keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Ulkoasiainvaliokunta vetää ehkä uutta linjaa

Ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä hallituksen antamasta ulko- ja turvallisuuspoliitisesta ohjelmasta on joitakin muutoksia, joista on hyvin vaikea sanoa, että ovatko ne tärkeitä vai eivät. Politiikassa sanavalinnat ovat tällaisessa päätöksenteossa se suurin urakka, joten ihan omia aikojaan sanavalintoja ei ole muutettu.

Hieman mutkia suoriksi vetäen on mietinnössä muutettu kantaa nykytilanteen syistä ja seuraksista. Hallituksen esityksessä oli lähtökohtaisesti vastuu tilanteen kiristymisestä ilmaistu sisäänrakennetusti  olevan Venäjän harteilla. UaV:n lausunnossa tätä oli viety siihen suuntaan, että myös lännen toimet kiristävät tilannetta.

Asetelmaa voi testata pienellä ajatusleikillä. Jos Venäjä ilmoittaisi, ja myös toteuttaisi liennyttäviä tekoja, esim. asejärjestelmien, joukkojen ja harjoitusmäärien suhteen, olisi länsi lääpällään ja heti valmis purkamaan vastakkainasettelua. Pakotteista luovuttaisiin riemumielellä ja puolustusmenojen korotukset päästäisiin perumaan. Jos taas länsi vetäisi esimerkiksi Baltiasta sinne kriisin aikana sijoitettuja voimia pois tai Ruotsi tyhjentäisi taas Gotlannin sotilaista, niin on vaikea nähdä, että tämä rauhoittaisi Putinia. Länsi rauhoittuisi vasta, kun Venäjän omien rajojensa ulkopuoliset pyrkimykset loppuisivat. Nykylinjalla toimiva Venäjä puolestaan voisi rauhoittua vasta, kun sen pyrkimykset rajojensa ulkopuolella toteutuisivat. Eikä sitä tiedä miten pitkälle ne pyrkimykset tilaisuuden tullen ulottuisivat. Venäjä pyrkii kehystämään rauhanpuheillaan ja moitteillaan lännen reaktiot sen aggressioon sapelinkalisteluksi ja hyökkäykseksi Venäjän oikeutettuja etuja vastaan.

Yhdysvaltain ja Venäjän joukkojen määriä ja sijoittelua Euroopassa. 

UaV:n puheenjohtajana on tämän syksyä toiminut keskustan presidenttiehdokas Matti Vanhanen. Hänen paluunsa politiikkaan on ollut nimenomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan täyteinen. Yksi Vanhasen puheenjohtamalle valiokunnalle lausuntonsa asiasta antanut on hänen vanha valtiosihteerinsä Risto Volanen. Volanen näkee linjalleen uskollisena Venäjän toimet ymmärrettävinä ja suorastaan odotettavina. Volasen lisäksi muita virallisten organisaatioiden ulkopuolisia lausunnonantajia olivat ministeri Jaakko Iloniemi, suurlähettiläs René Nyberg, valtiotieteen tohtori Alpo Rusi, suurlähettiläs Heikki Talvitie ja valtiotieteen tohtori Pekka Visuri.

Uudenlaisen muotoilun taustalla valiokunnassa olivat ilmeisesti ainakin vasemmistopuolueet. Vasemmisto jopa jätti lausuntoon eriävän kantansa. Sen puoluevaltuusto antoikin viikonloppuna tätä valmistellen aiheesta kannanoton,  jossa käytiin läpi tilanne heidän näkökulmastaan. Kommenteissa mietinnön hyväksymisen jälkeen nostettiin esille, että yksimielisyys koetaan ulkopoliittisiisa linjauksissa ehdottoman tärkeäksi, mutta vasemmiston haluamaa kielteistä ilmaisua Nato-jäsenyydelle ei mietintöön haluttu.

Mielenkiintoista tilanteessa on myös se, että hallituksen antama selonteko oli epäilemättä käyty aikanaan tarkkaan läpi tasavallan presidentin kanssa. Vaikka kaikki yhteen ääneen vakuuttavat uskollisuutta presidentti Niinistön linjalle, on hänen linjalleen ilmoittautuneiden linjoja kovin erilaisia ja erisuuntaisia. Voihan toki olla, että presidentti itsekin reivannut näkemystään selonteon tekemisen jälkeen. Maailma on muuttunut lujasti epävarmempaan suuntaan viime kevään jälkeen.

Mutta kyllä Niinistö lausui vastikään mietinnössäkin esillä olleesta harjoitustoiminnasta, että ”Totuus on, että läntinen sotilasyhteistyömme on paljon laajempaa kuin aiemmin ja että sitä tullaan jatkamaan. Suomi harjoittaa tätä sotilaallista yhteistyötä vain omista lähtökohdistaan ja tarpeistaan käsin. Suomen tulee kehittää sotilaallista valmiutta ja yhteistoimintakykyä ei vain pidäkkeeksi ja kynnykseksi maahantulijalle, vaan myös ollakseen kiinnostava kumppani mikäli pahin toteutuisi. Tämä palvelee myös Suomen oman puolustuksen kehittämistä.” Mietinnössä asia todetaan varsin eri tavalla: ”Tältä pohjalta Suomi ei etukäteen sulje pois mahdollisuutta osallistua Suomen puolustuksen kehittämistä palveleviin Naton kumppanimaille avaamiin harjoituksiin, jotka eivät aiheuta kansainvälisen jännityksen kasvua.” Jos mietintö ei presidenttiä miellytä, saattaa luvassa olla puoluejohtajille kutsu Mäntyniemeen tai kolmas merkintä Presidentin kynästä -blogiin.

En tiedä, onko tässä jokin linjanmuutos tai sen alku. Trumpin valinta muutti maailmanpolitiikan epävarmuuden suorastaan käsinkosketeltavaksi. Pienellä maalla on silloin vähemmän vaihtoehtoja ja liikkumavaraa. Presidentinvaalien asetelmat tässä ainakin pikkuhiljaa hahmottuvat.  Ehkä jotkut haluavat varautua myös ottamalla ensi askelia jonkinlaisen erityissuhteen luomiseksi Venäjän kanssa. Toisen maailmansodan jälkeen se oli se paras mahdollinen tapa selvitä ja monen siihen ratkaisuun aikanaan kiinni kasvaneen mielessä se voi nytkin väikkyä hyvänä vaihtoehtona.

Mutta tietäen suomalaisten poliitikkojen haluttomuuden puhua turvallisuuspolitiikasta muuten kuin hämärtäen, jää kysymys siitä, mistä tässä on kysymys, vai onko mistään, vastaamatta ainakin toistaiseksi.




sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Venäjän etujen ajamisesta


Ensimmäisen luokan Vapaudenristin rintätähti. Tätä ja muita vapaudenristejä myöntävä ritarikunnan kanslerina toimii kenraali Gustav Hägglund. 

Neuvostoliiton aikana sen vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan oli syvällistä. Yhteydenpito Neuvostoliiton edustajiin oli arkipäiväistä ja tieto kulki kumpaankiin suuntaan vaikuttavasti. Suomalaiset kertoivat alttiisti mitä on tapahtunut ja kuka on mitäkin mieltä. Neuvostoliitosta puolestaan viestitettiin mikä on oikein ja mikä väärin. Kaikki erityisen väärin neuvostoliittolaisten, tai heidän parastaan ajavien suomalaisten mielestä, oleva oli neuvostovastaista. Neuvostovastaisuus tarkoitti ihmisen kaikkinaista kelvottomuutta, sillä kansakuntamme itsenäinen olemassaolo oli Neuvostoliiton lahja, jonka se ottaisi pois, jos suomalaiset kääntyisivät joukolla sitä vastaan. Tämä ajattelutapa pilkahtelee edelleen. Siis että jos emme suostu Venäjän tahtoon, on osamme oleva tuho ja hävitys.

Synkempi puoli tätä Neuvostoliiton syvää vaikutusta Suomessa oli rakenteellisempi yhteistyö, jossa KGB tai joku muu sosialistisen leirin tiedustelupalvelu värväsi suomalaisia riveihinsä. Rajanveto siinä, oliko ihminen vain kanssakäymisissä vai laskettiinko hänet jollakin tasolla kiinteämmäksi voimavaraksi, tehtiin tiedustelupalvelun puolella, usein henkilön tietämättä. Perin harva näistä toimijoista on paljastunut, sillä Suomessa ei Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen perattu näitä suhteita juurikaan. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä suomalaisessa yhteiskunnassa vaikuttaa edelleen ihmisiä, jotka olivat silloin osa vieraan vallan systeemiä. Ja vähintään yhtä suurella todennäköisyydellä Venäjän nykyinen hallinto on myös käyttänyt näitä suhteita hyväkseen. Ehkä monellakin on ollut viimeisinä vuosina edessään kylmäävä tilanne, kun menneisyys tuli takaisin muistuttamaan itsestään. Nyt nämä aiempien vuosikymmenten idealistit ovat todennäköisesti edenneet elämässään niin, että paljastuminen veisi kovin paljon. Jos haluaa pitää kiinni saavuttamastaan, ei vaihtoehtoja ole nyt kun heidän palveluksiaan tarvitaan taas. Myös uusia toimijoita värvätään taas.  Tämä peli ihmisten heikkouksien hyväksikäytössä on aina yhtä häikäilemätöntä.

Euroopan parlamentin käsittelyssä on parhaillaan päätöslauselmaehdotus,  joka avaa Venäjän käymää informaatiosotaa länttä vastaan. Mietinnössä todetaan, että Venäjän hallitus käyttää aggressiivisesti monenlaisia välineitä ja kanavia, kuten ajatushautomoja ja erityissäätiöitä (esim. Russkij Mir), erityisviranomaisia (Rossotrudnitšestvo), monikielisiä televisiokanavia (esim. RT), näennäisuutistoimistoja ja -multimediapalveluja (esim. Sputnik). Keinovalikoimasta löytyy myös rajatylittäviä yhteiskunnallisia ja uskonnollisia ryhmiä. Venäjän hallinto haluaa esittää itsensä ainoana perinteisten kristillisten arvojen puolustajana. Käytössä on myös trolleja, joiden tehtävänä on häiritä lännessä käytyä keskustelua verkossa. Näiden toimien avulla Venäjä pyrkii kyseenalaistamaan demokraattisia arvoja, jakamaan Eurooppaa, kokoamaan sisäistä tukea ja luomaan mielikuvaa toimintakykynsä menettäneistä valtioista unionin itäisessä naapurustossa.

Mietinnön mukaan Venäjä sijoittaa disinformaatio- ja propagandavälineisiinsä merkittäviä taloudellisia resursseja, joita käyttävät joko valtio suoraan tai Venäjän hallinnon määräysvallassa olevat yritykset ja organisaatiot. Mietintö painottaa, että Venäjän hallinto rahoittaa puolueita ja muita organisaatioita unionin sisällä pyrkien siten heikentämään poliittista yhteenkuuluvuutta. Sen propaganda kohdistuu myös suoraan tiettyihin toimittajiin, poliitikkoihin ja yksityishenkilöihin unionissa. Mietintö kuvaa myös, että EU:n turvallisuus- ja tiedustelupalvelujen mukaan Venäjällä on kyky ja aikomus toteuttaa operaatioita, joilla pyritään horjuttamaan muiden maiden vakautta. Tämä tapahtuu usein tukemalla poliittisia ääriryhmiä sekä laajamittaisilla disinformaatio- ja joukkoviestintäkampanjoilla.

Venäjä toimi aktiivisesti tietysti myös Suomessa. Jos lukee läpi Suojelupoliisin asiantuntijalausunnon eduskunnalle ulko- ja turvallisuuspoliittiseen sekä sisäisen turvallisuuden selontekoihin liittyen, voi riveiltä ja rivien välistä nähdä melkoista rallia:

3. Suomeen kohdistuva tiedustelu 

Suomea vastaan kohdistuu laajamittaista perinteistä henkilötiedustelua, joka on luonteeltaan pitkäkestoista ja jatkuvaa. Maan väkilukuun suhteutettuna Suomeen pysyvästi sijoitettujen tiedustelu-upseereiden määrä on yksi suurimmista länsimaissa. 
Ulkomaisen tiedustelun keskeisimpiin päämääriin kuuluvat Suomen politiikan ennakoiminen ja päätöksiin vaikuttaminen. Säännöllisesti on myös havaittu pyrkimyksiä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Tietojen hankintaa ja vaikuttamisyrityksiä kohdistetaan etenkin päätöksiä valmisteleviin ja niitä toteuttaviin tahoihin. 
Muutaman viime vuoden aikana on Suojelupoliisin tietoon tullut konkreettisia tapauksia pyrkimyksistä vaikuttaa mm. Suomen energiapoliittiseen päätöksentekoon ja siihen liittyvään yleiseen mielipiteeseen. 
Muita ajankohtaisia tiedusteluprioriteetteja ovat mm. Suomen poliittisen johdon ja väestön suhtautuminen Natoon liittymiseen, Suomen EU-politiikka, Suomen tuleva Arktisen neuvoston puheenjohtajuus sekä ihmisoikeuksien noudattamiseen liittyvät kysymykset Suomessa.

Energiapoliittisessa vaikuttamisessa kysymyksessä täytyy olla Fennovoima, vaikka Supo onkin kieltäytynyt avaamasta lausumaa. Tuskin kiinalaisten tiedustelupalvelut aurinkovoimaa yrittävät edistää, vaikka panelit sieltä tulevatkin. Kohta  ”ihmisoikeuksien noudattamiseen liittyvät kysymykset Suomessa.”, on myös hieman arvoituksellinen.  Liekö kyseessä pakolaisvakoilu vai lapsikiistat. Kysymys voi olla myös Venäjän valtion maanmiespoltiiikasta, jossa ”huolehditaan” muissa maissa asuvien venäläisvähemmistöjen hyvinvoinnista, tarpeen tullen myös asein.

Lausunnossa kerrotaan, että ”Säännöllisesti on myös havaittu pyrkimyksiä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen.” Tämä vaikutustyö on siis säännöllistä ja havaittavaa yhteiskuntamme turvallisuudesta vastaavan tahon mukaan. Paitsi että ainoa yleisesti tunnustettu Venäjän vaikutustyö on Johan Bäckmanin oma toiminta. Hänen asemansa Putinin Venäjän eduksi toimivana on yleisesti tunnustettu. Bäckman sai juuri uuden pomon,  kun RISIn johtoon nimitettiin entinen Venäjän pääministeri ja ulkomaantiedustelun päällikkö Mihail Fradkov.  Bäckmanin verkostoista sitten taas ollaankin jo montaa mieltä ja hänen uskollisimmillaankin kätyrillä on tapana kertoa, että toimivat itsenäisesti ja oman ajattelunsa pohjalta. Samoin Bäckmanin ja Ilja Janitskinin yhteydet kiistetään, vaikka linja on selvä. MV-lehti kokoaa siipiensä suojaan erilaisia Venäjän asiaa suoraan ja epäsuoraan ajavia tahoja. On vaikea sanoa, kuinka monessa paikassa Bäckman on taustalla vaikuttamassa, mutta ahkera ja osaava vieraan vallan kätyri hän on.

Mutta Bäckmanin lisäksi ei juuri muita Venäjän äänitorvia olekaan tähän asti tunnistettu julkisesti. Yksityisesti toki puhutaan paljonkin ja arviot voivat olla erittäin karuja. Yksi näin karujen arvioiden kohde on ollut Suomen Geopoliittinen seura ja sen näkyvimmät hahmot Pekka Visuri (pj), Risto Volanen ja Heikki Talvitie. Nämä hyvin laajalle levinneet käsitykset nosti esiin Heikki Hakala Verkkouutisten jutussa. Siinä Hakala esitteli seuraa, sen kannanottoja ja oli myös haastatellut asiaa tuntevia ihmisiä juttuunsa. Haastatellut esiintyivät nimettöminä eli olivat lähdesuojan piirissä. Seuran puheenjohtaja Pekka Visuri torjuu Hakalan jutussa esiin nostetut näkemykset. Loppujen lopuksi kysymys on siis luottamuksesta Hakalan ammattitaitoon ja rehellisyyteen lähteiden käytössä. Jos häntä pitää ammattitaitoisena ja rehelllisenä journalistina, kuten itse epäröimättä pidän, ovat jutun esittämät näkemykset perusteltuja. Jos taas ei luota, niin voi todeta, kuten Risto Volanen toteaa:  ”Nykypäivän artikkelin tapaiset leimaamiset tuntemattomin lähtein ja ilman perusteluja muistuttavat eräänlaisia kyberkyydityksiä itärajalle, jonka esikuvat tulevat äärioikealta sotaa edeltävältä ajalta. Kun kyse on toisaalta Kokoomuksen äänenkannattaja ja toisaalta Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden linjan puolesta asiallisesti argumentoivista Suomen kansalaisista, tiedustelen Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orvolta yhtyykö hän puolueen julkaisun linjaan, jossa viime aikoina on ollut muutenkin runsaasti Suomen ulkopolitiikan kritiikkiä?”

Volanen siis pitää juttua pelkästään poliittisesti motivoituneena ja tekee joukon roiseja vertauksia. Hän myös vetoaa Kokoomukseen puolueena, koska Hakalan juttu muka jotenkin loukkaa Suomen ulkopoliittista linjaa ja sitä kannattavia kansalaisia. Ei se loukkaa. Ei edes silloin vaikka siinä lukisi, mitä Volanen virheellisesti väittää. Uskon, että Kokoomus-johto pitää päänsä kylmänä. Jos tästä olisi seurauksena virallisia tai epävirallisia päätöksiä, niin se heikentäisi merkittävästi yhteiskuntamme kykyä käydä keskustelua muutenkin hyvin vaikeasta, mutta erittäin tärkeästä aiheesta.

Volasen kunnialle kävi jutussa varmaankin se, että hänen ja muiden samoin ajattelevien katsotaan toimivan vastoin isänmaan etua ja Venäjän eduksi. Isänmaallisuus ei ole ikinä suojannut ihmisiä virhearvioilta. Tähän asti on ajateltu Venäjän etuja yhteiskunnallisessa keskustelussa ajavien olevan poliittisessa marginaalissa toimivia hörhöjä, mutta Suomen Geopoliittisen seuran yhteiskunnallisesti hyvin ansioitunut väki on ihan toista maata kuin salaliittoteoretisoivat hörhöt valemedioissaan ja FB-ryhmissään.

Osansa hankaluudessa on se, että Suomen Geopoliittisen seuran aktiivit eivät osallistu julkiseen keskusteluun kuin omilla ehdoillaan. Ainoa sosiaalisessa mediassa edes jotenkin mukana oleva on Risto Volanen. Tosin hän hyvin nihkeästi lähtee keskusteluun, tyytyen yleensä vain jakamaan ajatuksensa. Tai minulle hän ei jaa edes ajatuksiaan, sillä jostain syystä blokkasi minut Twitterissä. Syytä ei kertonut, mutta se tapahtui heti sen jälkeen, kun olin julkaissut blogissani vieraskynän, jossa osoitettin perustavanlaatuisia heikkouksia seuratoverinsa Heikki Talvitien kirjoituksessa.

Jos seuraa Suomen Geopoliitisen seuran jäsenten julkisia puheenvuoroja, niin kyllä ne hyvin linjaan keskenään asettuvat. Keskiössä on YYA-ajalle tyypillinen halu pysytellä sivussa käynnissä olevasta turvallisuuskriisistä. Tämä sivussa, eli heidän mukaansa turvassa, oleminen tapahtui silloin ja seuran jäsenten mukaan nytkin ottamalla huomioon tietyt Venäjän näkemykset ja edut. Se, että onko näiden näkemysten ja etujen huomioon ottaminen myös Suomen, ei vain Venäjän, etu, on sitten se kysymyksenalainen seikka.

Toinen vähän vastaavanlaisia tuntemuksia herättänyt ulostulo oli entisen Puolustusvoimien komentajan Gustav Hägglundin haastattelu. Siinä hän ehdottaa Ukrainan jakamista kahtia kielen perusteella. Ehdotus on paitsi Ukrainaa syvästi loukkaava, osoittaa myös taatusti kansainvälisen politiikan kuviot ymmärtävältä Hägglundilta erittäin heikkoa arvostelukykyä. Entisenä komentajana hänen sanoilleen voi halutessaan antaa painoarvoa. Hägglundin arviointikykyyn on jo vuosia suhtauduttu hyvin varautuneesti sotilas- ja poliitikkopiireissä. Päät pyörivät nytkin epäuskoisina, mutta julkisia puheenvuoroja asiasta ei juuri käytetty. Oma näkemykseni on, että Hägglund on minulle tuntemattomista syistä ajautunut ajattelussaan sille tasolle, että joko hänet pitäisi jättää rauhaan tai sitten taustoittaa näkemystensä esittämisen yhteydessä hänen arvostelukyvyttömyytensä, vaikka esimerkkien avulla. Virallinen Suomi näyttää edelleen Hägglundin arvostelukykyyn kummallista kyllä luottavan, sillä hän toimii Vapaudenristin ritarikunnan kanslerina.

Koko tämän keskustelun ytimessä on kysymys, että onko tässä tilanteessa olemassa poliittisia näkemyksiä, jotka ovat tässä ja nyt Suomen etujen vastaisia ja jos on, niin mistä nousee ihmisten motiivi esittää niitä. Mitään mielipiteitä ei voi eikä saa kieltää, mutta voidaanko olemassaolevan tilanteen pohjalta määritellä joitakin näkemyksiä, joiden katsottaisiin olevan kansankunnan edun vastaisia. Tällainen määrittely on tietysti äärettömän vaikeaa ja vaarallista. Mutta kovin vaarallista voi olla sekin, ettemme mieti näitä asioita perusteellisesti. Joku muu kyllä joka tapauksessa miettii.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Vieraskynä: Diagnoosi 2016: turvallisuus, muutos ja vakaus

Katsoipa Suomesta mihin ilmansuuntaan tahansa, näkymät ovat kovin erilaiselta kuin vielä muutama vuosi sitten. Antiikin kreikkalaisen filosofin Herakleitosin mukaan muutoksen maailmassa vain taukoamaton muuttuminen on muuttumatonta. Suomessa johtavat tutkijat, poliitikot ja virkamiehet ovat viimeisen muutaman vuoden sisällä kaikki korostaneet Suomen ulkopoliittisen toimintaympäristön muuttunutta luonnetta ja tarvetta vastata tilanteen synnyttämiin uusiin turvallisuushaasteisiin.  Tarpeen myötä Suomessa on kasvanut keskustelu maamme turvallisuuspolitiikan tulevaisuuden suunnasta.
Keskellä Euroopan ja kansainvälisen politiikan suuria muutoksia käsitys turvallisuudentunteen tarpeesta on säilynyt valtion tärkeimpien tehtävien joukossa.

Maamme uhkakuvapolitiikkaa arvioidaan kuitenkin monella tapaa uudella mitta-asteikoilla, sillä Suomen turvallisuuspoliittiseen ympäristöön vaikuttavat nyt poikkeuksellisen vaikeat ja globaalit kriisit. Turvallisuuden erilaiset rimat ulkoisen ja sisäisen välillä joutuvat uudelleenarvioinnin kohteeksi samalla kun keskinäisriippuvuuden ja kokonaisturvallisuuden käsitteet nousevat yhä tärkeämpään osaan turvallisuudentuottamisessa.

Turvallisuutemme yksi olennainen kysymys koskee konkreettisia uhkakuvia ja kysymystä siitä, mikä Suomea tosiasiassa uhkaa? Vaikka Suomen turvallisuustilannetta voidaan kuvailla suhteellisen hyväksi, voimapolitiikan paluu ulkopolitiikan aktiiviseksi työkaluksi on valitettavasti korostanut sotilaallisen voimankäytön kohteeksi joutumista yhtenä mahdollisena uhkana. Samalla se on tarkoittanut kansainvälisen sääntöjärjestelmän joutumista koville ja suurvaltojen pyrkimystä ottaa suurempaa roolia kansainvälisessä politiikassa, mikä on puolestaan erityisesti pienvaltioiden kannalta huolestuttavaa.

Perinteisten uhkien rinnalle on noussut myös uusia haasteita digitalisaation myötä. Yhteiskuntamme keskeisten toimintakykyjen ollessa riippuvaisia digitaalisesta suorittamisesta tarkoittaa, ettei kyberturvallisuus vain rajoitu tekniseen ulottuvuuteen vaan koskee päinvastoin jokapäiväistä arkeamme. Yhtä tärkeitä turvallisuuden resursseja ovat yhteiskuntamme päätöksenteko- ja kriisinsietokyky, jotka liittyvät suoraan kyberturvallisuuden lisäksi informaatiotilan hallitaan.

***

Muutos itsessään ei tietenkään tarkoita automaattisesti uhkaa. Esimerkiksi kylmän sodan jälkeinen kansainvälisen järjestelmän muutos kaksinapaisesta maailmasta kohti globalisaatiota on tarkoittanut yhteisten resurssien suuntaamista yhteisten haasteiden, kuten ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi, universaalien ihmisoikeuksien edistämiseksi ja köyhyyden poistamiseksi.

Muutoksen sisältyy kuitenkin myös haasteita, kuten viimeistään Ukrainan kriisi on meille osoittanut. Venäjän ja lännen välille syntynyt ja äkillisesti syventynyt kuilu on tarkoittanut muutosta lähialueemme turvallisuustilanteessa. Liittyminen Euroopan Unioniin vuonna 1995 merkitsi Suomen ulkopoliittisen suunnan kytkeytymistä läntiseen turvallisuuspoliittiseen arkkitehtuuriin ja kansallinen identiteettimme läntisyys päätyi sen kovasti kaipaamaan seuraan.

Nyt, toisin kuin kylmän sodan aikana, Venäjän ja lännen välisessä erimielisyydessä Suomi on sanktio- ja julkispolitiikkansa myötä erimielisyyksien suhteen selkeästi aidan toisella puolella. Lääkärin ja tuomarin roolit ovat jossain määrin sekoittuneet, mikä on tarkoittanut Suomelle uutta ulkopoliittista asennoitumista Euroopan turvallisuusjärjestelmässä.

Viime vuosina on ollut erityisen kiinnostavaa seurata tämän uuden ulkopoliittisen asennon ympärillä käytävää suomalaista keskustelua. Kun idän ja lännen tarve tiivistää omia rivejään politiikan kaikilla aloilla on kasvanut, on maailmankatsomusten polarisaation välinen tila muuttunut kapeammaksi. Tätä kuvastaa omalla tavallaan se, että lausetta ”Nato-jäsenyys on suomalaisten oma asia” kuuleekin todettavan yhä enenevissä määrin Helsingin sijaan ulkomailla. Tässä tilanteessa olosuhteiden jännitteet ovat heijastuneet suomalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun siten, että epävarmuus on lisääntynyt ja paine oman kannan kirkastamiselle on kasvanut.

Kasvavan paineen ikävä sivuoire on historiapolitiikan sävyttämän ja leimaavan keskustelukulttuurin piirteiden kehittyminen Suomessa, mikä kuitenkin viime kädessä vain heikentää omaa analyysikykyämme ja meidän tapauksessa lukitsee keskustelun menneisyyteen. Yksi menestyvän ulkopolitiikan edellytyksiä on realistinen kuva turvallisuusympäristön kehityksestä. Tämä puolestaan edellyttää sitä, että keskustelussa ratkaisua haetaan ympäristön muutosten kautta eikä niinkään keskusteluosapuolten arvokkuuden kustannuksella.

***

Yksi muutokseen liittyvistä haasteita on sen hahmottaminen ja siitä suoriutumiseen vaadittavien toimenpiteiden tunnistaminen. Nämä puolestaan edellyttävät kykyä arvioida omien valintojen kestävyyttä sekä lyhyellä, että pitkällä aikatähtäimellä. Tämä luokin Suomelle vaikean turvallisuuspoliittisen asetelman stagnaation ja vauhtisokeuden välillä: vanha ja tuttu ulkopolitiikan ”pitkällä linjalla” ei välttämättä sittenkään saavuteta enää haluttuja tuloksia, mutta toisaalta äkilliset päätökset eivät myöskään tunnu sopivan nykypäivän nopeatempoiseen ja moniulotteiseen kansainvälisen politiikan maailmaan. Joka tapauksessa maltillinen analyyttisyys säilyy varautuvan ja viisaan ulkopolitiikan kulmakivenä.

Jaakko Blomberg on aiemmin kirjoittanut, miten kylmän sodan viimeisinä vuosina muutoksen ja vakauden välinen ongelma oli sisäänrakennettuna Suomen toimintaan läpi ajan murroskauden. Max Jakobson on puolestaan täydentänyt tätä ajatusta toteamalla, ettei Suomessa uskottu muutoksiin, koska niitä ei yksinkertaisesti haluttu. Tällaisia valitettavia piirteitä on ollut havaittavissa myös nykyisissä olosuhteissa, mikä ilmeni etenkin Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportin jälkilöylyissä. Onneksi näyttäisi kuitenkin olevan perusteltua, että pääosin julkinen pohdinta Suomen ulko- ja puolustuspolitiikasta on selvästi aiempaa avoimempaa ja monipuolisempaa.

Kuten 1990-luvun alussa, myös nykyisissä olosuhteissa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan punaisena lankana toimii pyrkimys vakauteen, tällä kertaa presidentti Sauli Niinistö aktiivisen vakauspolitiikan kautta. Lienee oikeansuuntaista todeta, että viime kädessä suomalaiset tahtovat maamme harjoittavan vakauteen ja rauhaan pyrkivää turvallisuuspolitiikkaa ja että päämäärän sijaan keinot ovat suomalaisen keskustelun erimielisyyden lähde.

Muutoksen tuoma haaste ei kuitenkaan koske vain Suomea. Nähdäkseni Alexander Stubbin 080808-puheen arvio ”päällekkäisyyksien aikakaudesta” kansainvälisissä suhteissa on ollut oikeansuuntainen. Kansallisvaltio ja voimapolitiikka ovat tehneet paluutaan, läntinen ihmisoikeuskäsitys ja demokratiamalli ovat puolustuskannalla, minkä lisäksi kansainvälinen yhteisö ja kansainväliset järjestöt eivät ole kyenneet hillitsemään globaaleja kriisejä. Viimeistään Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen liikkeellä olevat muutosvoimat ovat osoittaneet vaikutuskykynsä. Haaste on todellinen, mutta viime kädessä ratkaisut ovat omissa käsissämme – oikein kanavoituna tyytymättömyys voi olla myös voimavara.

Turvallisuusympäristön ja kansainvälisen politiikan muutokset edellyttävät reagointia, sillä turvallisuus on viime kädessä kaiken hyvinvoinnin perusta. Keskustelua turvallisuudesta ei voi siirtää syrjään, vaan sitä tulee käydä jatkuvasti. Vuoden 2016 aikana Suomessa on tuotettu runsaasti turvallisuutta koskevaa keskustelua ja tietoa sekä akateemisella ja kansallisella tasolla, että valtioneuvoston selontekojen muodossa – meillä on riittävästi eväitä laadukkaaseen keskusteluun, käyttäkäämme tietoa viisaasti. Nopeasti muuttuvassa maailmassa tarve ulkopolitiikan momenttien tunnistamiselle ja oikeille tilannearvioille on korostunut, jolloin päätöksenteon joustavuutta ja arvioinnin tiheyttä tulisi lisätä entisestään.

Viisas ulkopolitiikka katsoo eteenpäin ja mielellään hieman kauemmas, jolloin toiminnan työkalupakki pysyy ajankohtaisena ja tarkoituksenmukaisena. Tärkeänä tavoitteena tulisi säilyä oman ulkopoliittisen liikkumavaran maksimointi – tämä on nähdäkseni ainoa keino pyrkiä hallitsemaan Herakleitosin muutoksen muuttumattomuutta, mikä nytkin kytkeytyy muutoksen ja vakauden kaipuun väliseen ongelmaan.

Henri Vanhanen
Valtiotieteiden kandidaatti
The Ulkopolitist -verkkolehden kirjoittaja

torstai 10. marraskuuta 2016

Trumpin valinnan turpo-vaikutuksia Suomelle



Vaikka valtiojohto eilen vakuutti yksimielisenä, että Trumpin valinta ei asioita juuri Suomen turvallisuustilanteessa muuttanut, niin eihän se kyllä ihan niin ole. Poliitikot siinä tekivät työtään pyrkimällä luomaan kannanotoillaan sitä todellisuutta, johon pyritään. Mutta kyllä yhdysvaltalaiset äänestivät meidät uuteen tilanteeseen, jossa ennen epätodennäköisemmät ikävät kehityskulut ovat tulleet vähemmän epätodennäköisemmiksi. Se minkä voi varmasti sanoa jo nyt on, että ennakoitavuus on heikentynyt. Euroopan turvallisuusjärjestelmä saattaa kokea rajujakin muutoksia ja me olemme pieni maa vastakkainasettelun raja-alueella.  Status quon muuttuminen sisältää todennäköisemmin meille epäedullisia kuin edullisia asioita.

Trump on osa koko maailman yli pyyhkäissyttä aaltoa, jossa nationalismi haastaa globalisaation, länsimainen, valkoinen ja konservatiivinen yhtenäiskulttuuri liberaalin moniarvoisuuden ja tunteet asiantuntijuuden. Hänellä on peto ruokittavana, sillä lupaukset ovat suuria ja toiveet korkealla hänen kannattajiensa joukossa. Kuten populistit usein, niin Trump todennäköisesti joutuu hakemaan voittonsa joiltain politiikan vähemmän tärkeiltä alueilta. Meille eurooppalaisille ikävä uutinen on, että Euroooppa on Yhdysvaltain politiikassa juuri sellainen selvästi olemassaoleva, mutta kuitenkin Trumpin äänestäjäkunnan elämän kannalta merkityksetön alue.

Tammikuussa Politicossa ilmestyneessä Trumpin ulkopoliittisista näkemyksistä kertovassa jutussa kuvattiin hänen itse asiassa hyvin pitkään kestänyttä peruslinjaansa. Hän on tyytymätön erityisesti Yhdysvaltain liittolaisiin ja katsoo, että ne käyttävät heitä hyväkseen taloudellisesti. Erityisesti Japani on hänen silmätikkunsa, mutta myös Eurooppa saa osansa. Odotettavissa siis lienee melkoinen tinkikierros. Trumpin kun on koottava jostain rahaa vaalilupaustensa täyttämiseen. Eikä tyytymättömyys eurooppalaisten osaan oman turvallisuutensa maksamisessa ole pelkästään trumpilainen näkemys, vaan pidempäänkin Atlantin takaisessa keskustelussa pinnalla ollut virtaus. Trump on vain sellainen johtaja, jonka voi ajatella bluffaamatta sanovan Yhdysvaltain lähtevän Euroopasta, jos tilanne ei muutu heidän mieleisekseen. Trumpille aito rakkaus on maksettua rakkautta.

Sotilaallisten ja muiden liittolaismenojen ohella Trumpia kaivelee se, että hän katsoo Yhdysvaltain olevan epäedullisessa asemassa maailmantaloudessa. Vapaakauppasopimukset ovat ainakin vaalipuheiden mukaan hänen vihollislistallaan. Se, että miten paljon näistä puheista pitää ottaa vakavasti, on sitten osa ongelmaa. Siinä(kin) Trump lähestyy Putinia, että heidän  käyttämiensä sanojen perusteella ei voi vielä tehdä varmoja johtopäätöksiä mitä he tarkoittavat tai mitä he aikovat.

Trumpilla on ollut myös pitkään kestänyt linja sympatisoida vahvoja johtajia. Putin oli paljon esillä Yhdysvaltain vaalikamppailussa ja Venäjällä riemuittiin Trumpin valinnasta. Vaikka Trumpin arvaamattomuus ei välttämättä ole sitä omana etunaan käyttäneen Venäjän mieleen, nähdään Trump Kremlissä varmasti enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Varsinkin kun hänen yhteytensä Venäjälle tuntuvat kummallisen likeisiltä. Veikkaisin että näiden kahden valtionpäämiehen suhde on hyvin jokotai-mallinen. Joko he tulevat loistavasti toimeen tai eivät ollenkaan. Kaksi herkkähipiäistä ja pitkävihaista johtajaa ovat potentiaalisesti räjähtävä yhdistelmä.

Trumpia ja Putinia yhdistää siis halu sopia uusiksi asioita maailmassa. Venäjä haluaa lisää sananvaltaa, erityisesti etupiirikseen katsomallaan alueella. Trump haluaa itsensä mestarillisena diilintekijänä näkevänä tehdä hyviä poliittisia kauppoja ja säästää Yhdysvaltain rahoja. Edut kohtaavat. Suomelle tämä näkymä ei ole miellyttävä, vaan jälleen on noussut esiin mahdollisuus, että päidemme yli sovitaan meidän asemastamme. Suomen asema ylipäätään, mutta erityisesti Nato-jäsenyys ovat varmasti pöydällä kauppatavarana,  jos Trump ja Putin kaupanhierontaan asti pääsevät. Trump ei varmaankaan halua lisää maita puolustettavaksi Natoon ja Venäjä haluaa varmistaa Suomen ja varmaan myös Ruotsin pysymisen sotilasliiton ulkopuolella. Johtajien edut kohtaavat tässä sillä tavalla, että tästä voi tulla hyvinkin julkinen tai salainen pykälä diiliin. Joka tapauksessa mitään isompaa ei lännessä tapahdu, ennen kuin Trumpin linja selkeytyy. Tämä on erittäin ikävä uutinen ukrainalaisille ja syyrialaisille. Venäjällä on vuodenvaihteseen asri hyvinkin vapaat kädet siellä ja ehkä muuallakin.

Nato-jäsenyyden mahdollisuus on nykyisen Suomen linjan mukaan nimenomaan mahdollisuus. Sen käyttöarvo on nimenomaan siinä, että jos Venäjä painostaa Suomea liian kovaa, voimme hakea jäsenyyttä. Jos se mahdollisuus viedään pois, joko Naton tai meidän omasta toimestamme, niin se kaventaa meidän liikkumavaraamme. Trumpin linjan tuntemattomuus ja hänen epäilty arvaamattomuutensa ovat epäilemättä ainakin toistaiseksi ulkopoliittista liikkumavaraamme  pienentäviä asioita. Nyt ollaan hattu kourassa ja kuulostellaan kiihkeästi minkälaisia ääniä uudesta hallinnosta alkaa kuulua.

Trumpin valinta voi aiheuttaa myös ongelmia atlanttisissa suhteissa. Tätä mahdollisuutta toki kaventaa se, että Eurooppa on hajallaan, niin uniona kuin yksittäisten maidenkin tasolla. Kaikkien isojen maiden hallitukset ja niiden johtajat ovat varsin heikossa asemassa. Ensi vuonna Ranskassa ovat presidentinvaalit keväällä ja syksyllä pidetään Saksan liittopäivävaalit. Ranskan seuraava pääministeri presidentti voi olla Marine Le Pen ja Angela Merkelin asema ei näytä sekään mitenkään vahvalta. Italia ja Espanja pyristelevät kriisistä toiseen ja Puola kiehuu äärikonservatiivisessa liemessä. Turkki sooloilee ja diktatorisoituu käsi kädessä Venäjän kanssa. Euroopasta ei ole Trumpille vastusta neuvottelupöydässä. Hän käyttänee tilannetta hyväkseen, synnyttäen näin antimaerikkalaisuuden aaltoja. Kun Nato-jäsenyys uudelle maalle myönnetään vain vanhojen jäsenmaiden konsensuspäätöksellä, niin aika moni asia sen konsensuksen löytymistä pistää epäilemään.

Jos edes jotain optimistista tilanteesta etsii, niin ehkä jonkinlaiset eurooppalaiset turvallisuusjärjestelyt voivat nyt saada tuulta purjeisiinsa, kun Naton asema vaikuttaa epävarmalta. Mutta toki Naton heikentyminen heikentäisi turvallisuutta erityisesti Itämeren alueella.

Trumpin valinta tulee näkymään myös suomalaisten Nato-kannoissa. Periaatteessa on olemassa kahdenlaista päättelyä tilanteesta. Ensimmäinen, ja todennäköisesti harvinaisempi, on se, että Trumpin presidenttiyden aikana ei  voi uskoa Yhdysvaltain rientävän Suomen apuun joka tapauksessa, vaikka emme olisi Naton jäseniä. Periaatteessa se olisi jäsenyysajatusta tukeva. Toinen taas on Trumpia kohtaan tunnettujen epäilysten ja vastenmielisyyden kietoutuminen Nato-kantaan. Yhdysvallat on sotilasliiton kantava voima ja jos sen johtajana on vastenmielinen tyyppi, ei jäsenyys houkuttele. Varsinkin kun sitä on vuosien aikana markkinoitu voimakkaasti myös arvovalintana. Kun Trumpin politiikka pelätään, niin ei nähdä tietenkään järkevänä sitoutua siihen nykyistä enempää.

Yhdysvalloissa virkakoneistokin vaihtuu suurelta osin presidentin vaihtuessa. Meillä ministeriöt pysyvät muutamaa ihmistä lukuunottamatta ennallaan, mutta Yhdysvalloissa vaihto on paljon laajempi. Siksi jokainen presidentti tosiaan kokoaa oman hallintonsa. Yksi Trumpin ongelmista tässä on, että republikaaninen turvallisuuspolitiikan eliitti kävi julkisesti häntä vastaan, lausuen muun muuassa, että hänestä tulisi Yhdysvaltain historian holtittomin presidentti. Tällä hetkellä monet näistä ammattilaisita pohtivat, että voivatko he palvella Trumpin hallintoa. Työ Trumpin hallinnossa voi olla uran kannalta myös riski. Trump sitten pohtii, että ottaako hän näitä nimellään häntä vastustaneita leipiinsä. Ulkoministerin valinta kertoo paljon ja vahvimpina ehdokkaina siihen työhön on mainittu G.W.Bushin YK-suurlähettiläs John Bolton, senaattori Bob Corker ja entinen puhemies Newt Gingrich. Yksi Trumpin kauden lukuisista epävarmuuksista on siis myös se, että miten pätevän ulkoasiainhallinnon hän pystyy tai haluaa koota.


Puolustusministeri Jussi Niinistön erityisavustaja Petteri Leino reagoi
Yhdysvaltain presidentinvaalin tulokseen. 

Trumpin valinta siis käytännössä heikensi Suomen tilannetta ja riskit ovat kasvaneet. Siksi perussuomalaisten joukoissa noussut ilakointi vaalituloksesta tuntuu niin perin juurin typerältä. Voi olla, että kaikki kääntyy hyväksi, mutta kyllä Trump näyttäisi tuovan mukanaan Suomelle enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia. Politiikan tehtävänä on sitten tietysti vääntää parasta mahdollista tulosta vallitsevissa olosuhteissa. Pienen maan johdolle siinä riittää tehtävää. Ei käy kateeksi.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Niinistö ja turpo-ääripäät


Kuva: Juhani Kandell/Tasavallan presidentin kanslia

Presidentti Sauli Niinistö puhui tänään maanpuolustuskurssin avajaisissa. Presidentti puhuu siellä suht usein, mutta ennen ei muistaakseni ole ollut suoraa lähetystä. YLEn radiouutisetkin aamupäivästä piti puhetta ykkösaiheenaan. Tämä tarkoittaa sitä, että kansliasta oltiin oltu aktiivisia hankkimaan puheelle mediahuomiota. Puhe ei ollutkaan tarkoitettu kurssilaisille vaan paljon laajemmalle yleisölle. Presidentti tosiaan halusi tulla kuulluksi.

Puheen jälkeen on keskitytty Niinistön esittämään ääripää-ajatukseen. Reaktiot ovat olleet loukkaantuneita, sillä moni aktiivisesti asioista keskusteleva koki presidentin lausunnon märkänä rättinä. Tai lähinnä Nato-jäsenyyden kannattajat kokivat. Tämä perustui pitkälti siihen, että presidentti kuvaili nämä ääripäät lyhyesti, mutta sen jälkeen kuvaili suorastaan sapekkaasti, miten Venäjän sotilaallista uhkaa oli pidetty esillä monin tavoin. Oli tarkoitus tai ei, niin nuo moitteet osuivat pitkälti juuri NATO-jäsenyydestä myönteisesti ajatteleviin. Venäjän sotilaallinen uhka kun on useimmiten se tärkeimpänä esitetty perustelu jäsenyydelle. Tarkasti lukien presidentti ei tuominnut Nato-jäsenyyttä kannattavia sinällään, vaan ainoastan heidät, jotka ”uskovat [jonkin turvallisuuspoliittisen ratkaisun] kertaheitolla poistavan kaikki ongelmat” ja väittävät äänekkästi Venäjän olevan sotilaallinen uhka.

Niinistö ei ensimmäistä kertaa käyttänyt ääripäät-asetelmaa kuvatessaan itselleen vastenmielisiä kantoja. Viime talvena puhuessaan maahanmuuttoon suhtautumisesta, hän käytti vastaavaa akselointia. Eikä se silloinkaan onnistunut yhtään paremmin kuin nytkään. Saman asiasisällön olisi voinut ilmaista vähemmän provosoivasti, mutta näin presidentti halusi. Jos kyseisen kappaleen lukee tarkkaan, niin siinä itse asiassa tasapainoillaan ja yritetään osoittaa heikoksi sekä se, että Nato-jäsenyys olisi jotenkin kattava rurvallisuusratkaisu että se, että jäsenyyden pitäminen mahdottomana olisi järkevää. Presidentin lausunnosta tulisi olla yhtä loukkantuneita heidän, ketkä kannattavat tällä hetkellä jäsenyyttä kuin heidänkin, jotka pitävät sitä lähtokohtaisesti mahdottomana ratkaisuna. Puheen ilmaisut vain eivät kyenneet sanomaan tätä kovinkaan selvästi. Kun vielä käytetään ääripäät-ilmaisua, niin loputkin nyanssit lentävät taivaan tuuliin.

Mielenkiintoista tässä tilanteessa on se, että presidentin sanat osuivat kipeästi hänen kannattajakuntansa ytimeen. Presidentinvaaleihin ei kuitenkaan ole aikaa enää kuin reilu vuosi. Jos aikoo höykkyyttää omiaan, niin nyt on viimeiset hetket tehdä sitä. Jos Niinistö lähtee hakemaan toista kautta, niin on mielenkiintoista, valikoituuko hänen ykköshaastajakseen Nato-jäsenyyden kannattaja vai sen ehdoton vastustaja. Veikkaisin jälkimmäistä. Jos taas Niinistö ei lähde, niin meillä saattaa olla asetelmana toisella kierroksella jäsenyyden kannattaja ja vastustaja. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa peli on niin levällään, että mitä vaan voi tapahtua.

Puheen "Venäjän arvostelu on mennyt liian pitkälle" -osiossa jäi epäselväksi se, kuinka laajalla säteellä presidentti antoi nuuskaa. Oliko kyse vain Venäjän hyökkäysaikeista puhuvista vai oliko maali laajempi. Jälkimmäiseen viittaa se, että Niinistö mitätöi voimallisesti UPIn Venäjä-raportissa  esitetyn ja myös Valtioneuvoston kanslian viestintäjohtajan Markku Mantilan esilletuoman ajatuksen  siitä, että Venäjä pyrkisi hyödyntämään Suomi100-juhlavuotta. Tämä mitätöinti oli yllättävän kovasanainen, varsinkin kun puhe sisälsi itse asiassa hyvin inhorealistisen tilannekuvan meihin suunnatusta hybridivaikuttamisesta ja sen nostattamasta vaatimuksista tilannekuvan, kykyjen ja toimivaltuuksien suhteen. Aivan kuin Niinistö olisi voinut jollain perusteella varmasti sanoa, ettei Venäjä käytä juhlavuotta hyväkseen. Jos se sen kuitenkin tekee, niin tämä puhe kaivetaan varmasti esiin.

Toinen tähän osioon liittyvä kummallisuus on eräänlainen epätasapaino puheen sotilaallisia ja hybridiuhkia koskevissa osissa. Niinistö käytännsössä mitätöi sotilaallisen uhan mahdollisuuden, mutta nosti äärimmäisen voimakkaasti esiin hybridiuhat. Hybridiuhkiin kuuluu kuitenkin kiinteänä osana myös aseellisen voiman käytön mahdollisuus. Kuten myös se, että hybrideillä keinoilla valmistellaan aseellista hyökkäystä. Siksi sotilaallisen uhan kategorinen kieltäminen ja hybridiuhkien nostaminen yhtä aikaa tuntuvat vähän kummalliselta.  Ehkä epätasapaino syntyi osaltaan siitä, että presidentti koki tärkeäksi lähettää eduskuntaan päin viestin puheessa mainittujen lainsäädäntöhankkeiden, etunenässä tiedustelulaki, kaikinpuolisesta tärkeydestä ja kiireellisyydestä.

Tämä puhe oli ilmeisesti siis tärkeä puhe. Sääli, että sen viestit eivät tulleet selviksi.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Uusnatsit, rasistit ja putinistit yhdessä MV-lehdessä

MV-lehti on viime aikona koonnut yhteen monenlaisia toimijoita suojiinsa. Tämä sirkus sisältää systeeminvastaisuutta hyvin kirjavasti. Janitskinin MV-lehti on siinä mielessä äärimmäisen helppo analysoitava, että vihollisiksi lasketut saavat karua kohtelua ja hyväksi katsottuja asioia käsitellään selvän myönteisesti.

Suomen Vastarintaliike on osa pohjoismaista uusnatsijärjestöä. MV-lehdessä on järjestöllä oma foorumi keskustelupalstalla. Lisäksi näkyvillä paikoilla on bannereita linkitettynä järjestön Magneettimedia-julkaisuun. MV-lehti on oman toimittajansa allekirjoittaman jutun kanssa osoittanut tukea ja vaatinut todennäköisin syin kuolemantuottamuksesta vangitun SVR:n Jesse "Eppu" Torniaisen vapauttamista. Katupartiojärjestö Odinin sotilaat on myös saanut myönteistä näkyvyyttä MV-lehdessä. Odinin sotilaiden johdon FB-ryhmässä on myös kehuskeltu aiemmin, etä MV-lehteen saadaan juttuja kun halutaan.

Viime kesänä vieraili Donetskissa ryhmä suomalaisia, joita isännöivät Donetskin mielikuvitustasavallan "yleisradioyhtiön" johtaja Janus Putkonen ja Donetskin edustajaksi esittäytyvä Johan Bäckman. Mukana oli myös Suomi ensin -liikkeen johtaja Marco De Wit. Hän teki myös reissulta tapansa mukaan videoita ja on selvästi vaikuttunut näkemästään. Suomi ensin -liike on puolueeksi yrittävä rasistinen liike, joka ilmestyy pitämään mielenosoituksiaan paikkakunnille, joilla on ollut ongelmia paikallisväestön ja turvapaikanhakijoiden kesken. Ryhmä järjestää myös Helsingissä mielenosoituksia. SE-porukka liikkuu omalla bussilla ja on myös luvannut matkakorvauksia muualta mielenosoitukseen saapuville. Liikkeen väki oli myös näkyvästi mukana Ilja Janitskinin vangitsemisoikeuden käynnin yhteydessä pidetyssä mielenosoitusessa. Tästä omien sanojensa mukaan liikuttuneena ilmoitti Ilja Janitskin Facebookissa tukevansa ryhmää muun muassa hyvällä markkinoinnilla.

MV-lehdessä julkaistaan tätä nykyä myös Janus Putkosen Donetskista lähettämiä juttuja. Putkonen on siis Venäjän ylläpitämän kapinan palveluksessa ja käytännössä Venäjän leivissä, osana hyökkäyssotaa Ukrainaan. Putkosen jutut ovat sisällöltään propagandaa. MV-lehi on myös julkaissut, mitä ilmeisimmin luvan kanssa, myös disinformaatiosivusto Vastavalkean juttuja. Niissä Vastavalkeaan viitataan arvovaltaisena julkaisuna. Jota se ei siis ole, vaikka sitä kipeästi haluaakin.


Putkosen taustalla toimiva, Venäjän presidentinhallinnon alaisen RISIn edustaja Johan Bäckman on myös pidemmän aikaa olut yhteistyössä MV-lehden kanssa. Ensin merkit tästä yhteistyöstä olivat lähinnä aihetodisteita, kun Bäckmanin ja Venäjän linjanvetoja tukevat aiheet ilmestyivät MV-lehteen. Bäckman myös jakoi ja jakaa MV-lehden linkkejä ahkerasti ja ylisti Janitskinia sanavapauden sankariksi. Bäckmanin rinnalla kulkeva Juha Molarikin ilmestyi MV-lehden toimittajaksi, ensin peitenimellä T9 ja nyttemmin ihan omalla nimelläkin. Bäckman on myös tutkittavana yhdessä Ilja Janitskinin kanssa vainoamistapauksessa. Bäckman oli hakenut asiakirjoja oikeudesta ja sen jälkeen ne ilmestyivät MV-lehdessä. Samassa vainoamistapauksessa on kolmantena epäiltynä kohteen kanssa samassa organisaatiossa työskentelevä ihminen.


Aiemmin Janitskin ja MV-lehti ovat olleet yhteistyössä myös Olavi Mäenpään SuomiDemokraatit-puolueviritelmän kanssa. Yhdellä viikolla MV-lehti täyttyi perussuomalaisia ja erityisesti Jussi Halla-ahoa vastaan rajusti hyökkkäävistä kirjoituksista. Se oli pohjustusta seuraavana viikonloppuna lanseeratulle puolueelle, joka tosin on jo riitaantunut ja hajonnut. Kuten tapaa käydä Olavi Mäenpään vetämille hankkeille. Kummallista oli pikemminkin se, että mikä ihme oli houkutellut saman pöydän ääreen ihmiset, jotka olivat erinomaisen tietoisia ja kokeneita Mäenpään tavoista toimia.

MV-lehti on siis koonnut piiriinsä uusnatseja, levottomuuksia lietsovia rasisteja ja vieran vallan hyväksi työskenteleviä. Yhteistä tässä mainituille toimijoille on se, että niiden rahoituksesta ei ole tietoa. Eivät tässä esille nostetut toimijat toki mitään miljoonabudjettejakaan tarvitse, mutta eivät asiat ilmaiseksikaan tapahdu. Sekä MV-lehti että Vastavalkea pyrkivät myös juuri tällä hetkellä laajentamaan toimintaansa. Vastavalkea kertoi käyttävänsä toiminnan pyörittämiseen myös yhteiskunnan palkkatukea. Liekö sitten näille ryhmille tai jollekin niistä myös olut tarjolla jonkin toisen yhteiskunnan tukea. Ilja Janiskin on kauniisti sanottuna hyvin yrittäjähenkinen ja jotenkin jokainen noista maksaa ennemmin tai myöhemmin näkyvyydestään MV-lehdessä.

Saa nähdä miten julkaisulle käy, kun Janiskinin voimassa oleva vangitsemismääräys saadaan toteutettua. Itse veikkalilin, että ainakin osa MV-lehden toimittajista siirtyy siistimpää linjaa pitävään Vastavalkeaan. Jos MV-lehti on häikäilemätön ja karkea valhemedia, on Vastavalkea enemmän pinnallisesti sivistyneen oloinen disinformaatiolähde. Joku on aina disinfokompostin kuningas ja kun MV-lehti sieltä todennäköisesti kohta alas syöstään, alkaa kiivas kisa uudesta valtiaasta.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Kybertaistelu on käynnistymässä


Kuva: George Grantham Bain collection at the Library of Congress

Yhdyvaltain demokraattisen puoleen ja sen lähellä olevien tahojen tietojärjestelmiin on viime aikoina tehty useampiakin hakkerointeja. Nyt Yhdysvaltain hallitus on virallisesti osoittanut sormella (pun intended) Venäjää näistä hyökkäyksistä. Kyberhommissa edes kohtuullinen varmuus tekijöistä on vaikeaa saada, mutta ei tietenkään mahdotonta. Mitenkään kevyesti tällaiseen ei ryhdytä senkään takia, että tämä ilmoitus käytännössä velvoittaa Yhdysvaltain hallituksen vastaamaan Venäjän toimiin asianmukaisiksi katsotuilla keinoilla. Kukaan ei vain oikein tiedä, mitä ovat nämä asianmukaiset keinot, sillä tällaista ei ennen ole tapahtunut. Uhka on toki tiedostettu.

Venäläisten hakkeroimia tietoja on vuodettu WikiLeaksin kautta. Idealistinen vuotosivusto on antanut viime aikojen toiminnallaan herättänyt paitsi kritiikkiä toimintatavoistaan, myös antanut vaikutelman, että se on Venäjän tiedustelupalveluille hyödyllinen toimija tai jopa yhteistyökumppani.

Kun tietomurrot kohdistuivat presidenttipuolueen asioihin juuri tiukkojen presidentinvaalien alla ja murretut tiedot pyritään vuotamaan ajankohtina, jolloin ne vaikuttavat mahdollisimman suuresti äänestäjiin, on kysymyksessä sekaantuminen maan demokratiaan. Se ei ole vierasta puuhaa yhdysvaltalaisillekaan, joten he tietävät erinomaisen hyvin miten pahasta asiasta on kysymys. Donald Trump on ehdottomasti Venäjän johdon suosikki presidentiksi. Arvaamaton Trump on juuri sellainen diilintekijä, jota Putin nyt haluaa. Putin halua purkaa ainakin osan voimassaolevista kansainväliset politiikan rakenteista ja sopia uusista, nimenomaan Yhdysvaltojen kanssa, muiden maiden pään yli. Nykyisessä järjestyksessä Venäjällä kun ei ole sen haluamia mahdollisuuksia vaikuttaa. Lukemattomien monenkeskisten kansainvälisten sopimusten ja järjestöjen verkosto estää sitä saavuttamasta vaikutusvaltaa, jota se haluaa. Ironista on, että Venäjä samaan aikaan julistaa haluavansa pois yksinapaisesta maailmasta moninapaiseen. Itse asiassa se vain haluaa itsensä yhdeksi, tai itse asiassa toiseksi navaksi maailmaan.

Nato päätti jo Walesin huippukokouksessa 2014 olevansa valmis sotilaallisiin vastatoimiin, mikäli yksikin liittouman jäsenmaa joutuu laajan kyberhyökkäyksen kohteeksi. Yhdysvallat ei ole turvautunut tässä tilanteessa Natoon, mutta jos jokin muu jäsenmaa olisi vastaavassa tilanteessa, voisi kutsu kuulua huippukokoukseen joko 4. tai 5. artiklan perusteella. Yhdysvallat tietää pystyvänsä hoitamaan tämän itse. Lisäksi Nato konsensusperiaatteineen on tällä hetkellä suhteessa Venäjään ikävän arvoituksellinen Turkin ja Venäjän pikavauhtisen lähentymisen myötä.

Tästä ei ole kuin jokunen viikko, kun tuli 100 vuotta täyteen siitä, kun panssarivaunut ensimmäisen kerran ilmestyivät taistelukentälle. Panssarit muuttivat sodankäyntiä pysyvästi. Ilma-aseen kaikkinainen merkitys kävi selväksi seuraavassa maailmansodassa, kun Midwayn taistelussa Yhdysvaltojen ja Japanin laivastot ottivat toisistaan mittaa lentokoneiden voimin.

Nyt käynnistymässä oleva taistelu voi jäädä sotahistoriaan. Yhdysvaltain virallisen ilmoituksen myötä on odotettavissa, että se on vastaamassa siihen kohdistettuun kyberhyökkäykseen. Todennäköisesti vastaus tapahtuu sekä näkyvästi että näkymättömästi. Joka tapauksessa tässä voi olla kyseessä sotahistorian ensimmäinen täysimittainen, suurten valtiollisten toimijoiden välillä käyty kybertaistelu.  Kuten nuo aiemmin mainitut taistelut, myös tälläkin yhteenotolla lienee seurauksia, jotka muuttavat sodan olemusta. Sota ei ikinä unohda mitään oppimaansa, mutta ottaa uudet keinot halukkaasti käyttöönsä.

Kuten von Clausewitz jo ajatteli, ottaa sota alettuaan keinot omaan hallintaansa. Sodassa yritetään lyödä vihollinen ja kun sotaa käydään, unohdetaan pikkuhiljaa ne pidäkkeet ja estot, joita rauhallisempina aikoina pidetään raudanlujina. Siksi nyt ehkä käynnistynyt kybertaistelu voi ulottua myös meihin. Toki tämä taistelu käydään suurelta osin piilossa ja hyvin epäselvää on, että milloin se on tai onko se edes alkanut ja tuskin loppuakaan on sen helpompi huomata.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Vieraskynä: Irti menneisyydestä


Ohessa on vetoomus, jossa pyydetään ihmisiä kertomaan kontakteistaan itäblokin tiedustelupalveluihin. Se on paljon pyydetty.

Se mikä nyt näyttää käsittämättömältä, oli silloin suorastaan ymmärrettävää. Totalitarismi on aina etsinyt nuoria idealisteja ja sitonut heidät häikäilemättä itseensä. Pitkään näytti siltä, että nämä voidaan unohtaa historian hämäriin, mutta tilanne muuttui. Nyt totalitarismi on taas nousussa ja vanhoja siteitä kiristetään taas. Menneitä kannattaa avata jo senkin takia, että nyt joku välttyisi samanlaiselta.

Rysky


Irti menneisyydestä

Tänään 3.10.2016 tulee kuluneeksi 26 vuotta Saksojen jälleenyhdistymisestä. Saksalaiset ovat malleina meille muille siitä, kuinka ihmiset ovat kipua pelkäämättä kohdanneet menneisyytensä ja selvittäneet välinsä sen kanssa. Saksassa tämä on tehty nyt kahdesti, mutta Suomessa kaivataan yhä lopullista pesänselvitystä suomettumisen ajan tapahtumista.

Pääsääntöisesti on erinomaisen hyvä asia, että me suomalaiset olemme rauhallista kansaa. Meillä ei kaadeta patsaita. Valitettavasti meillä on myös ollut tapana lakaista vaikeiden kysymysten käsittely vuosikymmenten päähän tapahtumista. Vuosi 1918, toinen maailmansota ja viimeisenä suomettumisen ajan pesänselvitys on ollut hidasta tai jäänyt tekemättä. Ajan myötä tietoa häviää, mikä on oikeudenmukaisuuden ja oikeusturvan kannalta huonoa asia.

Myös Suomen turvallisuustilanne tässä ja nyt vaatii lähimenneisyyden avointa käsittelyä eli lustraatiota. Venäjä käyttää käynnistämässään hybridisodassa vanhoja vaikutusverkostojaan, jotka maassamme kasvoivat kylmän sodan aikana mittaviksi. Nämä yhteydet voivat periytyä myös nuoremmille sukupolville konkarien esimerkin ja riippuvuuksien kautta.

Tarinoita on paljon. Totuuden on tultava julki, mutta minkäänlaiselle “kivittämiselle” ei ole tarvetta. Tämä rohkaisee mahdollisimman monia astumaan esiin.

Peittely-yrityksiäkin on ollut – sellaiset eivät ketään hyödytä. Mitä enemmän kiistetään ja asian käsittelyä viivytetään, sitä enemmän valheiden verkkoon upotaan. Totuuden kertominen vapauttaa myös psyykkisesti. Arkistoja avautuu käyttöön koko ajan lisää, minkä vuoksi suuri osa yhteydenpidosta tulee joka tapauksessa ilmi. Kun itse kertoo, mitä on tapahtunut, voi kertoa kaikki olennaiset asiat. Arkistot ovat tallentaneet vain pienen osan siitä todellisuudesta, jossa kaikki tapahtui.

EU:n sisäkomissaari Frattini vastasi vuonna 2007 MEP Hannu Takkulan kirjalliseen kysymykseen koskien entisten valtioiden arkistojen järjestämistä:


“Sillä, miten totalitaaristen järjestelmien aikana luodut henkilötietoarkistot järjestetään ja erityisesti missä määrin näiden järjestelmien uhreille olisi myönnettävä mahdollisuus tutustua heitä itseään tai kyseisten järjestelmien kanssa yhteistyössä toimineita henkilöitä koskeviin tietoihin tai missä määrin kolmansien osapuolten, kuten tutkijoiden, olisi voitava tutustua kyseisiin tietoihin, on ilmeisiä välittömiä vaikutuksia kansalliseen sovintoprosessiin ja siihen, miten vanhat haavat paranisivat parhaiten.”

Frattinin hengessä vetoamme, että kaikki asiasta jotakin tietävät ja osalliset tulisivat esiin parhaaksi kokemallaan tavalla. Vanhat valheet pitävät liian monia otteessaan. Nyt on hyvä aika irtautua aidosti menneisyydestä.

Tällä avoimella kirjeellä ei ole allekirjoittajia, vaan tukensa keskustelulle asiasta voi osoittaa

1. Jakamalla kirjettä eri puolilla


2. Kertomalla ja julkaisemalla aineistoa, mikäli on kerrottavaa tai julkaistavaa (lehdistössä, omissa blogeissa, kirjoissa… mahdollisuuksia on paljon)


3. Tukemalla muutoin asian käsittelyä edistäviä yhteisöjä, yhdistyksiä ja yksilöitä (esimerkiksi tutkijoita, journalisteja, kirjailijoita, ja Lustraatio-hankkeita)


4. Esittämällä asiasta aktiivisesti kysymyksiä ja perehtymällä jo saatavilla olevaan tietoon - ei päästetä poliitikkoja ym. vaikenemaan ensimmäisen, uskottavalta kuulostavan meriselityksen jälkeen. Niin sosiaalinen media kuin turut ja toritkin sopivat tähän.


5. Osoittamalla kaikinpuolista kypsyyttä ja totuudenrakkautta asian käsittelyssä ja muutoinkin

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Me emme käy infosotaa

Sodassa on aina kaksi osapuolta, jotka melko lailla keinoja kaihtamatta yrittävät pakottaa toisen itselleen mieleiseen lopputulokseen. Jos puhumme olevamme infosodassa, asetamme itsemme sodan osapuoleksi ja pahimmillaan alamme toimia sen mukaisesti. Kuitenkaan me emme käy infosotaa ketään tai mitään vastaan. Meihin toki kohdistetaan Venäjältä toimenpiteitä, jotka voi helposti laittaa infosota-nimikkeen alle. Mutta me emme itse käytä sellaisia keinoja. Siksi valtiovallan omaksuma tapa puhua meihin kohdistetusta informaatiovaikuttamisesta on niin hyvä. Jos alamme käymään infosotaa, olemme hävinneet. Silloin olemme paitsi menettäneet avoimen oikeusvaltion, myös antaneet mahdollisuuden tulkita kaikkea mitä teemme sotimisen lähtökohdasta. Maltillinen, faktoihin, lakeihin ja totuudenmukaisuuten pyrkivä viestintä on pitkässä tähtäimessä ainoa oikea tapa toimia.

Se, että emme käy infosotaa ei tarkoita sitä, etteikö meidän tulisi voimakkaastikin reagoida siihen, mitä nyt tapahtuu. Vielä on tosin käynnissä keskustelu siitä, mitä oikein on tapahtumassa.  Tämä keskustele etenee, kuten kaikki yhteiskunnallinen keskustelu, hieman hyppelehtien ja ylilyöntejä eri suuntiin ottaen. Mutta optimistisesti uskon, että varsin nopeasti meillä on kansakuntana paljon parempi kuva siitä missä olemme ja mitä meidän olisi syytä tehdä.

Väite siitä, että kaikki valtiot käyvät infosotaa perustuu sille, että kaikki yrittävät vaikuttaa toistensa toimintaan. Niin tekevätkin. Koko diplomaattinen koneisto on paljolti olemassa sen takia, että valtioiden välillä voidaan käydä keskustelua. Saatetaanpa ihan aktiivisesti pyrkiä vaikuttamaan muiden valtioiden mielipiteeseen, liittyen vaikkapa kauppaneuvotteluihin tai kv-järjestöjen valintoihin. Saatetaanpa myös kohdistaa erityisiä vaikuttamistoimenpiteitä jonkin maan mediaan, että siellä julkaistaisiin oman maan kannalta myönteisiä juttuja. Suomeenkin kuskataan toimittajia maailmalta eräilemään ja joulupukkia tapaamaan hyvin usein. Tätä oman valtion viestin viemistä suunnitellusti ja päämäärätietoisesti eri tasoilla kutsutaan strategiseksi kommunikaatioksi. Se on päämäärätietoista toimintaa, mutta luonteeltaan yleensä suostuttelevaa tai perustelevaa. Strateginen kommunikaatio on osa niin sanottua pehmeää valtaa.

Infosotaan kuuluu aina viestinnän eettisten sääntöjen ja faktojen hylkääminen. Infosodassa, kuten sodassa aina, yksi tahto haluaa alistaa toisen tahdon. Infosodassa kaikki keinot ovat sallittuja. Merkittävä ero Venäjän ja länsimaiden kesken on jo siinä, mitä julkisen sektorin toimijat saavat tehdä. Läntisissä demokratioissa julkinen valehtelu ja poliittisten levottomuuksien lietsominen toisessa maassa ovat, jos eivät nyt ihan olemattomia, niin nykyään harvinaisia. Venäjä tosin kokee monet Neuvostoliiton romahtamisen jälkeiset tapahtumat sen entisessä valtapiirissä juuri tällaiseksi toiminnaksi. Lännessä niitä tarkastellaan demokratian edistämisenä ja itsenäisten kansakuntien jälleenrakentamisena. Nykyisessä turvallisuuskriisissä on paljaan valtapolitiikan ohella osansa myös arvojen vastakkainasettelussa.

Olennainen osa Venäjän infomaatiovaikuttamista on väite, ettei sitä ole. Tätä viljellään nimenomaan ulkomaiden suuntaan. Päinvastoin, länttä syytetään itseään infosodan käymisestä. Kotimaassa tiukassa valtiojohdon kontrollissa oleva venäläinen media kuvaa tilannetta kahden osapuolen sodaksi, jossa Venäjä on lännen pitkäkestoisen ja häikäilemättömän infosodankäynnin takia hieman alakynnessä oleva, mutta oikeuden ja totuuden avulla urheasti vastaanpaneva hyökkäyksen kohde. Venäjän valtiojohto toimii ja viestii niin kuin maa olisi joutumassa tai olisi jo sodassa. Oman maan kansalaisia lujitetaan kohtaamaan koettelemuksia ja toisaalta sitten vihollisina pidetyn lännen kansalaisia pehmitetään vajoamaan epätietoisuuteen ja epävarmuuteen. Toimivissa demokratioissa yleisen mielipiteen hajaantuminen ja halvaantuminen vie voiman poliittiselta päätöksenteolta ja antaa tilaa äärimielipiteille.

Tässä keskustelussa aivan liian isossa asemassa olevalla trolli-termillä on alunperin tarkoitettu tarkoitettu häiritsevää käytöstä. Nykyisin trollaus on ainakin Venäjä-myönteisissä piireissä otettu synonyymiksi Venäjän edun mukaisille kannoille. Käytännössä tämä on tarkoittanut termin tuhoutumista käyttökelvottomaksi kirjavien, jopa vastakkaisten merkityssisältöjen takia. Trolli-sanaa ei oikeastaan voi järkevästi käyttää kenestäkään. Trollaus toimintamuodon ilmaisuna sen sijaan on vielä käyttökelpoinen. Se tarkoittaa jollakin tavalla keskustelun kulkua häiritsevää käytöstä. Se voi olla tahallista tai tahatonta. Koko trolli-ilmiön taustallahan ovat siis toimijat, jotka hyökkäävät aggressiivisesti ja usein myös henkilöönkäyvästi sellaisten mielipiteiden kimppuun, jotka eivät ole heidän mielestään oikein. Tämä toiminta voi myös olla johdettua, vaikka usein kysymys on hienovaraisemmista keinoista. Esimerkiksi tämän blogin pari edellistä merkintää ovat saaneet niin paljon ja niin sakeaa kommentointia, että ilman jonkinlaista maalitusta ja mobilisaatiota se ei olisi mahdollista. Näkyviä tällaisia toimenpiteitä ovat ainakin maininnat MV-lehdessä ja Vasarahammer-blogissa. Lisäksi kommenttikentässä esitettiin minusta sinällään ihan uskottava väite, että jollakin sähköpostilistalla oli pyydetty ihmisiä kommentoimaan blogiani.

Trolli-ilmiön hämärtämisessä esitetään usein Venäjän politiikkaan kriittisesti suhtautuvien ajattelevan Venäjän olevan kaiken takana. Näin saadaan koko ajatus Venäjän sekaantumisesta asioihin näyttämään naurettavalta. Siis ihan perinteinen olkiukko-argumentaatiovirhe. Otetaan asia, vääristellään se mieleiseksi, olkiukoksi ja sitten sitä kelpaa mäiskiä oikein kunnolla. Venäjä toimii länsimaita vastaan monin tavoin, mutta ihan kaiken takana se ei ole. Yleensä Venäjä käyttää aukevia tilaisuuksia hyväkseen ja toimii olemassa olevien ilmiöiden kautta tai niitä vahvistaen. Esimerkiksi EU:ta hajottava pakolaiskriisi äärioikeistolaisen populismin nousuineen on asia, jota Venäjä pyrkii hyödyntämään, mutta joka taatusti olisi olemassa myös ilman Venäjän toimintaa.

Venäjän puolesta toimivat eivät yleensä koe toimivansa Venäjän puolesta. He ajavat jotain asiaa, yleensä sydämensä kyllyydestä. Eikä Venäjä edes juuri pyydä ketään oikeastaan puolustamaan itseään tai toimiaan. Toki sillä on myös hyvin suunniteltuja ja johdettuja operaatioita. Yleensä nämä ihmiset ovat henkilökohtaisella tasolla pettyneet vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen ja edustavat erilaisia poliittisia marginaaleja ajatusmaailmoissaan. Heille liberaali markkinatalous näyttäytyy jostain syystä pahana tai ainakin epäluotettavana. Kyse voi silloin olla taloudesta, globalisaatiosta, arvoista, nationalismista tai mistä tahansa. Venäjän informaatiovaikuttaminen länteen kohdistuu juuri näihin asioihin, jotka saavat jo valmiiksi ihmiset tuntemaan epäluottamusta vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg lausui vastikään maanpuolustuskurssin avajaistervehdyksessään seuraavaa: ”Digitalisaation ja tietoverkkojen haavoittuvuuden myötä tiedosta on tullut keino vaikuttaa niin sotilaalliseen vastustajaan kuin muuhun yhteiskuntaan monia perinteisiä tapoja laajemmin ja nopeammin, sekä tarvittaessa myös peitetymmin.” Hän ei nimennyt ketään tai mitään, mutta ainakin minä tulkitsin hänen tarkoittavan nimenomaan Venäjän toimintaa nykyisessä tilanteessa.




Kansanedustaja ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen Tom Packalén toistaa tuoreessa FB-päivityksessään yhtä Venäjän narratiiveista eli sitä, että oikeastaan Ukraina on vastuussa malesialaiskoneen ampumisesta tuhoutumisesta, ampui sen alas sitten kuka tahansa.



Suomalaiset poliitikot ovat yleensä hyvin haluttomia antamaan Venäjän medialle haastatteluja, koska riski joutua vääristellyksi tai muin tavoin osaksi kansallista propagandaa on niin suuri. Packalén on kuitenkin tällaisesta mahdollisuudesta tyytyväinen.

Tämä monikärkinen linja näkyy hyvin tunnettujen Venäjän asian ajajien, kuten Johan Bäckmanin kannanotoissa. Hän julistaa niin antifasismia kuin äärioikeistolaisten ilmiöiden, kuten katupartioinnin hienoutta. Hän myös vetoaa voimakkaasti (ortodoksi)kristittyihin arvoihin, julistaa maahanmuuton johtavan barbariaan, kertoo EU:n olevan vahingollinen ja hajoamassa, Yhdysvaltain olevan paha maailmanpoliisi, Suomen demokratian olevan lumetta ja niin edelleen. Bäckmanin puheista on voinut päätellä, että Venäjän mielen mukaisia poliittisia pyrkimyksiä ja ilmiöitä Suomessa ovat muun muassa katupartiot, MV-lehti, Väyrysen Kansalaispuolue, Fennovoima, vapaan tutkimuksen (erityisesti UPI) ja median (erityisesti HS ja YLE) lakkauttaminen, doping-valvonta doping-valvonnan puolueellisuuden korostaminen ja niin edelleen.

Tärkeä vetonaula Bäckmanin ja kumppaneiden puheessa on yleensä myös se, että välien parantaminen Venäjään tarkoittaisi taloudellista hyötyä. Tosin yli 90% kriisiä edeltäneestä viennistämme Venäjälle on täysin vapaata pakotteista. Venäjällä vain ovat rahat loppu, eikä parempaa ole näkyvissä niin kauan kuin öljyn hinta mataa. Eikä niin paljon sittenkään, sillä talouden vanhanaikaiset rakenteet, infrastruktuurin heikkous ja korruptio tekevät Venäjälle vaikeaksi nousta alhosta, john se on ajanut itsensä.

Bäckmanin toiminnasta käy hyvin ilmi se, miten Venäjän etsii erilaisia kohderyhmiä, joiden arvelee voivan toimia oamksi hyväkseen. Se Venäjän hyvä ei siis tarkoita juuri milloinkaan sitä, että  ihmisiä käännytettäisiin puolustamaan Venäjää. Se tarkoittaa, että he syistä tai toisista lankeavat epätietoisuuteen ja epäluottamukseen. Avoimessa ja vapaassa yhteiskunnassa niin saa tehdä ja siksi tällaista horjutusta vastaan voi käydä ainoastaan vastaväitteillä ja kuvailemalla tätä ilmiötä. Sekin tosin johtaa väitteisiin sananvapauden rikkomisesta ja mccarthyismistä.

Bäckmania ei muuten kannata vähätellä, vaikka hänen käytöksensä ei aina ihan rationaaliselta vaikutakaan. Hän on ollut jo useamman vuoden Suomessa toimineen, suoraan Venäjän presidentinhallinnon alaisen tutkimuslaitoksen RISIn pohjoismaiden edustaja. RISIä kuvaillaan  Venäjän ulkomaantiedustelun omaksi PR-toimistoksi, joka toimii osana Venäjän aktiivista vaikuttamistyötä ulkomailla. Laitosta johtaa entinen tiedustelupuolen kenraali Leonid Rešetnikov. Bäckman ei ole siis mikään kylähullu, vaan toimii osana koneistoa, ahkerasti ja estoitta työnantajansa hyväksi myös silloin kun hänen oman kotimaansa edut ovat annetuille tavoitteille vastakkaisia. Hänen kollegansa SVR:n puolella ovat vuosien mittaan tehneet paljon näkyviä ja varmasti vielä paljon enemmän näkymättömiä tekoja Venäjän eteen.

Suomeen kohdistetaan siis jatkuvasti toimintaa, jonka tarkoituksena on saada meidät pelkäämään, menettämään luottamuksemme ja uskomme yhteiskuntaamme sekä ennen kaikkea pitämään meidät halvaannuttavassa epätietoisuuden tilassa. Meillä on erittäin hyvä maa, ja meillä on paljon syitä toimia tätä sumutusta vastaan. Se ei vaadi sinällään mitään erikoista. Pidämme vain kiinni maltista ja suhteellisuudentajusta, käytämme aikaamme luotettavien suomalaisten medioiden seuraamiseen ja keskustelemme mahdollisimman avoimesti ja toisiamme kunnioittaen.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Mietteitä MH17-rikostutkinnasta

Hollannin johtama, kansainvälinen  rikostutkijaryhmä arvioi, että Itä-Ukrainassa heinäkuussa 2014 maahansyöksyneen MH17-koneen pudotti Buk-ilmatorjuntaohjus, joka laukaistiin Itä-Ukrainasta Venäjä-mielisten separatistien valvomalta alueelta. Sen mukaan ohjusyksikkö saapui alueelle Venäjältä ja myös palasi sinne. Ryhmä ei tässä vaiheessa ottanut kantaa siihen, kuka ohjuksen laukaisi tai kuka siitä oli vastuussa. Myöskään tietoa siitä, milloin tämä osa tutkimusta valmistuisi, ei osattu antaa. Kyseessä on siis iahn perinteinen poliisintyö, jossa selvitetään rikosta eri keinoin, kerätään todisteita ja niiden pohjlata asia etenee sitten mahdollisesti oikeuskäsittelyyn. Siellä todisteet punnitaan ja tuomio annetaan, jos todisteet ja laki niin edellyttävät.

BUK-ohjukset eivät ole mitään pimeillä asemarkkinoilla myytäviä pikkuvehkeitä, vaan suuria, kalliita ja vaikeita käyttää. Ohjusyksikköä liikutteli rekka. On siis hyvin pääteltävissä, että ohjukset tulivat Venäjältä sen asevoimien käskystä ja sinne myös palasivat. Kovin todennäköistä on myös se, että niitä käyttivät Venäjän asevoimien sotilaat. Vaikea olisi kuvitella, että tuollainen kokonaiseen johtamisjärjestelmään kuuluva yksikkö olisi ajettu parkkipaikalle ja annettu avaimet jollekin kapinalliselle. Toisaalta yksikkö oli malesialaiskoneen alas ampuessaan mitä ilmeisimmin irti isommasta tutkajärjestelmästä, sillä sieltä olisi ollut nähtävissä, että kyseessä on matkustajakone.

Venäjä ei varmaankaan tule tästäkään eteenpäin vastuutaan myöntämään. Tiukassa valtion hallinnassa oleva media on syöttänyt alusta asti narratiivia, jossa koneen on ampunut alas joku muu. Venäjä on parjauskampanjan, suoranaisen informaatiosodankäynnin viaton uhti, vakuutetaan kansalle. Sillä mitä lännessä ajatellaan, on vähemmän merkitystä.

Kukaan ei varmasti halunnut ampua alas noin 300 viatonta sivullista. Mutta se ei vähennä Venäjän vastuuta tästä joukkomurhasta. Vastaavia tapauksiahan on sattunut eri puolilla maailmaa ennenkin, mutta tämä on poikkeuksellinen siinä, että vastuullinen valtio ei myönnä osuuttaan. Tämä taas johtuu siitä, että Venäjä johdonmukaisesti valehtelee ettei ole sotilaallisesti osallinen Ukrainan itäosissa käytävään sotaan. Se on takertunut omaan, strategiseen valheeseensa.

Sota Ukrainassa olisi Putinin kannalta sujunut varmasti paljon paremmin ilman tätä tapausta. Näin traaginen tapahtuma pakotti lännen poliittiset johtajat yhteistoimiin, joista tuskin olisi tullut ainakaan niin napakoita ja kestäviä ilman tätä mustaa joutsenta. Nyt valmistunut tutkinta taas omalta osaltaan lujittaa lännen poliittista rintamaa. Samalla tapauksesta muodostuu yksi kanto lisää muutenkin hankalaan kaskeen. Venäjä ei pysty normalisoimaan suhteitaan muuhun maailmaan, ainakaan kokonaan, ennen kuin tämä tapaus on selvitetty. Ei tämä Krimin luokkaa ole sellaisena kysymyksenä, mutta ei myöskään merkityksetön. Kun syyllinen kieltää raivostuttavan itsepintaisesti ilmiselvän syyllisyytensä, heijastuu se väkisinkin hyvin moneen muuhunkin asiaan.

Nyt kun juridinen prosessi jauhaa omaa hidasta tahtiaan eteenpäin, niin Venäjän valheet ovat yhä hankalampia. Ylipäätään Ukrainan sotaan on liittynyt kaikkien osapuolten haluttomuus eri syistä sanoa sotaa suoraan sodaksi. Kun oikeusjärjestelmä päättää jotakin, on se lännessä otettava huomioon myös politiikassa. Seurauksena voi myös olla nippu hankalia korvausjuttuja, joissa uhrien omaiset vaativat Venäjän valtiolta korvauksia. Venäjällä tällaiset oikeusjutut ovat usein poliittisia ja sellaiseksi ne, ja myös niiden päätökset, tulkitaan, vaikka ne tapahtuisivatkin oikeusvaltioissa.

Suomikin oli pieneltä osaltaan mukana selvittämässä asiaa. Täällä oli pitkään palveluskäytössä vastaava ohjus ja Suomi pystyi virka-apupyynnön jälkeen auttamaan rikostutkijoita työssään. Huolestunut, mutta suurimmalta osin julkilausumaton kysymys heräsi: suuttuuko Venäjä? Tämä kysymys voi herätä siksi, että toisen valheen todistamisen valheeksi ajatellaan saavan toisen menettävän kasvonsa. Venäjän on sillä tavalla ajateltuna menettänyt kasvonsa viime vuosina lukemattomia kertoja. Eikä se tunnu siitä häiriintyvän. Toinen syy kysymyksen esittämiseen voi olla selkärangasta tuleva vaisto olla tekemättä asioita, joista Venäjä ei pidä. Ei niitä itsetarkoituksellisesti pidäkään tehdä, mutta jos kyseessä on oikea ja tärkeä asia, kuten tässä, olisi siitä pidättyminen suomettumista.

Suomi tekee kaikenlaista, mutta matalalla profiililla. Hyvä esimerkki tästä lapsikiista, jossa asiaa hoidettiin niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta hoidettiin. Mielenkiintoista on, ettei eduskunnan valiokunnille mennyt taaskaan tietoa. Sinne ei näköjään päästetä informaatiota, jota ei ole varaa päästää julkisuuteen. Tai jopa muualle.

Tapaus MH17 tulee saamaan vielä monenlaisia käänteitä. Se on näkyvä ja helposti käsitettävä osa tätä muuten hankalasti hahmottuvaa turvallisuuskriisiä, jonka keskellä elämme. Hieman paradoksaalisesti tapauksessa kaikkein hankalinta kansainvälisen politiikan kannalta on, että oikea ja väärä ovat siinä niin selkeitä. Asioiden etenemisen ja rauhan kannalta äärettömän tarpeellisia kompromisseja on joukkomurhan suhteen hankalaa tehdä.

maanantai 26. syyskuuta 2016

MV-lehti Venäjän äänitorvena ja muita kuulumisia

Bäcmanista ja Janitskinista on muodostunut Venäjän informaatiovaikuttamisen Bat & Ryyd -voimakaksikko, joka yhdessä pukkaa ulos ehtaa tavaraa.

Samaan aikaan kun Ilkka Remes julkistaa uutta kirjaansa kahtia jakautuneen ja Venäjän rajusti painostaman Suomen tapahtumista, toistuu kirjan asetelmia myös todellisuudessa.

Maata kiertää joukko agitaattoreita, joiden tavoitteena on pakottaa levottomuuksien kautta Suomen muuttamaan rajusti yhteiskuntajärjestystään. Tavoite ei ole mitenkään piiloteltu, vaan heidän itsensäkin julkilausuma. Tämän Suomi ensin -operaation tarkat taustat ja rahoitus ovat hämärän peitossa, mutta sekä toiminnan tyyli että keskeisten toimijoiden yhteydet osoittavat Venäjälle.

Viikonloppuna Venäjän taloudellisen, ja sitä myötä myös poliittisen, huippueliitin kanssa bisneksiä tekevä kansanedustaja Hjallis Harkimo (kok) toi vakaana käsityksenään esiin, että Suomea ei uhkaa sotilaallisesti mikään ja meidän olisi pidettävä kiinni ”puolueettomuudestamme”, eikä liittyä Natoon. Kansanedustajalla meni ainakin siinä pieleen, että Suomi ei ole 25 21 vuoteen ollut puolueeton, vaan osa länttä, Euroopan unionia. Venäjä toki mielellään puhuu edelleen puolueettomasta Suomesta, koska se näin käsitteellisesti hinaa maatamme harmaalle alueelle idän ja lännen väliin. Hieman tulkinnanvaraisesti meni pieleen myös se ehdoton lauselma, ettei Suomea uhkaa sotilaallisesti mikään. Hallituksen antama ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko päätyi viime kesänä sotilaallista uhkaa koskevassa muotoilussa siihen, ettei sotilaallisen voiman tai sen uhkan käyttöä Suomea vastaan voida sulkea pois mahdollisuuksista.

Harkimo myös osallistui erityisesti kokoomuslaisista koostuvaan kuoroon siitä, miten vihreiden vastikään hyväksymä ulko- ja turvallisuuspoliittinen ohjelma on naiivi, varsinkin lausumassa tähtäämisestä vapaaehtoiseen asevelvollisuuteen. Tässä, sinällään oikeutetussa tykityksessä, on havaittavissa kostonmakua kaikista niistä Fennovoima-paheksunnoista, joita kokoomuslaiset ovat korvat punaisina joutuneet kuuntelemaan. Vihreiden ohjelmaan tuli valmistelusta poiketen mukaan äänestyksen kautta maininta pitkän tähtäimen tavoitteesta vapaaehtoistaa asevelvollisuus. Puolue on viime aikoina ihan oikeasti edustanut kaikkein selkeintä ja koherenteinta turvallisuuspoliittista linjaa suomalaisista puolueista. Siksikin tämä sinällään hyvään asiaan tähtäävää päätös näyttäytyy hyvin huonosti tilanteeseen sopivalta, amatöörimäiseltä idealismilta.

Yhä kauemmas marginaaliin tietään raivaava Paavo Väytynen puolestaan ilmoitti blogissaan, että Suomen ulkopoliittista linjaa ohjaa salaliitto. Sinällään hänen havaintonsa siitä, että Suomi on ajanut yhä tiiviimmin lännen ja Yhdysvaltain kylkeen pitävät paikkansa. Hänen tulkintansa siitä, miten ja miksi näin on käynyt onkin sitten jo foliopitoisempaa tulkintaa.

Viime viikolla käynnistyi myös suoraan Venäjän valtion Suomeen kohdistama painostusoperaatio, kun myrskyn silmään nostettiin jälleen lapsikiista. Nyt panoksia on kovennettu ja operaatio on huolella eskaloitu vaiheittain. Ensin lähtivät liikkeelle Johan Bäckmanin antamien tietojen pohjalta tehdyt jutut Venäjän mediassa. Viikonloppuna Venäjän diplomaatit kävivät hakemassa lapset heidän sijoituspaikastaan ja veivät heidät poliisin vastusteluista huolimatta Tehtaankadun suurlähetystöön diplomaattikilvin varustetuissa autoissa. Näin ainakin kerrotaan MV-lehdessä ja tätä juttua jakaa innokkaasti myös Johan Bäckman. Yleensä MV-lehden jutuissa pitää epäillä valheita, mutta kun Venäjän palveluksessa itsekin oleva Bäckman levittää linkkiä, kyse lienee asioiden todellisesta kulusta. Josta toki on kerrottu painottaen ja monia asioita todennäköisesti pois jättäen.

MV-lehteä kustantava Ilja Janitskin on jo tutkittavana aiemmasta yhteistyöstään Johan Bäckmanin kanssa. Siinä tapauksessa Bäckmanin oikeudesta pyytämät asiakirjat julkistettiin MV-lehdessä. Nyt kytkentä on vielä suorempi. Venäjä käyttää MV-lehteä painostusoperaationsa äänitorvena Suomessa. Koska Janitskin on ennen kaikkea bisnesmies, voinee esittää perustellun arvauksen, että hän hyötyy tästä myös taloudellisesti.

MV-lehti on muuten myös aiemmin mainitun Suomi ensin -liikkeen aktiivinen tukija, kuten myös uusnatsien Suomen Vastarintaliikkeen tukija. Etusivullaan MV linkittää uusnatsien omaan Magneettimediaan ja MV:n foorumilla on oma, uusnatsien hallinnassa oleva foorumi SVL:n liittyvää keskusteluun. Oma näkemykseni on, että kaikkia näitä hämmennystä, pelkoa ja vihaa aiheuttavia toimijoita käytetään välineinä Venäjän informaatiovaikuttamisessa Suomen suuntaan. Tavoitteena on luoda epätietoisuutta ja epävarmuutta, joka puolestaan johtaa päättämättömyyden tilaan demokraattisessa yhteiskunnassa.

Lisäys klo 21.45: Lapset ovat nyt taas suomalaisviranomaisten huostassa. Heidän sijainnistaan kaappauksen aikana ei edelleenkään sanota mitään. Saamieni tietojen mukaan se paikka tosiaan oli Venäjän suurlähetystö. Suomen viranomaiset ovat hoitaneet tätä tiukasti suu supussa ja se näyttää tällä hetkellä onnistuneelta taktiikalta ennen kaikkea lasten parasta ajateltaessa. Asiaa on hoidettu asiana ilman hössötystä. Veikkaisin että jokunen viranhaltija on tehnyt asian kimpussa pitkää päivää. Venäjä on kenties toiminut törkeästi, mutta olemalla hiljaa on vahingot minimoitu. Vaikea paikka on sitten arvioida milloin mennään sen rajan yli, että metakka pitäisi käynnistää.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Puolueiden Nato- ja Venäjä-suhde


Lisäys: Myöntyväisyys Venäjä-akselilla tarkoittaa myöntyväisyyttä Venäjän Suomelta odottamien tai vaatimien poliittisten linjojen ja päätösten suhteen. Myöntyväisyys Nato-akselilla tarkoittaa nimenomaan suhatutumista Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen.


Näyttää siltä, että puoluekentällä tapahtuu ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ryhmittelyssä. Toteutetusta, presidentti Niinistön aktiivisesta vakauspolitiikasta tosin ainakin sanotaan olevan yhtä mieltä. Mutta viime aikojen kannanotot ovat kertoneet myös eri suuntiin kulkevista tulkinnoista. Tai ainakin on vaikeaa kuvitella, että noin erilaisista lähtökohdista pysyttäisiin aidosti saman linjan takana.

Yksi tämän kuvion liikkeelle laittajista oli UPIn Venäjä-selvityksen saama vastaanotto. Se toimi mielestäni varsin oivallisena lakmus-paperina Venäjä-kuvaan. Osa piti sen antamaa kuvaa oikeana, osalle se oli ”pelottelua”.  Oheisessa nelikentässä otin siis akseleiksi suhteet Venäjään ja Nato-jäsenyyteen. Voi sanoa, että sijoittamiset ovat ihan reilusti omia käsityksiäni nykytilanteesta. Nopeasti muuttuvassa tianteessa ei kuusi vuotta sitten hyväksytystä julkilausumasta puoluekokouksessa voi enää päätellä puolueen kantaa.

Sijoittelua vaikeutti myös julkisten kantojen puute ja hyvin erilaiset tavat puolueiden sisällä puhua ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Perussuomalaisissa asiasta päättää puheenjohtaja, mutta ei PS ole ainoa puolue, jossa ulko- ja turvallisuuspoliittiset päätökset tehdään pienessä, jopa merkittäviltä osin puoluehierarkian ulkopuolisessa porukassa. Demareissa Tuomioja ja lisääntyvässä määrin Heinäluoma vetävät vankkureita. Heinäluoman nousu aktiiviseksi ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi keskustelijaksi on hieman yllättävää, sillä mikään hänen poliittisessa taustassaan ei ole ennen viime vuosia kertonut kiinnostuksesta asiaan. Ellei sitten lasketa kiinnsotusta presidenttiehdokkuuteen. Keskustassa puolestaan vahvoja linjan muotoilijoita lienevät Olli Rehn ja pääministerin valtiosihteeri Paula Lehtomäki. Jos ja kun Rehn siirtyy Suomen pankkiin, jää ennestäänkin pääministeripuolueelle ohut ulkopoliittinen osaaminen kovin vähiin. Vanhanenkin on kiinni presidenttiehdokkuudessa vielä pitkään.

Vireimpiä puolueen sisäisessä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa näyttävät olevan kokoomus ja vihreät. Kokoomuksella linja on selvä ja julkisia puheenvuoroja käytetään poikkeuksellisen laajasti. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on toki sen sortin politiikkaa, että puheenvuoroilta toivoo tolkkua, mutta silti kynnys on minun mielstäni yleisesti nostettu turhan ylös. Vihreillä taas puheenjohtaja Ville Niinistö on astunut tässäkin asiassa esiin ja pystynyt käyttämään suorastaan valtiomiesmäisiä puheenvuoroja. Vihreillä on myös se etu, ettei puolue ole ollut mukana suhmuroimassa Fennovoimaa.

Kuten sanoin, tämä on minun tulkintani tilanteesta ja mielelläni kuulen muitakin, perusteltuja tulkintoja. Haluan tosin muistuttaa, että ihan jokainen näistä puolueista on aidosti ja vilpittömästi Suomen asialla. Liberaaliin demokratiaamme kuuluu moniarvoisuus ja keskustelevuus. Suomen parasta edistetään kaikkein parhaiten aidolla ja argumentteihin keskittyvällä keskustelulla.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Demarit haluavat kaunistaa Venäjä-kuvaa



Eilen julkaistiin Hesarissa Antti Rinteen nimissä kirjoitettu kolumni, jossa hän kovin sanoin kuvasi Ulkopoliittisen instituutin tekemään Venäjä-raporttia perusteettomaksi pelotteluksi. Rinteen ohella muun muassa Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki (vas) on murskannut tutkijakollegojensa ammattitaidon poikkeuksellisella rajuudella. Bloggasin jo aiemmin yleisellä tasolla raporttia kohtaan esitetyn kritiikin ensiaallon teemoista.

Vaikka raportti ei ole puhdaspiirteinen tieteellinen tutkimus, ovat raportin tekijät ovat aivan kärkipään Venäjä-tutkijoita, jotka määrittelivät käyttäneensä mahdollisimman tieteellistä tapaa käsitellä tietoa:

”Tässä yhteydessä on korostettava, että kyseessä on valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan puitteissa tehty selvitystyö, ei akateeminen tutkimus. Raportissa on kuitenkin pyritty pitämään kiinni tiedon läpinäkyvyydestä selkeällä tutkimukselle tyypillisellä viittaustekniikalla sekä lähdekriittistä lähestymistapaa käyttämällä.” 

Jos tästä aiheesta, Venäjän toimintatavoista ja tavoitteista, olisi tehty puhtaasti tieteellinen tutkimus, julkaistaisiin se vertaisarvioituna tämän vuosikymmenen loppupuolella. Tai seuraavan alkupuolella. Valtioneuvoston yhteisellä selvitys- ja tutkimustoiminnalla on nimenomaan tavoittena tuottaa nopeaa, mutta luotettavaa tietoa päätöksenteon tueksi. Toteutukseen pääsy edellyttää raskaan sarjan asiantuntijoita ja tiukan hakuprosessin läpäisseiden suunnitelmien mukaisesti kerättyä ja käsiteltyä tietoa.

Ulkopoliittisen insituutin johtaja Teija Tiilikainen reagoi nopeasti ja rohkeasti tilanteeseen, muistuttaen kriitikoita, että "Venäjää on tutkittava tieteen normaalein pelisäännöin ja tietoa on voitava esitellä avoimesti." Demarimeppi Liisa Jaakonsaari myös esitti vakavan vastalauseensa Twitterissä: ”UPI perustettiin vapaaksi ajatushautomoksi, think tank -idean mukaisesti. Järkyttävää, jos poliitikot alkavat sitä jahtaamaan.”  Kokoomusnuorten liittohallituksen jäsen Henrik Vuornos kirjoitti järjestönsä blogissa "ulkopoliittisen keskustelun siirtyneen nyt totuuden jälkeiseen aikaan." Tätä näkemystä voi hyvin perustella muun muassa keskustan konkarikansanedustajan Sirkka-Liisa Anttilan lausunnoilla asiasta.

Rinne muuten toivoi erityisesti, että raportissa olisi haastateltu muiden asiantuntijoiden ohella myös Aleksanteri-instituutin tutkijoita ja piti tätä vakavana heikkoutena. Aleksanteri-instituutin tutkijoiden näkemykset tilanteesta tulevat kuitenkin esiin lähiaikoina, sillä sieltä on tulossa kaksikin selvitystä liittyen Venäjään. Toinen on Venäjän hybridisodasta ja Suomen varautumisesta siihen ja toinen Venäjän kansallisen turvallisuuden kehitystrendeistä ja Suomen valinnoista.  Saa nähdä miten Rinne ja SDP näihin selvityksiin suhtautuvat, sillä oma valistunut arvaukseni on, ettei sieltä yhtään sen kauniimpaa kuvaa tule Putinin Venäjästä.

Patomäen ja Rinteen reaktioissa on erityisen ikävää se, että he eivät niinkään kritisoineet perustellen virheellisiksi katsomiaan asioita, vaan käytännössä hyökkäsivät tietoa tuottaneen organisaation ja siellä työtään tehneiden tutkijoiden kimppuun. Tutkijan työnä on pyrkiä nimenomaan olennaiseen totuuteen ja siksi väitteet pelottelusta, politiikan tekemisestä ja tarkoitushakuisuudesta asettavat kyseenalaiseksi sekä tutkijan moraalin että ammattitaidon. Hyvin perusteltu ja lähteistetty selvitys kun kuitenkin antaa mahdollisuuden myös tehdä kriittistä arviota itse sisällöstä. Kun selvitystä kohtaan esitetty kritiikki on näin heikkotasoista, altistaa se esittäjänsä myös kritiikille. Helsingin Sanomat vetikin tänään vastapalloon, nostaen esiin pääkirjoituksessaan  sekä Eero Heinäluoman että Antti Rinteen. Siinä on roastauksen makua, kun valtakunnan ykköslehti kirjoittaa pääkirjoituksessaan ”Kritiikissä on hyödynnetty ironiaa, liioittelua ja pitkälle kehittynyttä kykyä ymmärtää Venäjän näkökulmaa.

Ironia, joka tuossa mainitaan, viittaa Eero Heinäluoman Maaseudun Tulevaisuudessa julkaistuun kolumniin. Siinä hän kaikesta päätellen nosti esiin omasta mielestään virheellisiä näkemyksiä selvityksestä. Kun kyseessä on raskaan sarjan, hyvin informoitu poliitikko, on ironia näin tärkeässä asiassa ala-arvoinen valinta. Tyylilajin valinnallaan Heinäluoma myös livisti velvollisuudestaan perustella näkemyksiään. Hän asetti asiantuntijan työtään valtiovallan tilauksesta ja sen hyväksi tehneet tutkijat naurettavaan valoon, ilman mahdollisuutta puolustautua. Se mikä voi sopia hammastelevalle toimittajalle, ei tosiaankaan sovi raskaan sarjan poliitikolle.

Tämä keskustelu on hyvä esimerkki siitä, että Suomessa ei keskustella ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta. Presidentti Niinistön aktiivinen vakauspolitiikka nauttii laajaa hyväksyntää. Välillä tosin vaikuttaa siltä, että se ymmärretään tarkoitushakuisen eri tavoin eri puolueissa. Keskustelu sen sijaan käy kuumana siitä, mikä on tilannekuvamme ja mikä on sen tärkeimmän palikan eli Putinin Venäjän olemus. Kamppailu on ymmärrettävää, sillä vallitsevaksi päätyvä käsitys tulee ohjaamaan merkittävästi Suomen lähivuosien valintoja. SDP näyttää nyt oman ulkopoliittisen linjansa pienessä porukassa vetäneen ja sitä näillä ulostuloilla toteuttavan. Kun keskustalla kannat ovat olleet hyvin samoilla linjoilla, ei kovin kaukana ole ajatus punamullan hauduttamisesta viimeistään ensi vaalikaudelle. Toki tässä voidaan myös pohjustaa presidentinvaaleja.