Valtion Venäjä ja ihmisten Venäjä

Suomen valtiolle Venäjä on iso naapuri, joka säätelee paljon olemistamme ja tekemistämme. Niin paljon, että välillä on pakko pyrkiä aktiivisesti, mutta kohteliaasti, sen vaikutuspiiristä poispäin riittävän etäisyyden pitämiseksi.

Suomalaisille ihmisille Venäjä puolestaan on iso naapuri, josta tulevat ihmiset kantavat rahaa tänne kiihtyvään tahtiin ja johon yhä useammalla on myös henkilökohtaisia siteitä. Taloudellisten ja sosiaalisten yhteyksien tiivistyminen tarkoittaa kielen ja kulttuurin oppimista yhä useammalle. Lähivuosina häämöttävä viisumivapaus kiihdyttää tätä kansalaisvetoista integraatiota entisestään. Paljon on vielä turhia ennakkoluuloja ja suoranaista russofobiaa, mutta se rapisee suurimmaksi osaksi pois kanssakäymisen lisääntyessä.

Meillä on siis kansakuntana kaksi erisuuntaista voimaa Venäjän suhteen. Onneksi meidän ei tarvitse  valita vain jompaa kumpaa, vaan päinvastoin. Nyt pitää olla tarkkana kummassakin puolessa.

Venäjä hakee nyt voimakkainkin ottein uudestaan paikkaansa suurvaltana ja presidentti Putin hallitsee maata osin hyvin epädemokraattisilla tavoilla. Sisäisesti otteet ovat koventuneet ja lainsäädäntö koskien mm. ulkomaalaisia järjestöjä kertoo karua kieltään siitä, että kansalaisyhteiskunta ei ole Putinin mielestä Venäjälle oikea tapa. Venäjän sisäisestä tilanteestahan on tulkintoja, että Putin edustaa sitä osaa venäläisistä, joka syystä tai toisesta tuntee suurta epäluuloa kaikkea läntiseksi koettua kohtaan.

Pohjoisen luontoa suojelevat ja öljylautan kohteekseen valinneet Greenpeacen aktivistit joutunevatkin kohtaamaan Venäjän vihan koko voimassaan oikeussalissa. He näet onnistuivat toiminnallaan loukkaamaan sekä mimosanherkkää suverenititeettiä että koko tämänhetkisen Venäjän olennaisinta asiaa, energiaa eri muodoissaan. Ei ihme, että terrorismikortti nousi esiin ihan saman tien. Tuskin oli myöskään sattumaa, että Suomen ja Venäjän presidentit tapaamisen puitteet olivat nimenomaan energia-alalta.

Tietäen Venäjän halukkuuden käyttää kaupallisia intressejä etujensa ajamiseen, ainakin minä pidän Venäjän valtion omistaman Rosatomin tuloa suomalaisen ydinvoimalan rakentajaksi ja omistajaksi epätoivottavana asiana. Käytännössä kyseinen voimala olisi tarpeen tullen yksi vipuvarsi, jolla vääntää Suomea haluttuun asentoon. Niitä vipuvarsia on muutenkin tarpeeksi, ei niitä enää tarvitsisi varta vasten rakentaa. Ylipäätään turvallisuuspoliittisesti, ja muutenkin, uskon hajautettuun, bionergiaan perustuvan energiantuotantoon. Ikävän paljon tuota öljyäkin vielä tarvitaan, jopa niin, että piti huoltovarmuuden takia hankkia oma tankkeri.

Putinin kovat otteet ja puheet kohdistuvat usein nimenomaan Baltian maihin niin, että Venäjän uhka koetaan jopa sotilaallisena. Ei mikään ihme, että Baltia muiden itäblokin maiden tavoin turvaa niin voimallisesti NATOon. Vaikka sielläkin on huomattu Yhdysvaltojen haluttomuus satsata entiseen tapaan Euroopan puolustukseen. Puola sen sijaan tuntuu olevan ottamassa jonkinlaista itärintaman vastuuta. Yhdysvaltojen halu saada Suomi ja Ruotsi (tai ainakin Gotlanti) liittymään NATOoon saattaa liittyä juuri tähän Baltian ja osin Weimar-maidenkin sotilaalliseen turvaamiseen.

Neuvostoliiton romahdettua Suomi sai itsensä monista epäluuloisista (ml. minä) huolimatta liitettyä Euroopan Unioniin. Nyt jäsenyytemme tässä valtioliitossa on itsestäänselvyyden tasoa, mutta eurokriisi on koetellut tätä Eurooppa-projektia suuresti. Ensi kesän europarlamenttivaalien jälkeen voi unioni olla entistä heikompi. Jos EU on heikko, on Suomen ainoa tapa ankkuroida itsensä länteen NATO. Tämä tietysti sillä ajatuksella, että Venäjä ei tuosta demokraattisemmaksi tokene. Ja vaikka tokenisikin, se on suurvalta ja suurvallan naapurina elämisessä on aina omat kommervenkkinsä. Tämä koskee kaikkia suurvaltoja. Siksi heikentyvä EU työntää meitä kohti NATOa.

Meillä on siis kaksi Venäjää huomioitavana: valtion Venäjän ja ihmisten Venäjä. Meidän pitää osata tasapainoilla niiden välillä. Jotkut haluavat nähdä nämä kaksi tasoa toisensa poissulkevina, mutta ei niin todellakaan tarvitse olla. Hoidetaan valtiolliset asiat valtiollisina ja ihmisten asiat ihmisten asioina, välillä vaikka vähän ambivalenttisestikin, jos on tarpeen. Rajan kirot idän ja lännen välissä voivat taitavan politiikan avulla muuttua monenlaiseksi rikkaudeksi meille suomalaisille.