Vieraskynä: Sotaa ydinaseiden varjossa

Aleksi Roinila

Sotaa ydinaseiden varjossa: Salamitaktiikkaa ja de-eskalaatiota

Tupolev-95

Kuva: Wikimedia Commons 

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkisti viime viikolla tilaamansa raportin, jossa kartoitettiin skenaarioanalyysin keinoin Venäjän mahdollisia lähitulevaisuuden toimia naapurimaitaan kohtaan. Mikään raportin esittelemästä viidestä skenaariosta ei pitänyt sisällään sotilaallista hyökkäystä. Raportin laatijoiden mukaan sotilaallinen hyökkäys ”olisi voinut olla mukana pahimmassa mahdollisessa skenaariossa, mutta ei ole, koska mikään skenaarioista ei visioi kolmatta maailmansotaa”. Suomen valtiojohdolle esitetty tulevaisuusarvio ei siis pidä Venäjän hyökkäystä mihinkään naapurimaahansa mahdollisena, koska Venäjä ei halua käynnistää kolmatta maailmansotaa. Englanninkielisessä raportissa sanotaan suoraan, että Venäjän hyökkäys Suomeen ”tarkoittaisi käytännössä kolmannen maailmansodan alkua”.

Puolustusvoimiemme johdossa tuskin vastaavanlaista ajatusharhaa esiintyy, mutta tutkijoidemme ja päättäjiemme olisi hyvä ymmärtää kaksi tärkeää asiaa: 1) Venäjän sotilaallinen toiminta Suomea, Baltiaa tai edes laajemmin Euroopan unionia tai Natoa vastaan ei automaattisesti laukaise kolmatta maailmansotaa; 2) Kolmannen maailmansodan syttyminen ei ole mahdotonta eikä se välttämättä tarkoita kaiken tuhoavaa ydinsotaa.

Halumme ummistaa silmämme sotatoimien mahdollisuudelta Suomessa tai Euroopassa ei ole pelkästään harmitonta sinisilmäisyyttä, se on myös vaarallista. Jos emme hyväksy sodan mahdollisuutta ja varaudu sekä sen käymiseen että sen välttämiseen, kasvatamme omalla pään pensaaseen painamisellamme sen todennäköisyyttä: Jos uhkaa ei oteta vakavasti, myös sen torjumiseen on vaikea suhtautua vakavasti. Jos uhkaa ei pidetä edes mahdollisena, ajavat muut prioriteetit pahimpaan varautumisen ohi, eikä mahdottomana pidetyn torjumiseksi tehdä kaikkea tehtävissä olevaa.

Esimerkkejä tästä löytyy lähes jokaisesta läntisen Euroopan maasta, mutta myös läheltä: Ruotsi on käytännössä lakkauttanut kansallisen puolustuksensa ja Suomessa on keskusteltu sekä väestönsuojien rakentamisen että asevelvollisuuden lopettamisesta. Poikkeustiloja varten ylläpidettyjä varmuusvarastoja on jo pienennetty, kun huoltovarmuuttamme koettelevan uhan todennäköisyyttä on alettu pitää niin vähäpätöisenä, ettei yli puoli vuotta kestävään elintarviketoimitusten katkokseen tarvitse oikeastaan edes varautua.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole tässä kirjoituksessa arvioida Suomeen kohdistuvan sotilaallisen uhan todennäköisyyttä, vaan tarkastella niitä tapoja, joilla Suomea ja muita lähialueidemme valtioita vastaan voitaisiin käyttää sotilaallista voimaa laukaisematta Euroopan laajuista suursotaa saati kolmatta maailmansotaa. Tarkastelen myös ydinaseiden käytön logiikkaa osoittaakseni, ettei tavanomaisiin aseisiin rajoitettu laajamittainen sota ole mahdotonta ydinaseidenkaan aikakaudella.

Ydinpelote ja suursodan mahdottomuus?

Kolmannen maailmansodan mahdottomuus on ajatus, johon törmää aina silloin tällöin sekä Suomessa että maailmalla. Ajatus nojaa yleisimmin joko laajamittaisen sodan järjettömyyteen, kaikki osapuolet tuhoavan ydinsodan uhkaan, tai molempiin. Ne ovat myös syitä, miksi uuden suursodan todella toivoisi olevan mahdotonta. Mikään ihmisen rationaalisuuteen tai humanismiin perustuva syy ei valitettavasti kuitenkaan riitä takaamaan rauhaa, eikä kumpikaan liioin estä ihmisiä tekemästä tuhoisia päätöksiä katastrofaalisten virhearvioiden perusteella. Pitihän teollisen suursodan järjettömyyden estää uutta sotaa syttymästä jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen, eikä sodan syttymiseen haluttu uskoa juuri sen enempää viisitoista vuotta myöhemmin toisen maailmansodan kynnyksellä. Rationaalisuuden ja ihmisyyden piti tuolloinkin estää uuden suursodan syttyminen.

Ydinsodan pelko on toistaiseksi estänyt ydinasevaltioita sotimasta avoimesti ja suoraan toisiaan vastaan edes rajoitetuissa konflikteissa. Tämä on pätenyt aina Korean sodasta Ukrainan sotaan saakka. Ydinpelotteen voisi siis jatkossakin kuvitella toimivan pidäkkeenä myös rajoitettua sotilaallista voimankäyttöä vastaan.

On totta, että valtaosa ihmisistä tekisi kaikkensa ydinaseiden aikakaudella käytävän laajamittaisen sodan välttämiseksi jo puhtaasti itsesuojeluvaistonsakin perusteella. Niin todennäköisesti myös Venäjän ja Euroopan johtajat.

"Toisin kuin kertarysäyksellä tehty laajamittainen hyökkäys, vähitellen tehty eskalaatio ei laukaise voimakasta vastareaktiota, kun toinen osapuoli haluaa viimeisen asti estää sodan laajenemisen."

Venäjällä on kuitenkin monta käytännössä jo kokeiltua keinoa, jolla se voi ulottaa sotilaallista voimaa naapurimaihinsa laukaisematta Euroopan laajuista suursotaa. Suomenlahden ulkosaarten haltuunotto, Merivoimien alusten saartaminen satamiinsa (ks. Ukraina), kauppamerenkulun häiritseminen, ja sabotaasi-iskut satamiin, lentokentille tai energiainfrastruktuuriin ovat esimerkkejä toimista, joita Venäjä voisi realistisesti kohdistaa Suomea vastaan ja jotka eivät vilkkaallakaan mielikuvituksella vielä itsessään tarkoittaisi kolmannen maailmansodan alkua. Tämä on brittikomediasarjan Yes, Prime Minister jo 80-luvulla ansiokkaasti parodioimaa salamitaktiikkaa: Toisin kuin kertarysäyksellä tehty laajamittainen hyökkäys, vähitellen tehty eskalaatio ei laukaise voimakasta vastareaktiota, kun toinen osapuoli haluaa viimeisen asti estää sodan laajenemisen.

Edes Nato-maa Viroon kohdistettuina vastaavanlaisten toimien olisi vaikea nähdä automaattisesti johtavan suursotaan – edes tilanteessa, jossa Nato päättäisi soveltaa perussopimuksensa viidettä artiklaa sotilasliiton yhteisestä puolustuksesta. Sen enempää Naton perussopimuksen kuin EU:nkaan turvatakuiden avunantovelvoitteet kun eivät edellytä sodanjulistusta tai edes aseellisen voimankäytön aloittamista vastauksena jäsenmaan avunpyyntöön. Sekä Nato että EU voisivat reagoida Venäjän rajoitettuun voimankäyttöön niin ikään rajoitetulla voimankäytöllä tai pelkästään valmiuttaan ja sotilaallista läsnäoloaan kohottamalla. Venäjän ydinaseet kun käytännössä takaavat, ettei sen rajoitettuun voimankäyttöön vastata täydellä voimalla vaan asteittain tavalla, joka mahdollistaa neuvottelujen aloittamisen ja jatkumisen eskalaation hillitsemiseksi.

Venäjä tietää tämän. Venäjä tietää myös, että vaikka se ei suinkaan ole ydinpelotteensa kanssa yksin, eivät länsimaat tule missään tilanteessa vastaamaan rajoitettuun, vain tavanomaisin asein tehtyyn sotilaalliseen voimankäyttöön ydinasein. Se tietää myös, että niin kauan kuin sillä on ydinaseidensa takaama pelote, ei Lontoota, Pariisia tai Washingtonia uhrata Kiovan, Narvan tai Ahvenanmaan puolustamiseksi. Sen vuoksi Putin uskaltaa pelata länsimaita vastaan pokeria tarvittaessa kovinkin panoksin. Huomattuaan länsimaiden haluttomuuden vastustaa Venäjän voimankäyttöä Georgiassa ja Ukrainassa on Putinista tullut entistäkin itsevarmempi ja uhkarohkeampi sekä retoriikassaan että teoissaan. Vaarana on, että menestys saa Putinin ottamaan jatkossa entistäkin kovempia riskejä ja lopulta ehkä sortumaan virhearvioon, johon kellään meistä ei ole varaa.

Venäjän sotasuunnitelmat nimittäin perustuivat läpi kylmän sodan kylmälle, ihmisuhreista piittaamattomalle laskelmoinnille, ja Putinin kääntäessä Venäjän kelloa taaksepäin niin hallinnossa, yhteiskunnassa kuin taloudessakin, on myös Venäjän asevoimien viime vuosina uudistettuun doktriiniin otettu mallia Neuvostoajan ajatusmaailmasta. Esimerkiksi käyköön niin kutsuttu de-eskalaation oppi, jonka keskeisimmän tavoitteen voisi kääntää suomeksi sotilaallisen tilanteen rauhoittamisena.

Ongelmallisen doktriinista tekee se, että ”rauhoittamisen” on määrä tapahtua ydinaseiskulla vastapuolen merkittävää sotilas- tai siviilikohdetta, kuten pääkaupunkia, vastaan. Ajatus kuulostaa helposti ydinpelotteen logiikkaan perehtymättömän korviin mielipuoliselta, mutta sen takana on pelottavan rationaalinen logiikka: Niin kauan kuin Venäjällä on strategiset ydinaseensa pelotteena mitä hyvänsä vastaiskua vastaan, eivät muut ydinasevaltiot uskalla vastata Venäjän rajoitettuun ensi-iskuun ydinaseetonta valtiota vastaan omilla ydinaseillaan. Paitsi että ensi-iskun kohteeksi joutuneen valtion kanssa liittoutuneet ydinasevaltiot todennäköisesti pidättäytyisivät vastaiskusta välttääkseen itse joutumasta Venäjän ydiniskun kohteeksi, joutuvat ne arvioimaan uudelleen myös liittolaistensa tavanomaisen puolustamisen hintaa. Venäjän laskelmissa demokraattisten valtioiden äänestäjät ja aina mielenosoitusalttiit kansalaiset eivät halua tuhoutua ydinsodassa vain puolustaakseen Itä-Eurooppaa Venäjän etupiiriin joutumiselta. Venäjän ei autoritäärisenä ja kaikkea tiedonvälitystä kontrolloivana valtiona puolestaan tarvitse välittää onko sen ydinaseuhkapeli alamaisina pitämiensä kansalaisten hyväksymää vai ei.

RT-2PM Topol Voitonpäivän paraatissa Moskovassa 2008.

Kuva: Wikimedia Commons

Mikäli Venäjän kylmä laskelmointi ei osoittaudu virheelliseksi, on Venäjä ydinaseita rajoitettuun ensi-iskuun käyttämällä saavuttanut itselleen edullisen ”de-eskalaation”. Mikäli isku on kohdistunut Nato- tai EU-maahan, on Venäjä todennäköisesti saavuttanut iskullaan lisäksi Putinin tavoitteleman Naton ja Euroopan unionin hajoamisen, minkä jälkeen se voisi rauhassa järjestellä Itä-Euroopan rajat uudelleen haluamallaan tavalla. ”De-eskalaation” jälkeisessä maailmassa muiden ydinasevaltioiden ydinpelote ulottuisi enää niiden omiin rajoihin, eivätkä Euroopan ydinaseettomat valtiot todennäköisesti haluaisi liittyä ydiniskun kokeneiden valtioiden joukkoon.

Kuulostaako kaukaa haetulta? Doktriini ei ole pelkkää teoriaa, sillä Venäjä on jo kylmäharjoitellut kyseisenkaltaista ydinaseiskua Nato-maa Puolan pääkaupunkiin Varsovaan. Paradoksaalista on, että mitä rationaalisempina ja kansalaisistaan riippuvaisempina Venäjä pitää länsimaiden johtajia, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se voi arvioida ensi-iskudoktriininsa toimivan. Luottamus doktriinin toimivuuteen puolestaan antaa Kremlin päättäjille selkänojan, johon turvautumisen mahdollisuus saa tavanomaisen sotilaallisen voimankäytön riskit näyttämään pienemmiltä. Vaikka ydinaseiskua ei koskaan toteutettaisikaan, sen pitäminen optiona madaltaa kynnystä tavanomaiseen sotilaalliseen konfliktiin ja kasvattaa sodan, myös ydinsodan, todennäköisyyttä.

Sotaa ydinpelotteen varjossa

Ydinaseiden ensikäytön doktriini nojaa kuitenkin uskoon siitä, etteivät Naton tai Euroopan unionin ydinasevaltiot tositilanteen tullen puolusta liittolaisiaan ydinasein. Uskomus on hyvin perusteltu, varsinkin jos Venäjä pitäytyy Ukrainassa hyvin toimineessa salamitaktiikassa: ydinaseiden (tai tavanomaistenkaan aseiden) käyttökynnys ei ylity hitaan ja hallitun eskalaation aikana, jos jokainen askel eskalaation portailla on vain hiukan edellistä askelmaa ylempänä: Yksittäisen rajaloukkauksen tai tykistöiskuun ei vastata ydinaseilla – mutta ei myöskään Krimin, Ahvenanmaan, Viron tai koko Baltian miehitykseen.

"Liittoutumaton Suomi voi joutua Venäjän sotilaallisen voimankäytön kohteeksi ilman, että Venäjän tarvitsee pelätä kolmannen maailmansodan käynnistämistä."

Sama logiikkaa toimii kuitenkin myös Venäjää ja sen de-eskalaation oppia vastaan: Vähitellen kiihdytetyt tavanomaiset vastatoimet eivät saa Venäjää turvautumaan omiin ydinaseisiinsa, jos Venäjää ei missään vaiheessa uhata niin suurella tappiolla, että de-eskalaatioon sisältyvä virhearvion riski jäisi sen rinnalla pienemmäksi pahaksi. Tällöin konfliktin molempien osapuolten vähän kerrallaan lisäämät tavanomaiset sotilaalliset toimet ja vastatoimet voivat johtaa tilanteeseen, jossa Venäjä ja sitä vastassa oleva valtio tai liittouma käyvät rajoitettua mutta verraten laajamittaista tavanomaista sotaa jossakin Euroopan kolkassa ydinasepelotteen muodostaman sateenvarjon alla. Ydinaseiden pelote estäisi tällöin käytännössä vain niiden itsensä käytön, kuten kemiallisille aseille kävi toisessa maailmansodassa: Kemiallisten aseiden pelote typistyi tuolloin ainoastaan pelotteeksi kemiallisten aseiden käyttöä vastaan, vaikka sotaa käytiin muutoin ennennäkemättömän pidäkkeettömästi.

Suomelle ydinpelotteen typistyminen vain pelotteeksi ydinaseita vastaan ei välttämättä ole sen parempi tilanne kuin se pelote, joka nyt estää Natoa ja Euroopan unionia auttamasta Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Ukrainaa. Kummassakin tapauksessa liittoutumaton Suomi voi joutua Venäjän sotilaallisen voimankäytön kohteeksi ilman, että Venäjän tarvitsee pelätä kolmannen maailmansodan käynnistämistä. Se on mahdollisuus, johon Suomen on syytä varautua ja jonka estämiseksi Suomen on syytä tehdä kaikkensa jo paljon ennen kuin uhka on kenenkään laskelmissa muuttunut todennäköiseksi.

Aleksi Roinila
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri ja opiskellut ydinasestrategiaa Maanpuolustuskorkeakoululla ja Aberystwyth Universityssä