Asevelvollisuuskeskustelun huumaa

No niin, asevelvollisuukeskustelu on käynnistynyt vauhdilla. Olen jo aiemmin pariin kertaan hahmotellut omia kantojani asiassa (1 & 2) sekä käsitellyt myös sitä, miksi näistä asioista on niin vaikea puhua (1 & 2 & 3).

Asevelvollisuus on väline tuottaa turvallisuutta. Sen välineen kykyä ja tehoa toimia funktionaalisesti pitää aika ajoin tarkastella ja nyt niin tehdään. Puolustusvoimien puolelta ollaan yhdessä rintamassa puolustamassa asevelvovollisuutta. Tai ainakaan en ole nähnyt ensimmäistäkään sotilaan kantaa yleisen asevelvollisuuden lopettamisen puolesta.

Asevelvollisuutta on kansalaisaloitteen takana kaatamassa hyvin monenlaista väkeä totaalikieltäytyjistä moderniin sotateknologiaan uskoviin. Tämä tekee keskustelusta hankalampaa, koska hyvin erilaisia perusteluja on hankalampi esittää ja yrittää kumota. Tämä johtaa helposti ohipuhumiseen tai tunteeseen ohipuhumisesta.

Asevelvollisuuskeskustelua kärsii samoista vaivoista kuin muutkin turvallisuuspoliittisen keskustelun osat. Ensinnäkin keskitytään toki tärkeisiin, mutta ei tärkeimpiin asioihin. Asevelvollisuuskin on vain väline tuottaa turvallisuutta ja siitä tuottamisesta meidän pitäisi olla huolissamme, ei palvelusajoista tai -prosenteista. Toisekseen tähän kytkeytyy ulkomusiikillia ulottuvuuksia, jotka haittaavat puolin ja toisin järkiperäistä argumentointia. Tunnepohjaiset reaktiot puolesta ja vastaan, puolustajia ja vastustajia kohtaan ja ylipäätään koko kysymykseen uhkaavat välillä vetää lokaan koko keskustelun.

Osalle keskustelijoista on ihan selvästi vaikeaa hyväksyä, että toista mieltä olevat ovat kunnon ihmisiä, jotka omista lähtökohdistaan miettivät mikä olisi parasta Suomelle ja suomalaisille.  Pelkät isänmaallisuuden julistukset eivät kuitenkaan vielä todista kenestäkään mitään. Jokapäiväinen tyoskentely kertoo jo enemmän. Puhu mitä puhut, se miten käytät aikaasi, lahjojasi ja energiaasi kertoo siitä, mitä pidät oikeasti tärkeänä.

Jossain taustalla tuntuu vaikuttavan sekin, että monet asevelvollisuutensa suorittaneet tuntuvat pitävän tätä aloitetta loukkauksena itseään kohtaan, jonkinlaisena heidän oman palveluksensa mitätöimisenä. Subjektiivisuuden härmä estää monilta kirkkaan katsannon tässä asiassa.

Tämä keskustelu on myös osittain nähtävissä arvokonservatiivien ja arvoliberaalien yhteenottona, jossa arvokonservatiivit ovat paljon vahvemmilla kuin yleensä suomalaisessa yhteiskunnassa. Puolihupaisaa tässä on myös se, että samaan aikaan kun poliitikot eri puolueista röyhistelevät yleisen asevelvollisuuden puolesta, on Puolustusvoimien rahoitus ensi vaalikaudella aivan auki. Yleisen asevelvollisuus yleisyys on nytkin jo heikkenemään päin, kun tehokkuuden nimissä jätetään varsin paljon väkeä palveluksen ulkopuolelle. Sinällään se on järkevää toimintaa, mutta on melkoisen tekopyhää poliitikoilta ylistää järjestelmää, jolle ei olla näillä näkymissä antamassa rahoitusta valtion budjetissa. Tokihan kaikki on virallisesti auki, mutta aika hankalaa olisi jollekin hallinnonalalle pistää lisää paukkuja, kun kaikilta muilta viedään.

Osalle ihmisiä tämä on myös ihan tiedostetusti osa sukupuolten tasa-arvokeskustelua. Heille sukupuolineutraaliuden ulottaminen asevelvollisuuteen on olennainen ja tärkeä kysymys tasa-arvon kannalta. Toisille asepalvelus taas on nimenomaan miesten asia, suomalaisen miehen pyhä velvollisuus, joka kuuluu hänelle ja vain hänelle. Tämä sama näkökulma maapuolustuksessa toimivien naisten uhkana miehisyydelle oli vielä enemmän esillä, kun naisille annettiin mahdollisuus vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Tuon päätöksen herättämiä tuntoja tulkitsi omalla tavallaan nerokkaasti Popedan Kersantti Karoliina, jossa sotilaan puolisoksi joutunut mies tuntee itsensä huonoksi, heikoksi ja jopa kuohituksi.

Näkökulmana voi myös olla se, että ei näe asevelvollisuudessa mitään sukupuolten tasa-arvoon liittyvää ja siksi siihen liittyvät perustelut tuntuvat tyhjänpäiväisiltä. Tässä onkin eräs kiista kiistan sisällä, että onko nykyinen, vain miehiä koskeva pakollinen asevelvollisuus tasa-arvokysymys vai ei. Minusta kaikki yhteiskunnallisen päätöksenteossa tavoitettavissa olevissa asioissa sukupuolet eriarvoiseen asemaan asettavat asiat ovat tasa-arvokysymyksiä.

Oma lukunsa sitten ovat ihan yksinkertaisesti ylilyövät puheenvuorot puolesta tai vastaan*, jotka lähinnä toimivat omaa asiaansa vahingoittaen. Yllättävän vähän niitä on kuitenkin ollut. Itse iloitsen suuresti jokaisesti tolkullisesta puheenvuorosta, oli siinä esitetty kanta mikä hyvänsä. Mitä parempaa keskustelua, sitä paremmat edellytykset rakentaa fiksusti suomalaista yhteiskuntaa.

Olen allekirjoittanut puolenkymmentä kansalaisaloitetta, joiden olen nähnyt olevan oikein ja järkeviä. Ohi on -kampanjan kohdalla olen päätynyt siihen, että en aio allekirjoittaa aloitetta. Vaikka olen vahvasti sitä mieltä, että maanpuolustuksessa on etsittävä uusia keinoja, niin asevelvollisuuden lopettaminen ei olisi siihen paras, vaikkakin epäilemättä nopein keino. Päällimmäisenä syynä minulla on se, että uskon oman suosikkini, kattavan kansalaispalvelun lipuvan mahdollisuutena kauemmaksi, jos yleinen asevelvollisuus loppuisi. Jos se säilyy, uskon sen väkisinkin kehittyvän moniulotteisempaan suuntaan, laajemmaksi kansalaisvelvollisuudeksi, jossa aseellinen palvelus on yksi vaihtoehto muiden joukossa.

Tuntemuspuolelta tätä kantaa perusteln myös sillä, että uskon lujasti oikeanlaisten yhteisten velvollisuuksien lujittavan yhteiskuntaamme. Mutta se on toisarvoinen asia, kuten itse asiassa koko tämä keskustelu yleisestä asevelvollisuudesta. Tavalla tai toisella meidän pitäisi etsiä Suomelle sellaisia ulko- ja turvallisuuspoliittisia toimintatapoja ja -linjoja, jotka loisivat meille mahdollisimman paljon turvallisuutta. Kun päälinjat on vedetty, on paljon helpompi päätellä mitä tarvitaan niiden toteuttamiseksi. Sitten olisi vasta aika oikeasti puhua asevelvollisuudesta ja muista turvallisuuden luomisen keinoista.

* Nakertaja-termillä on historiallinen taustansa 1970-luvulla sattuneessa, nyt surkuhupaisalta vaikuttavassa tapahtumaketjussa. http://www.doria.fi/handle/10024/74344