, olennaisen löytäminen kaiken kohinan keskeltä. Myös tiedon jakaminen päätöksentekijöille sekä aina välillä sen myyminen kansalaisille kuuluu kuvaan. Niinikään kansalaisten aseman tiedon tuottajina ja kuratoijina on tätä aikaa, vaikka se ei tiedustelussa korostukaan niin paljon kuin minella muulla elämänalueella.

Kun maailma muuttuu, minusta pitää lähtökohtaisesti epäillä toisenlaiseen maailmaan rakennettujen organisaatioiden ja niiden toimintakulttuurien tehokasta sopeutumista uuteen ympäristöön. Siksi minusta Supon ja ehkä joidenkin muidenkin organisaatioiden tiedon keräämisen ja käsittelyn tapojen uudistamista pitäisi selvittää. Ainakin se selvitys kirkastaisi organisaatioille asetetettavat vaatimukset ja resurssitarpeen, vaikkei mitään suurempia muutoksia tehtäisikään.

Myös tiedusteluun liittyvää lainsäädäntöä pitäisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä tarkistaa. Asioiden tekemisen tavat eivät kaikki julkisuuteen kuulu, mutta kaikille kuuluu se, mitkä reunaehdot lainsäätäjä asettaa tiedustelutoiminnalle. Todennäköisesti lainsäädäntömme ei nyt ole ajan tasalla nykyaikaisen tiedustelutoiminnan mahdollistamiseksi. Enkä nyt tarkoita käytännössä vapaita käsiä (presidentille) Yhdysvaltain malliin, vaan perustuslain ja ihmisoikeuksien läpivalaisua kestävää lainsäädäntöä, joka antaa tiedustelulle mahdollisuudet toimia koti- ja ulkomailla. Itselläni on melko luja luottamus suomalaisen viranomaistoiminnan selkärankaan laillisuusasioissa, mutta valvonta on silti aina enemmän kuin paikallaan.

Yhdysvalloissa herättiin 911:n jälkeen siihen, että tietoa uhista oli, mutta se oli eri paikoissa ilman mahdollisuutta yhdistyä. Tiedot ja organisaatiot yhdistettiin, jotta uhat löydettäisiin. Mitä ilmeisimmin niitä onkin useimmiten löydetty, mutta sivuvaikutuksina tietoa vuosi Manningin ja Snowdenin kautta megalomaanisia määriä ulos. Ne vuodot myös kertoivat paljon ikäviä asioita Yhdysvalloista. Yhteen koottu tieto, johon riittävän monella on pääsy, aiheuttanee lähes väistämättä tällaisia vuotoja silloin tällöin. Niitä on tosin ehkäisty rankomalla ja jahtaamalla vuotajia huolella. Tiedon kokoamisen ja riitävän laajan saatavuuden yhdistäminen tiedon oikeaan salassa pitämiseen on ratkaisematon ongelma ja sellaisena varmaan pysyykin.

Suomessa meillä on signaalitiedustelun puolella maailmanluokan perinteet, kun vastikään kotimaan multiin siunattu Reino Hallamaa rakensi aikanaan huikean radiotiedusteluorganisaation. Jotenkin uskon siihen, että tätä perinnettä on osattu vaalia, vaikkei siitä tietenkään juuri kerrota. Oli kyse sitten tiedustelusta tai jopa vakoilua lähenevästä toiminnasta, niin täältä sivusta huutelija tietää väkisinkin sen todellisesta tilasta vähän. Tai niin ainakin toivon.

Maailma tänään on täynnä tietoa, johon pääsee muitta mutkitta käsiksi. Se on muuttanut osittain tiedustelun luonnetta. Kuten monessa muussakin asiassa, ovat vanhat konstit edelleen tarpeen, mutta Googlellakin pärjää jo pitkälle. Open source intelligence ei sekään ole uusi keksintö, mutta tietoverkkojen aikana mahdollisuuksiltaan jotain valtavaa. Se on myös merkittävä osa kyberturvallisuuden valmiuksia, vaikka kyberissä toki on mukana harmaampia ja mustempiakin ulottuuksia. Datan kerääminen, käsittely ja louhinta (Big data) on myös rajusti kehittyvää puuhaa kaupallisella sektorilla, joten eiköhön sitä samaa tehdä turvallisuusorganisaatioissakin. Ulospäin kohdistuva BI (business intelligence) lienee ihan suoraan käyttökelpoinen toimintatapa siinä mielessä, että valtioiden välisissä suhteissa talous on tällä hetkellä erittäin korostuneessa asemassa. Ei tarvitse olla tiedusteluviranomainen voidakseen tuottaa tiedustelutietoa.

Ruotsi on kehittänyt elektronisesta tiedustelusta itselleen valttikortin kansainvälisssä politiikassa. Ruotsin elektronisen tiedustelun viranomainen FRA on saanut lainsäätäjältä laajat valtuudet seurata kaikkea maan rajat ylittävää puhelu- ja tietoliikennettä. Ruotsin läpi kulkevissa putkissa kulkevat paitsi meidän suomalaisten bitit, myös paljon Venäjän verkkoliikenteestä. FRA, siis Ruotsin hallitus, on päästänyt ilmeisesti myös yhdysvaltalaiset ja britit käsiksi tähän tietovirtaan. Näin Ruotsi on luonut itselleen turvallisuuttaan lisäävän valtin infrastruktuurin, lainsäädännön ja poliittisen päätöksenteon hyvällä sovittelulla.

Suomessa tätä Ruotsin tilannetta on katseltu paitsi vähän närkästyneinä, myös hieman kateellisina. Esille on nostettu ajatus lujittaa maamme kansainvälistä asemaa toimimalla nimenomaan päinvastoin eli luomalla Suomesta mahdoilisimman kyberturvallinen ympäristö. Tällainen asema olisi hyvin kiinnostava paitsi poliittisesti, sisältäisi myös merkittäviä taloudellisia mahdollisuuksia. Googlehan pisti entiseen Summaan tehtaaseen pystyyn jatkuvasti kasvavan palvelinkeskuksen ja nyt on venäläinen Yandex rakentamassa Mäntsälään omaa palvelinkeskustaan. Näiden sijoituspäätösten takana on varmaan muutakin kuin vain vakaa infrastruktuuri. Kumpikin yhtiö on varmasti hankkinut kotimaansa turvallisuusviranomaisilta tarkat speksit suomalaisesta tiedustelusta. Jos on nähty tarpeelliseksi, on varmaan myös valtiovallan kanssa sovittu välttämättömiksi nähdyistä seikoista.

Tieto on vaikuttavaa vain silloin, kun se on oikeassa paikassa, oikein ymmärrettynä oikeassa käytössä. Siksi tiedustelun tuottamaa tietoa pitää jakaa paitsi valtionhallinnossa, myös tarpeen tullen kansalaisille. Ehkä jopa vieraan maan kansalaisille. Strateginen kommunikaatio turvallisuuspolitiikan välineenä on luonnollinen jatke asiansa osaavalle tiedustelutoiminnalle. Clausewitzlaisesti haluan muistuttaa painavasti siitä, että tiedusteluorganisaatiot ja niiden tuottama tieto ovat olemassa poliittista päätöksentekoa varten, eivät itseisarvoisesti. Jälkimmäinen suhtautumistapa synnyttää silovikkien hallitsemia yhteiskuntia.

Minä en tosiaan osaa sanoa tiedustelun organisaatioista muuta kuin sen, että hyvin resurssoitu sellainen meillä pitää olla. Tai useita, jotka toimivat hyvin yhteen.  Ei mitään budjettipaineissa puoliksi tapettua ryhmää, vaan kunnon organisaatio, josta löytyy teknologian, ison datan, tilastojen, kulttuurien, taktiikan ja strategian ymmärtämistä. Ja joka osaa hyvin johdettuna pelata yhteen tarjoten veronmaksajille enemmän kuin osiensa summan. Ehkä meillä jotain tällaista jo onkin, mutta siitä ei ole kerrottu. Toivottavasti.



torstai 26. syyskuuta 2013

Valtion Venäjä ja ihmisten Venäjä


Suomen valtiolle Venäjä on iso naapuri, joka säätelee paljon olemistamme ja tekemistämme. Niin paljon, että välillä on pakko pyrkiä aktiivisesti, mutta kohteliaasti, sen vaikutuspiiristä poispäin riittävän etäisyyden pitämiseksi.

Suomalaisille ihmisille Venäjä puolestaan on iso naapuri, josta tulevat ihmiset kantavat rahaa tänne kiihtyvään tahtiin ja johon yhä useammalla on myös henkilökohtaisia siteitä. Taloudellisten ja sosiaalisten yhteyksien tiivistyminen tarkoittaa kielen ja kulttuurin oppimista yhä useammalle. Lähivuosina häämöttävä viisumivapaus kiihdyttää tätä kansalaisvetoista integraatiota entisestään. Paljon on vielä turhia ennakkoluuloja ja suoranaista russofobiaa, mutta se rapisee suurimmaksi osaksi pois kanssakäymisen lisääntyessä.

Meillä on siis kansakuntana kaksi erisuuntaista voimaa Venäjän suhteen. Onneksi meidän ei tarvitse  valita vain jompaa kumpaa, vaan päinvastoin. Nyt pitää olla tarkkana kummassakin puolessa.

Venäjä hakee nyt voimakkainkin ottein uudestaan paikkaansa suurvaltana ja presidentti Putin hallitsee maata osin hyvin epädemokraattisilla tavoilla. Sisäisesti otteet ovat koventuneet ja lainsäädäntö koskien mm. ulkomaalaisia järjestöjä kertoo karua kieltään siitä, että kansalaisyhteiskunta ei ole Putinin mielestä Venäjälle oikea tapa. Venäjän sisäisestä tilanteestahan on tulkintoja, että Putin edustaa sitä osaa venäläisistä, joka syystä tai toisesta tuntee suurta epäluuloa kaikkea läntiseksi koettua kohtaan.

Pohjoisen luontoa suojelevat ja öljylautan kohteekseen valinneet Greenpeacen aktivistit joutunevatkin kohtaamaan Venäjän vihan koko voimassaan oikeussalissa. He näet onnistuivat toiminnallaan loukkaamaan sekä mimosanherkkää suverenititeettiä että koko tämänhetkisen Venäjän olennaisinta asiaa, energiaa eri muodoissaan. Ei ihme, että terrorismikortti nousi esiin ihan saman tien. Tuskin oli myöskään sattumaa, että Suomen ja Venäjän presidentit tapaamisen puitteet olivat nimenomaan energia-alalta.

Tietäen Venäjän halukkuuden käyttää kaupallisia intressejä etujensa ajamiseen, ainakin minä pidän Venäjän valtion omistaman Rosatomin tuloa suomalaisen ydinvoimalan rakentajaksi ja omistajaksi epätoivottavana asiana. Käytännössä kyseinen voimala olisi tarpeen tullen yksi vipuvarsi, jolla vääntää Suomea haluttuun asentoon. Niitä vipuvarsia on muutenkin tarpeeksi, ei niitä enää tarvitsisi varta vasten rakentaa. Ylipäätään turvallisuuspoliittisesti, ja muutenkin, uskon hajautettuun, bionergiaan perustuvan energiantuotantoon. Ikävän paljon tuota öljyäkin vielä tarvitaan, jopa niin, että piti huoltovarmuuden takia hankkia oma tankkeri.

Putinin kovat otteet ja puheet kohdistuvat usein nimenomaan Baltian maihin niin, että Venäjän uhka koetaan jopa sotilaallisena. Ei mikään ihme, että Baltia muiden itäblokin maiden tavoin turvaa niin voimallisesti NATOon. Vaikka sielläkin on huomattu Yhdysvaltojen haluttomuus satsata entiseen tapaan Euroopan puolustukseen. Puola sen sijaan tuntuu olevan ottamassa jonkinlaista itärintaman vastuuta. Yhdysvaltojen halu saada Suomi ja Ruotsi (tai ainakin Gotlanti) liittymään NATOoon saattaa liittyä juuri tähän Baltian ja osin Weimar-maidenkin sotilaalliseen turvaamiseen.

Neuvostoliiton romahdettua Suomi sai itsensä monista epäluuloisista (ml. minä) huolimatta liitettyä Euroopan Unioniin. Nyt jäsenyytemme tässä valtioliitossa on itsestäänselvyyden tasoa, mutta eurokriisi on koetellut tätä Eurooppa-projektia suuresti. Ensi kesän europarlamenttivaalien jälkeen voi unioni olla entistä heikompi. Jos EU on heikko, on Suomen ainoa tapa ankkuroida itsensä länteen NATO. Tämä tietysti sillä ajatuksella, että Venäjä ei tuosta demokraattisemmaksi tokene. Ja vaikka tokenisikin, se on suurvalta ja suurvallan naapurina elämisessä on aina omat kommervenkkinsä. Tämä koskee kaikkia suurvaltoja. Siksi heikentyvä EU työntää meitä kohti NATOa.

Meillä on siis kaksi Venäjää huomioitavana: valtion Venäjän ja ihmisten Venäjä. Meidän pitää osata tasapainoilla niiden välillä. Jotkut haluavat nähdä nämä kaksi tasoa toisensa poissulkevina, mutta ei niin todellakaan tarvitse olla. Hoidetaan valtiolliset asiat valtiollisina ja ihmisten asiat ihmisten asioina, välillä vaikka vähän ambivalenttisestikin, jos on tarpeen. Rajan kirot idän ja lännen välissä voivat taitavan politiikan avulla muuttua monenlaiseksi rikkaudeksi meille suomalaisille.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Piilotettu tai hukattu linja


Kylmän sodan ja Kekkosen aikana sai tolvanammaltakin kansalaiselta oikeansuuntaisen selvityksen Suomen ulkopolitiikan peruslinjasta. Nyt samaan kysymykseen tolkullisesti vastaavat ovat vähissä. Vastaukseen lienee kuuluisi ainakin integraatio Eurooppaan (epäsuosiossa), hyvät suhteet (kokoa ajan pelottavampaan) Venäjään, Pohjoismainen yhteistyö (mitä se on?), NATO-rauhankumppanuus (tästä tietää vielä vähemmän) ja tietysti keskinäisriippuvuus (joka voi tarkoittaa mitä vain). Puolustuspolitiikasta kansalaiset vastaisivat varmasti osittain ihan oikein, mutta veikkaisin useimmilla vastauksesta uupuvan nämä 2000-luvun kehityskulut kansainvälisine ulottuvuuksineen.

Presidentti Niinistö kuvasi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa vastikään aidalla istumiseksi. Aidalla ei istuta iäisyyksiä, joten johonkin suuntaan tässä ollaan menossa, puolelle tai toiselle. Toinen puoli on NATO-jäsenyys. Toinen puoli ei ole se, mitä nyt on, koska nyt olemme aidalla. Kukaan ei ole oikein määritellyt toista puolta. Vaikka tänä vuonna on keskusteltu enemmän ja avoimemmin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kuin ties kuinka pitkiin aikoihin, on linja vielä hahmottumatta.

Vaikka poliitikot eivät juuri puhu turvallisuuspolitiikasta, ovat he siitä päätöksiä tehneet. Meillä on NATO-rauhankumppanuus ja osallistumme myös NATOn NRF-joukkoihin. NRF-joukot ovat NATOn nopean toiminnan joukot, joiden tehtävänä on periaatteessa milloin vaan lähteä sotimaan minne vaan, jos se tarpeelliseksi katsotaan. Kenenkään, ei edes NATOn jäsenen ole kuitenkaan pakko semmoisille retkille mukaan lähteä, vaan kaikki harkitsevat tapauskohtaisesti asiaa, jopa artikla 5:n ollessa voimassa. Tänä vuonna meillä on ollut NRF:n valmiudessa maavoimien erikoisoperaatio-osasto. Parhaillaan evaluoidaan ensi vuotta ajatellen Rissalassa ilmavoimien kansainvälistä yksikköä viimeistä ukkoa myöten, että kelpaako se NATOlle. Kun arvioijia on yli sata ja hommaan tarvitaan mm. AWACS-kone, voi sanoa, että sitä tehdään huolella.

Pohjoisella taivaallamme muuten lentelee taas huomisesta lähtien noin 80 sotakonetta Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Yhdysvalloista ja Britanniasta Arctic Challenge -harjoituksessa. Paikalla on myös ilmatankkauskoneita ja useampia NATO:n AWACS-johtokoneita. Ilmavoimat kertoo itse, että "Harjoituksessa kehitetään ja testataan myös Ilmavoimien Hornet-monitoimihävittäjien toisen elinkaaripäivityksen (MLU2) suorituskykyjä, kuten Link-16 -tiedonsiirtoverkkoa sekä ilmasta-maahan -operointikyvyn osa-alueita." Tuo viimeinen kohta tarkoittanee JASSM-ohjuksiin liittyvää harjoittelua. Nämä ohjukset eivät ole mitä tahansa vehkeitä, vaan niillä voi tarpeen tulleen pistää tuusan nuuskaksi isojakin joukkojen keskityksiä tai infrastruktuuria Suomen lähialueilla. JASSMilla on strateginen ulottuvuus, mutta kukaan poliitikko ei ole nähnyt tarpeelliseksi sitä avata kansalle, positiivisesti tai negatiivisesti.

Suomi osallistuu parhaillaan yhteispohjoismaiseen RECCEX 13-harjoitukseen Tanskassa. Harjoitusjoukko muodostuu Tanskan, Suomen, Ruotsin ja Norjan suojelu- ja raivaajajoukkoista sekä tanskalaisista siviiliviranomaisten edustajista. Suojelujoukot tarkoittavat radioaktiiviseen säteilyyn sekä biologisten ja kemiallisten aseiden tporjuntaan erikoistuneita joukkoja. Pinnalla olevissa kemiallisissa aseissa meiltä löytyy osaamista myös Helsingin yliopistosta. Veikkaisin, että Tanskassa puhutaan paljon Syyriasta ja joku suomalaisista muistanee puolustusministeri Hägglundin viimevuotiset mietteet suojelujoukon lähettämisestä Syyriaan, jos kemiallisia aseita käytetään. Tämä voi vielä konkretisoitua, jos kansainvälinen suunnitelma kemiallisten aseiden siirtämisestä ihmeellisesti toteutuisikin.

Tässä kohtaa on vielä sanottava ostos-tv:n tapaan "eikä tässä vielä kaikki!" Poliittisesti ilman muuta kovinta luokkaa on osallistumisemme NATOn aluepuolustusharjoitukseen, Steadfast Jazz -sotaharjoitukseen seitsemän esikuntaupseerin voimin. Kyseessä on Baltian ja Puolan aluetta hyökkäykseltä 5. artiklan hengessä puolustava harjoitus. Venäjä sanoo olevansa kovin loukkaantunut tällaisesta kylmän sodan henkisestä toiminnasta. Parhaillaan käynnissä oleva Venäjän ja Valko-Venäjän Zapad 2013 -sotaharjoitus puolestaan hermostuttaa Baltian maita. Nämä kaksi harjoitusta ovat poliittisesti nyt toistensa vastinpareja ja Suomi osallistuu niistä toiseen. Tämä osallistuminen on osa NRF-joukkoihin kuuluvaa toimintaa, josta on poliittisesti sovittu vuosia sitten.

Uskallan väittää, että varsin harva kansalainen ymmärtää miten monin tavoin olemme kytkeytyneet läntisiin puolustusjärjestelmiin. Sitä kytkentää eivät ole tehneet sotilaat, ne päätökset ovat meidän poliitikkojemme tekemiä. Se on kansakunnan linja. Mutta se on kummallisella tavalla hahmoton ja hyssytelty linja. Islannin ilmavalvonnasta nousi hillitön haloo, mutta kuten edellä on nähty, olemme mukana isommilla ja tärkeämmilläkin tavoilla NATO-keskisessä yhteistyössä. Tässä kohtaa suuntaisiin moitteitani paitsi tuttuun tyyliin turvallisuuspolitiikasta vaikeneviin poliitikkoihin ja puolueisiin, myös medioihin. Nyt kaivataan reipasta työntekoa ja asiantevia artikkeleja tilanteestamme ja myös tulevaisuuden vaihtoehdoistamme. Ei naurettavia kohujuttuja tai kyynisiä käsiteneppailuja, vaan kunnon perinpohjaista kuvausta missä ollaan ja minne mennään. Sillä meiltä puuttuu nyt iso linja ja siitä meidän pitäisi keskustella yhdessä.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Kaavio turvallisuuspolitiikasta


Alkuperäinen kuvio.

Lisäys 15.9. klo 11.57 Täällä ja Twitterissa saamani palautteen pohjalta muokattu kuvio. Näin on joukkoistamalla päästy eteenpäin. Olennaista olisi saada kansalaiskeskusteluun yleistajuinen väline, jonka avulla esitellä turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta ja esittää yksittäiset asiat perspektiivissä.

Kun on itse täysi harrastelija turvallisuuspolitiikassa, on yritettävä ajatella kaikki asiat läpi koko ajan. Sillä on hyvät puolensa näkökulmien tuoreudessa, mutta huonot puolensa kokonaiskuvan puutteena tai vähintäänkin epävarmuutena.

Olen nyt käynnissä olevan asevelvollisuuskeskustelun kohdalla tiuskinut, että on järjetöntä käydä keinosta keskustelua, kun strategia uupuu. Twitterissä käydyn ajatuksenvaihdon ja jonkinlaisen oivalluksen myötä haluan esitellä sen miltä minusta turvallisuuspolitiikka nyt näyttää isommassa kuvassa.

Kuvio on tarkoitettu auttamaan kokonaiskuvan hahmottamisessa ja ennen kaikkea asioiden suhteuttamisessa toisiinsa. Hyvä kuvio kyllä selittää itse itsensä, joten avaan tässä hieman graafia.

Kaikenlaiset uhat turvallisuudellemme suuntautuvat meihin, myös toki sisältäpäin, vaikkei sitä kuvassa näy. Uhkia tulee uusia ja vanhoja ei juuri poistu. Ensimmäinen linja ehkäisyssä ja torjunnassa on ketterä ulkopolitiikka, joka noudattaa sitä näkemystä, että viisas ei sellaisiin paikkoihin edes joudu, joista älykäs kyllä selviää.

Näinä portaattomasti säätyvien konfliktien aikana on äärimmäisen tärkeätä että yhteiskunta ja kansalaiset kestävät vastoinkäymisiä, sekä henkisiä että konkreettisia. Resilienssi, joustava palautuvuus, on asia, joka on nosteessa. Se liittyy olennaisena osana mm. paineisiin kehittää siviilipalvelusta sekä on olennainen osa esille nousseita kansalaispalvelu / valmiusvelvollisuus / maanpuolustuskoulutus -malleja. Joka tapauksessa tämä asia on myytävä huolella kansalaisille. Perinteisestä valmius- ja väestönsuojelutyöstä pitää päästä laajempaan ja kiinnostavampaan tapaan kertoa asioista.

Viimeisenä, kun kaikki muut vaihtoehdot on käytetty, tulee aseellinen maanpuolustus. Se on tavallaan helpoin näistä rakentaa, sillä siitä selviää rahalla. Tai ei pelkkä raha tietenkään riitä, mutta meillä on minun käsitykseni mukaan asialleen omistautunut ja työssään taitava Puolustusvoimat, joka nojaa vahvaan ja laajaan maanpuolustushenkeen.

Kaikki nämä osat ovat päällekkäisiä ja niiden on toimittava moitteettomasti yhteen. Se yhteenpelaaminen perustuu johonkin doktriiniin, oppijärjestelmään siitä miten Suomi toimii ja mihin se pyrkii millä keinoin. Se doktriini meiltä on nyt minusta hukassa. Tai onhan meillä sellainen, mutta minusta muutosten tuulet puhaltavat aidalla istujat aina alas ennemmin tai myöhemmin. Jotenkin olisi löydettävä vähän tukevampi paikka maailmassa.

Toivon tämän kuvion auttavan ajattelua ja keskustelua eräänlaisena kokonaiskuvan osallistujien silmien sutaisevana esityksenä. Jos se niin toimii, hienoa. Jos se repostellaan atomeiksi, hienoa sekin, sillä silloinkin ymmärrys lisääntyy.

Turpo-katsaus 14.9.


Turvallisuuspoliittista keskustelua on hallinnut Ohi on -kampanjan käynnistämä väittely yleisestä asevelvollisuudesta. Aihe on monin tavoin makoisa sekä aloitteen puoltajille että sitä vastustaville. Tällä hetkellä näyttää siltä, että eduskuntakäsittelyyn vaadittavaa 50 000 nimeä ei kerry. Tätä kirjoitettaessa nimiä on 3 500 ja rapiat, joka on minusta yllättävän vähän sekä itse asian, että varsinkin aloitteen saamaan huomion myötä. Argumenttipajatso on tyhjentynyt puolin ja toisin eikä keskustelussa tästä eteenpäin juuri päästä. Tämä umpikuja johtuu siitä, että käsittelyjärjestys on väärä.

Itse olen edelleen sitä mieltä, että vaikka keskustelu asevelvollisuudesta tärkeää onkin, niin nyt mennään takapuoli edellä ylöspäin. Asevelvollisuus on yksi väline, jolla toteutetaan ulkopolitiikasta, resilienssistä ja aseellisesta maanpuolustuksesta koostuvaa turvallisuuspolitiikan päälinjaa turvallisuuspolitiikkaa, joka perustuu poliittisesti päätettyyn päälinjaan.  Ensin pitää päättää siitä linjasta, sitten voi järkevästi ja pitkäjänteisesti keskustella keinoista, joilla se toteutetaan parhaalla mahdollisella tavalla.

*******

Puolustusministeri Carl Haglund ilmoitti viime viikolla, että syksyllä käynnistyy eduskunnan infoaminen pidemmän aikavälin puolustuspoliittisista asioista. Kysehän tässä on siitä, että Puolustusvoimilla ei ole määriteltyjä tehtäviä varten riittäviä resursseja. Tehtäviä on muutettava ja/tai pätäkkää on löydyttävä.

Toivoisin, että tämä keskustelu tuotaisiin myös kansan keskuuteen. Kansanedustajille jaetaan aineistoja ja pidetään pohjustuksia. Kaikki mikä vain suinkin on mahdollista, pitäisi jakaa tehokkaasti julkisuuteen. Näin edesautettaisiin myös näiden teemojen elämistä eteenpäin ja eduskuntavaalikamppailussa 2015 vaaleissa voisimme jo valistuneesti arvioida puolueita myös niiden turvallisuuspoliittisten linjausten kautta. Häglund vaatii puhetta myös fundamenteista, jonka minä ymmärrän tarkoittavan myös NATO-jäsenyyden esille ottamista.

Tuo puolustusministerin linkitetty puhe pidettiin perjantaina Vaasassa pidetyssä turvallisuuspoliittisessa seminaarissa, josta ainakaan minun silmiini ei sattunut tietoa etukäteen. Valistunut kansalaiskeskustelu vaatii kehittyäkseen tällaisia tapahtumia ja siksi olisi kovin tärkeää tiedottaa niistä hyvin. Tai edes auttavasti. Meillä Joensuussa muuten keskustellaan turvallisuuspolitiikasta 17.10., tarkempia tietoja viikon, puolentoista sisällä.

*******

EU-maiden epävirallisessa ulko- ja puolustusministerikokouksessa Vilnassa 5.-6.9. keskityttiin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (YTPP) ja puolustusyhteistyön kannalta olennaisen tärkeän joulukuisen Eurooppa-neuvoston huippukokouksen valmisteluihin. YTPP ei ole rakentunut ihan odotusten mukaan. Perussyynä on jäsenmaiden haluttomuus sitoutua yhteiseen politiikkaan. Eikä korkea edustaja Ashtonkaan ihan keskeisimpiä ihailun kohteita tällä hetkellä ole. Tuomioja ryöpyttää häntä melkoisesti, eikä taida ihan yksin olla tämän mielipiteensä kanssa. Ensi kesänä pidettävät Eurovaalit muistaen kannattaa ottaa vahvemmin huomioon myös puoluepoliittiset ulottuvuudet ihmisissä ja asioissa.

*******
Syyria hallitsee maailmanpolitiikkaa ja tähän mennessä pelissä ovat kyllä olleet niskan päällä, yhdessä ja erikseen, al-Assad ja Putin. Itselläni on sellainen intuitio eli perstuntuma, että tämä Syyrian tragedia kaikkine ulottuvuuksineen on jonkinlainen kansainvälispoliittinen katalyytti, joka kiihdyttää ja mahdollistaa reaktioita. Nämä reaktiot puolestaan tekevät näkyväksi niitä kehityskulkuja, jotka ovat tähän asti olleet piilossa.

Ensimmäisenä mieleen tulevat Venäjän aggressiivinen pyrky takaisin huipulle ja monenkeskiseen maailmaa, Yhdysvaltain äärimmäinen varovaisuus ja haluttomuus taas sotkeutua kriisipesäkkeisiin ja uusiin sotiin, Yhdysvaltain sisäpolitiikan vastakkainasettelun halvaannuttama päätöksenteko kongressissa, YK:n kyvyttömyys  toimia ja vanhentunut turvallisuusneuvoston rakenne sekä horjuvien ja romahtaneiden valtioiden aiheuttamat laajamittaiset ongelmat kansainväliselle yhteisölle.

*******

Bongasin viime tällä viikolla Defence Newsin jutun, jossa kerrottiin Suomen ja Ruotsin keskustelleen 2009 keskenään mahdollisuudesta liittyä yhdessä NATOon. Ainakin itselleni tämä tieto oli uusi. Silloinhan vallassa oli Vanhanen II ja ulkoministerinä jo Kanervaa seurannut Stubb ja puolustusministerinä Jyri Häkämies. Kukaan ei ole kiirehtinyt tietoa kiistämään, vaikka se Twitterissä levisikin eli voinee olettaa tiedon pitäneen paikkansa.

Sen sijaan jutussa oli muita heikkouksia. On se kurjaa, jos asiantuntija esiintyvä analyytikko pohdiskelee, että Suomi tasapainottaa suhteitaan länteen etsimällä yhteistyömahdollisuuksia Venäjän armeijan kanssa. Onneksi Ulkopoliittisen instituutin Charly Salonius-Pasternak oli valppaana ja oikoi faktoja.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Asevelvollisuuskeskustelun huumaa


No niin, asevelvollisuukeskustelu on käynnistynyt vauhdilla. Olen jo aiemmin pariin kertaan hahmotellut omia kantojani asiassa (1 & 2) sekä käsitellyt myös sitä, miksi näistä asioista on niin vaikea puhua (1 & 2 & 3).

Asevelvollisuus on väline tuottaa turvallisuutta. Sen välineen kykyä ja tehoa toimia funktionaalisesti pitää aika ajoin tarkastella ja nyt niin tehdään. Puolustusvoimien puolelta ollaan yhdessä rintamassa puolustamassa asevelvovollisuutta. Tai ainakaan en ole nähnyt ensimmäistäkään sotilaan kantaa yleisen asevelvollisuuden lopettamisen puolesta.

Asevelvollisuutta on kansalaisaloitteen takana kaatamassa hyvin monenlaista väkeä totaalikieltäytyjistä moderniin sotateknologiaan uskoviin. Tämä tekee keskustelusta hankalampaa, koska hyvin erilaisia perusteluja on hankalampi esittää ja yrittää kumota. Tämä johtaa helposti ohipuhumiseen tai tunteeseen ohipuhumisesta.

Asevelvollisuuskeskustelua kärsii samoista vaivoista kuin muutkin turvallisuuspoliittisen keskustelun osat. Ensinnäkin keskitytään toki tärkeisiin, mutta ei tärkeimpiin asioihin. Asevelvollisuuskin on vain väline tuottaa turvallisuutta ja siitä tuottamisesta meidän pitäisi olla huolissamme, ei palvelusajoista tai -prosenteista. Toisekseen tähän kytkeytyy ulkomusiikillia ulottuvuuksia, jotka haittaavat puolin ja toisin järkiperäistä argumentointia. Tunnepohjaiset reaktiot puolesta ja vastaan, puolustajia ja vastustajia kohtaan ja ylipäätään koko kysymykseen uhkaavat välillä vetää lokaan koko keskustelun.

Osalle keskustelijoista on ihan selvästi vaikeaa hyväksyä, että toista mieltä olevat ovat kunnon ihmisiä, jotka omista lähtökohdistaan miettivät mikä olisi parasta Suomelle ja suomalaisille.  Pelkät isänmaallisuuden julistukset eivät kuitenkaan vielä todista kenestäkään mitään. Jokapäiväinen tyoskentely kertoo jo enemmän. Puhu mitä puhut, se miten käytät aikaasi, lahjojasi ja energiaasi kertoo siitä, mitä pidät oikeasti tärkeänä.

Jossain taustalla tuntuu vaikuttavan sekin, että monet asevelvollisuutensa suorittaneet tuntuvat pitävän tätä aloitetta loukkauksena itseään kohtaan, jonkinlaisena heidän oman palveluksensa mitätöimisenä. Subjektiivisuuden härmä estää monilta kirkkaan katsannon tässä asiassa.

Tämä keskustelu on myös osittain nähtävissä arvokonservatiivien ja arvoliberaalien yhteenottona, jossa arvokonservatiivit ovat paljon vahvemmilla kuin yleensä suomalaisessa yhteiskunnassa. Puolihupaisaa tässä on myös se, että samaan aikaan kun poliitikot eri puolueista röyhistelevät yleisen asevelvollisuuden puolesta, on Puolustusvoimien rahoitus ensi vaalikaudella aivan auki. Yleisen asevelvollisuus yleisyys on nytkin jo heikkenemään päin, kun tehokkuuden nimissä jätetään varsin paljon väkeä palveluksen ulkopuolelle. Sinällään se on järkevää toimintaa, mutta on melkoisen tekopyhää poliitikoilta ylistää järjestelmää, jolle ei olla näillä näkymissä antamassa rahoitusta valtion budjetissa. Tokihan kaikki on virallisesti auki, mutta aika hankalaa olisi jollekin hallinnonalalle pistää lisää paukkuja, kun kaikilta muilta viedään.

Osalle ihmisiä tämä on myös ihan tiedostetusti osa sukupuolten tasa-arvokeskustelua. Heille sukupuolineutraaliuden ulottaminen asevelvollisuuteen on olennainen ja tärkeä kysymys tasa-arvon kannalta. Toisille asepalvelus taas on nimenomaan miesten asia, suomalaisen miehen pyhä velvollisuus, joka kuuluu hänelle ja vain hänelle. Tämä sama näkökulma maapuolustuksessa toimivien naisten uhkana miehisyydelle oli vielä enemmän esillä, kun naisille annettiin mahdollisuus vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Tuon päätöksen herättämiä tuntoja tulkitsi omalla tavallaan nerokkaasti Popedan Kersantti Karoliina, jossa sotilaan puolisoksi joutunut mies tuntee itsensä huonoksi, heikoksi ja jopa kuohituksi.

Näkökulmana voi myös olla se, että ei näe asevelvollisuudessa mitään sukupuolten tasa-arvoon liittyvää ja siksi siihen liittyvät perustelut tuntuvat tyhjänpäiväisiltä. Tässä onkin eräs kiista kiistan sisällä, että onko nykyinen, vain miehiä koskeva pakollinen asevelvollisuus tasa-arvokysymys vai ei. Minusta kaikki yhteiskunnallisen päätöksenteossa tavoitettavissa olevissa asioissa sukupuolet eriarvoiseen asemaan asettavat asiat ovat tasa-arvokysymyksiä.

Oma lukunsa sitten ovat ihan yksinkertaisesti ylilyövät puheenvuorot puolesta tai vastaan*, jotka lähinnä toimivat omaa asiaansa vahingoittaen. Yllättävän vähän niitä on kuitenkin ollut. Itse iloitsen suuresti jokaisesti tolkullisesta puheenvuorosta, oli siinä esitetty kanta mikä hyvänsä. Mitä parempaa keskustelua, sitä paremmat edellytykset rakentaa fiksusti suomalaista yhteiskuntaa.

Olen allekirjoittanut puolenkymmentä kansalaisaloitetta, joiden olen nähnyt olevan oikein ja järkeviä. Ohi on -kampanjan kohdalla olen päätynyt siihen, että en aio allekirjoittaa aloitetta. Vaikka olen vahvasti sitä mieltä, että maanpuolustuksessa on etsittävä uusia keinoja, niin asevelvollisuuden lopettaminen ei olisi siihen paras, vaikkakin epäilemättä nopein keino. Päällimmäisenä syynä minulla on se, että uskon oman suosikkini, kattavan kansalaispalvelun lipuvan mahdollisuutena kauemmaksi, jos yleinen asevelvollisuus loppuisi. Jos se säilyy, uskon sen väkisinkin kehittyvän moniulotteisempaan suuntaan, laajemmaksi kansalaisvelvollisuudeksi, jossa aseellinen palvelus on yksi vaihtoehto muiden joukossa.

Tuntemuspuolelta tätä kantaa perusteln myös sillä, että uskon lujasti oikeanlaisten yhteisten velvollisuuksien lujittavan yhteiskuntaamme. Mutta se on toisarvoinen asia, kuten itse asiassa koko tämä keskustelu yleisestä asevelvollisuudesta. Tavalla tai toisella meidän pitäisi etsiä Suomelle sellaisia ulko- ja turvallisuuspoliittisia toimintatapoja ja -linjoja, jotka loisivat meille mahdollisimman paljon turvallisuutta. Kun päälinjat on vedetty, on paljon helpompi päätellä mitä tarvitaan niiden toteuttamiseksi. Sitten olisi vasta aika oikeasti puhua asevelvollisuudesta ja muista turvallisuuden luomisen keinoista.

* Nakertaja-termillä on historiallinen taustansa 1970-luvulla sattuneessa, nyt surkuhupaisalta vaikuttavassa tapahtumaketjussa. http://www.doria.fi/handle/10024/74344

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Ajatuksia Syyrian tilanteesta


Syyria. Loppujen lopuksi aika vähän tunnettu maa, jota johtaa toisen polven diktaattori Bašar al-Assad. Tai johtaa ja johtaa, maa kun kouristelee pitkään jatkuneen sisällissodan kourissa, useampien osapuolten taistellessa keskenään. Valtava inhimillinen tragedia huipentui sariini-iskuun, jossa kuoli toistatuhatta ihmistä, satoja lapsia heidän joukossaan. Maailma heräsi tämän yksittäisen hirmuteon myötä ja vaatimukset sodan ja julmuuksien lopettamiseksi voimistuivat. Keinoista onkin sitten syvä erimielisyys. Eri näkökulmista syntyy erilaisia johtopäätöksiä ja niistä on seurannut suoranainen mielipidekakofonia. Sitä mekkalaa voimistavat eri toimijoiden omien kantojen mukaiset informaatio-operaatiot, joiden avulla pyritään vaikuttamaan Syyrian tapahtumien tulkintaan.

Venäjä ja Kiina ovat torpanneet YK:n turvallisuusneuvostossa kaikki kulmien kurtistusta topakammat päätöslauselmaehdotukset. Tämä tarkoittaa sitä, että YK:n valtuuksilla ei tilanteeseen puututa ainakaan väkivaltaisesti. Venäjä ja Kiina painottavat omista itsekkäistä syistään erilaisia epävarmuuksia, joita tilanteessa riittää ja naamioivat sillä todellisen motiivinsa estää toimet. Tälle kaksikolle olennaista on, että kansainväliseen politiikkaan ja oikeuteen syntyy mahdollisimman vähän mahdollisuuksia valtioilla puuttua toisten valtioiden tekemisiin. Noin äärimmilleen karkeistettuna Venäjä ja Kiina antavat syyrialaisten kuolla toistensa murhaamina, jotta heille itselleen ei syntyisi tulevaisuudessa pahoja paikkoja omien puutteellisten ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion takia. Toki mukana on myös USAlle nokittelua ja reviirien merkkaamista, mutta viimeisen päälle suvereniteetin puolustamisesta tuossa on kyse. Tällainen suvereniteetti ei tietenkään sitten kuulu näiden suurvaltojen omille naapurimaille. Venäläisvähemmistöjen asema naapurimaissa on osa putinilaista sisä- ja ulkopolitiikkaa.

Yhdysvallat puolestaan on toiminut pääpukarina asiaan puuttumiselle. Sillekin on useita syitä, mm. Lähi-idän tilanne yleensäkin ja erityisesti läheisen liittolaisen Israelin asema. Obama pyrki hillitsemään tilannetta ja ennen kaikkea pitämään maansa poissa sotkusta julistamalla, että kemiallisia aseita he eivät suvaitse. Toisesta näkökulmasta tämä oli lupaus sodan osapuolille pysytellä poissa, kunhan ei vain kaivella esiin taistelukaasuja. Nyt kun niitä käytettiin, oli Obaman pakko kasvonsa säilyttääkseen kertoa iskevänsä Irakiin Syyriaan. Tosin hän sitten käytti hyväkseen muotoseikkoja ja ilmoitti vievänsä hyökkäysaikeen kongressin kummankin kamarin hyväksyttäväksi. Senkin voi tulkita vähintäänkin ajanpeluuksi tai ehkä jopa yritykseksi edelleen pysytellä tilanteen ulkopuolella.

Yhdysvallat on vyöryttänyt esiin todisteita kaasun käytöstä ja al-Assadin hallinnon syyllisyydestä siihen. Valehtemalla maailman silmät ja suut täyteen Irakin ja Saddamin joukkotuhoaseista se vain on vienyt pohjan omalta todistelultaan. Tämän valheilla pohjustetun Irakin sodan katastrofaalisuuden takia Yhdysvallat on äärimmäisen vastahakoinen lähtemään millään tasolla mukaan uuteen sotaan. Kun se nyt on joka tapauksessa mukana, muuttuu konfliktin painoarvokin välittömästi. Ikäväkään sisällissota ei heiluttele pörssikursseja tai öljyn hintaa, mutta USAn liittyminen mukaan tekee sen taatusti.

Vastaan on tullut myös puheenvuoroja, joissa on kyseenalaistettu sitä, että miksi ihmeessä al-Assadin hallinto olisi käyttänyt kaasua, vaikka Yhdysvallat nimenomaan oli ilmoittanut puuttuvansa silloin sotavoimin tilanteeseen. Minusta kyseessä on ihan perinteinen horjuvan diktaattorin temppu, jossa ulkoisen vihollisen avulla tiivistetään oman kansan rivejä. Tyhmäksi tai todellisuudesta vieraantuneeksi en al-Assadia ole nähnyt missään mainittavan, vaan hän lienee häikäilemättömästi laskenut, että Yhdysvaltain aseellinen puuttuminen tilanteeseen toimii hänen edukseen. Ensinnäkin hän saa mahtavan propaganda-aseen Syyrian sisällä kun hän voi leimata kapinalliset Yhdysvaltain ja sitä myötä Israelin liittolaisiksi. Toisekseen hän laskee aivan oikein, ettei Yhdysvallat pysty tekemään oikeasti ratkaisevaa iskua sotilaallisesti. Siihen eivät risteilyohjukset ja lennokit riitä, tarvittaisiin maajoukkoja ja paljon. Sitä taas ei tapahdu, ei millään ilveellä.

Syyrian takia otti takkiinsa jo pahasti Britannian pääministeri Dave Cameron, kun parlamentti käytännössä esti maan osallistumisen voimatoimiin al-Assadia vastaan. Atlantin yli liikahti silmänräpäyksessä kylmä rintama, joka saattaa asettua paikalleen pidemmäksikin aikaa. Cameronilla on vielä edessään ensi vuonna Skotlannin kansanäänestys itsenäistymisestä ja jossain vaiheessa lähitulevaiuudessa on pidettävä myös luvattu kansanääänestys EU-jäsenyydestä. Pahimmillaan Cameronin jäljiltä jää erittäin itsenäinen, mutta kovin yksinäinen saarivaltio, joka joutuu jatkuvasti nahistelemaan paikastaan maailmassa.

Kun kansainvälisen politiikan neukkareissa puhe kääntyy turvallisuuspolitiikkaan, eteenkin aseelliseen toimintaan, alkaa Saksa tuijotella katonrajaan tyhjä katse silmissään. Muutkin käyttäytyvät kuin se ei olisi enää paikalla, vaikka se juuri äsken käytännössä saneli päätöksiä. Vahvan taloutensa takia muuten erittäin voimakas Saksa on ainakin toistaiseksi sulkenut itsensä pois turvallisuuspoliittisesta päätöksenteosta. Tai sitten se vaikuttaa tilanteeseen halutessaan Ranskan kautta, jos se vaan ranskalaisille sopii. Yhdysvaltain ja Ranskan suhdehan lähti liikkeelle paljon lupaavasti, kun kenraali de Lafayette oli mukana taistelemassa Yhdysvaltoja vapaaksi emämaa-Englannin ikeen alta. Vapauden patsas on Ranskan kansan lahja Yhdysvalloille, joten viime vuosikymmenten jäätävät suhteet ovat varsin uusi asia. Nyt Ranska on ilmoittanut valmiutensa osallistua iskuun ja tämä voi olla kaunis alku uudelleenlämmitetylle ystävyydelle.

Myös Ruotsin suunnasta on tullut varovaista, myönteiseen suhtautumiseen viittavaa signaalia ulkoministeri Bildtiltä. Baltian maat vakuuttivat tukeaan presidenttiensä suulla heidän vieraillessaan juuri Valkoisessa Talossa. EU:n kanta on se pienin yhteinen nimittäjä, ettei saa hermokaasuja käyttää. Suomessa ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta oli niinikään huolestunut ja vieritti vastuuta YK:n turvallisuusneuvostolle.

Syyrian tilanteeseen ei reagoida vain eri maiden etujen ja valtapyyteiden perusteella, vaan mukana on runsaasti kannanottoja, jotka perustuvat kansainvälisemmille ihanteille. Perinteinen rauhanaatetta edustavien kanta on, että väkivallalla ei väkivaltaa voi poistaa, vaan sitä syntyy vain yhä lisää. Siksi sotilaallinen isku ei tämän näkökannan mukaan auttaisi tilannetta, vaan loisi vain lisää pahaa. Tämä sama porukka on myös osa sitä porukkaa, joiden mielestä kyse on vain Yhdysvaltojen itsekkäistä eduista. Yhdysvallat on historiansa aikana sotkeutunut niin valtavaan määrään sotilasoperaatioita ulkomailla, että tällainen epäilys on erittäin helppo perustella. Tosin osa niistä sotilasoperaatioista myös vapautti Euroopan natsien vallasta.

Olen tulkinnut joistakin reaktioista, että USAn tulevaa iskua Syyriaan pidetään erityisen järkyttävänä sen takia, että sitä on tekemässä Obama. Ei Nixon tai George W. Bush, vaan ensimmäinen Yhdysvaltojen musta presidentti, joka kaunopuheisuudellaan on hurmannut monet, mukaan lukien eräät norjalaiset, jotka sitten myönsivät hänelle Nobelin rauhanpalkinnon suurin piirtein pelkällä odotusarvolla. Obaman voimapolitiikka on kuitenkin ollut vähintäänkin yhtä häikäilemätöntä kuin edeltäjänsä, mutta paljon fiksumpaa ja vähäeleisempää. Kaikki mitä tässä kriisissä tapahtuu tai on tapahtumatta pohjaa eri osapuolten analyysiin siitä, miten he ajavat omaa etuaan parhaiten. Syyrialaisten edulla toki ihan kaikki perustelevat toimintaansa.

Kansainvälinen oikeus ja kansainvälisen politiikan vähemmän viralliset pelisäännöt ovat myös osalla ihmisistä kannan muodostuksen perusteena. Tällöin tekoja ei harkita pelkästään niiden vaikutuksen mukaan tässä ja nyt. Kanta muotoutuu sen mukaan, miten mahdollisen iskun arvellaan vaikuttavan pidemmällä tähtäimellä maailmanmenoon. Se mitä mistäkin seuraa, on tietysti mahdotonta täysin todistaa. Pitkät päättelyketjut ovat pinnallisesti uskottavia, mutta lipsahtavat helposti liian monen oletuksen takia pelkiksi ajatusleikeiksi. Sodan ja myös politiikan olemukseen kuuluu kaaos ja arvaamattomuus. Mutta tällaisella yleisemmällä tasolla liikkuva kannanmuodostus on sekin ilman muuta ansainnut asemansa keskustelussa. Kysymys siitä, että tehdäänko tässä kohtaa jotain ad hoc -ratkaisuja, jotka vaikuttavat tulevaisuuden konflikteihin ikävällä tavalla.

Taistelukaasut ovat tässä myös olennainen asia, jonka takia USA on ylipäätään niin kiinni juuri tässä sisällissodassa. Kemiallisia aseita on hyvin monella maalla, vaikka niiden käyttö on kiellettyä jo 1899 Haagin sopimuksessa. Nykyaikaisen sodankäynnin luonut I maailmansota toi kaasut taistelukentille ja sen jälkeen niitä on valmistettu paljon, mutta käytetty onneksi vähän. Yhdysvalloille joukkotuhoaseiden leviämisen estäminen on olennainen osa turvallisuuspolitiikkaa monesta syystä.

Lähi-idässä sen tärkein liittolainen Israel on epäilemättä houkutteleva kohde joukkotuhoaseille, ainakin jos hyväksyy molemminpuolisen tuhon Israelin iskiessä asevoimillaan tai jopa ydinaseellaan takaisin. Ylipäätään USA käy globaalia epäsymmetristä sotaa ääri-islamisteja vastaan ja näille kaikki joukkotuhoaseet ovat mielenkiintoisia. Yhdysvalloissa pelätään varmasti enemmän sitä, että al-Assad luovuttaa kaasuja terroristeille kuin että hän käyttää niitä omaa kansaansa vastaan. Jos Yhdysvaltojen tai Israelin tiedustelu saa selville kaasujen mahdollisesta siirtymisestä Al Qaidaa edustavan ryhmittymän tai vastaavan porukan haltuun, tulee isku heti. Siihen Obamalla on Yhdysvaltojen lain suoma oikeus, mikäli kansakunnan turvallisuus on välittömässä vaarassa.

Suomessa keskusteluun on sekaantunut myös väitteitä siitä, että juuri tällaisten tilanteiden takia Suomen ei kannata aidaltaan NATOn puolelle hypätä. Ei tällä ole mitään tekemistä NATOn kanssa. Jos tämä jotain todistaa, niin sitä, että edes sotilasliiton kaltainen organisaatio ei saa tällaisesta kysymyksestä yhtä kantaa aikaiseksi. Toki tilanne muuttuu silloin, jos katsotaan jonkun jäsenvaltion joutuneen hyökkäyksen kohteeksi.

Viimeisenä se kaikkein yleisin reaktio Syyrian tilanteeseen: tehkää kuka vaan ihan mitä vaan, että tuo viattomien teurastus loppuu ja miljoonat ihmiset pääsevät pakolaisleireiltä koteihinsa rakentamaan elämäänsä uudelleen. Siis ihan sama mitä ja miten, kunhan tuo loppuu, eikä enää järkytä uutistulvan keskellä. Suurimmalle osalle ihmisiä ei ole tämän asian suhteen menneisyyttä tai tulevaisuutta, on vain se hätä, joka olisi saatava loppumaan heti. Sydämetöntä olisi tuomita tämä näkökulma, mutta valitettavasti se ei taida olla muuta kuin oikullisen yleisen mielipiteen käyttövoima. Se näkökulma ei vastaa olennaisiin kysymyksiin: Miten taistella pahaa vastaan mahdollsimman tehokkaasti ja mahdollisimman vähällä pahalla. Tai saako pahalla taistella pahaa vastaan? Ja kuka määrittelee, mikä on pahaa?

Minä en tiedä kenen pitäisi tehdä ja mitä. Paitsi että Syyrian sotimisen lieveilmiöineen pitäisi loppua. Siitä toipuminen ottaa aikansa ja ei ole mitenkään epärealistinen skenaario se, että väkivalta jatkuu Syyriassa, vaikka al-Assadin hallinto kaatuisi. Me sodimme keskenämme 1918 ja se on vieläkin arka aihe. Voi vain kuvitella, mitä se on juuri päättyneen, vuosia kestäneen sisällissodan jälkeen.

Toivon, että Syyrian tragedian yksi seuraus olisi, että kansainvälinen yhteisö etsisi keinoja, joilla auttaa horjuvia tai jo romahtamassa olevia valtioita. Sellaiset maat ovat lähes poikkeuksetta demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta huonoja paikkoja ja juuri vääryyksistä syntyy lisää vääryyksiä. En tiedä voimmeko enää kovin kummoisesti auttaa syyrialaisia, mutta tulevat syyriat ovat vielä autettavissa. Siksi ihmisoikeudet kannattaisi pikkuhiljaa hilata osaksi reaalipolitiikkaa. YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta voisi tehdä ainakin enemmän totta.

PS Pahoittelen puuttuvia linkityksiä lähteisiin. Ei jaksa, ei pysty.