torstai 25. joulukuuta 2014

Turvallisuuspolitiikan vuosikatsaus 2014




Google Analyticsistä kopsattu kartta blogini tämän vuoden kävijöistä maantieteellisesti.
Tämä on vuoden 2014 80. merkintä. 

Viime vuonna kirjoitin hyvinkin kattavan kuvauksen suomalaisesta turvallisuuspolitiikasta ja sen yhteydessä läpikäydyistä keskustelunaiheista. Nyt siihen ei ole mitään mahdollisuuksia. Vuosi on ollut niin tapahtumarikas ja täynnä keskustelua. Ikävän ja pelottavan tapahtumarikas. Yllättävän pitkälle vuoteen antoivat monet poliitikot lausuntoja, ettei Suomen turvallisuuspolittiinen asema ole muuttunut, mutta se tematiikka kuihtui onneksi loppuvuonna kokonaan pois.
Olen tähän puutteellisuudestaan huolimatta holtittoman pitkäksi venyneeseen blogimerkintään nostanut esiin muutamia ilmiöitä ja asioita, jotka minusta ovat olennaisia vuodessa 2014. Kuvaavaa vuoden tapahtumarikkaudelle on se, että aina käydessäni tekstin kimppuun huomaan jälleen moniaita puuttuvia ulottuvuuksia. Täydentäkää kommenttipuolelle puuttuvia asioita.
Haluan tässä myös lausua lämpimät kiitokseni sosiaalisessa mediassa turvallisuuspoliittisia sisältöjä jakaville ja niistä keskusteleville ihmisille. Tietoa on tarjolla määrättömästi, mutta ilman toisten panosta ja kuratointia ei syntyisi rakenteita eikä perspektiiviä. Twitter ja Facebook ovatkin ainakin näissä hommissa varsin sokraattisia välineitä. Avoin, suopeassa hengessä tapahtuva turvallisuuspoliittinen keskustelu on juuri nyt kansakunnan kannalta äärimmäisen arvokasta. Siksi jämäkästi kehotan mahdollisimman monia siihen ainakin seuraamisen tasolla osallistumaan. Pelkään pahoin, että ensi vuonna nimittäin seurattavaa ja puitavaa riittää vielä tätä vuotta enemmän. Mutta jos oikein hyvin käy, niin nimenomaan 2014 muistetaan hulluna vuotena.

#rauhaakiitos

Kuolema ja pelko palasivat

Kylmän sodan päätyttyä eurooppalainen turvallisuusmaisema kaunistui silmissä. Toki entisen Jugoslavian hajoamissodat ja Tsetsenian sodat käsittämättömine julmuuksineen tapahtuivat näinä vuosina, mutta silti vakaus ja turvallisuus olivat jälleen kerran jotenkin peruuttamattoman oloisia asioita. Eivät ole enää. Kun rajoja siirrellään asevoimin, palaa sota ja kuolema näyttämölle. Neuvostostoliiton romahduksen viimeiset vaiheet ovat käynnissä. Turvallisuuspolitiikka ei vuonna 2014 ollut enää käsiteneppailua, vaan jälleen se elämän ja kuoleman asia.

Suomen linjavalinta käynnistyi

YYA:ta seurasi EU ja sen piti riittää. Maailma ympärillämme muuttui ja muuttuu. Vuosi sitten syksyllä olimme vielä aidalla, mutta tämän vuoden lopulla siirryimme neljän tukijalan jakkaralle ulkopolitiikassamme. Ajatusmallin esitellyt presidentti Niinistö korosti mallin joustavuutta; tilanteiden muuttuessa pitää näiden tukijalkojen kuormituksen reagoida.
Seuraava eduskunta ja hallitus tekevät isoja, pitkälle kantavia päätöksiä. Turvallisuuspolitiikassa kvartaali ei ole kolme kuukautta vaan 25 vuotta. Nyt on käynnistynyt toden teolla se tapahtumaketju, jonka päässä on Suomen valinta turvallisuutensa takaamiseksi. Sitä emme tee välttämättä kovinkaan itsenäisesti. Mukana päätöksenteossa on myös vuoden 2014 aikana edelleen vahvistunut turvallisuuspoliittinen yhteys Ruotsiin. Voi jopa olla, että muut käytännössä päättävät omilla päätöksillään puolestamme, mikä linja meille jää valittavaksi. Lähivuosina se valinta joka tapauksessa tapahtuu.

Liberaali demokratia 

Putinin hallinto on kehittänyt termin suvereeni demokratia, joka itse asiassa tarkoittaa kvasidemokratiaa. Tiettyjä elementtejä kansanvallasta pidetään toimivina tai ainakin pyritään antamaan se kuva, mutta demokratian ytimen muodostavia ihmisoikeuksia näverretään surutta. Venäjän lisäksi tälle tielle ovat lähteneet ainakin Unkari, Serbia ja Turkki. Jokaisella näistä on omat taustansa ja sovelluksensa, mutta yhteistä niille on suunta siirtyä yhä pidämmälle arvokonservatiiviseen yhtenäiskulttuuriin perustuvaan autoritäärisyyteen.
Liberaalien demokratioiden olemassaolo on lähtökohtaisesti näille valtioille poskelle lyöty haaste, sillä liberaalius ja demokraattisuus kummatkin lähtökohtaisesti julistavat näiden maiden olevan väärässä valinnoissaan. Markkinataloutta tässä ei siis sinällään haasteta, vaikka Putin onkin taitavasti värvännyt ajamaan asiaansa nimenomaan talousvetoiseen yhteiskuntaan pettyneitä.
Asetelma on johtanut siihen, että arvoliberalismin ja arvokonservatiivisuuden suunnat ovat tehneet täyskäännöksen. Ennen arvokonservatiivit nojasivat länteen ja liberaalimmat itään. Nyt on päinvastoin. Venäjä tukeekin nyt ääri- ja laitapuolueita sekä oikealla että vasemmalla paitsi arvojen takia, myös niiden EU-vastaisuuden takia. Euroopan unioni on eurooppalaisen liberalismin saavutus ja kuitenkin myös arvoyhteisö. Ja siksi este Putinin tiellä, joten on luonnollista, että hän määrätietoisesti heikentää ja hajoittaa unionia käytettävissään olevin keinoin.
Kylmän sodan jälkeen liberaali demokratia oli ikäänkuin ainoa vaihtoehto, mutta nyt se on siis saanut haastajan. Tästä vastakkainasettelusta voi vielä kehittyä jotain kovin pahaa ja rumaa.

Fennovoima

Suomen eduskunta katsoi hallituksen esityksestä hyväksi sitoa Suomen energiasektorin Venäjän valtiojohtoiseen vastaavaan. Fortum varmisti hankkeen käynnistymisen (vielä ehdollisella) osakkuudellaan, koska sai Venäjän valtiolta edullisesti vesivoimaa ja mieluisammat kumppanit. Minä en edelleenkään pysty ymmärtämään tämän sopimuksen järkeä valtion ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta. Olen miettinyt ja miettinyt, mutta jotain taustalla on tapahtunut tai päätetty, jota ei haluta julkisuuteen. Muuten ainoa selitys olisi kolossaalinen typeryys, eikä sitä voi minun mielestäni esiintyä tarvittavassa mitassa Suomen poliittisessa johdossa. Varsinkin kun asiantuntijat ovat vakuuttaneet, että päätöksessa on myös turvallisuuspoliittinen ulottuvuus, vaikka hankkeen ajajat toisin väittävätkin.
Kun tätä erittäin aktiivisesti ajanut Kokoomus melkein heti päätöksen jälkeen alkoi puheenjohtajansa suulla moittia Keskustaa ulkopolitiikan harmaalle alueelle ajamisesta, niin suorastaan suutuin tuollaisesta kaksinaamaisuudesta. Toki keskustalaisten puheet olivat osittain sieltä tännepäin, mutta eihän se nyt ole mitään verrattuna Fennovoima-päätökseen, joka ulkomailla laajasti noteerattiin Suomen liikkeenä lähemmäs Venäjää. Samanlainen räikeä esimerkki oli Ben Zyskowiczin poikkeuksellisen suorasanainen ärhäkkyys Venäjän toimintaa vastaan joulun alla, mutta niin vaan hänkin, paitsi äänesti Fennovoiman puolesta muutamaa viikkoa aiemmin, niin myös puhui julkisesti sen puolesta.
Vuoden 2015 puolella pidän todennäköisenä kahta asiaa Fennovoimassa: Taustat aukeavat ainakin osittain ja saattavat jopa terminoida joitakin poliittisia uria. Pidän myös todennäköisenä hankkeen rahoituksen kaatumista, sillä Venäjän strategisilla eläkerahastoilla on lähivuosina muitakin menoja. Ja jos Venäjän kansantalouden syöksystä huolimatta sieltä riittää miljarditolkulla tähän rahaa, niin sitten vasta olenkin todella huolissani.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö

Suomen presidenttivetoinen demokratia muuttui Kekkosen takia ja jälkeen suhteellisen nopeasti paljon parlamentaarisemmaksi. Perustuslain uudistukset ovat vieneet presidentiltä valtaa ja siirtäneet sitä hallitukselle. Nyt käynnissä oleva kriisi on tämän uuden mallin testaus kovissa olosuhteissa. Nyt syntyneet toimintamallit ja tulkinnat kantavat todennäköisesti kauas.
Sauli Niinistö on minusta selvinnyt loistavasti tasavallan presidenttinä. Hän on koko kautensa keskittynyt Venäjään kieliopintoja myöten ja nyt näitä tietojan ja taitoja tarvitaan. Arvostan myös suuresti Niinistön aktiivisuutta keskustella julkisesti asioista. Esimerkiksi ilman Kultaranta-keskusteluja ilmapiirin muutoksineen olisimme huomattavan paljon enemmän jäljessä tilanteesta.
Niinistö on kriisin alusta asti osallistunut keskusteluun ja ennen kaikkea osoittanut johtajuutta. Sitä häneltä odotan tulevinakin vuosina ja pelkäänpä, että sille on kipeääkin tarvetta.

Pääministeri Alexander Stubb

Ei SDP:n eikä Kokoomuksen puheenjohtajavalinnoissa juuri ulkopoliittisilla ansioilla ratsastettu, mutta Alex Stubbin koko olemus perustuu hänen kansainvälisyyteensä. Se tosin on hyvin EU-painotteista, joka on myös näkynyt syksyn aikana. Stubbilla on virtaa ja ideoita, mutta hän ei ole löytänyt tapaa ja sävyä, jolla ajaa niitä eteenpäin oman porukkansa ulkopuolella.
Fennovoima-päätöksessä Stubb oli aktiivinen. Lisäksi hän teki tarkkasaniasuutta edellyttävässä asemassaan pahna virheen Fennvoimaa koskevassa eduskuntakeskustelussa, kun käytti sanaa russofobinen. Ensinnäkään asiallisesti se ei siinä yhteydessä ollut oikea valinta ja toisekseen kyseinen termi oli sitä ennen hyvin pitkälti vain Johan Bäckmannin ja hänen sakkinsa käytössä. Jossakin informaatiosodan esikunnassa Moskovan tai Pietarin liepeillä avattiin varmasti pullot kuohuvaa tämän sanavalinnan kunniaksi.
Stubb nosti aktiivisesti loppuvuonna ulkopolitiikkaa ulottuvuutena, jossa haastaa Keskustaa. Toivottavasti presidentti Niinistön joulun alla pitämä (puhuttelu)tilaisuus puoluejohtajille ei ihan kokonaan karsinut haluja puhua ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa eduskuntavaalikamppailussa. Stubbista kuitenkin olisi sellaisessa keskustelussa paljon iloa, jos hän vain saa sen entisen iloisen avoimen itsensä ja pääministeriyden synkistämän nykyolemuksensa balanssiin.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja

Äärimmäisen kokenut ulkoministeri Erkki Tuomioja on ollut Ukrainan kriisin ja sodan ajan itse luotettavuus, kun on puhuttu maailman tapahtumista. Hän on osannut esittää asioita perspektiivissään ja ollut suorasanainen olematta provokatiivinen. Kotimaan tapahtumien suhteen ei ole mennyt näin vahvasti. Alkuvuonna hänen hampaissaan olivat Naton kannattajat, joilla ei hänen mukaansa ollut mitään uutta sanottavaa ja siksi heidän kanssaan ei tarvinnut keskustella. Loppuvuodesta Tuomioja poltti pikkutakkinsa hihat everstiluutnantti Torsti Sirénille, joka oli arvostellut Fennovoiman-päätöksen antamaa signaalia Suomen asemasta.
Tuomiojan vuoteen kuului siis huikeaa pärjäämistä ja pikkumaista äksyilyä. Joka tapauksessa hänen asemansa demarien turpo-kärkenä sementoitui, kun hän oli puolueen käynnistämän Turvallinen Suomi -kampanjan keulahahmona. Tuomiojan asemaa kuvaa myös se, että puolueen puheenjohtajasta Antti Rinteestä ei ainakaan minulla ole turvallisuuspoliittisesti yhtään mitään sanottavaa. Tätä Turvallinen Suomi -kampanjaa tervehdin muuten suurella ilolla, sillä siinä kansakunnan turvallisuus esitettiin poliittisena kysymyksenä, johon voi vaikuttaa, ei vain perinnäistapojen noudattamisena.

Muut poliitikot

Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Timo Soini oli alkuvuoden suorastaan nakkipiilossa, varoen puhumasta julkisuuteen sanaakaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Hänen puheenjohtajuutensa valiokunnassa on kuitenkin saanut kiitoksia ja muutamat loppuvuoden ulostulot ovat olleet erittäin asiallisia. Jos puoluejohtaja Soini roiskiikin vain päälauseita ja kummallisia kielikuvia peräkkäin, on valiokunnan puheenjohtaja Soini harkitseva ja maailman monimutkaisuuden hyvin ymmärtävä.
Puolustusministeri Carl Haglund on muutamassa vuodessa osoittanut olevansa puolueensa kokoa isompi poliitikko. Turvallisuuspolitiikassa Haglund on ollut suorasanainen ja hänen ulostulojensa myötä nousivat esiin niin meitä ympäröivä informaatiosota kuin Fennovoima-päätöksen ulkopoliittiset ulottuvuudet. Hän on saanut Kokoomukseen turvallisuuspoliittisista syistä pettyneet porvarit silmäilemään tositarkoituksella RKP:n äänestämistä ensi kevään eduskuntavaaleissa.
Ville Ninistö Vihreiden puheenjohtajana sai ydinvoiman takia turvallisuuspolitiikan syliinsä pyytämättä ja yllättäen. Vihreät tarttuivatkin halukkaasti tapahtumien kulun heille tarjoamaan mahdollisuuteen ja iskivät Fennovoima-hanketta turpo-perusteilla. Muut eivät tähän keskusteluun suostuneet lähtemään. Näin jälkeenpäin näyttää kovasti siltä, että Vihreät pistettiin suunnitellusti hallituksesta pihalle, sillä he olisivat myös estäneet valtion omistajaohjauksesta vastuullisina Fortumin lähdön mukaan. Jos Vihreät pystyvät nyt Heidi Hautalan avaamalla uralla toimimaan suoraselkäisenä vaihtoehtona Venäjä-suhteen kanssa, voi Kokoomuksen vihertävältä puolelta valua isostikin ääniä. Niinistö itse on pitkälti päässyt eroon teknokraattisuudesta esiintymisessään. Hän on rokottanut suomettumispuheillaan ja terävillä huomioillaan niin, että joidenkin konkaripoliitikkojen verenpainelääkityksiä on varmasti jouduttu viilaamaan ylemmälle tasolle.
Vihreiden Anni Sinnemäki on hiipinyt vuosien varrella huomaamatta runotytön asemasta vankaksi turvallisuuspolitiikan osaajaksi. Tätä kuvastaa se, että hän keräsi esiintymisestään korkeimmat pisteet turponarkkien Twitter-äänestyksessä maaliskuussa pidetyn turvallisuuspoliittisen Vaalien välissä -ohjelmassa. Kun hän nyt siirtyy Helsingille hommiin, nousee tilalle onneksi toinen turpo-osaaja, Johanna Sumuvuori. Vihreiden onkin pystyttävä ensi keväänä vastaamaan laajalla rintamalla turvallisuuspolitiikan huutoonsa.
Keskustan Paula Lehtomäki nousi Heikki Talvitien seuraajaksi Suomi-Venäjä -seuran puheenjohtajana ja on hän puhunut usein Venäjän kantojen ymmärtämisestä. Tämä suomen sana ymmärtää voidaan tulkita sekä tietämisen että hyväksymisen näkökulmasta. Lehtomäen puheissa sitä on tulkittu turhankin hanakasti nimenomaan hyväksymiseen painottuvaksi. Lehtomäki ilmeisesti, ainakin minun tulkintani mukaan, yrittää yhdistää EU-Suomen ja YYA-Suomen linjojen hyvät puolet, mutta kovin hankalaa se on tähän asti ollut. Liekö mahdollistakaan.
Keskustan kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen on puolueensa olennainen osa, mutta hyvin omapäinen ja -valtainen linjojensa vetämisessä. Nytkin hän on ohjastanut jälleen niitä toisia rattaita, tällä kertaa ulkopolitiikassa. Väyrysen silmissä väikkyy erityissuhde Venäjään, oppi-isänsä Kekkosen mallin mukaisesti. Sipilän puoluejohtajana ja todennäköisenä tulevana pääministerinä on joko saatava Väyrynen kuriin tai ajettava hänet sivuun politiikanteon keskiöstä.
Perussuomalaisten Jussi Niinistö on ollut näkyvästi esillä puolustuspoliittisessa keskustelussa ja halajaa ilmeisesti Haglundin seuraajaksi. Ottaen huomioon hänen lyhyen kokemuksensa politiikassa on Niinistö pärjännyt hyvin.
Kokoomuksesta on poikkeuksellisen paljon esillä ollut puolueen entinen puheenjohtaja ja nykyinen ulkoasiainvaliokunnan varapj Pertti Salolainen. Vaikka 74-vuotias konkari on ensi keväänäkin ehdolla, niin hänen ei olettaisi olevan Kokoomuksen kärkeä keskeisellä politiikan saralla. Mutta niin vain Salolaisen nykyisin ärhäkätkin lausunnot eri asioista nousevat julkisuuteen. Osansa asiassa on sillä, että UaV:n pj Soini ei varsinkaan alkuvuodesta ollut halukas kommentoimaan ja se antoi Salolaiselle tilaa.
Itseäni on ilahduttanut kahden nuorisopoliitikon innokas ja kypsä turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistuminen. Keskustan Teppo Säkkinen ja Kokoomuksen Teemu Myllärinen valavat toivoa, että meillä on osaajia tälle puolelle tulevaisuudessa. Jos nimittäin miettii puolueidemme turpo-kärkiä, niin vähiin jää. Toivottavasti ensi kevään vaalikamppailussa kansalaiset laittavat ehdokkaat laidasta laitaan lujille näissä asioissa. Ja toivottavasti saamme lisää turvallisuuspoliittisesti aktiivisia naisia mukaan päättämään kansakunnan kohtaloista.

Puolustusvoimat ja puolustuspolitiikka

Vuosi sitten syksyllä alkanut asevelvollisuutta vastustava Ohi on -kampanja sai alunperinkin hankalaan urakkaansa ylivoimaisen vastustajan, kun Venäjä ryhtyi agressiiviseksi. Kampanja hyppäsi ns. tyhjän mäkeen ja sinällään hyvin valmisteltu haaste tuli alas ennen aikojaan.
Vuoden 2013 ajan sekä puolustusministeri että PV:n komentaja olivat puhuneet määrärahojen riittämättömyydestä ja Ilkka Kanervan johtama parlamentaarinen työryhmä pääsikin esittelemään melko yksimielisinä korotukset. Lisäksi ilmassa leijuu ainakin alustava yksimielisyys siitä, että tulevien vuosien suurhankinnat ilmassa ja merellä budjetoidaan erikseen. Hornetien seuraajien hankintakin on jo käynnistetty.
Puolustusvoimain komentajakin vaihtui hyvin perinteisen oloisesta Puheloisesta vähemmän perinteiseen Lindbergiin. Hän on muuten onnistunut hyvin siinä, mitä Stubb on Twitterissä heikommalla menestyksellä pääministerinä yrittänyt: saanut valtavan kontaktipinnan, nostaen samalla itsensä ja organisaationsa uskottavuutta ja hyväksyttävyyttä. Hänen Hornet-selfiensä on yksi vuoden kovimpia PR-tekoja. Puolustusvoimien komentajan maanpuolustuspäivä näyttää myös juurtuneen menestyksellisesti tuoreeksi osaksi PV:n ulkoista viestintää.
Uutta PV:ssa on myös loppuun asti saati puolustusvoimauudistus. Vaikka se suurelle yleisölle näyttäytyi lähinnä varuskuntien lopettamisena, oli kyse paljon enemmästä. Eivätkä uudistukset tähän lopu, sillä veikkaisin Ukrainan tapahtumien synnyttäneen vipinää suunnittelupuolesta vastaavien keskuudessa. Hybridisota nousi varauduttavien uhkakuvien kärkijoukkoon raketin lailla, vaikka esim. aiemmin jo olennaisena osana puolustuskykyä ollut strategisiin iskuihin varautuminen on jo merkittävä osa tätä uhkakuvaa. Yhteistyössä siviilipuolen viranomaisten kanssa on varmaan kaivettu esiin myös 90-luvun varautumissuunnitelmat Venäjän yhteiskunnallisen romahduksen aiheuttaman liikehdinnän varalta. Venäjän talouskurimus yhdistettynä heikkoihin yhteiskunnallisiin instituutioihin voi tuottaa tilanteita, joissa isoja massoja ihmisiä lähtee liikkeelle.

Nato-jäsenyyden kannatus



Kuten on ollut hyvin oletettavaa, on Venäjän aggressiivisuus lisännyt Nato-jäsenyyden kannatusta. Tosin itse käyttäisin tässä ilmaisua, että Nato-myöntyväisyys on lisääntynyt. Nato on sinällään ihan yhtä huono vaihtoehto kuin ennenkin, mutta muut vaihtoehdot ovat heikentyneet rajusti. Natoa ei niinkään kannateta, vaan melko pitkin hampain myönnytään pitämään sitä mahdollisena, jopa järkevänä vaihtoehtona.
Kansainvälisen tilanteen kiristyminen on ylipäätään kaventanut turvallisuuspoliittista liikkumatilaamme merkittävästi. Jos vielä vuosi sitten tuntui vaihtoehtoja olevan paljonkin, niin nyt rako on paljon ahtaampi.
Loppuvuodesta käyty kinastelu kansanäänestyksen tarpeellisuudesta on ainakin minusta turhahkoa. Kansanäänestykseen ollaan sitouduttu ja aika hankalaa on kuvitella niin suurta yksimielisyyttä yleisessä mielipiteessä asiaan, että äänestystä ei kannattaisi järjestää. Kansanäänestys myös pakottaa kansalaiset muodostamaan oma kantansa asiaan ja näin kantaa vastuutaan tässä isossa asiassa. Toisaalta sitä ei missään nimessä kannata järjestää, jos ei kohtuuvarmasti tiedä lopputulosta positiiviseksi. Jäsenyyden hakeminen ja sen jälkeen sen omatoiminen torppaaminen olisi turpomunaus, jossa haalisimme itsellemme kaikkien ratkaisujen huonot puolet. Itse toivon, että tuleva hallitus pitää ohjelmassaan Nato-jäsenyyden niin auki kuin vain mahdollista. Jopa niin, ettei koko asiaa edes mainittaisi hallitusohjelmassa.

Saksa 

Maailmansotien syyllisyyttä kantanut Saksa on niitä harvoja maita maailmassa, joka on menneisyydenhallinnassaan ollut erittäin tunnollinen. Se on varmasti myös osa kansakunnan menestystä, aivan kuten Venäjälle vaikeuksia aiheuttaa menneisyydenhallinnan lähes totaalinen puute. Mitä isommat synnit ja isompi maa, sitä tärkeämpää se on.
Vuosi 2014 tarkoitti Saksalle, että sen oli pakko nousta myös aristelemassaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa läntisen Euroopan johtoon. Angela Merkel on läntisen Euroopan johtaja, muiden suurten maiden johtajien ollessa heikkoja sisäpolitiikan ja/tai talousvaikeuksien takia. Ilman Merkeliä  EU:n kuvio olisi todennäköisesti täysin palasina ja Putinin tavoite saavuttaa Neuvostoliiton kaltainen asema ainakin Euroopassa olisi paljon pidemmällä.
Uuteen Saksaan kuuluu myös sen pitkään noudattaman Ostpolitikin hylkääminen. 1970-luvun alusta asti (Länsi-)Saksa teki määrätietoisesti työtä sitoakseen Venäjän kaupalliisiin ja poliittisiin yhteistyökuvioihin. Tämä politiikka sai kirkkaimman helmensä Saksojen yhdistyessä rauhanomaisesti. Siitä syntyi myös jonkinlainen kiitollisuudenvelka Venäjän suuntaan, kun kansa sai vihdoin yhdistyä. Nyt pyrkimys rakentaa suhteita ja siteitä on toistaiseksi ohi.



Putinin temppuilut koirapelkoisen Merkelin kustannuksella ja heidän suhteessaan epäilemättä kummitellut yhteinen DDR-menneisyys (mm. kumpikin osaa toisensa kieltä hyvin) ovat taustalla, mutta ennen kaikkea Merkeliä tuntuu loukanneen Putinin kivikasvoisesti ylläpitämä valehtelu Ukrainan tapahtumista. Hän yritti yli 30 tuloksettoman puhelun jälkeen saada vielä kerran yhteyden Putiniin Brisbanen G20-kokouksen yhteydessä järjestetyssä kahdenkeskisessä tapaamisessa. Tulos lähes neljän tunnin väännöstä oli katastrofi.
Joka tapauksessa yksi merkittävä osa tätä kriisiä tullaan ratkomaan näiden kahden välillä ja se vaatii kummaltakin paljon, kun asiat ovat ajautuneet tähän pisteeseen. Ratkaisun saavuttamista saattaa hidastaa, että macholle Putinille voi olla kova paikka antaa periksi naisjohtajalle.

Valheiden vuosi 

Inhimilliseen kanssakäymiseen kuuluu pieni valehtelu. Jos valehtelee liikaa, suututtaa toiset. Eri syistä Venäjä on valinnut kivikasvoisen ja järjestelmällisen valehtelun strategiaksi Ukrainan kriisissä. Se on myös sellainen strategia, josta on hankala päästä irti, vaikka haluaisikin, sillä luottamuksen hävittyä ajatellaan joka tapauksessa valehdeltavan. Lännessä valheilla ajatellaan olevan hinta, maineen ja vaalimenestyksen katoamisen myötä. Siksi valheita käytetään minimaalisesti. Putinin ei seurauksia tarvitse pelätä. Häntä auttaa koko ajan tiukkeneva kontrolli tiedotusvälineistä ja Venäjän kansan tottumus kuulla vain siteeksi totta sisältäviä asioita maansa johdolta. Eivätkä vaalitkaan ole hänelle tähän mennessä vaikeuksia tuottaneet, varsinkin kun maan puoluekenttä on melkein kokonaan hänen näpeissään.


Valehtelun mittakaava on saanut jotkut kuvailemaan Venäjän johdon nykyistä
linjaa psykologisella termillä narsistinen.

Venäjä joutui heikkouden aikana katsomaan sivusta, kun lännessä venytettiin totuutta eri tilanteissa ja se itse ei siihen kyennyt. Nyt se taitaa ajatella vain vastaavansa samalla mitalla. Se ero tässä on, että länsi on valehdellut taktisesti vain tarpeen tullen, Venäjä tekee sitä nyt strategisella, kaiken kattavalla tasolla. Venäjällä on hyvin suunniteltu ja ennakoiva tapa toimittaa julkisuuteen vaihtoehtoisia selityksiä sille itselleen kiusallisista tosiasioista, koskivat ne sitten Krimin miehitystä, Itä-Ukrainan ”kapinallisten” varustusta tai MH17-koneen alasampumista.
Kaikki poliitikot kaunistelevat asioita, mutta puhuessaan keskenään, on kanssakäymisen sisällettävä kunnioitusta toista kohtaan niin paljon, että valheista voidaan luopua ainakin rivien väleissä. Tämä pätee myös eri valtionjohtojen välisessä kanssakäymisessä. Kun ovet suljetaan, puhutaan suoraan tai ainakin suorempaan, vaikka suurelle yleisölle viserrettäisiinkin kaunisteltuja lauluja. Jos G20-kokouksen ennennäkemättömästä joukkoynseilystä voi päätellä, ovat venäläiset suljettujenkin ovien takana pitäneet kiinni saduistaan. Samasta kertovat Angela Merkelin äärimmäisen turhautuneet kannanotot Putinin elämisestä toisessa todellisuudessa. Pelkällä Krimin miehityksellä ja Itä-Ukrainan sodalla Putin ei tuollaista reaktioita olisi saanut aikaiseksi, siihen vaadittiin henkilökohtaisemmalle tasolle menevää loukkaamista. Kuvaava tilanteen dynamiikalle muuten on, että Venäjän media, joka siis tasan tarkkaan julkaisee hallituksen haluamia näkökulmia, esitteli Brisbanen kokouksen täysin normaalina, jopa menestyksenä Venäjälle ja presidentti Putinille.
Valheita levitetään myös tavallisille ihmisille. Meidän todellisuudestamme katsottuna on lähes mahdotonta, että maan päämies katsoisi kameran kautta kansaansa suoraan silmiin ja valehtelisi päivä toisensa jälkeen. Niitä valheita syötetään myös meille, tavoitteena sekoittaa tilannekuva. Ei valheita tarvitse edes perustella kummoisesti, riittää että syntyy epäselvyyttä. Malesialaiskoneen alasampuminen on tästä hyvä esimerkki. Venäjä tuottaa edelleen uusia selityksiä ja ”todisteita” koneen alasampumisesta, tavoitteenaan vain sotkea ja luoda epävarmuutta.
Pitkällä tähtäimellä Venäjän suurin tappio käsillä olevassa ja vielä pitkään kestävässä kriisissä voi ollakin totaalinen luottamuksen menettäminen. Jos ajatellaan, miten pitkään ja paljon USA on maksanut joukkotuhoasevalheistaan Irakiin hyökätessään, niin miten käy Venäjän, joka ei ole edes tyytynyt yhteen isoon valheeseen, vaan isojen ja pienten valheiden jatkuvaan hyökyyn.

Voimapolitiikan paluu

Itse uskon Putinin lähteneen vastakkainasettelun ja voimapolitiikan tielle, koska hänellä ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja. Ainakaan jos hän haluaa pitää kiinni kahdesta tärkeimmästä tavoitteestaan: omasta vallastaan ja Venäjän noususta takaisin kunnioitetuksi suurvallaksi. Kun keskinäisriippuvuuden säännöillä ei pärjännyt ja talouden taantuma oli nurkan takana, niin Putin kaivoi esiin kylmän sodan nollasummapelin, jossa oma voitto on toisen tappio ja toisen tappio oma voitto. Keskinäisriippuvainen länsi puolestaan on rakentanut maailmaa, jossa yhdessä hyödytään, toki oman hyödyn maksimoimiseen pyrkien.
Näin Putin iski kaksi kärpästä, eli ainakin yrityksen muuttaa sääntöjä edullisemmaksi ja sai sysättyä lännen syyksi talouden rakenteista johtuvan taantuman. Eikä kriisiaikana kunnon ihminen valtiojohtoaan myöskään kritisoi, olisihan se vihollisen pussiin pelaamista.
Voimapolitiikan kautta rinnakkaisena palasi täydellä voimallaan myös geopolitiikka. Kun maailman muutoksen myötä ajateltiin maantieteen merkityksen vähentyneen, niin Venäjälle se onkin se kaikkein tärkein. Venäjän haluaa pitää lähinaapurinsa tavoilla tai toisilla kontrollissa tai ainakin vaarattomina. Tässähän tilanteen suuri paradoksi on: Venäjän aggressiivinen aktiivisuus työntää rajanaapureita Natoon ja se taas saa Venäjän toimimaan yhä aggressiivisemmin. Suvereenit valtiot kun ovat kuitenkin vapaita solmimaan sopimuksia, myös puolustukseensa liittyviä, halutessaan.

Venäjän selittäminen


Ulkopoliittisen instituutin tukijan Sinikukka Saaren pistämätön tiivistys tilanteesta STT:n jutussa.

Vuoden kuluessa ovat mediat pyrkineet selittämään Venäjää ja Putinia vastatakseen kansasta huokuvaan kysymykseen, että miten tässä näin kävi. Toinen kysymys on se, että mitä tästä eteenpäin. Suomessa on vuoden aikana kirjoitettu Venäjästä valtavasti. Toisessa ääressä ovat iltapäivälehtien pelolla ja pelottelulla ratsastavat lööpit ja toisessa tutkijoiden harkitut, mutta usein vaikeatajuiset analyysit. Iltapäivälehdet ovat lööpeissään olleet välillä poikkeuksellisen typeriä ja pelkoa lietsovia, vaikka itse jutut ovat yleensä olleet tasokkaita ja analyyttisiä. YLE ja HS ovat myös olleet kiitettävän aktiivisia asiassa. Ei ole vaikeaa arvata, että ensi vuonnakin saamme lukea Venäjästä paljon ja hyvä niin.
Huomionarvoista on myös se, että jossain vaiheessa vuotta loppuivat poliittisen johtomme vähääkään pidemmät,  julkilausutut Venäjä-analyysit kokonaan. Toki ne analyysit on varmasti tehty, mutta diplomaattisista syistä ne varmaan pidetään julkilausumattomina tausta-aineistoina.

Pelko ja viha

Vuosi 2014 on ollut pelon ja vihan vuosi Euroopassa. Vihalla ja pelolla on lietsottu liikkelle voimia, jotka synnyttävät lisää vihaa ja pelkoa. Putinin hallinnon propaganda on tarkoitettu kenties ensisijaisesti sisäpolitiikan käyttöön, mutta se vaikuttaa ajan mittaan ulospäin. Pelon ja vihan synnyttämiseksi sepittyt valheet ajavat tapahtumia eteenpäin ja lopputulos voi olla jotain, jota kukaan ei halua. Jos oikein kyyniseksi heittäytyy, niin viime vuonna eurooppalaiset alkoivat pelätä turvallisuutensa puolesta, kun tähän asti piti pelätä vain toimeentulon takia.

Informaatiosota

Informaatiosotaa on käyty läpi vuosituhansien. Moderni tietoyhteiskunta vain antaa sille paljon uusia mahdollisuuksia. Venäjä on käyttänyt informaatiosotaa yhtenä toimintansa ulottuvuutena, jolla se on tukenut poliittisten tavoitteidensa saavuttamista. Se on kivikasvoisesti valehdellut, ettei se miehittänyt Krimiä eikä sillä ole tekemistä Itä-Ukrainan sodassa. Informaatiosodan osia ovat niin valtiollisten tahojen viestintä kuin valtion kontrollissa olevien medioiden sisältö. Sosiaalisessa mediassa käytetään yrityksiä, joissa ihmiset kommentoivat, twiittavaat ja tekevät kaikkia mahdollista ”tavallisen ihmisen” viestintää. Näin saadaan esim. Venäjää käsittelevien kriittisten lehtijuttujen perään annettua vaikutelma, että selvät tosiasat eivät todellakaan ole selviä ja että moni ymmärtää hyväksyen Venäjän toimintaa.
Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta tilanteessa on se, että ennen Fennovoima-päätöstä olivat kaikki Venäjän näkökulmia ajavat tahot ja ihmiset mahdollisimman hiljaa asiasta. Tämä on iso kontrasti sille, että normalisti Venäjän hallinnon kantoja Suomea kosketaaviin asioihin kyllä tuodaan laajasti ja estottomasti esille. Oma tulkintani on, että Venäjältä oli käynyt käsky olla asiasta hiljaa, ettei vain missään nimessä häirittäisi Fennovoiman ajajien "asiassa ei ole turvallisuuspoliittista ulottuvuutta" narratiivia.
Tilanteeseen on nyt herätty ja asia on tiedostettu. Tärkeimmät keinomme informaatiosodassa ovat korkea koulutustaso, tasokas media ja tinkimätön suhtautuminen sananvapauteen. Tämä keinovalikoima voi aiheuttaa meille joidenkin taistelujen häviämistä, mutta vain niin voimme voittaa sodan.
Trollit ovat olleet isosti huomion kohteena informaatiosodassa vaikka ne ovat vain yksi, pienehkö osa kokonaisuutta. Tähän suunnittelemani trolli-osuus venähti ja löytyy täältä.

Kurdien tarina sai alkunsa

Haluan nostaa tähän ainakin yhden asian vähän kauempaakin, vaikka Venäjä täyttääkin näkökenttämme tällä hetkellä melkein kokonaan. Irakin ja Syyrian tragedioiden keskellä on itämässä kurdien oma valtio. Tämä kansa on levittäytynyt useamman valtion alueelle ja kansainvälisen politiikan arvannostoissa se ei ole ikinä saanut mitään voittoa muistuttavaakaan. Mutta nyt sen kyky vastustaa käsittämättömän julmaa ISIS-järjestöä on lunastamassa sille olemassaolon oikeutta osana kansainvälistä yhteisöä.
Kobanen kaupungin ja Sinjar-vuorten taistelut voivat pidemmällä tähtäimellä olla se perusta, jonka avulla Kurdistan saa olemassaolonsa oikeutuksensa muun maailman silmissä. Kurdit ovat nyt olemassa ja he ovat hyvän palveluksessa pahaa vastaan. Tällaisista tarinoista kansakunnat ovat saaneet ennekin alkunsa. Irakin ja varsinkin Syyrian valtiot ovat niin hajallaan, että Kurdistan voi olla riittävän pitkän aikaa käytännössä niin totta, että se on pakko ottaa huomioon. Helppoa se ei tule olemaan, tuskin nopeatakaan, mutta mahdollisuus on sentään nyt olemassa.
On tosiaan muistettava, että maailmassa ylipäätään tapahtuu paljon muutakin meille olennaista kuin Venäjän toiminta.

Tärkeitä tekstejä vuodelta 2014

Tässä osa viime vuonna julkaisuista, minun mielestäni turvallisuuspoliittisesti merkittävistä teksteistä, ei missään erityisessä järjestyksessä. Sosiaalisessa mediassa on kummallisen korostunut näkemys tuoreuden merkityksestä jaettavassa sisällössä. Nämä kirjoitukset, kuten moni muukin, ovat kuitenkin edelleen kuranttia tavaraa maailman paremmassa ymmärtämisessä. Lisätkää kommentteihin vastaavia.

Mika Aaltola: Kamppailu Suomesta

Ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsaus 2014: Suomen asema, turvallisuus ja hyvinvointi monimutkaistuvassa maailmassa

Heikki Aittokoski: Liberaalin Euroopan suuri mittelö

Jyrki Iivonen: Venäjän kaksi totuutta

Katri Pynnöniemi: Venäjä ei ole karhu vaan virtahepo

Minna Holopainen: Oletko informaatiosodan uhri?

Sofi Oksanen: Venäjä on jo voittanut informaatiosodan

Anni Sinnemäki: Venäjästä, Ukrainasta ja Suomen paikasta

James Mashiri: War admissible – a view on Russian Military Doctrine and Clausewitz (englanniksi)

Matti Vanhanen: Puhe Hämeenlinnan Paasikivi-seurassa 23.10.2014

Martin Scheinin: Viisi kiduttavaa askelta alas helvettiin

Osmo Apunen: Talvisodan muisto

Risto Volanen: Ukraina, Islanti, Suomi: pienet maat puskemisen maailmassa

Juha Mäkinen: Suomi Nato-jäseneksi – mutta miksi?

Jari Rantapelkonen (toim.): Strategisen viestinnän salat

Aleksi Roinila: Sotaa ydinaseiden varjossa


#turpo-blogeja

Haluan kiittää ja kannustaa turpobloggari-kollegoita, jotka ovat ansiokkaasti tehneet osansa nyt niin äärettömän tärkeässä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Lukekaa heitä ja kommentoikaa, se vie asioita eteenpäin. Toivottavasti ensi vuonna vakiintuu joukkoon uusia kasvoja.

Osmo Apunen
Corporal Frisk
Tomi Hämäläinen
Tapio Juntunen
James Mashiri
Nojatuolikenraali
Miika Rauduskoski
The Ulkopolitist
Risto Volanen











tiistai 23. joulukuuta 2014

Trolli voi tulla ikkunan taa

Käynnissä olevan informaatiosodan näkyvimmäksi ilmiöksi ovat nousseet trollit. Trollaushan on osa verkon kansanperinnettä, jossa pyritään tavoilla tai toisilla ärsyttämään muita ja saamaan aikaan reaktio. Kuluneen vuoden aikana on puhuttu Putin-trolleista, joiden tehtävänä on ajaa Venäjän asiaa osana sen käynnistämää informaatiosotaa.

Suomessa oikeita trolleja on hyvin vähän, yksittäisiä kappaleita. Oikealla tarkoitan tässä kytköksissä Venäjän turvallisuuskoneistoihin olevia ihmisiä. Lisäksi on pieni joukko tulisieluisia verkon vierastaistelijoita, jotka ajavat täysipäiväisen oloisesti samoja asioita aatteensa palosta ja sydämensä kyllyydestä. Suuri enemmistö on sitten hiljaisempia myötäilijöitä, jotka kannustavat jaoilla, tykkäyksillä ja muilla sosiaalisen median kannustustavoilla.

Informaatiosodan aineksia levitetään verkostomaisesti tiettyjen solmukohtien kautta. Sinällään samaa toimintatapaa käyttävät mm. ”maahanmuuttokriitikot,” joille tieto levitetään ja aktiivisen toiminnan kohteet osoitetaan blogeissa ja keskustelupalstoilla. Suomalaisessa keskustelussa disinformaation lähteitä ja häirinnän maalitusta hoitavat ainakin Verkkomedia.org-aktivistisivusto, Trollisanomat-blogi ja Venäjän trolliarmeija FB-ryhmä. Näissä välineissä olevat tiedot leviävät nopeasti sosiaalisissa medioissa. Lisäksi käytetään hampaisiin otetun ihmisen työyhteisölle lähetettäviä massasähköpostituksia sekä hänen valheellista panettelemistaan keskustelupalstoilla. Kampanja jotakuta vastaan saattaa sisältää esim yhden asialliseksi naamioidun kirjoituksen, joka perustuu asiayhteydestään irrotettuihin lausuntoihin ja sen pohjalta generoituneen postausten vyöryn, jossa ihmisestä kerrotaan ikäviä valheita. Itse en tällaisen laajamittaisen häirinnän kohteeksi ole (vielä) joutunut, mutta paria tapausta olen seurannut.

Lisäksi on joukko yksittäisiä toimijoita. Esimerkiksi yksi kotitrollini Twitterissä on twiitannut minulle lähes 700 kertaa menneen syksyn aikana. Suurin osa twiiteistä on tullut sen jälkeen, kun ilmoitin hänelle, etten keskustele hänen kanssaan. Olen ottanut periaatteekseni, etten väännä huonosti käyttäytyvien nimimerkkien kanssa ja tämä kyseinen on juuri sellainen laatuaan. Noista sadoista twiiteistä lähes kaikki sisältävät häirintää, nimittelyä, vähättelyä ja uhkauksia. Ja kuten kiusaamisessa yleensäkin, on tässä toiminnassa mukana muutamia hännystelijöitä, jotka kehuvat kiusaajaa ja toistavat hänen teemojaan kiusauksen kohteelle. En ole halunnut blokata häntä, koska pidän periaatteenani kuunnella hyvinkin eri mieltä olevia ihmisiä. Blokkauksen kohteeksi joutuvat botit ja S e pp o  L e ht o. Kirjoitusasu noin, koska hän googlettaa itseään ja ilmestyy paikalle häiriköimään, jos löytää maininnan itsestään.

Twitterissä yritin avata keskusteluyhteyden tunnetuimpaan Putin-trolliin Johan Bäckmaniin. Hänen kyvyttömyytensä käydä hyvien tapojen, logiikan ja selväjärkisen argumentoinnin mukaista keskustelua johti siihen, että hän blokkasi minut. Sinällään viisaasti toimittu häneltä, koska hänen toimintatapansa perustuu nimenomaan valheille ja kuohuttavuudelle. Asiallinen keskustelu on myrkkyä hänen pyrkimyksilleen ärsyttää. Kuvittelisin, että älykästä, sivistynyttä ja väitellyttä ihmistä markkinapellen roolissa toimiminen välillä ottaa pannuun. Käsittääkseni häntä tarvitaan nimenomaan Venäjän sisäisessä informaatiosodassa kertomaan valheita Suomesta ja kotimaan toiminta on hänelle toissijaista. Ainakin jos katsotaan asiaa hänen narujaan vetelevien näkökulmasta.

Eräs ikävä puoli trollauksessa ja häirinnässä on sen harrastama anonymiteetin väärinkäyttö. Suomen kaltaisessa pienessä maassa on usein ihan asiallisia perusteitakin olla nimetön, mutta nämä käyttävät nimettömyyttä suojatakseen asiatonta toimintaansa. Yleensä vielä tekopyhästi väittäen, että heitä nimenomaan vainottaisiin mielipiteidensä takia. Itse pidän nimellä ja todennettavissa olevalla henkilöydelllä esiintymistä parhaana tapana olla tekemisissä verkossa, mutta nämä häiriköt paitsi itse käyttävät väärin nimettömyyden suojaa, niin myös helposti ajavat muita siihen. Koska on sinällään ihan järkevää miettiä itsensä suojaamista, kun liikkeellä on tällaisia toimijoita.

Oikeita trolleja ja trollausta siis on, mutta suurin uhka ei ole heidän toimintansa. Suurin uhka on, että alamme mccarthyistisesti rajoittaa sananvapautta taistellaksemme tätä sinällään ikävää ilmiötä vastaan. Tämä rajoittaminen tapahtuu muun muassa leimaamalla aivan liian kevyesti ihmisiä trolleiksi. Joskus ennen aikaan ihmisiä vaiennettiin ja mitätöitiin leimaamalla heidät kommunisteiksi tai neuvostovastaisiksi. Siksi trolli-nimitys on äärimmäisen vaarallinen. Ihminen voi olla eri mieltä, ärsyttäväkin, mutta se ei tee hänestä vielä trollia. Mitä enemmän keskustelua pystymme käymään eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa, sitä heikommalla oikeat trollit ovat. Trolleja vastaan ei siis taistella leimaamalla ihmisiä syrjään, vaan päinvastoin, keskustelemalla avoimesti ja suopeassa hengessä.

PS Tarkoituksella jätin tämän vuosikatsaukseeni liian pitkäksi venyneen tekstin ilman linkkejä. Halukkaat löytävät varmasti keinot löytää tekstissä mainittuja tahoja ja asioita.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Havaintoja suomettumisesta


Sotien jälkeen Neuvostoliitto otti Suomen tiukkaan kontrolliin. Sotavuosista huolimatta ottivat suomalaiset tilanteen tosissaan ja vaikka hampaat irvessä ystävystyivät kansojemme kesken. Sittemmin ystävyys sai ihan aitojakin ulottuvuuksia ja hyvä niin.

Neuvostoliiton kontrolli ei valvontakomission poistuttua loppunut, vaan hajoamiseensa asti sen ote suomalaisesta yhteiskunnasta oli vahva. Niin sanotun suomettumisen olennainen osa koostui siitä, että Neuvostoliittoa ei kritisoida tai pilkata. Tai saihan niin tehdä, vapaassa maassa, mutta hinta oli kova. Politiikassa ei pärjännyt eikä kauppa käynyt, jos sai leiman otsaansa. Se hiljensi tehokkaasti.

Kontrolli ylsi yllättävän syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Sen saivat kokea muun muassa eräät kymenlaaksolaiset partiopojat, joiden vahaksilla monistetussa, pikkuruisen painosmäärän lehdessä oli naurettu Neuvostoliitolle. Mistä lie oli lehti minnekin päätynyt, mutta sanomista tuli korkealta tasolta valtionhallinnosta. Minulle, joka olen tästä tapauksesta kuulopuheiden varassa, jäi ainakin epäselväksi, oliko asiassa aloitteellinen Neuvostoliiton suurlähetystö vai Suomen virkakoneisto. Se kuitenkin kertoo jo paljon, että se saattoi olla kumpi tahansa. Suomettuminen oli sitä, että itse sensuroimme neuvostovastaiseksi uumoiltua. Semmista ei vaan puhuttu ja jos joku puhui, sitten tuli sanomista ja ikävyyksiä.

Suomettuminen on nyt noussut esiin uudestaan ja erityisesti asiaa on käsitelty suhteessamme Venjään. Erityisesti Fennovoima ja nikottelut pakotteiden kohdalla ovat herättäneet ulkomailla kysymyksiä Suomen suhteesta Venäjään. Tästä on puhunut ääneen puolustusministeri Carl Haglund. Saman teeman hän nosti esiin Pressiklubissa ja myönsi ainakin minun mielestäni niin suoraan kuin voi, että Venäjä pakotti Fennovoima-päätökseen.

Haglund puhui viestistä, jonka kielteinen päätös olisi lähettänyt Venäjälle. Se viesti voisi olla riittävän negatiivinen vain, jos se olisi vastausviesti johonkin Venäjältä saatuun viestiin. Sellaiseen viestiin, joka ei taida olla yleisesti tiedossa. Presidenttimmehän on syksyn aikana ollut tilaisuudessa saada näitä viestejä hyvinkin suoraan Venäjän johdosta. Mutta tämä on siis minun omaa arvailuani. Joka tapauksessa tämä tekisi toiminnan ymmärrettäväksi. Ja toki myös ainakin jonkun verran suomettuneeksi.

Suomettumisen henkinen ilmapiiri muodostui hiljaisuudesta ja valheista. Valheet ja kaksoispuhe tunnistettiin kyllä hyvin ja ne eivät Suomen sieluun varmaan pahoja haavoja jättäneet. Mutta hiljaisuuden vaatimus meillä edelleen on kiusanamme. Kun ympärillämme on alkanut rymistä, on poliitikkojemme perinteinen passiivisuus muuttunut ärsyttävästä perinnäistavasta lähes vastuuttomaksi pelkuruudeksi.

Kekkonen opetti, ettei ulko- ja turvallisuuspolitiikasta tule muiden puhua kuin liturgisesti. Nyt kun ajat vaatisivat uusia avauksia, ollaan vain hiljaa ja möllötetään. Meillä on tulossa eduskuntavaalit, joissa valitaan porukka, joka tulee päättämään kansakunnan isoista linjoista myös suhteessa maailmaan. Silti puolueet ja poliitikot tuntuvat tekevän parhaansa, ettei tästä vain tulisi vaaliteemaa. Hiljaisuus ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksistä on elävää suomettumisen perintöä.

Pahimmillaan tätä suomettunutta hiljaisuutta edusti erityisesti ministeri Vapaavuoren, mutta myös monen muun harjoittama hyssyttely Fennovoima-päätöksen yhteydessä. Heidän mukaansa päätöksessä ei ole mitään ulko- ja turvallisuuspoliittista ulottuvuutta. Tosin ministeri Haglundin sanoma siitä, että päätös oli pakko tehdä, koska venäläiset kokisivat pakit vihollisuuden osoituksena, kertoo, että Fennovoima-päätöksessa on mitä jämerin turvallisuuspoliittinen runko.

Toinen puoli suomettumista yhteiskunnallisessa keskustelussa oli poikkeavien mielipiteiden esittäjien leimaaminen ja nujertaminen. Tästä tuoreena esimerkkinä on ulkoministeri Erkki Tuomiojan everstiluutnantti Torsti Siréniin kohdistamat purkaukset. Sirén on ottanut voimakkaasti kantaa nimenomaan Fennovoima-päätöksen strategiseen vaikutukseen, joka siirtää meitä maailman silmissä Venäjän suuntaan. Hän teki tämän kantansa selväksi suorasanaisesti ja yhtä suorasanaisesti Tuomioja kielsi häneltä oikeuden ottaa näin kantaa ja leimasipa päälle vielä epäisänmaalliseksi.



Arvostamani Tuomioja toimi tässä paitsi väärin, niin nimenomaan tökeröllä tavalla väärin. Hän on kuitenkin ollut Ukrainan kriisin ja sodan ajan vankka ja näkemyksellinen toimija, joka tässä sortuu käsittämättömään suhteellisuudentajun puutteeseen ja pikkusieluisuuteen. Tuomioja tulee kuvanneeksi toiminnallaan, kuinka vanha näkemys turvallisuuspoliittisesta keskustelusta törmää uuteen aikaan, jossa kaikilla halukkailla on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Some on erinomainen suomettumisen estäjä.

Avointa keskustelukulttuuria on edistänyt myös ulkopolitiikka kuitenkin edellen johtava tasavallan presidentti. Kultarannassa hän oikein komensi sotilaatkin puhumaan suoraan ja kiertelemättä. Uskon tämän olevan osatekijänä siinä, että Puolustusvoimien henkilökunta komentajasta alkaen ovat mukana julkisesti keskustelemassa Suomen tulevaisuudesta. Se on asiantuntijaorganisaatiolta erinomaista toimintaa ja vaikka itse lähden maailmankatsomuksessani kovin erilaisista kulmista, oma kokemukseni PV:n ihmisistä julkisessa keskustelussa on erittäin myönteinen. He ovat asiantuntevia, maltillisia ja keskusteluhakuisia. Ei ihme, jos jotkut valittavat heidän saavan argumenttejaan jatkuvasti läpi. Mutta inhimillisessä kanssakäymisessä kun kysymys on paitsi siitä, mitä sanoo, myös siitä miten sen sanoo. Jokaisella on kuitenkin valta ja vastuu omasta ilmaisutyylistään. Kun internetissä kuka vain voi olla mitä vain, niin yllättävän moni valitsee olevansa töykeä idiootti.

Lopuksi on vielä otettava se asia huomioon, että ilman mitään suomettumisia on valtiojohdolla (toivottavasti) ei-julkista tietoa päätöksenteon avuksi. Siksi on aina annettava jonkun verran luottamusvaraa päätöksentekijöihin. Sen varan antaminen on helpompaa silloin, kun on selvä kuva siitä, minne ollaan pyrkimässä. Nyt sitä kuvaa ei ikävä kyllä oikein ole. Päinvastoin, Fennovoima-päätös loi melkoisen sanojen ja tekojen välisen ristiriitatilanteen, joka tehokkaasti syö luottamusta. Nyt olisi aika purkaa tuo sumppu, sillä juuri näin suomettuminen etenee, välttämättömäksi koettu päätös kerrallaan.

Siksikin jälleen kerran ehdotan, että keskustelkaamme ulko- ja turvallisuuspolitiikasta suorin sanoin, mutta suopeassa hengessä. Sitä Suomi nyt tarvitsee.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Kommentteja Fennovoima-pääkirjoitukseen




Olen purkanut ihmetystäni ja harmitustani Fennovoima-hankkeesta ja sen turvallisuuspoliittisista seurauksista jo monesti. Monet olen suututtanutkin. Varsinkin hankkeen primus motorina toimineen Kokoomuksen väki tuntuu olevan kärmeissään tai vaivautuneesti hiljaa. Varsinkaan päätöksen turvallisuuspoliittista ulottuvuutta ei kukaan puoltajista ole lähtenyt pohtimaan. Tai no, keskeinen argumentti päätöksen tueksihan on, että sillä ei ole turvallisuuspoliittisia ulottuvuuksia. Tosin päätöksen herättämät reaktiot, myönteiset idässä ja negatiiviset lännessä, ovat sisältäneet aina tulkinnan, että päätöksella on kuin onkin turvallisuuspolittinen ulottuvuus. Mutta toki vain muun maailman mielestä.

Koska en ole ainakaan toistaiseksi päässyt keskustelemaan asiasta kenenkään päätöksen puoltajan kanssa kunnolla, niin otanpa argumenttisäkikseni lahtelaisen Etelä-Suomen Sanomien pääkirjoituksen itsenäisyyspäivältä. Se kuitenkin edustaa minusta hyvin kattavasti Fennovoiman puolustajien argumentointia.

Venäjä-kortti ei kaatanut Fennovoimaa
Pääkirjoitukset 6.12.2014

Edes ydinvoiman vastustajien viimeisenä valttinaan esille nostama Venäjä-kortti ei pelottanut eduskunnan enemmistöä, joka perjantaina hyväksyi Fennovoiman ydinvoimahankkeen periaateluvan täydennyshakemuksen selvin äänestysnumeroin 115-74.

Venäjä-kortti on ilmaisullisesti johdanto natsikortista. Natsikortti tarkoittaa keskustelussa yleensä natsien suhtaumista johonkin asiaan nostamista esiin tai jopa keskustelukumppanin leimaamista natsiksi tai ainakin natsien kanssa samaa mieltä olevaksi. Tässä yhteydessä natsikortti on käsitteellinen leimaus, jolla Venäjän nostamista argumentiksi Fennovoima-asiassa tehdään epäilyttävä. Sillä vihjataan tämän perustelun käyttäjien pitävän Venäjää lähtökohtaisesti epäilyttävänä eli että he olisivat rasisteja.
Saman venäläisvastaisuuden ajatuksen kanssa flirttaili pääministeri Alexander Stubb aiemmin, kun hän moitti keskustelussa esiintyvän russofobiaa. Jota siinä ei todellakaan ollut esiintynyt. Pääministerin lausunto oli muuten minun mielestäni vuoden 2014 pahin poliittisen kielenkäytön kömmähdys. Vielä suuremmaksi kömmähdyksen olisi tosin saanut selittelemällä ja anteeksipyytelemällä. Nyt annettiin mokan kirvellä ja mennä. Mutta ei se jälkiä jättämättä mennyt.

Lopputulos ei siten paljonkaan poikennut niistä luvuista, jotka komeilivat istuntosalin seinällä kesällä 2010, kun Fennovoima sai alkuperäisen periaatelupansa eduskunnalta.
Se on mielenkiintoista, koska runsaassa neljässä vuodessa ovat eduskunnan kokoonpanon lisäksi ehtineet muuttua merkittävällä tavalla myös Fennovoiman voimalan reaktorin teho ja toimittaja sekä ennen kaikkea Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne.

Tässä tulee esiin se, että ydinvoiman puoltajat ovat muutoksista huolimatta pysyneet juoksuhaudoissaan. Tästähän he yleensä moittivat, ihan perustellusti, vastustajiaan. Mutta vastustus onkin yleensä aatteellisempaa, kun ydinvoiman puoltaminen esitetään mielellään pragmaattisena ratkaisuna, jolla ei sen suurempia ideologisia taustoja ole. Mutta tämä tulos ainakin puhuisi sen puolesta, etteivät nämä pragmaatikot ole mieltään muuttaneet yhtään sen enempää kuin idealistisemmat vastustajatkaan.
Tässä kohtaa todetaan myös Euroopan turvallisuuspoliittisen tilanteen muuttuneen. Sitä tässä ei sanota, mutta se muutoshan on tapahtunut nimenomaan Venäjän toimien ja niiden herättämien reaktioiden takia.

Hankkeen vastustajat yrittivätkin viime vaiheessa vaikuttaa päättäjiin vetoamalla siihen, että yhteistyö Fennovoiman reaktoritoimittajan ja suurimman yksittäisen omistajan Rosatomin kanssa antaa Suomesta kyseenalaisen kuvan aikana, jolloin EU yrittää pakotteillaan suitsia Venäjän aggressiivista Ukraina-politiikkaa.
Eduskunnan enemmistö ei kuitenkaan antanut Venäjä-kortilla pelottelun vaikuttaa mielipiteeseensä. Se ymmärsi, että ydinvoimala on vuosikymmenten päähän tähtäävä energiapoliittinen projekti, jonka kohtalo ei voi riippua päätösajankohdan turvallisuuspoliittisista suhdanteista.

Tässä ei käy oikein ilmi, että luoko hanke todella mainitunlaista kyseenalaisuutta Suomi-kuvalle vai eikö siitä vaan tarvitse välittää. Tässä tosin viitataan vain mielikuviin, joita syntyy, mutta ei tuoda esiin, että ne mielikuvat asettelevat meidät kansainvälispoliittiselle kartalle. Kekkonen viljeli tästä lainalaisuudesta italialaiselta näytelmäkirjailija Pirandellolta nappaamaansa "niin on, jos siltä näyttää" -sanontaa. Tässä ei myöskään mainita, että toimittajan ja osaomistuksen lisäksi Venäjältä tulee hankkeen rahoitus, Venäjän valtion strategisista vararahastoista.
Pääkirjoitus puhuu, että EU-pakotteet on yrittävät suitsia Venäjän aggressiivista politiikkaa Ukrainan suhteen. Näin annetaan ymmärtää, että muuallahan Venäjä on toki muunlainen. Mutta kun ei se ole. Eihän se tietysti sotaa muualla käy. Mutta asiaa voisi kysyä vaikka virolaiselta poliisilta Eston Kohverilta, jonka Venäjän turvallisuusviranomaiset kidnappasivat rajan yli. Tai kysykää Itämeren ilmatilan tapahtumista tietäviltä. Tai vedenalaisista tapahtumista. Aiemminhan Euroopan turvallisuuspoliittisen tilanteen sanottiin muuttuneen ja jos tähän kytkeään väite Venäjän aggressiivisuudesta vain Ukrainaa kohtaan, saadaan tulokseksi se, että länsi on itse asiassa muuttanut tilannetta.
Verrattuna pääkirjoituksen alkuun, on Venäjä-kortin käyttöä tässä jo kiihdytetty esille nostamisesta pelotteluksi. Se viittaa vielä vahvemmin vastustajien käyttävän ennakkoluuloja Venäjää kohtaan epäreiluna vaikuttamiskeinona. Tämä asetelma pitää sisällään sen ajatuksen, että Venäjä ei tosiaan ole ulko- ja turvallisuuspoliittisesti uhka Suomelle. Puolustuspoliittisesti se kumma kyllä on, sillä Puoiustusvoimien rahoitusta hilattiin syksyllä ylös hyvin laajalla yksimielisyydellä.
Ajatus siitä, että ydinvoimalan pitkä käyttöikä tekisi siitä jotenkin immuunimman maailman menon aiheuttamille ongelmille päätös- ja rakentamisajankohtanaan tai myöhemminkään, on itse asiassa hyvin kummallinen. Mitä tärkeämpi voimalla on ja mitä pidempään se toimii tärkeänä osana suomalaisen yhteiskunnan infrastruktuuria, sitä pidempään se suo vaikutusvaltaa omistajilleen ja muille sen toiminnalle välttämöttämille tahoille. Jos joku väittäisi, että mikä tahansa miljardiluokan teollisuusyritys olisi Suomessa vailla vaikutusvaltaa, häntä pidettäisiin yksinkertaisena. Mutta Fennovoimasta niin väitetään. Fortum on valtavien, ja tässä yhteydessä kasvavien, Venäjä-investointiensa kautta täysin riippuvainen Venäjän hallituksen hyvästä tahdosta. Venäjällä kun on nähty monesti, miten poliittisista syistä on yritys vaihtunut omistajaa hyvin vikkelään, Jukosista ja VKontaktesta alkaen. Jos Fortum yrityksenä toimii taloudellisten etujensa mukaisesti, niin se pyrkii kaikin keinoin miellyttämään Venäjän poliittista johtoa vähentääkseen isoa maariskiään Venäjällä. Tämä yrityksen taloudellinen etu ei kuitenkaan välttämättä ole sama kuin Suomen poliittinen etu. Vaikka valtio siis omistaakin enemmistön Fortumista. Tämä vaikuttaa hyvin absurdilta, koska tämä on sitä. Joku voisi jopa ajatella, että tässä olisi peruste olla myöntämättä lupaa Fennovoimalle, mutta myöhemmin pääkirjoituksessa oikein juhlitaan tätä Fortumin lähtöä mukaan takaamaan hankkeen toteutumista.

Suomalaiset ovat tehneet venäläisten kanssa Loviisassa ydinvoimayhteistyötä hyvin kokemuksin 1970-luvulta asti. Ongelmia ei ole ilmennyt, vaikka itänaapurissa on sinä aikana vaihtunut koko yhteiskuntajärjestelmä.

Loviisassa Neuvostoliitto toimitti suuren osan voimalasta. Paljon tilattiin Saksasta ja itsekin rakennettiin paljon. Idästä ei tullut omistusta eikä rahoitusta. Ja teknologiaakin minimimäärä. On epärelevanttia verrata Loviisan yksiköiden toimintaa Fennovoimaan. Kyse on kaikin tavoin hyvin erilaisesta hankkeesta.

Fennovoiman laitos saadaan käyttöön aikaisintaan ensi vuosikymmenen puolivälissä, jolloin Venäjä voi näyttää aivan toisenlaiselta.

Tässä on sisällä oletus siitä, että Venäjä voi olla parempi paikka ja mukavampi naapuri meille kymmenen vuoden päästä. Putin asettunee ehdolle vuoden 2018 presidentinvaaleissa ja voittaa ne vaalit. Seuraavat ovatkin tässä mainitun kymmenen vuoden päästä. Jos Putin on silloin vielä vallassa, hän joko valmistautuu viidennelle presidenttikaudelleen tai sitten hänen seuraajakseen valittu tekee niin. Demokratisoitumiskehityksestä ei merkkejä ole näkyvillä, päinvastoin.
Itse pidän ikävä kyllä mahdollisena myös sitä, ettei Putin tosiaankaan ole vallassa 2024 ja että Venäjä on  hyvin erilainen kuin nyt. Putinin kaatumiseen tarvitaan lähes valtion romahduksen kaltainen tila, jossa rakenteet rytisevät isosti. Jälki on silloin pahaa ja 90-luvun pelot voivat toteutua. Venäjän talous sisältää niin isoja kysymysmerkkejä, että nopeat ja dramaattiset muutokset voivat toteutua. Maan talouden todellista tilaa kun ei tiedetä kuin Kremlissä ja sielläkin se lienee suurten valtiosalaisuuksien joukossa. Voihan toki myös olla, että levottomuudet on kukistettu kovalla kädellä ja vallassa on kovaotteisempi Putin tai sellainen seuraaja hänelle.

Sitä paitsi kiristynyt kansainvälinen tilanne ei muuta sitä, että Fennovoiman tuottamalle sähkölle tulee Suomessa olemaan tarvetta, jota uusiutuvilla energiamuodoilla ei millään kyetä paikkaamaan, niin suositeltavaa kuin niiden kehittäminen onkin. Ainoa realistinen vaihtoehto on kivihiili, joka ilmaston kannalta olisi surkein ratkaisu.

Sähköntarpeen määrä ja sen kasvu ovat mitä ilmeisimmin kuitenkin asioita, joista ihan asiantuntevillakin tahoilla on erilaisia näkemyksiä. Toki tämä asettelu voi pitää sisällään totuudenkin, mutta se asettaa Fennovoiman käytännössä ainoaksi vaihtoehdoksi. Minulle tämän uskominen on vaikeaa. Aina on vaihtoehtoja. Toki Fennovoima voi olla se taloudellisesti edullisin fossiilisten polttoaineiden ulkopuolinen vaihtoehto, mutta ei taatusti ainoa.

Monesta puoltavasta tekijästä ratkaisevin saattoi loppujen lopuksi olla Fortumin tiistainen ilmoitus lupautua tietyin edellytyksin Fennovoiman osakkaaksi, mikä nostaa yhtiön kotimaisuusasteen niin korkealle, että edelleen voidaan puhua omasta hankkeestamme, joka vähentää riippuvuuttamme tuontisähköstä.

Moniksi puoltaviksi tekijöiksi on tähän mennessä kirjoituksessa esitelty (kelvottomana) verrokkina Loviisan ydinvoimalan toiminta, ajatus siitä, että Venäjä on erilainen kymmenen vuoden päästä ja se, ettei Fennovoimalle ole muita vaihtoehtoja kuin paha, paha hiili. Jos näitä puoltavia tekijöitä on vielä muita, niin mielelläni kuulisin. Tuontisähkö on muuten kiertoilmaisu venäläiselle sähkölle, sillä mehän toimimme nyt jo osana pohjoismaisia sähkömarkkinoita. Ei kai tässä vain vilauteltu Venäjä-korttia?

Isoin näköpiirissä oleva este, mihin hanke voi vielä kompastua, onkin se, että Fortum ei onnistuisikaan pääsemään pääomistajaksi sen himoitsemaan vesivoimayhtiöön itärajan takana. Fennovoiman laitos on kuitenkin venäläisille niin tärkeä jalansija lännen ydinvoimamarkkinoilla, että Fortum mitä ilmeisimmin tulee saamaan haluamansa.

Tässä todetaan Fortumin mukaan lähdön ulkomusiikilliset syyt ja näin epäsuorasti tunnustetaan, ettei Fortumin ole taloudellisesti järkeä lähteä pelkästään Fennovoimaan. Samanhan ovat todenneet melkein kaikki muutkin liikeyritykset jo. Vaikka Rosatom rakentaisi kuinka soivan pelin tahansa täysin aikataulussa Pyhäjoelle, niin se ei pääse lännen markkinoille. Ainakaan ennenkuin Venäjä taas suostuu olemaan kansainvälisen yhteisön jäsen. Siihen menee aikaa ja silloin nykyisenmuotoinen ydinvoimatuotanto on todennäköisesti hiipunut merkittävästi. Vaihtoehtoisten energialähteiden osuus kasvaa teknologioiden ja tehojen kehittyessä. Siksi tämä referenssiajatuskin on vähintäänkin puolivillainen selitys Rosatomin halulle tulla Suomeen.

Sen jälkeen hanke olisi valtiovallan puolesta enää rakennuslupaa vaille valmis. Siinä yhteydessä ratkaistavaksi noussee myös kuuma kysymys laitoksen ydinjätteen loppusijoituspakasta.

Jos nytkin on perusteltu lupaa sillä, ettei Venäjälle voi antaa kieltäytymisen muodossa epäluottamuksen litsaria, niin rakennusluvan myöntämättä jättäminen olisi loukkauksena vielä pahempi laatuaan. Sama koskee loppusijoitusta. Siitä on nyt väännettävä vaikka väkisin sopu, koska enää ei voida ilman valtavaa poliittista hintaa kaataa hanketta oikeastaan millään syyllä. Suomella on Fennovoima nyt housuissa ja nähtäväksi jää kuinka kauan se lämmittää.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Pitäkää tunkkinne


Vanha vitsi kertoo miehestä, jonka autosta puhkesi rengas haja-asutusalueella keskellä yötä. Vararengas löytyi, mutta tunkkipa ei ollutkaan mukana. Hän näki laajan peltoaukean toisella puolen valoa ja sitä kohti mies suunnisti, aikomuksenaan lainata talonväeltä tunkkia. Kävellessään pimeässä mies mietti, että miten mahtaa talonväki ottaa hänet vastaan, yöllisen kulkijan, joka putkahtaa jostain. Ovea eivät ainakaan epäluuloissaan avaa, hyvä etteivät haulikolla osoittele. Ajavat hänet varmasti takaisin yön selkään ilman kipeästi kaivattua työkalua. Seuraava talo on ties missä asti, varmaan tuntien kävelymatkan päässä. Mies oli askel askeleelta yhä varmempi, ettei talonväki hänelle apua antaisi ja pelon sijasta häntä ensin ärsytti ja sitten puski viha pintaan. Päästyään talon pihalle, hän poimi maasta kiven, heitti sen kirkkaasti pimeydessä loistavan tuvanikkunan läpi ja huusi raivosta sortuneella äänellä: "Pitäkää tunkkinne!"

Tästä vitsistä on hieman epäloogisesti otettu käyttöön sanonta "Pitäkää tunkkinne." Se tarkoittaa jotakuinkin sitä, että antaa olla, kun ette kuitenkaan minua kuuntele tai anna auttaa, vaikka tarkoitusperäni ovat vilpittömät ja mielestäni minulla olisi tilanteeseen annettavaa. Minulla on nyt olo, että voisin huutaa Suomen hallitukselle ja eduskunnalle raivosta sortuvalla äänellä, että "Pitäkää tunkkinne!" Tätä oloa korostaa vielä, että vietämme tänään Suomen tasavallan itsenäisyyspäivää.

Tunkki-aatokset on synnyttänyt eduskunnan eilinen Fennovoima-päätös, jossa se antoi toimiluvan Venäjän valtiojohdon suorassa määräysvallassa olevan Rosatomin rahoittamalle, rakentamalle ja osaomistamalle ydinvoimalalle. Päätöksellä eduskunta kun käynnisti prosessin, jonka myötä Suomi tosiasiallisesti otti Venäjän valtion strategiseksi kumppanikseen energiantutannossa. Eurooppa-neuvosto puheenjohtajan Donald Tuskin lausunto kuvaa hyvin sitä, että tässä menemme kovin eri suuntaan kuin muu EU: "Venäjä ei ole enää strateginen kumppanimme, vaan strateginen ongelmamme." Olemme toki nytkin riippuvaisia venäläisestä energiasta, mutta se riippuvuus on paljolti vapaaehtoista. Ostamme mistä halvimmalle saamme ja usein se on Venäjä. Nyt sitoudumme tekemään yhdessä energiaa ja siitäpä ei vetäydytäkään niin vain pois, vaikka taloudellinen tai poliittinen hinta nousisikin.

Olen vaihtanut viimeisen vuorokauden aikana ajatuksia muutaman muunkin aktiivisesti turvallisuuspolitiikkaa seuraavan ja siitä keskustelevan ihmisen kanssa. Erilaisista lähtökohdista huolimatta on meille yhteistä ollut tyrmistys. Tehty päätös kun ei mahdu kenenkään ymmärrykseen. Olemme jakaneet kokemuksen, ettemme tunnukaan ymmärtävän miten maailma toimii. Iän ja maltillisuuden myötä olen oppinut ymmärtämään, että mistä eri kannoissa on kysymys. Ydinvoimaa vihasin ennen tulisesti, mutta kyllä minä nykyään voin hyvin ymmärtää niitä perusteluja, joilla sitä ajetaan. Tai ainakin järjen tasolla osaan tiedostaa miksi joku on päätynyt johonkin kantaa. Mutta tämä Fennovoima-päätös on niin tyystin toisesta todellisuudesta. En pysty ymmärtämään, miten kyvykkäät, älykkäät, kokeneet ja taatusti isänmaan parasta ajattelevat ihmiset ovat valmiita luottamaan Venäjän valtioon ja antamaan sille Fennovoiman kautta vaikutusvaltaa maamme asioihin.

Fennovoimaa koko arvovallallaan tiukasti ajanut pääministeri Alexander Stubb puhui illalla Kokoomuksen puoluehallitukselle näin: "Vanha ulkopolitiikka on suomettuneisuutta, Suomen ajamista harmaalle vyöhykkeelle ja irtautumista EU:n linjasta. Uusi ulkopolitiikka tarkoittaa avoimempaa, kansainvälisempää ja Euroopan unioniin sitoutunutta Suomea." Minusta Kokoomuksen aktiivinen vetovastuu Fennovoiman läpi ajamisessa tekona kertoo siitä, että puolue haluaa irtautua EU:n linjasta ja viedä Suomea harmaalle alueelle. Tai en tiedä haluaako, mutta näin sen toimet tulevat vaikuttamaan. Sanojen ja tekojen ristiriita on tässä niin absurdilla tasolla, että on pakko ihmetellä, miten Kokoomuksen kenttä on pysynyt hiljaa asiasta. Puolue on täynnä järkeviä, kyvykkäitä ihmisiä, joiden uskoisi tässä kohtaa jo kohottavan ääntään. Saa nähdä saako Stubb tehdä itse Canossan matkansa Brysseliin vai tekeekö sen hänen seuraajansa puoluejohtajana. Kyllä maailmalla on pantu merkille päätös ja tulkinta siitä on kaikkialla ollut tähän asti sama: Suomi lähentyy Venäjää.

Torstaina, Fennovoima-äänestyksen aattona,  Venäjän federaation presidentti Vladimir Putin puhui kansankunnalleen. Puheessaan hän maalasi kuvan lännestä, joka on Venäjän vihollinen ja haluaa hävittää sen. Kun valtionjohto näkee tarpeelliseksi lietsoa vihaa ja pelkoa näin, niin ainakin minua epäilyttäisi, kun se sama valtiojohto tarjoaisi meille länteen kuuluville maireasti halvalla jotain kallista. Minusta kuitenkaan me emme ostaneet edullista energiantuotantolaitosta Venäjältä, vaan he ostivat halvalla vaikutusvaltaa meihin. Suomalaisten poliitikkojen perustelut hankkeen taloudellisesta järkevyydestä ovat sinällään varmaan vähintäänkin oikeansuuntaisia. Mutta lyhytjänteinen hyödyntavoittelu pitkäjänteisen kustannuksella on yksi ihmiskunnan suuria kertomuksia Eesaun veljelleen soppakupista myymistä esikoisoikeuksista lähtien. Jos ja kun vastakkainasettelun aika jatkuu nyt pitkäänkin, niin väliin jääneille käy huonosti. Sitähän Ukrainan syrjäytetty presidentti Viktor Janukovytš juuri yritti, pelata idän ja lännen välissä, vain sattumia poimien. Ei käynyt hyvin. Eikä käy meillekään, jos annamme nyt itsemme ajautua tuolle harmaalle alueelle.

En muuten tule antamaan lainkaan ymmärrystä yhdenkään poliitikon mahdolliselle "en ymmärtänyt, että näin voi käydä" -valitukselle tulevaisuudessa. On ihan lehdessä asiantuntijoiden toimesta kerrottu, että Venäjä käyttää kauppapolitiikkaa ulkopolitiikkansa välineenä. Ja kun Venäjän kauppapolitiikan sisältävä ulkopolitiikka on nähtävissä olevan kovaotteista, niin vaikeaa on ymmärtää, miten Fennovoimasta saa EU-Suomelle järkevän ja turvallisen hankkeen. Ylipäätään hankkeen rajusti muuttunut sisältö olisi ollut jo syy arvioida tilannetta uudestaan.




Äänestystä edeltävässä ja sen jälkeisessä keskustelussa on minusta ollut kummallista epätasapainoa. Hanketta puoltaneet ovat keskittyneet energiapolitiikkaan ja ydinvoiman käyttökelpoisuutta puoltaviin teeseihin. He ovat kieltäneet hankkeella olevan turvallisuuspoliiittisia ulottuvuuksia, vaikka sen verran on ollut pakko päällimmäisenä hanketta ajaneen ministeri Vapaavuorenkin myöntää, että "maailmanpoliitiikan kannalta ajoitus on onneton." Kun päätös syntyi, niin ei siitä suuremmin riemuittu. Luulisi, että jos kaikki se tärkeys ja hyvä, jota hankkeeseen on kytketty, on totta, niin riemun kannattajien keskuudessa pitäisi olla suuri. Päätöstä tuulettivat näkyvästi vain Pyhäjoen kunnanjohtaja, muutama änkyrämpi ydinvoimaniilo ja Johan Bäckman trollikavereineen. Toki myös Venäjä ja hallituksen politiikkaa yhtenä välineenä edistävä media iloitsivat Suomen päätöksestä olla Venäjän kumppani muun lännen penseydestä huolimatta. Jos hankkeen panos-tuotosta arvioidaan venäläisten kannalta, niin Pyhäjoen voimala on jo haukkunut hintansa strategisen kommunikaation ja informatiosodankäynnin isona voittona.



Päätöstä eduskunnalle valmistellut talousvaliokunta ei kuullut ensimmäistäkään turvallisuuspoliittista asiantuntijaa työssään. Nämä turvallisuuspoliittiset asiantuntijat loistivat lähes totaalisella poissaolollaan myös julkisessa keskustelussa ennen ja jälkeen. Elisabeth Rehn on julkisesti sanonut Fennovoiman olevan riski ja Ulkopoliittisen instituutin tutkija Antto Vihma sanoo samaa Reutersin haastattelussa. Olen kriittisten päivitysteni ja twiittausteni saaman palautteen myötä päätellyt, että tutkijat, sotilaat ja muut turvallisuuspolitiikkaan perehtyneet suhtautuvat Fennovoimaan juuri näin, riskinä. Merkittävää on minusta myös se, että päätöksen synnyttämän kuohunnan jälkeen ei kukaan astunut esiin ja sanonut, että ei tässä mitään hätää ole, tämä on ihan ok päätös Suomelle. Kun hallituksen ja eduskunnan enemmistö päättää jostain, niin sen päätöksen taakse on kuitenkin helppo asettua, jos siis on samaa mieltä sen kanssa. Presidentti Niinistökään ei tästä mitään merkittävää ole sanonut. Toivoisin hänen niin tekevän.

Fennovoima ei vie meiltä itsenäisyyttä, mutta aivan liian suurella todennäköisyydellä kaventaa sitä etujemme vastaisesti. Itsenäisyyteen kuuluu myös mahdollisuus antaa päätösvaltaa muualle, jos sen arvioidaan olevan kansakunnan etu. Näin on tehty Euroopan unionin tapauksessa. Kysymys Fennovoimassa kun on loppujen lopuksi siitä, että onko meidän luottaminen siihen, että Putinin ja hänen seuraajiensa hallinto sekä Venäjä ylipäätään on halukas ja kykenevä toimimaan reilun pelin hengessä tuonne vuosisadan jälkipuoliskolle asti. Ydinturvallisuuden keskiössä on teknisten ja teknologisten riskien minimoiminen, mutta poliittisten riskien, kansakunnan kokonaisedun, arviointi on annettu meillä sinällään viisaasti eduskunnalle. Se vaan ei nyt tehnyt hommiaan ja käsitellyt asiaa kokonaisuutena. Päätös vie meitä poispäin EU:sta ja siirtää meidät kaikkien muiden silmissä merkittävästi lähemmäs Putinin Venäjää. Meillä on pitkä perinne ulkopoliittisista itsepetoksista erillissodasta ja puolueettomuudesta alkaen, mutta tosiasia on, että me liikuimme nyt itään. Minun mielestäni tarpeettomasti ja todennäköisesti vahingollisesti.

Joka tapauksessa, nyt on jatkettava. Nyt pitää tukahduttaa sinällään hyvin luonnolliset turhautumisen tunteet, ottaa järki käteen ja miettiä, että miten tästä eteenpäin. Se, että mokasimme itse, ei ole peruste sille, että ne ketkä tämän mokan hahmottavat, luovuttaisivat. Nyt on aivan liian isoista asioista kyse. Nyt on aivan liian pitkä matka seuraavaan taloon. Nyt malttia ja kohteliaasti kysymään tunkkia.

Hyvää itsenäisyyspäivää!




Lisäy: Helsingin yliopiston Venäjän energiapolitiikan professori Veli-Pekka Tynkkynen kirjoitti asiantuntemuksella ja selkeäsanaisesti asiasta 2.11., joten tiedon olisi luullut saavuttaneen kansanedustajatkin.




keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Vieraskynä: Sotaa ydinaseiden varjossa


Aleksi Roinila

Sotaa ydinaseiden varjossa: Salamitaktiikkaa ja de-eskalaatiota



Tupolev-95

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkisti viime viikolla tilaamansa raportin, jossa kartoitettiin skenaarioanalyysin keinoin Venäjän mahdollisia lähitulevaisuuden toimia naapurimaitaan kohtaan. Mikään raportin esittelemästä viidestä skenaariosta ei pitänyt sisällään sotilaallista hyökkäystä. Raportin laatijoiden mukaan sotilaallinen hyökkäys ”olisi voinut olla mukana pahimmassa mahdollisessa skenaariossa, mutta ei ole, koska mikään skenaarioista ei visioi kolmatta maailmansotaa”. Suomen valtiojohdolle esitetty tulevaisuusarvio ei siis pidä Venäjän hyökkäystä mihinkään naapurimaahansa mahdollisena, koska Venäjä ei halua käynnistää kolmatta maailmansotaa. Englanninkielisessä raportissa sanotaan suoraan, että Venäjän hyökkäys Suomeen ”tarkoittaisi käytännössä kolmannen maailmansodan alkua”.

Puolustusvoimiemme johdossa tuskin vastaavanlaista ajatusharhaa esiintyy, mutta tutkijoidemme ja päättäjiemme olisi hyvä ymmärtää kaksi tärkeää asiaa: 1) Venäjän sotilaallinen toiminta Suomea, Baltiaa tai edes laajemmin Euroopan unionia tai Natoa vastaan ei automaattisesti laukaise kolmatta maailmansotaa; 2) Kolmannen maailmansodan syttyminen ei ole mahdotonta eikä se välttämättä tarkoita kaiken tuhoavaa ydinsotaa.

Halumme ummistaa silmämme sotatoimien mahdollisuudelta Suomessa tai Euroopassa ei ole pelkästään harmitonta sinisilmäisyyttä, se on myös vaarallista. Jos emme hyväksy sodan mahdollisuutta ja varaudu sekä sen käymiseen että sen välttämiseen, kasvatamme omalla pään pensaaseen painamisellamme sen todennäköisyyttä: Jos uhkaa ei oteta vakavasti, myös sen torjumiseen on vaikea suhtautua vakavasti. Jos uhkaa ei pidetä edes mahdollisena, ajavat muut prioriteetit pahimpaan varautumisen ohi, eikä mahdottomana pidetyn torjumiseksi tehdä kaikkea tehtävissä olevaa.

Esimerkkejä tästä löytyy lähes jokaisesta läntisen Euroopan maasta, mutta myös läheltä: Ruotsi on käytännössä lakkauttanut kansallisen puolustuksensa ja Suomessa on keskusteltu sekä väestönsuojien rakentamisen että asevelvollisuuden lopettamisesta. Poikkeustiloja varten ylläpidettyjä varmuusvarastoja on jo pienennetty, kun huoltovarmuuttamme koettelevan uhan todennäköisyyttä on alettu pitää niin vähäpätöisenä, ettei yli puoli vuotta kestävään elintarviketoimitusten katkokseen tarvitse oikeastaan edes varautua.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole tässä kirjoituksessa arvioida Suomeen kohdistuvan sotilaallisen uhan todennäköisyyttä, vaan tarkastella niitä tapoja, joilla Suomea ja muita lähialueidemme valtioita vastaan voitaisiin käyttää sotilaallista voimaa laukaisematta Euroopan laajuista suursotaa saati kolmatta maailmansotaa. Tarkastelen myös ydinaseiden käytön logiikkaa osoittaakseni, ettei tavanomaisiin aseisiin rajoitettu laajamittainen sota ole mahdotonta ydinaseidenkaan aikakaudella.

Ydinpelote ja suursodan mahdottomuus?

Kolmannen maailmansodan mahdottomuus on ajatus, johon törmää aina silloin tällöin sekä Suomessa että maailmalla. Ajatus nojaa yleisimmin joko laajamittaisen sodan järjettömyyteen, kaikki osapuolet tuhoavan ydinsodan uhkaan, tai molempiin. Ne ovat myös syitä, miksi uuden suursodan todella toivoisi olevan mahdotonta. Mikään ihmisen rationaalisuuteen tai humanismiin perustuva syy ei valitettavasti kuitenkaan riitä takaamaan rauhaa, eikä kumpikaan liioin estä ihmisiä tekemästä tuhoisia päätöksiä katastrofaalisten virhearvioiden perusteella. Pitihän teollisen suursodan järjettömyyden estää uutta sotaa syttymästä jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen, eikä sodan syttymiseen haluttu uskoa juuri sen enempää viisitoista vuotta myöhemmin toisen maailmansodan kynnyksellä. Rationaalisuuden ja ihmisyyden piti tuolloinkin estää uuden suursodan syttyminen.

Ydinsodan pelko on toistaiseksi estänyt ydinasevaltioita sotimasta avoimesti ja suoraan toisiaan vastaan edes rajoitetuissa konflikteissa. Tämä on pätenyt aina Korean sodasta Ukrainan sotaan saakka. Ydinpelotteen voisi siis jatkossakin kuvitella toimivan pidäkkeenä myös rajoitettua sotilaallista voimankäyttöä vastaan.

On totta, että valtaosa ihmisistä tekisi kaikkensa ydinaseiden aikakaudella käytävän laajamittaisen sodan välttämiseksi jo puhtaasti itsesuojeluvaistonsakin perusteella. Niin todennäköisesti myös Venäjän ja Euroopan johtajat.


"Toisin kuin kertarysäyksellä tehty laajamittainen hyökkäys, vähitellen tehty eskalaatio ei laukaise voimakasta vastareaktiota, kun toinen osapuoli haluaa viimeisen asti estää sodan laajenemisen."


Venäjällä on kuitenkin monta käytännössä jo kokeiltua keinoa, jolla se voi ulottaa sotilaallista voimaa naapurimaihinsa laukaisematta Euroopan laajuista suursotaa. Suomenlahden ulkosaarten haltuunotto, Merivoimien alusten saartaminen satamiinsa (ks. Ukraina), kauppamerenkulun häiritseminen, ja sabotaasi-iskut satamiin, lentokentille tai energiainfrastruktuuriin ovat esimerkkejä toimista, joita Venäjä voisi realistisesti kohdistaa Suomea vastaan ja jotka eivät vilkkaallakaan mielikuvituksella vielä itsessään tarkoittaisi kolmannen maailmansodan alkua. Tämä on brittikomediasarjan Yes, Prime Minister jo 80-luvulla ansiokkaasti parodioimaa salamitaktiikkaa: Toisin kuin kertarysäyksellä tehty laajamittainen hyökkäys, vähitellen tehty eskalaatio ei laukaise voimakasta vastareaktiota, kun toinen osapuoli haluaa viimeisen asti estää sodan laajenemisen.

Edes Nato-maa Viroon kohdistettuina vastaavanlaisten toimien olisi vaikea nähdä automaattisesti johtavan suursotaan – edes tilanteessa, jossa Nato päättäisi soveltaa perussopimuksensa viidettä artiklaa sotilasliiton yhteisestä puolustuksesta. Sen enempää Naton perussopimuksen kuin EU:nkaan turvatakuiden avunantovelvoitteet kun eivät edellytä sodanjulistusta tai edes aseellisen voimankäytön aloittamista vastauksena jäsenmaan avunpyyntöön. Sekä Nato että EU voisivat reagoida Venäjän rajoitettuun voimankäyttöön niin ikään rajoitetulla voimankäytöllä tai pelkästään valmiuttaan ja sotilaallista läsnäoloaan kohottamalla. Venäjän ydinaseet kun käytännössä takaavat, ettei sen rajoitettuun voimankäyttöön vastata täydellä voimalla vaan asteittain tavalla, joka mahdollistaa neuvottelujen aloittamisen ja jatkumisen eskalaation hillitsemiseksi.

Venäjä tietää tämän. Venäjä tietää myös, että vaikka se ei suinkaan ole ydinpelotteensa kanssa yksin, eivät länsimaat tule missään tilanteessa vastaamaan rajoitettuun, vain tavanomaisin asein tehtyyn sotilaalliseen voimankäyttöön ydinasein. Se tietää myös, että niin kauan kuin sillä on ydinaseidensa takaama pelote, ei Lontoota, Pariisia tai Washingtonia uhrata Kiovan, Narvan tai Ahvenanmaan puolustamiseksi. Sen vuoksi Putin uskaltaa pelata länsimaita vastaan pokeria tarvittaessa kovinkin panoksin. Huomattuaan länsimaiden haluttomuuden vastustaa Venäjän voimankäyttöä Georgiassa ja Ukrainassa on Putinista tullut entistäkin itsevarmempi ja uhkarohkeampi sekä retoriikassaan että teoissaan. Vaarana on, että menestys saa Putinin ottamaan jatkossa entistäkin kovempia riskejä ja lopulta ehkä sortumaan virhearvioon, johon kellään meistä ei ole varaa.

Venäjän sotasuunnitelmat nimittäin perustuivat läpi kylmän sodan kylmälle, ihmisuhreista piittaamattomalle laskelmoinnille, ja Putinin kääntäessä Venäjän kelloa taaksepäin niin hallinnossa, yhteiskunnassa kuin taloudessakin, on myös Venäjän asevoimien viime vuosina uudistettuun doktriiniin otettu mallia Neuvostoajan ajatusmaailmasta. Esimerkiksi käyköön niin kutsuttu de-eskalaation oppi, jonka keskeisimmän tavoitteen voisi kääntää suomeksi sotilaallisen tilanteen rauhoittamisena.

Ongelmallisen doktriinista tekee se, että ”rauhoittamisen” on määrä tapahtua ydinaseiskulla vastapuolen merkittävää sotilas- tai siviilikohdetta, kuten pääkaupunkia, vastaan. Ajatus kuulostaa helposti ydinpelotteen logiikkaan perehtymättömän korviin mielipuoliselta, mutta sen takana on pelottavan rationaalinen logiikka: Niin kauan kuin Venäjällä on strategiset ydinaseensa pelotteena mitä hyvänsä vastaiskua vastaan, eivät muut ydinasevaltiot uskalla vastata Venäjän rajoitettuun ensi-iskuun ydinaseetonta valtiota vastaan omilla ydinaseillaan. Paitsi että ensi-iskun kohteeksi joutuneen valtion kanssa liittoutuneet ydinasevaltiot todennäköisesti pidättäytyisivät vastaiskusta välttääkseen itse joutumasta Venäjän ydiniskun kohteeksi, joutuvat ne arvioimaan uudelleen myös liittolaistensa tavanomaisen puolustamisen hintaa. Venäjän laskelmissa demokraattisten valtioiden äänestäjät ja aina mielenosoitusalttiit kansalaiset eivät halua tuhoutua ydinsodassa vain puolustaakseen Itä-Eurooppaa Venäjän etupiiriin joutumiselta. Venäjän ei autoritäärisenä ja kaikkea tiedonvälitystä kontrolloivana valtiona puolestaan tarvitse välittää onko sen ydinaseuhkapeli alamaisina pitämiensä kansalaisten hyväksymää vai ei.



RT-2PM Topol Voitonpäivän paraatissa Moskovassa 2008.


Mikäli Venäjän kylmä laskelmointi ei osoittaudu virheelliseksi, on Venäjä ydinaseita rajoitettuun ensi-iskuun käyttämällä saavuttanut itselleen edullisen ”de-eskalaation”. Mikäli isku on kohdistunut Nato- tai EU-maahan, on Venäjä todennäköisesti saavuttanut iskullaan lisäksi Putinin tavoitteleman Naton ja Euroopan unionin hajoamisen, minkä jälkeen se voisi rauhassa järjestellä Itä-Euroopan rajat uudelleen haluamallaan tavalla. ”De-eskalaation” jälkeisessä maailmassa muiden ydinasevaltioiden ydinpelote ulottuisi enää niiden omiin rajoihin, eivätkä Euroopan ydinaseettomat valtiot todennäköisesti haluaisi liittyä ydiniskun kokeneiden valtioiden joukkoon.

Kuulostaako kaukaa haetulta? Doktriini ei ole pelkkää teoriaa, sillä Venäjä on jo kylmäharjoitellut kyseisenkaltaista ydinaseiskua Nato-maa Puolan pääkaupunkiin Varsovaan. Paradoksaalista on, että mitä rationaalisempina ja kansalaisistaan riippuvaisempina Venäjä pitää länsimaiden johtajia, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se voi arvioida ensi-iskudoktriininsa toimivan. Luottamus doktriinin toimivuuteen puolestaan antaa Kremlin päättäjille selkänojan, johon turvautumisen mahdollisuus saa tavanomaisen sotilaallisen voimankäytön riskit näyttämään pienemmiltä. Vaikka ydinaseiskua ei koskaan toteutettaisikaan, sen pitäminen optiona madaltaa kynnystä tavanomaiseen sotilaalliseen konfliktiin ja kasvattaa sodan, myös ydinsodan, todennäköisyyttä.

Sotaa ydinpelotteen varjossa

Ydinaseiden ensikäytön doktriini nojaa kuitenkin uskoon siitä, etteivät Naton tai Euroopan unionin ydinasevaltiot tositilanteen tullen puolusta liittolaisiaan ydinasein. Uskomus on hyvin perusteltu, varsinkin jos Venäjä pitäytyy Ukrainassa hyvin toimineessa salamitaktiikassa: ydinaseiden (tai tavanomaistenkaan aseiden) käyttökynnys ei ylity hitaan ja hallitun eskalaation aikana, jos jokainen askel eskalaation portailla on vain hiukan edellistä askelmaa ylempänä: Yksittäisen rajaloukkauksen tai tykistöiskuun ei vastata ydinaseilla – mutta ei myöskään Krimin, Ahvenanmaan, Viron tai koko Baltian miehitykseen.


"Liittoutumaton Suomi voi joutua Venäjän sotilaallisen voimankäytön kohteeksi ilman, että Venäjän tarvitsee pelätä kolmannen maailmansodan käynnistämistä."


Sama logiikkaa toimii kuitenkin myös Venäjää ja sen de-eskalaation oppia vastaan: Vähitellen kiihdytetyt tavanomaiset vastatoimet eivät saa Venäjää turvautumaan omiin ydinaseisiinsa, jos Venäjää ei missään vaiheessa uhata niin suurella tappiolla, että de-eskalaatioon sisältyvä virhearvion riski jäisi sen rinnalla pienemmäksi pahaksi. Tällöin konfliktin molempien osapuolten vähän kerrallaan lisäämät tavanomaiset sotilaalliset toimet ja vastatoimet voivat johtaa tilanteeseen, jossa Venäjä ja sitä vastassa oleva valtio tai liittouma käyvät rajoitettua mutta verraten laajamittaista tavanomaista sotaa jossakin Euroopan kolkassa ydinasepelotteen muodostaman sateenvarjon alla. Ydinaseiden pelote estäisi tällöin käytännössä vain niiden itsensä käytön, kuten kemiallisille aseille kävi toisessa maailmansodassa: Kemiallisten aseiden pelote typistyi tuolloin ainoastaan pelotteeksi kemiallisten aseiden käyttöä vastaan, vaikka sotaa käytiin muutoin ennennäkemättömän pidäkkeettömästi.

Suomelle ydinpelotteen typistyminen vain pelotteeksi ydinaseita vastaan ei välttämättä ole sen parempi tilanne kuin se pelote, joka nyt estää Natoa ja Euroopan unionia auttamasta Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Ukrainaa. Kummassakin tapauksessa liittoutumaton Suomi voi joutua Venäjän sotilaallisen voimankäytön kohteeksi ilman, että Venäjän tarvitsee pelätä kolmannen maailmansodan käynnistämistä. Se on mahdollisuus, johon Suomen on syytä varautua ja jonka estämiseksi Suomen on syytä tehdä kaikkensa jo paljon ennen kuin uhka on kenenkään laskelmissa muuttunut todennäköiseksi.

Aleksi Roinila
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri ja opiskellut ydinasestrategiaa Maanpuolustuskorkeakoululla ja Aberystwyth Universityssä