Ajatuksia Syyrian tilanteesta

Syyria. Loppujen lopuksi aika vähän tunnettu maa, jota johtaa toisen polven diktaattori Bašar al-Assad. Tai johtaa ja johtaa, maa kun kouristelee pitkään jatkuneen sisällissodan kourissa, useampien osapuolten taistellessa keskenään. Valtava inhimillinen tragedia huipentui sariini-iskuun, jossa kuoli toistatuhatta ihmistä, satoja lapsia heidän joukossaan. Maailma heräsi tämän yksittäisen hirmuteon myötä ja vaatimukset sodan ja julmuuksien lopettamiseksi voimistuivat. Keinoista onkin sitten syvä erimielisyys. Eri näkökulmista syntyy erilaisia johtopäätöksiä ja niistä on seurannut suoranainen mielipidekakofonia. Sitä mekkalaa voimistavat eri toimijoiden omien kantojen mukaiset informaatio-operaatiot, joiden avulla pyritään vaikuttamaan Syyrian tapahtumien tulkintaan.

Venäjä ja Kiina ovat torpanneet YK:n turvallisuusneuvostossa kaikki kulmien kurtistusta topakammat päätöslauselmaehdotukset. Tämä tarkoittaa sitä, että YK:n valtuuksilla ei tilanteeseen puututa ainakaan väkivaltaisesti. Venäjä ja Kiina painottavat omista itsekkäistä syistään erilaisia epävarmuuksia, joita tilanteessa riittää ja naamioivat sillä todellisen motiivinsa estää toimet. Tälle kaksikolle olennaista on, että kansainväliseen politiikkaan ja oikeuteen syntyy mahdollisimman vähän mahdollisuuksia valtioilla puuttua toisten valtioiden tekemisiin. Noin äärimmilleen karkeistettuna Venäjä ja Kiina antavat syyrialaisten kuolla toistensa murhaamina, jotta heille itselleen ei syntyisi tulevaisuudessa pahoja paikkoja omien puutteellisten ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion takia. Toki mukana on myös USAlle nokittelua ja reviirien merkkaamista, mutta viimeisen päälle suvereniteetin puolustamisesta tuossa on kyse. Tällainen suvereniteetti ei tietenkään sitten kuulu näiden suurvaltojen omille naapurimaille. Venäläisvähemmistöjen asema naapurimaissa on osa putinilaista sisä- ja ulkopolitiikkaa.

Yhdysvallat puolestaan on toiminut pääpukarina asiaan puuttumiselle. Sillekin on useita syitä, mm. Lähi-idän tilanne yleensäkin ja erityisesti läheisen liittolaisen Israelin asema. Obama pyrki hillitsemään tilannetta ja ennen kaikkea pitämään maansa poissa sotkusta julistamalla, että kemiallisia aseita he eivät suvaitse. Toisesta näkökulmasta tämä oli lupaus sodan osapuolille pysytellä poissa, kunhan ei vain kaivella esiin taistelukaasuja. Nyt kun niitä käytettiin, oli Obaman pakko kasvonsa säilyttääkseen kertoa iskevänsä Irakiin Syyriaan. Tosin hän sitten käytti hyväkseen muotoseikkoja ja ilmoitti vievänsä hyökkäysaikeen kongressin kummankin kamarin hyväksyttäväksi. Senkin voi tulkita vähintäänkin ajanpeluuksi tai ehkä jopa yritykseksi edelleen pysytellä tilanteen ulkopuolella.

Yhdysvallat on vyöryttänyt esiin todisteita kaasun käytöstä ja al-Assadin hallinnon syyllisyydestä siihen. Valehtemalla maailman silmät ja suut täyteen Irakin ja Saddamin joukkotuhoaseista se vain on vienyt pohjan omalta todistelultaan. Tämän valheilla pohjustetun Irakin sodan katastrofaalisuuden takia Yhdysvallat on äärimmäisen vastahakoinen lähtemään millään tasolla mukaan uuteen sotaan. Kun se nyt on joka tapauksessa mukana, muuttuu konfliktin painoarvokin välittömästi. Ikäväkään sisällissota ei heiluttele pörssikursseja tai öljyn hintaa, mutta USAn liittyminen mukaan tekee sen taatusti.

Vastaan on tullut myös puheenvuoroja, joissa on kyseenalaistettu sitä, että miksi ihmeessä al-Assadin hallinto olisi käyttänyt kaasua, vaikka Yhdysvallat nimenomaan oli ilmoittanut puuttuvansa silloin sotavoimin tilanteeseen. Minusta kyseessä on ihan perinteinen horjuvan diktaattorin temppu, jossa ulkoisen vihollisen avulla tiivistetään oman kansan rivejä. Tyhmäksi tai todellisuudesta vieraantuneeksi en al-Assadia ole nähnyt missään mainittavan, vaan hän lienee häikäilemättömästi laskenut, että Yhdysvaltain aseellinen puuttuminen tilanteeseen toimii hänen edukseen. Ensinnäkin hän saa mahtavan propaganda-aseen Syyrian sisällä kun hän voi leimata kapinalliset Yhdysvaltain ja sitä myötä Israelin liittolaisiksi. Toisekseen hän laskee aivan oikein, ettei Yhdysvallat pysty tekemään oikeasti ratkaisevaa iskua sotilaallisesti. Siihen eivät risteilyohjukset ja lennokit riitä, tarvittaisiin maajoukkoja ja paljon. Sitä taas ei tapahdu, ei millään ilveellä.

Syyrian takia otti takkiinsa jo pahasti Britannian pääministeri Dave Cameron, kun parlamentti käytännössä esti maan osallistumisen voimatoimiin al-Assadia vastaan. Atlantin yli liikahti silmänräpäyksessä kylmä rintama, joka saattaa asettua paikalleen pidemmäksikin aikaa. Cameronilla on vielä edessään ensi vuonna Skotlannin kansanäänestys itsenäistymisestä ja jossain vaiheessa lähitulevaiuudessa on pidettävä myös luvattu kansanääänestys EU-jäsenyydestä. Pahimmillaan Cameronin jäljiltä jää erittäin itsenäinen, mutta kovin yksinäinen saarivaltio, joka joutuu jatkuvasti nahistelemaan paikastaan maailmassa.

Kun kansainvälisen politiikan neukkareissa puhe kääntyy turvallisuuspolitiikkaan, eteenkin aseelliseen toimintaan, alkaa Saksa tuijotella katonrajaan tyhjä katse silmissään. Muutkin käyttäytyvät kuin se ei olisi enää paikalla, vaikka se juuri äsken käytännössä saneli päätöksiä. Vahvan taloutensa takia muuten erittäin voimakas Saksa on ainakin toistaiseksi sulkenut itsensä pois turvallisuuspoliittisesta päätöksenteosta. Tai sitten se vaikuttaa tilanteeseen halutessaan Ranskan kautta, jos se vaan ranskalaisille sopii. Yhdysvaltain ja Ranskan suhdehan lähti liikkeelle paljon lupaavasti, kun kenraali de Lafayette oli mukana taistelemassa Yhdysvaltoja vapaaksi emämaa-Englannin ikeen alta. Vapauden patsas on Ranskan kansan lahja Yhdysvalloille, joten viime vuosikymmenten jäätävät suhteet ovat varsin uusi asia. Nyt Ranska on ilmoittanut valmiutensa osallistua iskuun ja tämä voi olla kaunis alku uudelleenlämmitetylle ystävyydelle.

Myös Ruotsin suunnasta on tullut varovaista, myönteiseen suhtautumiseen viittavaa signaalia ulkoministeri Bildtiltä. Baltian maat vakuuttivat tukeaan presidenttiensä suulla heidän vieraillessaan juuri Valkoisessa Talossa. EU:n kanta on se pienin yhteinen nimittäjä, ettei saa hermokaasuja käyttää. Suomessa ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta oli niinikään huolestunut ja vieritti vastuuta YK:n turvallisuusneuvostolle.

Syyrian tilanteeseen ei reagoida vain eri maiden etujen ja valtapyyteiden perusteella, vaan mukana on runsaasti kannanottoja, jotka perustuvat kansainvälisemmille ihanteille. Perinteinen rauhanaatetta edustavien kanta on, että väkivallalla ei väkivaltaa voi poistaa, vaan sitä syntyy vain yhä lisää. Siksi sotilaallinen isku ei tämän näkökannan mukaan auttaisi tilannetta, vaan loisi vain lisää pahaa. Tämä sama porukka on myös osa sitä porukkaa, joiden mielestä kyse on vain Yhdysvaltojen itsekkäistä eduista. Yhdysvallat on historiansa aikana sotkeutunut niin valtavaan määrään sotilasoperaatioita ulkomailla, että tällainen epäilys on erittäin helppo perustella. Tosin osa niistä sotilasoperaatioista myös vapautti Euroopan natsien vallasta.

Olen tulkinnut joistakin reaktioista, että USAn tulevaa iskua Syyriaan pidetään erityisen järkyttävänä sen takia, että sitä on tekemässä Obama. Ei Nixon tai George W. Bush, vaan ensimmäinen Yhdysvaltojen musta presidentti, joka kaunopuheisuudellaan on hurmannut monet, mukaan lukien eräät norjalaiset, jotka sitten myönsivät hänelle Nobelin rauhanpalkinnon suurin piirtein pelkällä odotusarvolla. Obaman voimapolitiikka on kuitenkin ollut vähintäänkin yhtä häikäilemätöntä kuin edeltäjänsä, mutta paljon fiksumpaa ja vähäeleisempää. Kaikki mitä tässä kriisissä tapahtuu tai on tapahtumatta pohjaa eri osapuolten analyysiin siitä, miten he ajavat omaa etuaan parhaiten. Syyrialaisten edulla toki ihan kaikki perustelevat toimintaansa.

Kansainvälinen oikeus ja kansainvälisen politiikan vähemmän viralliset pelisäännöt ovat myös osalla ihmisistä kannan muodostuksen perusteena. Tällöin tekoja ei harkita pelkästään niiden vaikutuksen mukaan tässä ja nyt. Kanta muotoutuu sen mukaan, miten mahdollisen iskun arvellaan vaikuttavan pidemmällä tähtäimellä maailmanmenoon. Se mitä mistäkin seuraa, on tietysti mahdotonta täysin todistaa. Pitkät päättelyketjut ovat pinnallisesti uskottavia, mutta lipsahtavat helposti liian monen oletuksen takia pelkiksi ajatusleikeiksi. Sodan ja myös politiikan olemukseen kuuluu kaaos ja arvaamattomuus. Mutta tällaisella yleisemmällä tasolla liikkuva kannanmuodostus on sekin ilman muuta ansainnut asemansa keskustelussa. Kysymys siitä, että tehdäänko tässä kohtaa jotain ad hoc -ratkaisuja, jotka vaikuttavat tulevaisuuden konflikteihin ikävällä tavalla.

Taistelukaasut ovat tässä myös olennainen asia, jonka takia USA on ylipäätään niin kiinni juuri tässä sisällissodassa. Kemiallisia aseita on hyvin monella maalla, vaikka niiden käyttö on kiellettyä jo 1899 Haagin sopimuksessa. Nykyaikaisen sodankäynnin luonut I maailmansota toi kaasut taistelukentille ja sen jälkeen niitä on valmistettu paljon, mutta käytetty onneksi vähän. Yhdysvalloille joukkotuhoaseiden leviämisen estäminen on olennainen osa turvallisuuspolitiikkaa monesta syystä.

Lähi-idässä sen tärkein liittolainen Israel on epäilemättä houkutteleva kohde joukkotuhoaseille, ainakin jos hyväksyy molemminpuolisen tuhon Israelin iskiessä asevoimillaan tai jopa ydinaseellaan takaisin. Ylipäätään USA käy globaalia epäsymmetristä sotaa ääri-islamisteja vastaan ja näille kaikki joukkotuhoaseet ovat mielenkiintoisia. Yhdysvalloissa pelätään varmasti enemmän sitä, että al-Assad luovuttaa kaasuja terroristeille kuin että hän käyttää niitä omaa kansaansa vastaan. Jos Yhdysvaltojen tai Israelin tiedustelu saa selville kaasujen mahdollisesta siirtymisestä Al Qaidaa edustavan ryhmittymän tai vastaavan porukan haltuun, tulee isku heti. Siihen Obamalla on Yhdysvaltojen lain suoma oikeus, mikäli kansakunnan turvallisuus on välittömässä vaarassa.

Suomessa keskusteluun on sekaantunut myös väitteitä siitä, että juuri tällaisten tilanteiden takia Suomen ei kannata aidaltaan NATOn puolelle hypätä. Ei tällä ole mitään tekemistä NATOn kanssa. Jos tämä jotain todistaa, niin sitä, että edes sotilasliiton kaltainen organisaatio ei saa tällaisesta kysymyksestä yhtä kantaa aikaiseksi. Toki tilanne muuttuu silloin, jos katsotaan jonkun jäsenvaltion joutuneen hyökkäyksen kohteeksi.

Viimeisenä se kaikkein yleisin reaktio Syyrian tilanteeseen: tehkää kuka vaan ihan mitä vaan, että tuo viattomien teurastus loppuu ja miljoonat ihmiset pääsevät pakolaisleireiltä koteihinsa rakentamaan elämäänsä uudelleen. Siis ihan sama mitä ja miten, kunhan tuo loppuu, eikä enää järkytä uutistulvan keskellä. Suurimmalle osalle ihmisiä ei ole tämän asian suhteen menneisyyttä tai tulevaisuutta, on vain se hätä, joka olisi saatava loppumaan heti. Sydämetöntä olisi tuomita tämä näkökulma, mutta valitettavasti se ei taida olla muuta kuin oikullisen yleisen mielipiteen käyttövoima. Se näkökulma ei vastaa olennaisiin kysymyksiin: Miten taistella pahaa vastaan mahdollsimman tehokkaasti ja mahdollisimman vähällä pahalla. Tai saako pahalla taistella pahaa vastaan? Ja kuka määrittelee, mikä on pahaa?

Minä en tiedä kenen pitäisi tehdä ja mitä. Paitsi että Syyrian sotimisen lieveilmiöineen pitäisi loppua. Siitä toipuminen ottaa aikansa ja ei ole mitenkään epärealistinen skenaario se, että väkivalta jatkuu Syyriassa, vaikka al-Assadin hallinto kaatuisi. Me sodimme keskenämme 1918 ja se on vieläkin arka aihe. Voi vain kuvitella, mitä se on juuri päättyneen, vuosia kestäneen sisällissodan jälkeen.

Toivon, että Syyrian tragedian yksi seuraus olisi, että kansainvälinen yhteisö etsisi keinoja, joilla auttaa horjuvia tai jo romahtamassa olevia valtioita. Sellaiset maat ovat lähes poikkeuksetta demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta huonoja paikkoja ja juuri vääryyksistä syntyy lisää vääryyksiä. En tiedä voimmeko enää kovin kummoisesti auttaa syyrialaisia, mutta tulevat syyriat ovat vielä autettavissa. Siksi ihmisoikeudet kannattaisi pikkuhiljaa hilata osaksi reaalipolitiikkaa. YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta voisi tehdä ainakin enemmän totta.

PS Pahoittelen puuttuvia linkityksiä lähteisiin. Ei jaksa, ei pysty.