Turvallisuuspolitiikan vuosikatsaus 2014

Google Analyticsistä kopsattu kartta blogini tämän vuoden kävijöistä maantieteellisesti.

Tämä on vuoden 2014 80. merkintä. 

Viime vuonna kirjoitin hyvinkin kattavan kuvauksen suomalaisesta turvallisuuspolitiikasta ja sen yhteydessä läpikäydyistä keskustelunaiheista. Nyt siihen ei ole mitään mahdollisuuksia. Vuosi on ollut niin tapahtumarikas ja täynnä keskustelua. Ikävän ja pelottavan tapahtumarikas. Yllättävän pitkälle vuoteen antoivat monet poliitikot lausuntoja, ettei Suomen turvallisuuspolittiinen asema ole muuttunut, mutta se tematiikka kuihtui onneksi loppuvuonna kokonaan pois.
Olen tähän puutteellisuudestaan huolimatta holtittoman pitkäksi venyneeseen blogimerkintään nostanut esiin muutamia ilmiöitä ja asioita, jotka minusta ovat olennaisia vuodessa 2014. Kuvaavaa vuoden tapahtumarikkaudelle on se, että aina käydessäni tekstin kimppuun huomaan jälleen moniaita puuttuvia ulottuvuuksia. Täydentäkää kommenttipuolelle puuttuvia asioita.
Haluan tässä myös lausua lämpimät kiitokseni sosiaalisessa mediassa turvallisuuspoliittisia sisältöjä jakaville ja niistä keskusteleville ihmisille. Tietoa on tarjolla määrättömästi, mutta ilman toisten panosta ja kuratointia ei syntyisi rakenteita eikä perspektiiviä. Twitter ja Facebook ovatkin ainakin näissä hommissa varsin sokraattisia välineitä. Avoin, suopeassa hengessä tapahtuva turvallisuuspoliittinen keskustelu on juuri nyt kansakunnan kannalta äärimmäisen arvokasta. Siksi jämäkästi kehotan mahdollisimman monia siihen ainakin seuraamisen tasolla osallistumaan. Pelkään pahoin, että ensi vuonna nimittäin seurattavaa ja puitavaa riittää vielä tätä vuotta enemmän. Mutta jos oikein hyvin käy, niin nimenomaan 2014 muistetaan hulluna vuotena.

#rauhaakiitos

Kuolema ja pelko palasivat

Kylmän sodan päätyttyä eurooppalainen turvallisuusmaisema kaunistui silmissä. Toki entisen Jugoslavian hajoamissodat ja Tsetsenian sodat käsittämättömine julmuuksineen tapahtuivat näinä vuosina, mutta silti vakaus ja turvallisuus olivat jälleen kerran jotenkin peruuttamattoman oloisia asioita. Eivät ole enää. Kun rajoja siirrellään asevoimin, palaa sota ja kuolema näyttämölle. Neuvostostoliiton romahduksen viimeiset vaiheet ovat käynnissä. Turvallisuuspolitiikka ei vuonna 2014 ollut enää käsiteneppailua, vaan jälleen se elämän ja kuoleman asia.

Suomen linjavalinta käynnistyi

YYA:ta seurasi EU ja sen piti riittää. Maailma ympärillämme muuttui ja muuttuu. Vuosi sitten syksyllä olimme vielä aidalla, mutta tämän vuoden lopulla siirryimme neljän tukijalan jakkaralle ulkopolitiikassamme. Ajatusmallin esitellyt presidentti Niinistö korosti mallin joustavuutta; tilanteiden muuttuessa pitää näiden tukijalkojen kuormituksen reagoida.
Seuraava eduskunta ja hallitus tekevät isoja, pitkälle kantavia päätöksiä. Turvallisuuspolitiikassa kvartaali ei ole kolme kuukautta vaan 25 vuotta. Nyt on käynnistynyt toden teolla se tapahtumaketju, jonka päässä on Suomen valinta turvallisuutensa takaamiseksi. Sitä emme tee välttämättä kovinkaan itsenäisesti. Mukana päätöksenteossa on myös vuoden 2014 aikana edelleen vahvistunut turvallisuuspoliittinen yhteys Ruotsiin. Voi jopa olla, että muut käytännössä päättävät omilla päätöksillään puolestamme, mikä linja meille jää valittavaksi. Lähivuosina se valinta joka tapauksessa tapahtuu.

Liberaali demokratia 

Putinin hallinto on kehittänyt termin suvereeni demokratia, joka itse asiassa tarkoittaa kvasidemokratiaa. Tiettyjä elementtejä kansanvallasta pidetään toimivina tai ainakin pyritään antamaan se kuva, mutta demokratian ytimen muodostavia ihmisoikeuksia näverretään surutta. Venäjän lisäksi tälle tielle ovat lähteneet ainakin Unkari, Serbia ja Turkki. Jokaisella näistä on omat taustansa ja sovelluksensa, mutta yhteistä niille on suunta siirtyä yhä pidämmälle arvokonservatiiviseen yhtenäiskulttuuriin perustuvaan autoritäärisyyteen.
Liberaalien demokratioiden olemassaolo on lähtökohtaisesti näille valtioille poskelle lyöty haaste, sillä liberaalius ja demokraattisuus kummatkin lähtökohtaisesti julistavat näiden maiden olevan väärässä valinnoissaan. Markkinataloutta tässä ei siis sinällään haasteta, vaikka Putin onkin taitavasti värvännyt ajamaan asiaansa nimenomaan talousvetoiseen yhteiskuntaan pettyneitä.
Asetelma on johtanut siihen, että arvoliberalismin ja arvokonservatiivisuuden suunnat ovat tehneet täyskäännöksen. Ennen arvokonservatiivit nojasivat länteen ja liberaalimmat itään. Nyt on päinvastoin. Venäjä tukeekin nyt ääri- ja laitapuolueita sekä oikealla että vasemmalla paitsi arvojen takia, myös niiden EU-vastaisuuden takia. Euroopan unioni on eurooppalaisen liberalismin saavutus ja kuitenkin myös arvoyhteisö. Ja siksi este Putinin tiellä, joten on luonnollista, että hän määrätietoisesti heikentää ja hajoittaa unionia käytettävissään olevin keinoin.
Kylmän sodan jälkeen liberaali demokratia oli ikäänkuin ainoa vaihtoehto, mutta nyt se on siis saanut haastajan. Tästä vastakkainasettelusta voi vielä kehittyä jotain kovin pahaa ja rumaa.

Fennovoima

Suomen eduskunta katsoi hallituksen esityksestä hyväksi sitoa Suomen energiasektorin Venäjän valtiojohtoiseen vastaavaan. Fortum varmisti hankkeen käynnistymisen (vielä ehdollisella) osakkuudellaan, koska sai Venäjän valtiolta edullisesti vesivoimaa ja mieluisammat kumppanit. Minä en edelleenkään pysty ymmärtämään tämän sopimuksen järkeä valtion ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta. Olen miettinyt ja miettinyt, mutta jotain taustalla on tapahtunut tai päätetty, jota ei haluta julkisuuteen. Muuten ainoa selitys olisi kolossaalinen typeryys, eikä sitä voi minun mielestäni esiintyä tarvittavassa mitassa Suomen poliittisessa johdossa. Varsinkin kun asiantuntijat ovat vakuuttaneet, että päätöksessa on myös turvallisuuspoliittinen ulottuvuus, vaikka hankkeen ajajat toisin väittävätkin.
Kun tätä erittäin aktiivisesti ajanut Kokoomus melkein heti päätöksen jälkeen alkoi puheenjohtajansa suulla moittia Keskustaa ulkopolitiikan harmaalle alueelle ajamisesta, niin suorastaan suutuin tuollaisesta kaksinaamaisuudesta. Toki keskustalaisten puheet olivat osittain sieltä tännepäin, mutta eihän se nyt ole mitään verrattuna Fennovoima-päätökseen, joka ulkomailla laajasti noteerattiin Suomen liikkeenä lähemmäs Venäjää. Samanlainen räikeä esimerkki oli Ben Zyskowiczin poikkeuksellisen suorasanainen ärhäkkyys Venäjän toimintaa vastaan joulun alla, mutta niin vaan hänkin, paitsi äänesti Fennovoiman puolesta muutamaa viikkoa aiemmin, niin myös puhui julkisesti sen puolesta.
Vuoden 2015 puolella pidän todennäköisenä kahta asiaa Fennovoimassa: Taustat aukeavat ainakin osittain ja saattavat jopa terminoida joitakin poliittisia uria. Pidän myös todennäköisenä hankkeen rahoituksen kaatumista, sillä Venäjän strategisilla eläkerahastoilla on lähivuosina muitakin menoja. Ja jos Venäjän kansantalouden syöksystä huolimatta sieltä riittää miljarditolkulla tähän rahaa, niin sitten vasta olenkin todella huolissani.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö

Suomen presidenttivetoinen demokratia muuttui Kekkosen takia ja jälkeen suhteellisen nopeasti paljon parlamentaarisemmaksi. Perustuslain uudistukset ovat vieneet presidentiltä valtaa ja siirtäneet sitä hallitukselle. Nyt käynnissä oleva kriisi on tämän uuden mallin testaus kovissa olosuhteissa. Nyt syntyneet toimintamallit ja tulkinnat kantavat todennäköisesti kauas.
Sauli Niinistö on minusta selvinnyt loistavasti tasavallan presidenttinä. Hän on koko kautensa keskittynyt Venäjään kieliopintoja myöten ja nyt näitä tietojan ja taitoja tarvitaan. Arvostan myös suuresti Niinistön aktiivisuutta keskustella julkisesti asioista. Esimerkiksi ilman Kultaranta-keskusteluja ilmapiirin muutoksineen olisimme huomattavan paljon enemmän jäljessä tilanteesta.
Niinistö on kriisin alusta asti osallistunut keskusteluun ja ennen kaikkea osoittanut johtajuutta. Sitä häneltä odotan tulevinakin vuosina ja pelkäänpä, että sille on kipeääkin tarvetta.

Pääministeri Alexander Stubb

Ei SDP:n eikä Kokoomuksen puheenjohtajavalinnoissa juuri ulkopoliittisilla ansioilla ratsastettu, mutta Alex Stubbin koko olemus perustuu hänen kansainvälisyyteensä. Se tosin on hyvin EU-painotteista, joka on myös näkynyt syksyn aikana. Stubbilla on virtaa ja ideoita, mutta hän ei ole löytänyt tapaa ja sävyä, jolla ajaa niitä eteenpäin oman porukkansa ulkopuolella.
Fennovoima-päätöksessä Stubb oli aktiivinen. Lisäksi hän teki tarkkasaniasuutta edellyttävässä asemassaan pahna virheen Fennvoimaa koskevassa eduskuntakeskustelussa, kun käytti sanaa russofobinen. Ensinnäkään asiallisesti se ei siinä yhteydessä ollut oikea valinta ja toisekseen kyseinen termi oli sitä ennen hyvin pitkälti vain Johan Bäckmannin ja hänen sakkinsa käytössä. Jossakin informaatiosodan esikunnassa Moskovan tai Pietarin liepeillä avattiin varmasti pullot kuohuvaa tämän sanavalinnan kunniaksi.
Stubb nosti aktiivisesti loppuvuonna ulkopolitiikkaa ulottuvuutena, jossa haastaa Keskustaa. Toivottavasti presidentti Niinistön joulun alla pitämä (puhuttelu)tilaisuus puoluejohtajille ei ihan kokonaan karsinut haluja puhua ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa eduskuntavaalikamppailussa. Stubbista kuitenkin olisi sellaisessa keskustelussa paljon iloa, jos hän vain saa sen entisen iloisen avoimen itsensä ja pääministeriyden synkistämän nykyolemuksensa balanssiin.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja

Äärimmäisen kokenut ulkoministeri Erkki Tuomioja on ollut Ukrainan kriisin ja sodan ajan itse luotettavuus, kun on puhuttu maailman tapahtumista. Hän on osannut esittää asioita perspektiivissään ja ollut suorasanainen olematta provokatiivinen. Kotimaan tapahtumien suhteen ei ole mennyt näin vahvasti. Alkuvuonna hänen hampaissaan olivat Naton kannattajat, joilla ei hänen mukaansa ollut mitään uutta sanottavaa ja siksi heidän kanssaan ei tarvinnut keskustella. Loppuvuodesta Tuomioja poltti pikkutakkinsa hihat everstiluutnantti Torsti Sirénille, joka oli arvostellut Fennovoiman-päätöksen antamaa signaalia Suomen asemasta.
Tuomiojan vuoteen kuului siis huikeaa pärjäämistä ja pikkumaista äksyilyä. Joka tapauksessa hänen asemansa demarien turpo-kärkenä sementoitui, kun hän oli puolueen käynnistämän Turvallinen Suomi -kampanjan keulahahmona. Tuomiojan asemaa kuvaa myös se, että puolueen puheenjohtajasta Antti Rinteestä ei ainakaan minulla ole turvallisuuspoliittisesti yhtään mitään sanottavaa. Tätä Turvallinen Suomi -kampanjaa tervehdin muuten suurella ilolla, sillä siinä kansakunnan turvallisuus esitettiin poliittisena kysymyksenä, johon voi vaikuttaa, ei vain perinnäistapojen noudattamisena.

Muut poliitikot

Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Timo Soini oli alkuvuoden suorastaan nakkipiilossa, varoen puhumasta julkisuuteen sanaakaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Hänen puheenjohtajuutensa valiokunnassa on kuitenkin saanut kiitoksia ja muutamat loppuvuoden ulostulot ovat olleet erittäin asiallisia. Jos puoluejohtaja Soini roiskiikin vain päälauseita ja kummallisia kielikuvia peräkkäin, on valiokunnan puheenjohtaja Soini harkitseva ja maailman monimutkaisuuden hyvin ymmärtävä.
Puolustusministeri Carl Haglund on muutamassa vuodessa osoittanut olevansa puolueensa kokoa isompi poliitikko. Turvallisuuspolitiikassa Haglund on ollut suorasanainen ja hänen ulostulojensa myötä nousivat esiin niin meitä ympäröivä informaatiosota kuin Fennovoima-päätöksen ulkopoliittiset ulottuvuudet. Hän on saanut Kokoomukseen turvallisuuspoliittisista syistä pettyneet porvarit silmäilemään tositarkoituksella RKP:n äänestämistä ensi kevään eduskuntavaaleissa.
Ville Ninistö Vihreiden puheenjohtajana sai ydinvoiman takia turvallisuuspolitiikan syliinsä pyytämättä ja yllättäen. Vihreät tarttuivatkin halukkaasti tapahtumien kulun heille tarjoamaan mahdollisuuteen ja iskivät Fennovoima-hanketta turpo-perusteilla. Muut eivät tähän keskusteluun suostuneet lähtemään. Näin jälkeenpäin näyttää kovasti siltä, että Vihreät pistettiin suunnitellusti hallituksesta pihalle, sillä he olisivat myös estäneet valtion omistajaohjauksesta vastuullisina Fortumin lähdön mukaan. Jos Vihreät pystyvät nyt Heidi Hautalan avaamalla uralla toimimaan suoraselkäisenä vaihtoehtona Venäjä-suhteen kanssa, voi Kokoomuksen vihertävältä puolelta valua isostikin ääniä. Niinistö itse on pitkälti päässyt eroon teknokraattisuudesta esiintymisessään. Hän on rokottanut suomettumispuheillaan ja terävillä huomioillaan niin, että joidenkin konkaripoliitikkojen verenpainelääkityksiä on varmasti jouduttu viilaamaan ylemmälle tasolle.
Vihreiden Anni Sinnemäki on hiipinyt vuosien varrella huomaamatta runotytön asemasta vankaksi turvallisuuspolitiikan osaajaksi. Tätä kuvastaa se, että hän keräsi esiintymisestään korkeimmat pisteet turponarkkien Twitter-äänestyksessä maaliskuussa pidetyn turvallisuuspoliittisen Vaalien välissä -ohjelmassa. Kun hän nyt siirtyy Helsingille hommiin, nousee tilalle onneksi toinen turpo-osaaja, Johanna Sumuvuori. Vihreiden onkin pystyttävä ensi keväänä vastaamaan laajalla rintamalla turvallisuuspolitiikan huutoonsa.
Keskustan Paula Lehtomäki nousi Heikki Talvitien seuraajaksi Suomi-Venäjä -seuran puheenjohtajana ja on hän puhunut usein Venäjän kantojen ymmärtämisestä. Tämä suomen sana ymmärtää voidaan tulkita sekä tietämisen että hyväksymisen näkökulmasta. Lehtomäen puheissa sitä on tulkittu turhankin hanakasti nimenomaan hyväksymiseen painottuvaksi. Lehtomäki ilmeisesti, ainakin minun tulkintani mukaan, yrittää yhdistää EU-Suomen ja YYA-Suomen linjojen hyvät puolet, mutta kovin hankalaa se on tähän asti ollut. Liekö mahdollistakaan.
Keskustan kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen on puolueensa olennainen osa, mutta hyvin omapäinen ja -valtainen linjojensa vetämisessä. Nytkin hän on ohjastanut jälleen niitä toisia rattaita, tällä kertaa ulkopolitiikassa. Väyrysen silmissä väikkyy erityissuhde Venäjään, oppi-isänsä Kekkosen mallin mukaisesti. Sipilän puoluejohtajana ja todennäköisenä tulevana pääministerinä on joko saatava Väyrynen kuriin tai ajettava hänet sivuun politiikanteon keskiöstä.
Perussuomalaisten Jussi Niinistö on ollut näkyvästi esillä puolustuspoliittisessa keskustelussa ja halajaa ilmeisesti Haglundin seuraajaksi. Ottaen huomioon hänen lyhyen kokemuksensa politiikassa on Niinistö pärjännyt hyvin.
Kokoomuksesta on poikkeuksellisen paljon esillä ollut puolueen entinen puheenjohtaja ja nykyinen ulkoasiainvaliokunnan varapj Pertti Salolainen. Vaikka 74-vuotias konkari on ensi keväänäkin ehdolla, niin hänen ei olettaisi olevan Kokoomuksen kärkeä keskeisellä politiikan saralla. Mutta niin vain Salolaisen nykyisin ärhäkätkin lausunnot eri asioista nousevat julkisuuteen. Osansa asiassa on sillä, että UaV:n pj Soini ei varsinkaan alkuvuodesta ollut halukas kommentoimaan ja se antoi Salolaiselle tilaa.
Itseäni on ilahduttanut kahden nuorisopoliitikon innokas ja kypsä turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistuminen. Keskustan Teppo Säkkinen ja Kokoomuksen Teemu Myllärinen valavat toivoa, että meillä on osaajia tälle puolelle tulevaisuudessa. Jos nimittäin miettii puolueidemme turpo-kärkiä, niin vähiin jää. Toivottavasti ensi kevään vaalikamppailussa kansalaiset laittavat ehdokkaat laidasta laitaan lujille näissä asioissa. Ja toivottavasti saamme lisää turvallisuuspoliittisesti aktiivisia naisia mukaan päättämään kansakunnan kohtaloista.

Puolustusvoimat ja puolustuspolitiikka

Vuosi sitten syksyllä alkanut asevelvollisuutta vastustava Ohi on -kampanja sai alunperinkin hankalaan urakkaansa ylivoimaisen vastustajan, kun Venäjä ryhtyi agressiiviseksi. Kampanja hyppäsi ns. tyhjän mäkeen ja sinällään hyvin valmisteltu haaste tuli alas ennen aikojaan.
Vuoden 2013 ajan sekä puolustusministeri että PV:n komentaja olivat puhuneet määrärahojen riittämättömyydestä ja Ilkka Kanervan johtama parlamentaarinen työryhmä pääsikin esittelemään melko yksimielisinä korotukset. Lisäksi ilmassa leijuu ainakin alustava yksimielisyys siitä, että tulevien vuosien suurhankinnat ilmassa ja merellä budjetoidaan erikseen. Hornetien seuraajien hankintakin on jo käynnistetty.
Puolustusvoimain komentajakin vaihtui hyvin perinteisen oloisesta Puheloisesta vähemmän perinteiseen Lindbergiin. Hän on muuten onnistunut hyvin siinä, mitä Stubb on Twitterissä heikommalla menestyksellä pääministerinä yrittänyt: saanut valtavan kontaktipinnan, nostaen samalla itsensä ja organisaationsa uskottavuutta ja hyväksyttävyyttä. Hänen Hornet-selfiensä on yksi vuoden kovimpia PR-tekoja. Puolustusvoimien komentajan maanpuolustuspäivä näyttää myös juurtuneen menestyksellisesti tuoreeksi osaksi PV:n ulkoista viestintää.
Uutta PV:ssa on myös loppuun asti saati puolustusvoimauudistus. Vaikka se suurelle yleisölle näyttäytyi lähinnä varuskuntien lopettamisena, oli kyse paljon enemmästä. Eivätkä uudistukset tähän lopu, sillä veikkaisin Ukrainan tapahtumien synnyttäneen vipinää suunnittelupuolesta vastaavien keskuudessa. Hybridisota nousi varauduttavien uhkakuvien kärkijoukkoon raketin lailla, vaikka esim. aiemmin jo olennaisena osana puolustuskykyä ollut strategisiin iskuihin varautuminen on jo merkittävä osa tätä uhkakuvaa. Yhteistyössä siviilipuolen viranomaisten kanssa on varmaan kaivettu esiin myös 90-luvun varautumissuunnitelmat Venäjän yhteiskunnallisen romahduksen aiheuttaman liikehdinnän varalta. Venäjän talouskurimus yhdistettynä heikkoihin yhteiskunnallisiin instituutioihin voi tuottaa tilanteita, joissa isoja massoja ihmisiä lähtee liikkeelle.

Nato-jäsenyyden kannatus

Kuten on ollut hyvin oletettavaa, on Venäjän aggressiivisuus lisännyt Nato-jäsenyyden kannatusta. Tosin itse käyttäisin tässä ilmaisua, että Nato-myöntyväisyys on lisääntynyt. Nato on sinällään ihan yhtä huono vaihtoehto kuin ennenkin, mutta muut vaihtoehdot ovat heikentyneet rajusti. Natoa ei niinkään kannateta, vaan melko pitkin hampain myönnytään pitämään sitä mahdollisena, jopa järkevänä vaihtoehtona.
Kansainvälisen tilanteen kiristyminen on ylipäätään kaventanut turvallisuuspoliittista liikkumatilaamme merkittävästi. Jos vielä vuosi sitten tuntui vaihtoehtoja olevan paljonkin, niin nyt rako on paljon ahtaampi.
Loppuvuodesta käyty kinastelu kansanäänestyksen tarpeellisuudesta on ainakin minusta turhahkoa. Kansanäänestykseen ollaan sitouduttu ja aika hankalaa on kuvitella niin suurta yksimielisyyttä yleisessä mielipiteessä asiaan, että äänestystä ei kannattaisi järjestää. Kansanäänestys myös pakottaa kansalaiset muodostamaan oma kantansa asiaan ja näin kantaa vastuutaan tässä isossa asiassa. Toisaalta sitä ei missään nimessä kannata järjestää, jos ei kohtuuvarmasti tiedä lopputulosta positiiviseksi. Jäsenyyden hakeminen ja sen jälkeen sen omatoiminen torppaaminen olisi turpomunaus, jossa haalisimme itsellemme kaikkien ratkaisujen huonot puolet. Itse toivon, että tuleva hallitus pitää ohjelmassaan Nato-jäsenyyden niin auki kuin vain mahdollista. Jopa niin, ettei koko asiaa edes mainittaisi hallitusohjelmassa.

Saksa 

Maailmansotien syyllisyyttä kantanut Saksa on niitä harvoja maita maailmassa, joka on menneisyydenhallinnassaan ollut erittäin tunnollinen. Se on varmasti myös osa kansakunnan menestystä, aivan kuten Venäjälle vaikeuksia aiheuttaa menneisyydenhallinnan lähes totaalinen puute. Mitä isommat synnit ja isompi maa, sitä tärkeämpää se on.
Vuosi 2014 tarkoitti Saksalle, että sen oli pakko nousta myös aristelemassaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa läntisen Euroopan johtoon. Angela Merkel on läntisen Euroopan johtaja, muiden suurten maiden johtajien ollessa heikkoja sisäpolitiikan ja/tai talousvaikeuksien takia. Ilman Merkeliä  EU:n kuvio olisi todennäköisesti täysin palasina ja Putinin tavoite saavuttaa Neuvostoliiton kaltainen asema ainakin Euroopassa olisi paljon pidemmällä.
Uuteen Saksaan kuuluu myös sen pitkään noudattaman Ostpolitikin hylkääminen. 1970-luvun alusta asti (Länsi-)Saksa teki määrätietoisesti työtä sitoakseen Venäjän kaupalliisiin ja poliittisiin yhteistyökuvioihin. Tämä politiikka sai kirkkaimman helmensä Saksojen yhdistyessä rauhanomaisesti. Siitä syntyi myös jonkinlainen kiitollisuudenvelka Venäjän suuntaan, kun kansa sai vihdoin yhdistyä. Nyt pyrkimys rakentaa suhteita ja siteitä on toistaiseksi ohi.

Putinin temppuilut koirapelkoisen Merkelin kustannuksella ja heidän suhteessaan epäilemättä kummitellut yhteinen DDR-menneisyys (mm. kumpikin osaa toisensa kieltä hyvin) ovat taustalla, mutta ennen kaikkea Merkeliä tuntuu loukanneen Putinin kivikasvoisesti ylläpitämä valehtelu Ukrainan tapahtumista. Hän yritti yli 30 tuloksettoman puhelun jälkeen saada vielä kerran yhteyden Putiniin Brisbanen G20-kokouksen yhteydessä järjestetyssä kahdenkeskisessä tapaamisessa. Tulos lähes neljän tunnin väännöstä oli katastrofi.
Joka tapauksessa yksi merkittävä osa tätä kriisiä tullaan ratkomaan näiden kahden välillä ja se vaatii kummaltakin paljon, kun asiat ovat ajautuneet tähän pisteeseen. Ratkaisun saavuttamista saattaa hidastaa, että macholle Putinille voi olla kova paikka antaa periksi naisjohtajalle.

Valheiden vuosi 

Inhimilliseen kanssakäymiseen kuuluu pieni valehtelu. Jos valehtelee liikaa, suututtaa toiset. Eri syistä Venäjä on valinnut kivikasvoisen ja järjestelmällisen valehtelun strategiaksi Ukrainan kriisissä. Se on myös sellainen strategia, josta on hankala päästä irti, vaikka haluaisikin, sillä luottamuksen hävittyä ajatellaan joka tapauksessa valehdeltavan. Lännessä valheilla ajatellaan olevan hinta, maineen ja vaalimenestyksen katoamisen myötä. Siksi valheita käytetään minimaalisesti. Putinin ei seurauksia tarvitse pelätä. Häntä auttaa koko ajan tiukkeneva kontrolli tiedotusvälineistä ja Venäjän kansan tottumus kuulla vain siteeksi totta sisältäviä asioita maansa johdolta. Eivätkä vaalitkaan ole hänelle tähän mennessä vaikeuksia tuottaneet, varsinkin kun maan puoluekenttä on melkein kokonaan hänen näpeissään.

Valehtelun mittakaava on saanut jotkut kuvailemaan Venäjän johdon nykyistä

linjaa psykologisella termillä narsistinen.

Venäjä joutui heikkouden aikana katsomaan sivusta, kun lännessä venytettiin totuutta eri tilanteissa ja se itse ei siihen kyennyt. Nyt se taitaa ajatella vain vastaavansa samalla mitalla. Se ero tässä on, että länsi on valehdellut taktisesti vain tarpeen tullen, Venäjä tekee sitä nyt strategisella, kaiken kattavalla tasolla. Venäjällä on hyvin suunniteltu ja ennakoiva tapa toimittaa julkisuuteen vaihtoehtoisia selityksiä sille itselleen kiusallisista tosiasioista, koskivat ne sitten Krimin miehitystä, Itä-Ukrainan ”kapinallisten” varustusta tai MH17-koneen alasampumista.
Kaikki poliitikot kaunistelevat asioita, mutta puhuessaan keskenään, on kanssakäymisen sisällettävä kunnioitusta toista kohtaan niin paljon, että valheista voidaan luopua ainakin rivien väleissä. Tämä pätee myös eri valtionjohtojen välisessä kanssakäymisessä. Kun ovet suljetaan, puhutaan suoraan tai ainakin suorempaan, vaikka suurelle yleisölle viserrettäisiinkin kaunisteltuja lauluja. Jos G20-kokouksen ennennäkemättömästä joukkoynseilystä voi päätellä, ovat venäläiset suljettujenkin ovien takana pitäneet kiinni saduistaan. Samasta kertovat Angela Merkelin äärimmäisen turhautuneet kannanotot Putinin elämisestä toisessa todellisuudessa. Pelkällä Krimin miehityksellä ja Itä-Ukrainan sodalla Putin ei tuollaista reaktioita olisi saanut aikaiseksi, siihen vaadittiin henkilökohtaisemmalle tasolle menevää loukkaamista. Kuvaava tilanteen dynamiikalle muuten on, että Venäjän media, joka siis tasan tarkkaan julkaisee hallituksen haluamia näkökulmia, esitteli Brisbanen kokouksen täysin normaalina, jopa menestyksenä Venäjälle ja presidentti Putinille.
Valheita levitetään myös tavallisille ihmisille. Meidän todellisuudestamme katsottuna on lähes mahdotonta, että maan päämies katsoisi kameran kautta kansaansa suoraan silmiin ja valehtelisi päivä toisensa jälkeen. Niitä valheita syötetään myös meille, tavoitteena sekoittaa tilannekuva. Ei valheita tarvitse edes perustella kummoisesti, riittää että syntyy epäselvyyttä. Malesialaiskoneen alasampuminen on tästä hyvä esimerkki. Venäjä tuottaa edelleen uusia selityksiä ja ”todisteita” koneen alasampumisesta, tavoitteenaan vain sotkea ja luoda epävarmuutta.
Pitkällä tähtäimellä Venäjän suurin tappio käsillä olevassa ja vielä pitkään kestävässä kriisissä voi ollakin totaalinen luottamuksen menettäminen. Jos ajatellaan, miten pitkään ja paljon USA on maksanut joukkotuhoasevalheistaan Irakiin hyökätessään, niin miten käy Venäjän, joka ei ole edes tyytynyt yhteen isoon valheeseen, vaan isojen ja pienten valheiden jatkuvaan hyökyyn.

Voimapolitiikan paluu

Itse uskon Putinin lähteneen vastakkainasettelun ja voimapolitiikan tielle, koska hänellä ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja. Ainakaan jos hän haluaa pitää kiinni kahdesta tärkeimmästä tavoitteestaan: omasta vallastaan ja Venäjän noususta takaisin kunnioitetuksi suurvallaksi. Kun keskinäisriippuvuuden säännöillä ei pärjännyt ja talouden taantuma oli nurkan takana, niin Putin kaivoi esiin kylmän sodan nollasummapelin, jossa oma voitto on toisen tappio ja toisen tappio oma voitto. Keskinäisriippuvainen länsi puolestaan on rakentanut maailmaa, jossa yhdessä hyödytään, toki oman hyödyn maksimoimiseen pyrkien.
Näin Putin iski kaksi kärpästä, eli ainakin yrityksen muuttaa sääntöjä edullisemmaksi ja sai sysättyä lännen syyksi talouden rakenteista johtuvan taantuman. Eikä kriisiaikana kunnon ihminen valtiojohtoaan myöskään kritisoi, olisihan se vihollisen pussiin pelaamista.
Voimapolitiikan kautta rinnakkaisena palasi täydellä voimallaan myös geopolitiikka. Kun maailman muutoksen myötä ajateltiin maantieteen merkityksen vähentyneen, niin Venäjälle se onkin se kaikkein tärkein. Venäjän haluaa pitää lähinaapurinsa tavoilla tai toisilla kontrollissa tai ainakin vaarattomina. Tässähän tilanteen suuri paradoksi on: Venäjän aggressiivinen aktiivisuus työntää rajanaapureita Natoon ja se taas saa Venäjän toimimaan yhä aggressiivisemmin. Suvereenit valtiot kun ovat kuitenkin vapaita solmimaan sopimuksia, myös puolustukseensa liittyviä, halutessaan.

Venäjän selittäminen

Ulkopoliittisen instituutin tukijan Sinikukka Saaren pistämätön tiivistys tilanteesta STT:n jutussa.

Vuoden kuluessa ovat mediat pyrkineet selittämään Venäjää ja Putinia vastatakseen kansasta huokuvaan kysymykseen, että miten tässä näin kävi. Toinen kysymys on se, että mitä tästä eteenpäin. Suomessa on vuoden aikana kirjoitettu Venäjästä valtavasti. Toisessa ääressä ovat iltapäivälehtien pelolla ja pelottelulla ratsastavat lööpit ja toisessa tutkijoiden harkitut, mutta usein vaikeatajuiset analyysit. Iltapäivälehdet ovat lööpeissään olleet välillä poikkeuksellisen typeriä ja pelkoa lietsovia, vaikka itse jutut ovat yleensä olleet tasokkaita ja analyyttisiä. YLE ja HS ovat myös olleet kiitettävän aktiivisia asiassa. Ei ole vaikeaa arvata, että ensi vuonnakin saamme lukea Venäjästä paljon ja hyvä niin.
Huomionarvoista on myös se, että jossain vaiheessa vuotta loppuivat poliittisen johtomme vähääkään pidemmät,  julkilausutut Venäjä-analyysit kokonaan. Toki ne analyysit on varmasti tehty, mutta diplomaattisista syistä ne varmaan pidetään julkilausumattomina tausta-aineistoina.

Pelko ja viha

Vuosi 2014 on ollut pelon ja vihan vuosi Euroopassa. Vihalla ja pelolla on lietsottu liikkelle voimia, jotka synnyttävät lisää vihaa ja pelkoa. Putinin hallinnon propaganda on tarkoitettu kenties ensisijaisesti sisäpolitiikan käyttöön, mutta se vaikuttaa ajan mittaan ulospäin. Pelon ja vihan synnyttämiseksi sepittyt valheet ajavat tapahtumia eteenpäin ja lopputulos voi olla jotain, jota kukaan ei halua. Jos oikein kyyniseksi heittäytyy, niin viime vuonna eurooppalaiset alkoivat pelätä turvallisuutensa puolesta, kun tähän asti piti pelätä vain toimeentulon takia.

Informaatiosota

Informaatiosotaa on käyty läpi vuosituhansien. Moderni tietoyhteiskunta vain antaa sille paljon uusia mahdollisuuksia. Venäjä on käyttänyt informaatiosotaa yhtenä toimintansa ulottuvuutena, jolla se on tukenut poliittisten tavoitteidensa saavuttamista. Se on kivikasvoisesti valehdellut, ettei se miehittänyt Krimiä eikä sillä ole tekemistä Itä-Ukrainan sodassa. Informaatiosodan osia ovat niin valtiollisten tahojen viestintä kuin valtion kontrollissa olevien medioiden sisältö. Sosiaalisessa mediassa käytetään yrityksiä, joissa ihmiset kommentoivat, twiittavaat ja tekevät kaikkia mahdollista ”tavallisen ihmisen” viestintää. Näin saadaan esim. Venäjää käsittelevien kriittisten lehtijuttujen perään annettua vaikutelma, että selvät tosiasat eivät todellakaan ole selviä ja että moni ymmärtää hyväksyen Venäjän toimintaa.
Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta tilanteessa on se, että ennen Fennovoima-päätöstä olivat kaikki Venäjän näkökulmia ajavat tahot ja ihmiset mahdollisimman hiljaa asiasta. Tämä on iso kontrasti sille, että normalisti Venäjän hallinnon kantoja Suomea kosketaaviin asioihin kyllä tuodaan laajasti ja estottomasti esille. Oma tulkintani on, että Venäjältä oli käynyt käsky olla asiasta hiljaa, ettei vain missään nimessä häirittäisi Fennovoiman ajajien "asiassa ei ole turvallisuuspoliittista ulottuvuutta" narratiivia.
Tilanteeseen on nyt herätty ja asia on tiedostettu. Tärkeimmät keinomme informaatiosodassa ovat korkea koulutustaso, tasokas media ja tinkimätön suhtautuminen sananvapauteen. Tämä keinovalikoima voi aiheuttaa meille joidenkin taistelujen häviämistä, mutta vain niin voimme voittaa sodan.
Trollit ovat olleet isosti huomion kohteena informaatiosodassa vaikka ne ovat vain yksi, pienehkö osa kokonaisuutta. Tähän suunnittelemani trolli-osuus venähti ja löytyy täältä.

Kurdien tarina sai alkunsa

Haluan nostaa tähän ainakin yhden asian vähän kauempaakin, vaikka Venäjä täyttääkin näkökenttämme tällä hetkellä melkein kokonaan. Irakin ja Syyrian tragedioiden keskellä on itämässä kurdien oma valtio. Tämä kansa on levittäytynyt useamman valtion alueelle ja kansainvälisen politiikan arvannostoissa se ei ole ikinä saanut mitään voittoa muistuttavaakaan. Mutta nyt sen kyky vastustaa käsittämättömän julmaa ISIS-järjestöä on lunastamassa sille olemassaolon oikeutta osana kansainvälistä yhteisöä.
Kobanen kaupungin ja Sinjar-vuorten taistelut voivat pidemmällä tähtäimellä olla se perusta, jonka avulla Kurdistan saa olemassaolonsa oikeutuksensa muun maailman silmissä. Kurdit ovat nyt olemassa ja he ovat hyvän palveluksessa pahaa vastaan. Tällaisista tarinoista kansakunnat ovat saaneet ennekin alkunsa. Irakin ja varsinkin Syyrian valtiot ovat niin hajallaan, että Kurdistan voi olla riittävän pitkän aikaa käytännössä niin totta, että se on pakko ottaa huomioon. Helppoa se ei tule olemaan, tuskin nopeatakaan, mutta mahdollisuus on sentään nyt olemassa.
On tosiaan muistettava, että maailmassa ylipäätään tapahtuu paljon muutakin meille olennaista kuin Venäjän toiminta.

Tärkeitä tekstejä vuodelta 2014

Tässä osa viime vuonna julkaisuista, minun mielestäni turvallisuuspoliittisesti merkittävistä teksteistä, ei missään erityisessä järjestyksessä. Sosiaalisessa mediassa on kummallisen korostunut näkemys tuoreuden merkityksestä jaettavassa sisällössä. Nämä kirjoitukset, kuten moni muukin, ovat kuitenkin edelleen kuranttia tavaraa maailman paremmassa ymmärtämisessä. Lisätkää kommentteihin vastaavia.

Mika Aaltola: Kamppailu Suomesta

Ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsaus 2014: Suomen asema, turvallisuus ja hyvinvointi monimutkaistuvassa maailmassa

Heikki Aittokoski: Liberaalin Euroopan suuri mittelö

Jyrki Iivonen: Venäjän kaksi totuutta

Katri Pynnöniemi: Venäjä ei ole karhu vaan virtahepo

Minna Holopainen: Oletko informaatiosodan uhri?

Sofi Oksanen: Venäjä on jo voittanut informaatiosodan

Anni Sinnemäki: Venäjästä, Ukrainasta ja Suomen paikasta

James Mashiri: War admissible – a view on Russian Military Doctrine and Clausewitz (englanniksi)

Matti Vanhanen: Puhe Hämeenlinnan Paasikivi-seurassa 23.10.2014

Martin Scheinin: Viisi kiduttavaa askelta alas helvettiin

Osmo Apunen: Talvisodan muisto

Risto Volanen: Ukraina, Islanti, Suomi: pienet maat puskemisen maailmassa

Juha Mäkinen: Suomi Nato-jäseneksi – mutta miksi?

Jari Rantapelkonen (toim.): Strategisen viestinnän salat

Aleksi Roinila: Sotaa ydinaseiden varjossa


#turpo-blogeja

Haluan kiittää ja kannustaa turpobloggari-kollegoita, jotka ovat ansiokkaasti tehneet osansa nyt niin äärettömän tärkeässä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Lukekaa heitä ja kommentoikaa, se vie asioita eteenpäin. Toivottavasti ensi vuonna vakiintuu joukkoon uusia kasvoja.

Osmo Apunen
Corporal Frisk
Tomi Hämäläinen
Tapio Juntunen
James Mashiri
Nojatuolikenraali
Miika Rauduskoski
The Ulkopolitist
Risto Volanen