tiistai 26. elokuuta 2014

Presidentti Niinistön puhe suurlähettiläspäivillä 26.8.2014


Tässä muutamia pikaisia huomioita tasavallan presidentti Sauli Niinistön puheesta. Presidentti Niinistön puheet ovat olleet hyviä, jopa erinomaisia ja tämä kuuluu ehdottomasti siihen luokkaan. Ukrainan kriisin ja sodan myötä presidentti on ottanut hienolla tavalla vastuuta sekä kotimaisesta että kansainvälisestäkin keskustelusta. Toiminnallaan hän on lunastanut minun jakamattoman kunnioitukseni ja luottamukseni tässä hankalassa maailmantilanteessa.

Ajat ovat sellaisia, että pidetyilä puheilla on väliä ja ne kiinnostavat. Eivät sellaiset ajat ole mukavia ja poikkeavat kovin siitä mihin ehdimme tottua kylmän sodan päättymisen ja viime vuoden lopun välillä. Tästä muutoksesta totesi presidentti sattuvasti aivan puheensa lopussa, kiittäessään ulkoasianhallinnon väkeä venymisestä.

Hyvät ystävät, näinä aikoina Suomen ulkoasianhallinto – me kaikki – työskentelemme ja toimimme ajassa, joka eroaa siitä, mihin ehdimme jo tottua.

Vaikka Niinistö korosti nykyhetken ja varsinkin tulevaisuuden mahdollisia uhkia, hän korosti, että hoidetaan nyt tämä kriisi mahdollisimman pikaisesti kuntoon, ettei tästä tule nyt tai myöhemmin maailmanpaloa.

Ja sitten, pidemmän horisontin takana, edessä on turvallisuuden rakentaminen uudelleen. Jos joku miettii, mikä on tämän kehityskulun vaihtoehto, niin sitä kyllä sopiikin miettiä.

Hän viittasi puheessaan myös Lähi-idän sotien ja levottoman Pohjois-Afrikan mahdollisesti isoonkin vaikutukseen eurooppalaiseen turvallisuuteen. Minun tulkintani näistä lukuisista sodista ja levottomuuksista on, että uutta maailmanjärjestystä haetaan ja se tapahtuu hankausten kautta. Ne hankaukset vaan ovat historian saatossa olleet niin kuumia, että ovat polttaneet paljon mukanaan. Presidentin puheessa viitattiin aivan alussa sekä I että II maailmansodan aluspäiviin. I maailmansodan kohdalla viittaus oli kykenemättömyyteen katkaista tuhoisaa tapahtumien kierrettä, mutta II maailmansodan lyhyt viittaus ei sisältänyt ajatusta mahdollisesta sodan välttämisestä. Itse tulkitsen tässä presidentin sanovan, että tässä on isonkin sodan mahdollisuus, vaikka vielä kyse on alueellisesta konfliktista.

”Idässä palaa, tänne tulvii sauhu”, runoili Yrjö Jylhä vuonna 1938 enteellisiä ajan merkkejä lukien. Palon savu tulee nyt Itä-Ukrainasta. Konflikti on alueellinen, mutta se vaikuttaa koko Eurooppaan ja laajemminkin kansainväliseen politiikkaan. Se vaikuttaa myös meihin.

Presidentti Niinistö myös kuvaa erinomaisen hyvin tapahtunutta muutosta ja lanseeraa ainakin minulle uuden termin, voimavaikuttaminen. Pidän suuresti siitä. Se yhdistää hyvin vaikuttamisen ja väkivallan (sodan), joiden väliin se jää. Tällaisten käyttöekelpoisten termien keksiminen, määritteleminen ja käyttäminen on tärkeää yleisen ymmärryksen nostamisessa. Tässä on itse asiassa viidessä lauseessa tiivistetty iso osa siitä, mitä Ukrainan sodaksi kasvaneesta kriisistä on suorastaan pakko oppia.

Sodankäynnin muodot ovat hybridisodan myötä kehittymässä osin täysin uudenlaisiksi. Varsinaisen sodan ja muun voimavaikuttamisen välinen rajalinja hämärtyy. Kyber- ja informaatiosodan keinojen merkitys on kasvussa. Käydään ehkä sotaa, muttei välttämättä olla sodassa. Samalla konfliktien nopeus on nousemassa uusiin mittasuhteisiin, kuten Krimillä nähtiin.

Suomeen kohdistuvista sotilaallisista uhista presidentti toteaa yllättävän yksinuottisesti. Jos oikein siristän silmiäni, niin saatan nähdä tässä myös ajatuksen sotilaallisesta liittoutumisesta.

Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa. Tilanne lähialueillamme on vakaa. Suomi ei myöskään ole turvallisuustyhjiö. Eikä meillä ole sellaiseksi myöskään varaa tulla. Tästä pidämme huolta niin kansallisesti kuin kansainvälisesti.

Liittoutumisista puhuttaessa presidentti ilmaisee pettymyksensä EU:n heikkouteen. Tässä on merkittävä muutos alkukesästä, jolloin hän Kultarannan yhteydessä piti tätä ulottuvuttaa esillä paljon optimistisempaan sävyyn. Naton suhteen esillä on se kuitenkin hyvin tuore ajatus, että Suomi on matkalla kumppanuuden kultaluokkaan yhdessä Ruotsin kanssa. Näitä ja muita kumppanuuksia tullaan arvioimaan jo aiemmin kesällä esiin nostetussa selvityksessä. Tuossa mainittu kahdenvälinen kumppanuus Yhdysvaltain kanssa on ainakin minun silmiini uusi painotus.

Olemme päättäneet yhdessä valtioneuvoston kanssa käynnistää turvallisuuspoliittista yhteistyötä koskevan kokonaiskatsauksen laatimisen. Siinä arvioidaan laajasti eri yhteistyösuuntia, kuten EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, Natoa, Pohjoismaista puolustusyhteistyö Nordefcoa sekä kahdenvälistä kumppanuutta esimerkiksi Ruotsin ja Yhdysvaltain kanssa. Katsauksessa arvioidaan yhteistyöverkostoamme laaja-alaisesti.

Venäjästä Niinistö puhu ennen kaikkea vastinparin EU:lle ja lännelle. Näiden kahden väliset suhteet ovat heikoissa kantimissa ja presidentti on tästä kovin huolestunut.

Arvioisin kuitenkin, että vakavampi kansainvälinen keskustelu lännen ja Venäjän välisen kuilun repeämisestä on vasta alkuvaiheissaan. Ukrainan kriisin tuleva kulku on vielä tuntematon. On tarve syvälliseen harkintaan, myös itsekriittiseen. Ja meidän kannattaa kuunnella vähän niitäkin ääniä, jotka varoittavat juoksemasta syvälle uuteen kylmään sotaan äkkireaktiona, sivuilleen katsomatta ja miettimään pysähtymättä. Kyllähän sinne kuopan pohjalle nopeasti tippuu. Mutta ylösnousu onkin sitten toinen juttu.

Tuossa Niinistö itse asiassa sanoo, että pahat ajat voivat olla vasta alussa. Samalla hän varoittaa liiallisen vastakkainasettelun synnyttämistä, sillä se johtaa uuteen kylmään sotaan. Mieleeni ei Suomessa tule juurikaan merkittäviä tahoja, joiden toiminta sopisi tähän kuvailuun, joten lieköhän tämä viesti itse asiassa tarkoitettu tuonne Suomenlahden eteläpuolelle.

Se, mistä presidentti Niinistö ei sano sanaakaan eikä oikeastaan viittaa rivien välissäkään, on Venäjän tilanne ja kehitys. Lieköhän taustalla se ajatus, että kun ei ole hyvää sanottavaa, kannattaa pitää suunsa kiinni.

Risto Volasen analyysi samasta puheesta.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Ukraina muuttaa meitäkin


Ukrainan kriisin käänteitä suuntaan ja toiseen tapahtuu jatkuvasti ja välillä tuntuu, että Venäjän federaation presidentti pyörittää lännen edessä kuppipeliä, jossa ylösalaisin olevien kuppien alla on jossain (ehkä) se löydettävä asia. Tähän asti on nostetun kupin alla ollut aina tyhjää. Eteenpäin kulkevan kriisin loppua ei vielä ole näkyvissä, mutta joitain seurauksia voi jo vetää esiin.

Tarpeettomaksi tuomittujen paluu

Maailman muuttuessa tahtovat monet asiat muuttua tarpeettomiksi. Ukrainan tapahtumat ovat tehneet taas tarpeelliseksi ison nipun asioita: Ulkopolitiikkaa johtavan Suomen tasavallan presidentin, Naton ja nimenomaan alkuperäisessä merkityksessään aluepuolustajana, ylipäätään aluepuolustuksen eri maiden puolustusvoimien tehtävänä, Venäjän tutkimuskohteena sekä Suomessa myös yleisen asevelvollisuuden. Ylipäätään kasvavat puolustusmenot olivat vieraita ajatuksia lähes kaikissa Euroopan maissa vielä viime syksynä. Nämä kaikki Putin palautti toiminnallaan arvoonsa.


Turpo-osaamisen merkitys

Suomalaisten poliitikkojen ei juuri ole tarvinnut turvallisuuspolitiikkaan panostaa vuosikymmeniin. Laillinen ja poliittinen presidenttivetoisuus kantoi kauan Kekkosen ajan jälkeenkin ja EU on osaltaan vähentänyt turpo-osaamisen tarvetta.
Nyt vaikuttaa silä, että suomalaisissa puolueissa ollaan jäykistytty tilanteessa. Ansiokkaat puheenvuorot ovat vähissä ja useimmat tuntuvat olevan hiljaa, koska ovat oppineet niin selviävän vähimmällä. Mutta nyt ei ole aika olla hiljaa, nyt on aika puhua ja käydä läpi kansakunnan mahdollisuuksia. Niin tai näin, seuraava eduskunta päättää väkisinkin isoista asioista turvallisuuspolitiikassa. Toivon äänestäjien iskevän sen mukaan painetta ehdokkaille. Tavallaan he ovat sen jo tehneetkin, sillä uskon viime aikojen kannatuskyselyiden muutosten takana olevan osittain myös ulko- ja turvallisuuspoliittisia vaikuttimia.


Kriisi hillitsee populismia

Suomessa Perussuomalaiset ovat menettäneet kyselytutkimuksissa kannatuksestaan kevään ja kesän aikana merkittävän siivun. En tiedä onko vastaavaa kehitystä muualla, mutta minusta on päivänselvää, että protesti ja vakava kriisi sopivat huonosti yhteen. Moni hakee tässä kohtaa turvallisempaa ratkaisua, sillä suurin osa populistipuolueista on kuitenkin vallankäytössä kokemattomia ja saattavat ajaa vastustaa asioita, jotka epävarmuuden myötä ovat kasvattaneet suosiotaan. EU on monen ymmärryksen mukaan kovasti paljon enemmän tarpeellinen Suomelle nyt kuin oli vuosi sitten.

Liittoutumisen kannatus ja sieto kasvaa

Nato-gallupeissa on ollut merkittävää liikettä kannatuksen puolelle, mutta silti selvä enemmistö kansasta vastustaa Nato-jäsenyyttä. Kun yhdessä kysyttiin, että olisiko valmis hyväksymään valtiojohdon ehdottaman Nato-jäsenyyden, niin luku olikin paljon korkeammalla. Tämä vihjaa minusta oman intuititoni kanssa samansuuntaisesti, että huomattavan paljon enemmän ihmisiä on nyt valmiita sietämään Nato-jäsenyyttä, vaikkei siitä pitäisikään. Putinin uhka tuntuu niin kovalta.
Puolustuslitto Ruotsin kanssa on suositumpi vaihtoehto. Moni vain ei ole tajunnut sitä, että ollakseen merkityksellinen, on puolustuksellisen yhteistyön oltava valtioliittotasoa. Välillä järjettömiä piirteitä saava suhtatuminen Ruotsiin esim joukkueurheilussa kertoo siitä, ettei sekään kaikille ihan ongelmaton vaihtoehto ole.

Venäjän uskottavuus

Venäjän federaatio on pistänyt kaiken peliin diplomatiassa ja informaatiosodassa. Ainahan vaikuttamistyössä kaunistellaan, yksinkertaistetaan ja välillä oikeastaan valehdellaankin, kun jätetään jotain olennaista kertomatta. Mutta Venäjän toiminta on on ollut suorastaan silmitöntä. Se ei ole tyytynyt vain kaunistelemaan, vaan paukuttaa tulemaan vakavalla naamalla niin isoja valheita, että niitä niitä tekee mieli uskoa ihan vaan sen takia, ettei tunnu mukavalta, jos ydinasevalta on valmis valehtelemaan noin silmittömästi.
Luotettavuuden rapautuminen ei ole vain imagokysymys. Se on taloudessa ja kaupankäynnissä aina keskeisen ennakoitavuuden ydin. Valehtelemalla näin Venäjä tekee itsestään vähemmän mielenkiintoisen kumppanin paitsi kansainvälisessä politiiikassa myös kaikilla muillakin elämänalueilla, mukaan lukien talous.

Euraasin unioni on mennyttä

Putinin projekti perustaa Euraasian unioni kamppailemaan vaikutusvallasta Kiinan ja EU:n kanssa on nyt syvällä kuusikossa. Ukrainan piti olla olennainen osa unionia, onhan se iso maa ja slaavilainen veljeskansa. Putinin kovakätinen reaktio Ukrainan kääntymiselle länteen voi osaltaan selittyä myös Euraasian unionin tärkeydellä.
Mutta kyllä sen hankkeen sieltä kuusikosta saa ajan myötä poiskin hinattua, jos se vain tuntuu järkevältä panostukselta. Toivottavasti ei kuitenkaan tällä nyt valitun voimapolitiikan mallilla.

Euroopan turvallisuusjärjestelmä

ETYK sinetöi Euroopan maiden rajat aikanaan ja sen niiden siirteleminen asevoimin on tuntunut mahdottomalta ajatukselta jo pitkään. Mutta niin vaan Venäjä niitä siirsi ja tuntuu jatkavan sitä siirtämistä tai ainakin naapurinsa suvereniteetin rujoa loukkaamista.
Kun aseet ovat nyt taas eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan keinovalikoimissa, niin yhdessä rajojen kunnioittamisen murtamisen kanssa se tekee mantereestamme yhä arvaamattomamman. Seuraava tasapainotila voi olla monen ikävän ja tuhoisan mutkan takana.

maanantai 18. elokuuta 2014

Rauhanliikkeen reformaatiota

Vanhan hokeman mukaan kenraalit käyvät aina edellistä sotaa, mutta vielä enemmän sitä (vastaan) käy tällä hetkellä rauhanliike. Samaan aikaan kun koen rauhanliikkeen itselleni tärkeäksi aatteelliseksi taustayhteisöksi, koen, että se ei pysty reagoimaan maailman tapahtumiin tällä hetkellä niinkuin pitäisi. Olen kirjannut tähän teesejä niistä asioista, joissa katson rauhanliikkeen tarvistevan uudistumista.

Ilman reformaatiota jää rauhan asia sattumanvaraisemmin hoidetuksi. Nämä ovat tietysti vain ja ainoastaan omia mielipiteitäni, mutta toivon ne otettavan vakavasti ajattelemisen aiheeksi. Osa saattaa olla jopa turha huolia ja olen vain tietämätön asioiden laidasta. Mutta haastan joka tapauksessa kaikki rauhan asialla olevat näistä ajatuksista keskustelemaan.

Tässä kirjoituksessa esittämäni huomioni ja väitteeni koskevat nimenomaan poliittista rauhanliikettä ja ovat luonnollisesti mitkä enemmän, mitkä vähemmän yleistäviä. Vaikka suurin piirtein kaikkiin kohtiin onkin löydettävissä sekä vahvistavia että vastaanpanevia esimerkkejä, niin en juurikaan tee tekstissä selkeyden takia varauksia suuntaan tai toiseen.

Rauhanliikkeellä tekstissä tarkoitan paitsi virallisia organisaatioita, ennen kaikkea upeita, aktiivisia ihmisiä, jotka tuntevat kuuluvansa rauhan puolustajiin ja toimivat sen mukaan. Rauhanliikkeen poliittisen puolen ymmärrän nimenomaan kansalaismielipiteeseen ja päättäjiin vaikuttamisena. Se vaikutustyö vaatii onnistuakseen oikeita välineitä, oikeaa sävyä ja oikeita viestejä. Tässä yhä levottomammaksi yltyvässä maailmanajassa ei rauhaa helpompaa myytävää pitäisi ollakaan. Mitä useampi kuulee ja ymmärtää rauhan sanoman, sen parempi maailma.

1. Uudetkin sodan muodot on tunnistettava

Sota uusiutuu jatkuvasti, etsien tehokkaampia tapoja lyödä vihollinen ja päästä sodan syynä olevaan poliittiseen tavoitteeseen. Samaan aikaan kaikki sodan muodot luolamiesten ensimmäisistä kahakoinneista lähtien ovat olemassa ja ikävä kyllä myös käynnissä jossain päin maapalloa.

Uusin tulokas on hybridisota, jossa yhdistetään erilaisia ei-aseellisia keinoja asevoimaan tai sillä uhkaamiseen. Itse uskon ihmiskunnan siirtyneen tällä hetkellä päättymättömän verkostosodan aikaan. Kyber, informaatio, talous ja monet muut kamppailun välineet ovat jatkuvasti käytössä, luonnollisena osana kansainvälistä vuorovaikutusta. Rauhanliike ei toistaiseksi ole osannut suhtautua näihin. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tästäkin syystä osoittautunut kovaksi palaksi rauhanliikkeelle.

Sodat mielletään yhä edelleen voimakkaasti kansa- tai liittokuntien välisiksi, mutta itse asiassa valtaosa käynnissä olevista konflikteista on jonkinlaisia sisällissotia. Vaikka sisällisodassa voi olla mukana paljonkin ulkopuolisia, niin useimmiten niiden synty on hyvin pitkä, maan sisäinen prosessi. Samoin on niiden jälkeinen jälleenrakennus, varsinkin, jos sodalla on ollut proxy-luonnetta. Tuloksina näistä sodista on joka tapauksessa heikkoja tai romahtaneita valtioita, jotka säteilevät väkivaltaa ja epävakautta ympärilleen Siksi rauhanliikkeen olisi haistettava nämä tilanteet jo ennenkuin aseet puhuvat. Sen jälkeen kaikki on paljon vaikeampaa.

2. Rauhan viestiä on tiivistettävä

Vaikka asioilla on linkkinsä ja kytkentänsä, niin liian pitkälle ulottuvat taustat vain sotkevat kuvaa. Tässä saattaa olla kyse siitä, että yliopistoväellä on ollut  rauhanliikkeessä aina merkittävä asema. Heille suuret kokonaisuudet ja syvyys ymmärryksessä ovat luonnollisia asioita. Mutta tehokkaassa viestinnässä, josta vaikuttavassa rauhanliikkeessä on pitkälti kyse, täytyy asioista löytää päällimmäiseksi se kaikkein olennaisin. Rauha on myytävä ajatus siinä missä moni muukin. Vaikka kaikki liittyy kaikkeen, niin kaikesta tai edes kovin paljosta ei pidä kerralla yrittää kertoa.

3. Annetaan vasemmistolaisuuden olla

Maailmassa on tällä hetkellä pääasiassa kaksi talousjärjestelmää: demokraattinen markkinatatalous ja autoritäärinen markkinatalous, joista jälkimmäistä edustavat ennen muualta Venäjä ja Kiina. Rauhanliikkeen vahva vasemmistolainen perimä jo 1800-luvun lopulta asti saa monet sen piirissä vierastamaan edelleen markkinataloutta. Tästä on syntynyt vahva markkinatalouden vastainen, vasemmistolainen juonne rauhanliikkeen toimintaan.
Kyllä markkinatalous on kritiikkinsä ansainnut, mutta katson sen kritiikin olevan rauhan viestin viemisen yhteydessä yleensä turha ja olennaisesta pois vievä taso. Suurin osa ihmisistä on ainakin toistaiseksi hyvin tyytyväisiä markkinatalouteen ja jo siksikin se sen kritisointi kannattaa tehdä muissa yhteyksissä.

4. Kaiken nielevä antiamerikkalaisuus on typerää

Oli sota tai vääryys lähes mikä tahansa, on monien huulilla pikaisesti luettelo Yhdysvaltain synneistä. Kyllä, ne ovat erittäin lukuisat. Ovat olleet sitä ja todennäköisesti tulevat olemaankin. Yhdysvallat on ainakin toistaiseksi maailman voimakkain valtio, joka toimii imperiumin tavoin sekä hyvässä että pahassa. Mutta kun Yhdysvallat toimii väärin, niin käydään sen kimppuun. Kun joku muu toimii väärin, niin ei käydä Yhdysvaltojen, vaan tämän väärintekijän itsensä kimppuun.  Antiamerikkalaisuuden liittäminen lähes kaikkeen mahdolliseen, mitä maa päällään kantaa, on turhaa ja vahingollista. Se jopa tuntuu estävän toimimisen rauhan hyväksi silloin, kun joutuu asettumaan ns. samalle puolelle USAn ja/tai Naton kanssa.

5. Pienempikin voi olla paha

Ennen sotia käyneet kansakunnat oli tavallaan helppo asettaa voimansa mukaisesti järjestykseen. Kun pieni ja iso sotivat, oli turvallista olettaa, että kyse oli lähes aina isomman aggressiosta pienempää kohtaan. Konna oli silloin se isompi valtio. Talvisota oli hyvin kirkas esimerkki tästä ja myös käynnissä oleva sota Ukrainassa noudattaa tätä asetelmaa.

Perinteisen sodankäynnin ajasta on kuitenkin siirrytty asymmetriaan, mutta hämmentävällä tavalla ovat sympatiat edelleen lähtökohtaisesti helposti pienemmän osapuolen puolella. Asymmetrisessä sodankäynnissä voi pieni ryhmä olla hyökkäävä osapuoli, vaikka vastassa olisi minkälainen jättiarmeija. Toisaalta myös tällaisia uhkia vastaan käytävä terrorismin vastainen sota on monin tavoin ongelmallista. Mutta myös terrorismissa/asymmetrisessa sodassa osapuolia on kaksi ja kumpaakin on arvioitava toimiensa, ei voimasuhteiden perusteella. Toiminnan motiivien ymmärtäminen (ei siis hyväksyminen) kuuluu myös isoille, ei vain pienille.

6. Informaatiosodassa ei ole sivullisia

Aktiivinen rauhanliike on myös aktiivisesti viestivä rauhanliike. Ja jos viestii aktiivisesti jostakin kriisista, konfliktista tai sodasta, on käytännössä yksi sodan osapuoli, koska informaatio on yhä merkittävämpi rintama. Tämän myöntäminen ei tarkoita, että asettuisi välttämättä pelksätään jommalle kummalle puolelle.

Rauhanliikkeen ja rauhan asialla olevien tehtävänä sodissa on kuunnella, keskustellla ja olla lähtemättä mukaan vedätyksiin. Toisaalta rauhanliikkeen tehtävänä on pitää kiinni totuudesta. Kun nykyään jatkuvasti hoetaan, ettei esimerkiksi Ukrainan tilanteesta saa tolkkua mikä on totta ja mikä ei, niin siinä voisi olla yksi tekemisen paikka. Faktantarkistus on tehokas keino vaikuttaa keskusteluun, parhaimmillaan jopa pelote, jolla pidetään sodan osapuolten viestintää tolkullisemmalla tasolla.

Sosiaalisen median myötä vaikuttamistyö on siirtynyt paljolti kaduilta eri palveluihin. Kylttiä voi nykyään heiluttaa helpommin ja usein jopa tehokkaammin Facebookissa tai Twitterissä. Rauhanliikkeen on oltava taitava viestijä, joka osaa hyödyntää eri välineiden ominaispiirteet ja saa jakamisen kulttuurin kautta äänensä kuuluville laajasti.

Viestit on myös laadittava pitäen vahvasti mielessä sen, että tärkein kohderyhmä ovat he, keillä ei oikeastaan ole vielä kantaa asiaan. Rauhanliikkeellä on muiden aatteellisten organisaatioiden tapaan tapana viestiä välillä aivan kuin väliä olisi vain tosiuskovien mielipiteillä. Keskenään samanmielisten kilvoittelun tuloksena on missä tahansa asiassa kovin helposti tavallisemmalle ihmiselle vierasta, pelottavaa tai huvittavaa viestintää. Ei pidä kisailla puhdasoppisuudessa, vaan rauhan ajatusten leviämisellä vähän miedommassa muodossa mahdollisimman laajalle.

7. Maanpuolustuksessa on tehtävää

Perustulaissamme on säädetty kaikille velvollisuus osallistua maanpuolustukseen. Perinteisesti rauhanliike on pitänyt visusti hajurakoa maanpuolustukseen, varsinkin tietysti sen aseelliseen puoleen. Kun sodan luonne on nyt muuttunut vastakkain iskevistä sotaväen yksiköistä paljoon muuhunkin, on ainakin minun mielestäni aika arvioida miten rauhanaate ja maanpuolustus voisivat löytää toisensa kumpaakin hyödyttävällä tavalla.

Asevaraiseen turvallisuuteen ei tarvitse keskittyä, koska henkinen, materiaalinen ja toiminnallinen resilienssi tarjoavat paljon tehtävää. Jos minä saisin päättää, ja voisin siihen rahat osoittaa, niin koko ikäluokka koulutettaisiin puolustamaan maata. Osa koulutettaisiin nykyiseen tapaan tekemään sitä aseellisesti, mutta enemmistölle riittää tehtävää muuallakin. Yhteiskunnan kyky kestää poikkeusolosuhteita kun tulee olemaan yhä merkittävämpi osa uskottavaa maanpuolustusta.


#rauhaakiitos



keskiviikko 6. elokuuta 2014

Vladimirin viehätysvoima


Venäjän federaation presidentin Vladimir Putinin kirjaimellisestikin alinomaa muuttuvat kasvot.

Verrattuna siihen, mitä Vladimir Putinin Venäjä on tehnyt, on se selvinnyt yllättävän vähällä. Se on asevoimin hyökännyt jo tolkuttoman korruptionsakin takia vaarattomaan naapurivaltioon ja ryöstänyt siltä merkittävän maa-alueen luonnonvaroineen sekä ylläpitänyt jatkuvasti viattomia siviiliuhreja vaativaa sotaa sen maaperällä. On itse asiassa loistava suoritus Venäjältä, että kaiken tämän jälkeenkin sitä pidetään melko täysivaltaisena kansainvälisen yhteisön jäsenenä. Toki suurvalloilla on omat vapautensa, mutta röyhkeänä suorituksena tämä on kovaa luokkaa juuri sen takia, että Putin on saanut niin monenlaiset ihmiset monenlaisin motiivein lännessä puolustamaan suoraan tai epäsuoraan aggressiivista politiikkaansa. Venäjä on panostanut lujasti ja pitkäjänteisesti mielialojen muokkaamiseen ja on siinä onnistunut. Kovin moni on Venäjän hallituksen tavoitteiden mukaisesti jäänyt miettimään hyvin rytmitetyn ja sumutetun operoinnin myötä, että mitä sitten?


Putin saa kannustusta monilta, joille nykyinen järjestelmä on vastenmielinen tai jopa vihollinen. Näitä löytyy ääripäistä niin vasemmalta kuin oikealtakin. Markkitalouteen ja/tai arvoliberalismiin vihamielisesti suhtautuvat nyökkivät hyväksyvästi tai jopa hurraavat Putinille, kun hän haastaa kaikkivoipaisena pidettyä länttä. Putinille esiintyminen yksinapaisen, historiankin muka lopettaneen maailmanjärjestyksen haastajana antaa hänelle yllättävän paljon jalansijaa eri marginaaleissa.

Globalisaatiokriittisen liikkeen kannattajista moni tuntuu tarttuneen Putinin täkyyn, vaikka Venäjän hallituksen linjan kansalaisvapauksien loukkauksineen ei voisi kuvitella houkuttelevan ketään rauhasta, demokratiasta ja vapaudesta kiinnostunutta. Mutta niin vaan vihollisen vihollinen mielletään ystäväksi, vaikkei hän sitä tässä tapauksessa todellakaan ole. Markkinatalouden kriitikoille Putin edustaa toimijaa, joka ei perustakaan toimintaansa rahalle, vaan muille arvoille. Sillä ei tunnu olevan väliä, mitkä nuo arvot ovat, vaan olennaista on, että ylipäätään löytyy merkittävä poliittinen johtaja, jolle raha ei olekaan se kaikkein tärkein asia.

Arvokonservatiivit hyrähtelevät tyytyväisinä Putinin patavanhoillisuudesta. Varsinkin kovat otteet LGBT-väkeä vastaan miellyttävät homosaation kaltaiseen järjettömyyteen uskovia. Seksuaalisuus on ihmisen syvimpiä ominaisuuksia ja siksi siihen liittyvät pelot ja ennakkoluulot ovat poliittisesti niin käyttökelpoisia. Venäjän sisäisessä propagandassahan on jo pitkään puhuttu lapsia saalistavasta homoseksuaalisuudesta, joka yrittää soluttautua "Gayropesta" pyhälle Venäjänmaalle.

Kauna systeemiä ja eliittiä kohtaan tuntuu myös altistavan Putinin sympatiseeraukselle. Monen mielestä Putin laittaa todellisena haastajana kampoihin systeemille ja siksi hän tuntuu olevan oikealla asialla. Samalla tämä ajatusmalli tunnustaa epäsuorasti sen, että Putin on uhka länsimaiselle, markkinatalouteen ja demokratiaan perustuvalle yhteiskuntajärjestykselle. Muutenhan hän ei olisi mielenkiintoinen valtaapitäviä inhoavan mielestä. Ei mikään ihme siis, että Putin on myös monen salaliittoteoreetikon valinta suosikkivaltionpäämieheksi.

Putin käyttää myös sumeilematta hyväkseen sitä, että rauhaan uskovat ihmiset lännessä uskovat helposti puheita rauhasta ja ihmisoikeuksista. Ainakin suomalainen rauhanliike onkin ollut merkittävän kyvytön ottamaan kantaa Ukrainan tilanteeseen. Se johtuu monesta seikasta. Elävä anti-amerikkalaisuus, idän vanha suola, suomettumisen perinne ja haluttomuus asettua samaan rintamaan EU:n, Naton ja USAn kanssa ovat syitä vältellä Venäjän tuomitsemista teoistaan. Jotkut kokevat Venäjän toimet ymmärrettäviksi, koska USAkin on syyllistynyt kv-lain rikkomuksiin ja hyökkäyssotiin. Tähän liittyy myös Venäjän huolella vaalima uhriutuminen, jossa hyökkääjinä ja uhkaajina esitetään EU, USA ja Nato. Osaltaan rauhanihmisiä varmasti passivoittaa varmasti myös se, että kaikki tietävät sisimmässään, ettei Putinin hallinto piittaa länsimaisesta kansalaismielipiteestä senkään vertaa kuin venäläisestä.

Putin on myös taitavasti välttänyt antamasta mitään normaaliin sodankäyntiin liittyviä signaaleja, vaan on jatkuvan kieltämisensä avulla antanut monelle tekosyyn olla huolestumatta tilanteesta. Monet rauhanaktivistit tuntuvat käyttävän kovin paljon energiaa sen perustelemiseen, miksi Ukrainaan ei voi ottaa kantaa kuten esimerkiksi Gazaan. Minusta tilanne näyttää siltä kuin lammaslauman keskellä hiipivä susi olisi heittänyt puolihuolimattomasti niskaansa kauhtuneen lampaantaljan, vakuuttaen näin laiduntaville lampaille, että mitään vaaraa ei ole.

Rauhanliike on myös astunut kylmän sodan aikaisen kaksinapaisuuden ansaan Ukrainan sodan kohdalla. Kun sekä Ukrainalta että Venäjältä vaaditaan väkivallasta pidättymistä, on vaatimuksen sisällä ajatus siitä, että myös Ukraina on aggression lähde. Kun Yhdysvallat, laittomasti ja häikäilemättömästi etujaan ajaen, hyökkää johonkin valtioon, en muista hyökkäyksen kohtelta vaaditun pidättäytymistä puolustuksellisista sotatoimista. Monet ovat myös päätyneet puhumaan ja toimimaan Putinin eduksi, koska katsovat oikeaksi vastustaa esimerkiksi ukranalaisia uusnatseja, länsimaisen median kapeaa maailmankuvaa, Itä-Ukrainan siviilien joutumista sodan jalkoihin, ukrainalaisen propagandan uskomista tai muuta vastaavaa sinällään ihan aitoa asiaa.

Gazan tilanne on sen sijaan selvä peli rauhanliikkeen mielestä ja sen kanta kuuluu huutamalla, kun taas hyökkäys Ukrainaan tuntuu herättävän vain vaivautunutta mutinaa. Nämä kaksi tapausta ovat muuten hieman kummallisen selväpiirteisesti hallitusten ja kansalaisjärjestöjen kohdilla päinvastaiset hankaluudeltaan. Ukraina on selvä peli hallituksille, mutta Gaza on kovin hankala. Järjestökentällä tilanne on päinvastainen.

Varsin harvat Putinin puolustajat ovat ihan oikeasti putinisteja, mutta toki heitäkin löytyy. Heille lienee varattu tehtäväksi lähinnä saada kaikki muut keskusteluuun osallistujat näyttämään täysijärkisiltä. Kömpelöllä, jopa typerällä propagandalla ei muuta tehtävää voi häiriköinnin lisäksi olla.

Putinin messiaaninen johtajan karisma toimii myös käänteisesti, kun hänestä leivotaan uutta Hitleriä. Tämä demonisointi on sitten toinen äärilaita, jossa luodaan Putinista yli-inhimillistä pahaa, jota eivät koske inhimilliset lainalaisuudet. Näin hänestä maalataan paitsi pelottavampaa, myös annetaan ymmärtää, että hänestä eroon pääsemällä tilanne ratkeaisi. Se on mielestäni väärin ajateltu monella tavalla. Vaikka Putinille on laitettava kova kovaa vasten, ei hän (ainakaan toivottavasti) ole hullu johtaja, joka on valmis tuhoamaan kansakuntansa houreidensa tavoittelussa. Pitämällä Putinia jonkinlaisena pahan ruumillistumana, on myös liian helppoa ohittaa reaalimaailman syyt hänen toiminnalleen. Irrationaalisen demonisoinnin myötä omat johtopäätökset ja toiminta muuttuvat irrationaalisiksi. Sellainen taas on johtanut historian saatossa usein sotaan. Demonisoinnin välttäminen voi tosin myös johtaa tilanteen kaunistelemiseen, varsinkin kun venäläinen osapuoli osaa vetää informaatiosodassaan kaikista naruista, tämä mukaan lukien.

Putin voi myös tämän demonisoinnin avulla asettua taitavan propagandan ja ulkoisten tapahtuminen yhdistämisellä uhatun äiti-Venäjän urheaksi puolustajaksi. Äkkipäätään ajateltuna tällainen asetelma tuntuu meille vieraalta. Silti on hyvä muistaa, että meillekin asetelma kansakunnan olemassaolon takaavasta korvaamattomasta johtajasta on tuttu lähistoriasta: Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen 1956-1981.

Juuri nyt Venäjän kansa on Putinin takana kovin yksimielisesti ja on ylpeä Venäjän ollessa taas pelätty alennusvuosiensa jälkeen. Venäjän talouden rakenteelliset heikkoudet ovat jo vaatimassa veroaan, mutta nyt Putin voi laittaa tämän suosiolleen mahdollisesti kohtalokkaan asian lännen pakotteiden piikkiin. Putin on myös taitava historian hyödyntäjä, joka osaa painella niitäkin nappeja ihmisten mielissä.

Poliittisen ja taloudellisen eliitin puolella Putin on käyttänyt rahaa ja rakentanut huolella hajoita ja hallitse -pohjaista systeemiään, pitääkseen EU:n passiivisena. Kremlillä on myös omat luottopelurinsa lännessä. Itse nimitän tätä taloudellisista syistä pehmeää linjaa Putinia kohtaan mistralismiksi. Ranskahan myy Venäjälle Mistral-luokan sota-aluksia ja kouluttaa myös miehistöt näiden tehokkaiden hyökkäysalusten käyttämiseen.

Tämä kriisi voi kestää vielä pitkäänkin, ehkä jopa aloittaen jonkinlaisen maailmankauden, jota määrittää jatkuvasti jollain tasolla käynnissä oleva konflikti länsimaisten demokratioiden ja ainakin Venäjän ja ehkä jopa Kiinankin välillä. Tätä konfliktia ovat ylläpitämässä niukkenevat resurssit ja ilmastonmuutoksen aiheuttamat ongelmat. Nokkapokkaa lienee luvassa ainakin vuoteen 2018 asti, jolloin pidetään Venäjällä presidentinvaalit.

Joka tapauksessa Ukrainan tilanne ja ylipäätään Venäjän aggressiivinen voimapolitiikka pitää saada ratkaistua neuvotteluteitse. Vaikka palatsivallankumouksesta jotkut huhuilevatkin, on Vladimir Putin mitä todennäköisimmin kuitenkin se mies, joka päättää Venäjällä sodasta ja rauhasta sekä hinnasta, jonka Venäjä ja muu maailma joutuvat näistä päätöksistä maksamaan. Siksi hänen kanssaan on tultava toimeen. Eikä se toimeen tuleminen tarkoita, että hänelle on annettava kaikessa periksi. Mutta ennemmin tai myöhemmin jossakin varmasti täytyy.