Vieraskynä: Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion yhteistyö

Synkkenevä sinfonia

Kun on seurannut Venäjän ortodoksisen kirkon toimia ja lausuntoja, jotka liittyvät Krimin valtaukseen ja Itä-Ukrainan sotaan, on voinut hieman hämmentyä. Kirkko on ollut jossain määrin ambivalentti. Valtio ei ole saanut täyttä tukea Krimin miehitykselleen: kirkon johtaja patriarkka Kiril ei saapunut keväällä kuulemaan Putin puhetta, jossa Krimin valtausta juhlistettiin. Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko on myös vaatinut Krimin palauttamista Ukrainalle. Toisaalta kirkko palkitsi juuri äsken Kremlin propagandisti Dmitri Kiseljovin korkealla kunniamerkillä. Myös kirkon ja yhteiskunnan suhteista vastaavan komitean puheenjohtaja, rovasti Vsevolod Chaplin, on kunnostautunut antamalla erilaisia, enemmän tai vähemmän, lännenvastaisia lausuntojaan.
Yritän tässä kirjoituksessa hahmottaa Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion suhteita sekä selvittää hieman sitä, missä määrin ne tekevät yhteistyötä ja missä määrin puolestaan pyrkivät lähinnä hyötymään toisesta osapuolesta.
Kirjoituksen alkuosassa käsittelen jonkin verran Venäjän ortodoksisen kirkon historiaa viime vuosisadalla, koska näkemykseni mukaan nykytilanne on historiallisen kehityksen seurausta ja toisaalta Venäjän kirkon historia ei välttämättä ole yleisesti tunnettua teologipiirien ulkopuolella. Historiaosuuden jälkeen käsittelen enemmän sitä, miten kirkon toiminta pitäisi ymmärtää nykyisessä turvallisuuspoliittisessa kontekstissa.
Olen yrittänyt perustaa näkemykseni kirjallisiin lähteisiin, mutta en ole nootittanut kirjoitusta tieteellisellä tarkkuudella. Olen ottanut mukaan jonkin verran linkkejä - etupäässä englannin kielellä - jos ne eivät ole maksumuurien takana. Lopussa on myös lyhyt kirjallisuusluettelo.

Kirkko kommunismin aikana

Ortodoksinen kirkko joutui bolshevikkivallankumousta seuranneen sisällisodan jälkeen ankaran vainon kohteeksi. Tämä johtui osin siitä, että kirkko oli ollut ennen vallankumousta tiivissä yhteistyössä valtion kanssa ja tukenut sittemmin sisällissodassa hävinneitä valkoisia. Toinen syy oli aatteellinen, neuvostovaltion virallinen ideologia oli militantin ateistinen.
1920- ja 30-luvuilla kirkon omaisuus takavarikoitiin, kirkkoja ja luostareita suljettiin, papistoa sekä luostariasukkaita vangittiin ja tuomittiin pakkotyöhön tai teloitettiin.
Valtion toimista huolimatta kirkko ei tuhoutunut täysin vainoissa, vaan osoittautui sitkeäksi. Ja jo ennen toista maailmansotaa nähtiin osoitus siitä, että kirkon sisällä oli erilaisia selviämistrategioita.
Vuonna 1927 silloinen virkaa tekevä patriarkka, metropoliitta Sergius antoi julistuksen, jossa julistettiin kirkon lojaalisuutta neuvostovaltiolle. Julistuksessa vaadittiin samaa lojaalisuutta myös ulkomaille paenneelta venäläiseltä papistolta. Kaikki kirkon piirissä eivät hyväksyneet edes pakon sanelemaa myöntyväisyyspolitiikkaa, ja julistus vahvisti osaltaan Venäjän ortodoksisen kirkon jakaantumista toisaalta pakolaiskirkoksi (Venäjän ortodoksinen kirkko ulkomailla, Русская православная церковь заграницей) ja maanalaiseksi kirkoksi (Todellinen ortodoksinen kirkko, Истинно-Православная церковь).
Kirkkoon kohdistuneet vainot loppuivat, kun Stalin päätti toisen maailmansodan sytyttyä ottaa kirkon mukaan sotaponnisteluihin tukemaan kotirintamaa - ehkä myös osittain siksi, että kirkko sai toimia ainakin suhteellisen vapaasti natsien miehittämillä alueilla. Myöntyväisyyslinjaa vetänyt metropoliitta Sergius valittiin patriarkaksi vuonna 1943 ja kirkon sallittiin taas toimia. Tällöin kylvettiin näkemykseni mukaan siemenet, jotka näkyvät edelleen kirkon johdon suhteessa valtioon, kuten myöhemmin yritän osoittaa.

Kirkon ja valtion yhteistyön vakiintuminen

Stalin ei sallinut kirkon toimia hyvää hyvyyttään, vaan halusi siitä työvälineen valtion käyttöön. Niinpä kirkko joutui valtion tiukkaan kontrolliin. Ei ole varmaa, milloin KGB ryhtyi soluttautumaan kirkon papistoon, mutta todennäköisesti viimeistään Nikita Hrushtshovin kaudella (1953–64) kirkko oli jo valtion tiukassa ohjauksessa. Tuolloin kirkko kohtasi myös samankaltaisia vaikeuksia kuin bolshevikkivallan alkuvuosina: Stalinin aikana avattuja kirkkoja suljettiin uudestaan ja papistoa syrjäytettiin, vangittiin ja teloitettiin. Vainon yksi tavoite oli ilmeisesti korvata hankalana pidettyjä henkilöitä joko puhtailla KGB:n agenteilla tai edes neuvostovaltioon myöntyvästi suhtautuvilla henkilöillä.
Valtion ja KGB:n vaikutus näkyi ulkomaailmaan parhaiten siinä, miten kirkko osallistui kansainväliseen ekumeeniseen toimintaan. Jo vuonna 1946 perustettiin Kirkon ulkomaansuhteiden osasto (Department for External Church Relations, Отдел внешних церковных связей), joka kontrolloi kirkon yhteyksiä ulkomaailmaan.
Kirkon ja valtion sopimuksen sisältö näytti olevan yksinkertaisesti se, että kirkko julisti ulkosuhteissaan Neuvostoliiton virallista linjaa uskonnonvapaudesta ja pyrki mahdollisuuksien mukaan edistämään muita valtiollisia tavoitteita.
Tämä onnistui mainiosti Kirkkojen maailmanneuvostossa, jossa Venäjän ortodoksinen kirkko oli aktiivinen toimija 1960-luvulta lähtien. Kirkko onnistui tuomaan KMN:n agendalle mm. aseistariisunnan ja ydinaseiden rajoittamisen - jotka tietysti kuuluvat kirkoille, sikäli kun ne puolustavat rauhaa, mutta myös sattuvat olemaan osa tuolloista Neuvostoliiton ulkopoliittista liturgiaa.
Hiljattain kuolleen toisinajattelijapappi Gleb Jakunin tapaus osoittaa, miten kirkko oli 70-luvulla valtion kontrollissa. Jakunin oli yrittänyt vastustaa valtion harjoittamaa ortodoksiseen kirkkoon ja muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kohdistunutta painostusta ja häirintää mm. kirjoittamalla aiheesta julkisesti. Vuonna 1965 avoimen kirjeen saivat valtio ja patriarkka Aleksei I. Kirjeessä Jakunin kritisoi Hrushtshovin kauden kirkkoon kohdistunutta sortoa. Tällä kerralla käsky vaieta tuli omalta patriarkalta, ja Jakunin menetti pappeutensa 10 vuodeksi.
Kymmenen vuoden hiljaisen kauden jälkeen Jakunin jatkoi kirjelmöintiään ja kirjoitti nyt suoraan Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukselle, joka kokoontui Nairobissa 1975. Kirjeessä Jakunin syytti valtiota uskontojen vainoamisesta, mikä oli tietysti erittäin kiusallista kokoukseen osallistuvalle viralliselle Venäjän ortodoksisen kirkon delegaatiolle, ja joka jyrkästi kiisti kirjeen sisällön. Jakunin jatkoi valtion uskonnonvastaisten toimien kritisointia ja hänet vangittiin sittemmin neuvostovastaisesta kiihottamisesta vuonna 1980. Jakunin vapautettiin vasta glasnostin aikana vuonna 1987.
Toinen esimerkki aiheesta löytyy KGB:n omista papereista, jotka tulivat julkisuuteen, kun Jakunin vapautumisensa jälkeen tutki lyhyen aikaa KGB:n arkistoja. Jakunin ja Lev Ponomarjovin löytämässä aineistossa mainittiin mm. kirkon korkea-arvoisten piispojen koodinimiä ja myös, että KGB oli onnistunut lähettämään Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukseen peräti 47 agenttia, mikä on kiitettävä määrä, kun kokoukseen yhteensä osallistui 847 delegaattia 301 jäsenkirkosta.
Brezhnevin ajan (1964–82) loppuvaiheisiin mennessä Neuvostoliiton virallinen ideologia, marxismi-leninismi oli jo jossain määrin menettänyt viehätystään ja sen rinnalle tuotiin enenevässä määrin kansallismielistä propagandaa. Todennäköisesti juuri näiltä ajoilta on lähtöisin venäläinen ortodoksisuuden suuri kummajainen - uskonnon ja neuvostonostalgian sekoitus. Sitä voi yrittää ymmärtää katsomalla asiaa maallisesta ja kirkollisesta näkökulmasta.

Kirkon kansalliset asemat

Maalliselta katsantokannalta kirkko oli ollut mukana Suuressa isänmaallisessa sodassa taistelemassa fasisteja vastaan ja toisaalta kirkko oli vanhassa 1800-luvun slavofiilisessä katsannossa erottamaton osa venäläistä identiteettiä. Joten jos uskonnon sisällöstä ei juuri piitannut, niin myös muuten uskonnoton pystyi näkemään ortodoksisen kirkon positiivisena, jopa samastuttavana instituutiona.
Toisaalta kirkon puolelta valtio voitiin nähdä autoritaarisena, järjestystä tuovana organisaationa. Kristillisessä teologiassa on myös vahva traditio siitä, miten esivallalle - vaikka se olisikin epätäydellinen - pitää olla kuuliainen. Joten jos puhdas opportunismi tai vain selviämiseen pohjautuvat strategiat jätetään pois, niin myös kirkon piirissä oli tilaa ajattelulle, jossa valtio nähtiin positiivisessa valossa.
Näitä molempia katsantoja yhdistämään tarvitaan kuitenkin vahva kansallistunne, joka pystyy yhdistämään kuitenkin pohjimmiltaan varsin erilaiset aatteet. Aatteiden yhdistymisestä voi olla tuloksena esimerkiksi sellaisia kummajaisia, kuten kiihko-ortodokseja, jotka eivät kuitenkaan usko Jumalaan.
Tällainen nk. neuvostofundamentalismi elää edelleen venäjän ortodoksisen kirkon piirissä ja sen ilmentymiä ovat esimerkiksi papiston lausunnot siitä, miten Stalin oli hyvä hallitsija ja ainakin osittain myös Igor Girkinin johtama Venäläinen ortodoksinen armeija (Русская православная армия).
Neuvostofundamentalismin kanssa läheistä sukua on slaavilaisuuteen ja vallankumousta aikaa edeltävään Venäjään nojautuva, ehkä lähinnä oikeistolaiseksi luokiteltava fundamentalismi, jota voi olla vaikea erottaa neuvostofundamentalismista. Tärkein erottava piirre on suhtautuminen kommunismiin, Staliniin ja neuvostoajan turvallisuuskoneistoon. Jos suhtautuminen näihin on positiivista, lienee kyse neuvostofundamentalisteista.
Oikeistolaista ortodoksifundamentalismin piirteitä ovat voimakas juutalais- ja länsivastaisuus. Ja siinä missä neuvostofundamentalisti saattaa itse rakastaa juonitteluja ja hämäyksiä, on oikeistofundamentalistin maailmankuva usein vapaamuurarien, Bilderbergin tai muiden hämärien tahojen salaliittoja täynnä. Eräs tunnettu oikeistolinjan edustaja oli jo vuonna 1995 edesmennyt Pietarin metropoliitta Ioann.

Aleksein aika

Kun Neuvostoliitto romahti, muuttui myös kirkon ja valtion suhde. Ainakin aluksi myös valtion ote kirkosta heikkeni. Eräs anekdootti kertoo piispasta, joka sai vanhaan tapaan jonkin ortodoksisen kansainvälisen tapahtuman osanottajalistan. Vanhaan tapaan piispa lähetti listan paikalliselle KGB:lle, joka kuitenkin vastasi piispalle, ettei se enää puutu kyseisiin asioihin. Tapaus tuli julkisuuteen, kun KGB samalla vuoti kirjeenvaihdon piispan kanssa paikalliselle lehdelle.
Kirkon johtajaksi valittiin vuonna 1990 virolais-saksalainen Aleksei II. Valinta oli ilmeisesti vapaa, vaikka sittemmin Jakunin ja Ponomarov löysivät KGB:n arkistoista viitteitä siihen, että Aleksei ainakin oli ollut KGB:n agentti. Tuossa vaiheessa kaikki korkeissa kirkollisissa asemissa olevat olivat joutuneet joka tapauksessa tekemään yhteistyötä KGB:n kanssa enemmän tai vähemmän, ja myös muiden ehdokkaiden taustalla oli samanlaisia kytköksiä.
Aleksei otti kirkon viralliseksi linjaksi sen, ettei kirkon tarvinnut tehdä tilintekoa kommunistiajan väärinkäytösten kanssa. Tällä oli suuri merkitys sekä kirkon sisäiseen elämään että myöhemmin kirkon ja valtion suhteisiin.
Ensimmäinen ja ainakin läntisestä katsannosta traagisin vaikutus oli siinä, että kirkon liberaalisiipi marginalisoitui. Liberaalisiiven merkittäviä edustajia olivat jo mainittu toisinajattelijapappi Gleb Jakunin, vuonna 1990 murhattu Aleksandr Men ja pastori Georgi Kotshetkov. Marginalisoituminen johtui toisaalta siitä, että esimerkiksi Jakunin vaati kirkolta tilintekoa menneisyyden kanssa. Jakunin vaatimukset eivät johtaneet katumukseen, vaan päin vastoin Jakunin itse joutui erotetuksi kirkollisesta yhteydestä. Toisaalta liberaaleja pidettiin liian länsimyönteisinä ja jopa protestanttishenkisinä, eivätkä tällaiset ajatukset sopineet kirkon valtavirraksi muodostuneen kansallisen ajattelun kanssa.
Vaikka Aleksei ei aloittanutkaan pesänselvitystä kirkon ja turvallisuuskoneiston suhteista, tuomitsi hän kommunismin ja piti tärkeänä kirkon ja valtion eroa. Kirkon ja valtion suhteet eivät olleetkaan Aleksein aikana niin lämpimät, kuin nyttemmin Kirilin aikaan. Tämä ilmeni mm. siinä, miten Aleksei onnistui neljässä päätavoitteessaan: valtion takavarikoiman kirkon omaisuuden palauttamisessa, ortodoksisen uskonnonopetuksen tuomisessa kouluihin, ortodoksisten sotilaspappien saamisesta armeijaan ja erityisaseman saamisen muihin uskontoihin nähden.
Tavoitteista ainoastaan ortoksisen kirkon erityisaseman turvaaminen onnistui, kun vuoden 1997 uskonnonvapauslain johdannossa Venäjän ortodoksisen kirkon asema venäjän kansan historiassa kirjattiin lakikirjaan.
Vaikka Alekseita on syytetty konservatiivismista ja kirkon ja valtion yhteistyön syventämisestä, näyttäisi hän ainakin jossain määrin pyrkineen pitämään kirkon jonkinlaisella keskitiellä, mitä voi tietysti lännestä katsoen vaikea havaita. Joka tapauksessa Aleksein aikana kirkko tuomitsi melko selkeästi kommunismin ajan, mikä ilmeni mm. kommunistien vainoissa kuolleiden ortodoksien julistamisessa pyhiksi (ns. uusmarttyyrit). Toisaalta vallankumousta edeltävää aikaa muistettiin lämmöllä, vaikkei aina täysin kritiikittömästi, esimerkiksi bolshevikkien teloittaman tsaariperheen jäsenet julistettiin myös pyhiksi, mitä aiheutti myös hieman kummastusta muussa ortodoksisessa maailmassa.
Slaavilaisuudesta, keisarinostalgiasta ja venäläisen imperialismin kaipuusta ammentava oikeistolainen kansallistunne vaikutti myös kirkossa ja siihen kytkeytyi myös vahva lännenvastaisuus. Tämä ei kuitenkaan näkynyt kirkon virallisissa ulkosuhteissa ja lausunnoissa. Kirkon ulkomaanosaston nykyisen johtajan, Kirilin suojatin, Metropoliitta Ilarionin pitämä puhe vuonna 2001 antaa hyvän kuvan kirkon tuolloisesta linjasta:

“The seventy years of Soviet persecution were an experience of fiery purgatory for the Russian Church, from which it should have come out entirely renewed. The most dangerous error would be not to learn from what happened and to return to the pre-revolutionary situation, as some members of the clergy wish to do nowadays.
The second danger is that. of militant Orthodoxy, which would be a post-atheist counterpart of militant atheism. I mean an Orthodoxy that fights against Jews, against masons, against democracy, against Western culture, 
against enlightenment. This type of Orthodoxy is being preached even by some key members of the hierarchy, and it has many supporters within the Church.”

Mainittakoon vielä, että Vladimir Putin ei ollut ensimmäisten presidenttikausiensa aikana erityisen tunnettu hurskaudestaan.

Kirillin aika

Aleksein kuoltua vuonna 2008 hänen tilalleen patriarkaksi valittiin seuraavana vuonna tuolloin kirkon ulkomaanosastoa johtanut metropoliitta Kiril. Kiril oli ja on edelleen kiistelty hahmo, mutta näyttää siltä, että hän on selvästi pyrkinyt lähentämään kirkon ja valtion suhteita.
Ennen valintaansa Kiriliä pidettiin hieman liberaaliin suuntaan kallellaan olevana ja hänen toivottiin uudistavan venäjän ortodoksista kirkkoa. Uudistuksia odottavat saivat kuitenkin pettyä, Kirilin osoittauduttua edeltäjäänsä huomattavasti autoritaarisemmaksi johtajaksi.
Kirkon ja valtion suhteiden lämpeneminen ei ole kuitenkaan täysin Kirilin ansiota, vaan siihen vaikutti myös se, että Dmitri Medvedevistä tuli hetkeksi Venäjän presidentti. Toisin kuin Putinia, Medvedevia - tai ainakin hänen vaimoaan Svetlana Medvedevaa - pidetään aidosti kirkollisena ortodoksina - kirkko sai hänen kaudellaan läpi pitkään ajamat vaatimuksensa uskonnonopetuksesta, sotilaspapeista ja kirkon omaisuuden palauttamisesta. Medvedev korosti kuitenkin lausunnoissaan uskontojen monimuotoisuutta Venäjällä, vaikka suhtautuikin ortodoksiseen kirkkoon myönteisesti.
Kiril ilmoitti heti valintansa jälkeen pyrkinvänsä rakentamaan Venäjälle venäläisen version bysanttilaisesta sinfoniasta, kirkon ja valtion tiivistä liitosta ja kun Kirilin toimia katsoo, niin shakkimestarin arvonimi olisi ehkä syytä myöntää hänelle, pikemminkin kuin Putinille. Vaikuttaa nimittäin siltä, että Kiril on tietoisesti muokannut ortodoksiselle kirkolle ainakin kaksi sellaista politiikkaa, johon valtion on ollut mahdollista ja helppo tarttua.
Ensimmäinen on ollut “maltillisen konservatiivisuuden” agendan edistäminen etenkin kirkon ulkosuhteissa. Kirkon ulkomaanosasto, sekä Kirilin että tämän seuraaja metropoliitta Ilarionin johtajankaudella, on pyrkinyt edistämään konservatiivisia arvoja sekä kotimaassa että ulkomailla. Kirkko on pyrkinyt luomaan verkostoja ulkomaille sellaisiin piireihin, joissa on kannatettu konservatiivisia - usein perhearvoja. Perhearvot, abortin ja homoseksuaalisuuden vastustaminen ja syntyvyyden lisääminen ovat olleet silmiinpistävän usein patriarkan agendalla. Kyseiset teemat sopivat tietysti mainiosti demograafisesta ongelmasta kärsivälle Venäjän valtiolle. Huomattavaa on kuitenkin, että kirkon aloitteet näissä asioissa eivät ole olleet ylettömän lännenvastaisia, vaan pikemminkin sävyltään nimenomaan konservatiivisia, tai vanhaa sanaa väärinkäyttääkseni, hieman taantumuksellisia. Veikkaukseni on, että tällä politiikalla on pyritty luomaan verkostoja ja levittämään konservatiivisia arvoja pehmeällä tavalla.
Toisaalta Kiril on ajanut myös erittäin kansallismielistä agendaa ja lähestynyt kirkon oikeistosiipeä. Kiril perusti jo vuonna 1993 järjestön nimeltään Maailman venäläisten kansojen neuvosto (Всемирный Русский Народный Собор, World’s Russian People’s Council), jonka puheenjohtajana hän itse toimii (varapuheenjohtajana on tällä hetkellä Vsevolod Chaplin).  Järjestö ei ole suoraan kirkon alaisuudessa, mutta se antaa erilaisia “ortodoksisia” lausuntoja erilaisista sosiaalisista ja poliittisista asioista. Järjestön ideologian ytimessä on Putininkin viime aikoina käyttämä termi, Russkij mir, Venäläinen maailma. Ideologia korostaa venäläisyyden erityisyyttä ja pyrkii luomaan Venäjästä vaihtoehdon lännelle, jota pidetään rappeutuneena ja moraalittomana ja se lienee tuttu jokaiselle Venäjän asioita viime aikoina seuranneelle.
Näyttää siltä, että Putin on jonkinasteisen empimisen jälkeen tarttunut Kirilin tarjoamaan tilaisuuteen. Vielä ennen kolmatta presidenttikauttaan Putin ei suhtautunut kirkkoon niin lämpimästi kuin nykyään, mutta nyt välit ovat lämpimät - olihan Kiril itse ensimmäisenä antamassa tukensa Putinille tämän kolmannen kauden avanneiden mielenosoitusten aikana.
Kiril itse on onnistunut pitkään taiteilemaan lännelle avoimen arvokonservativiisiuuden ja länsivastaisen venäläisen kansallismielisyyden välillä, mutta kun Venäjän oma politiikka on astunut jyrkän askeleen kansallismielisyyden suuntaan, näyttää Kiril seuranneen mukana, ja kirkon virallinen linja on lähestynyt oikeistolaisfundamentalisteja.
Mitä tästä seuraa kirkon tulevaisuudelle, jää nähtäväksi. On vaikea nähdä, että Venäjän nykyinen vastakkainasetteluun ja kansallismielisyyteen nojaava politiikka voisi olla kovin stabiilia, todennäköisesti nykytilanteesta mennään joko kohti tiukempaa jännitystä tai liennytystä. Kiril on kuitenkin osaltaan vahvistanut kirkon fundamentalistisiipien vaikutusvaltaa sen verran paljon, että sille luultavasti syntyy vastavoimia. Luulenkin, että saamme tulevaisuudessa lukea enemmän kirkon sisältä tulevia kriittisia lausuntoja. Jää nähtäväksi pystyvätkö ne pysäyttämään ainakin John Schindlerin pelkäämän ortodoksis-venäläisen jihadismin purkauksen.

Ilja Sidoroff

Kirjoittaja on osapäiväortodoksiteologi, jota kiinnostaa uskonto myös maallisessa mielessä.



Kirjallisuutta

Dimitry Pospieslovsky, The Russian Church under the Soviet Regime 1917–1982, Vols. I, II, St. Vladimir’s Seminary, 1984

Irina Papkova, Russian Orthodox concordat? Church and state under Medvedev, Nationalities Papers, Vol. 39, No. 5, September 2011, 677–683

Kristina Stoeckl, Community after Totalitarianism - The Russian Intellectual Tradition and the Philosophical Discourse of Political Modernity, Peter Lang, 2008

Kristina Stoeckl, The Russian Orthodox Church and Human Rights, Routledge, 2014