Ämarin täydellinen turpomyrsky

Ämarin harjoituksesta alkanut kiivas turvallisuuspoliittinen keskustelu ei välttämättä merkityksellisellä sisällöllä juhli, mutta sen kiivaus kertoo tärkeistä asioista. Itse asia ei näytä olevan niinkään merkittävä, mutta kohu, reaktiot ja sen myötä syntyneet uudet merkitykset Ämarin harjoitukselle ovat tärkeitä asioita. Ämari on melko tavalla täydellinen myrsky, jonka takia tuuli on nyt yltynyt erittäin kovaksi ja vahingoilta tuskin vältytään.

Ensinnäkin tapaus tuntuu vastaavan melkeinpä kaikkien pelkoihin. Pelkoja onkin syntynyt enemmän kuin riittävästi viimeisen vuoden aikana. Niille, ketkä pelkäävät Yhdysvaltoja, tämä on suorastaan demoninen tapaus. Niille, jotka pelkäävät Natoa, se todistaa heti isäntämaasopimuskohun jälkeen, miten läheisiä olemme. Vaikkei tämä Nato-harjoitus olekaan. Niille, jotka pelkäävät lännestä irrottautumista, se todistaa, että yhteistyö ja integroituminen voidaan katkaista minä hetkenä hyvänsä. Niille, ketkä pelkäävät Venäjää, se todistaa, että Kremlin sapelinkalistelu vaikuttaa Suomen politiikkaan. Niile, ketkä pelkäävät media, tämä todistaa vapaan tiedonvälityksen vahingollisuuden.
Se, miten relevantteja nämä pelot ovat ja kuinka tosia niiden pohjalta tehdyt johtopäätökset, on sitten eri asia. Tämä sama asia tulee vaivaamaan tapauksen selvittämistä. Kukin pelkää edelleen sitä omaa pelkoaan, eikä välttämättä hyväksyä sen takia muita kuin omaa pelkoa tukevia selityksiä ja selvityksiä. Tämä tapaus on mennyt niin sirpaleiseksi, että täysin oikea ja kattavakaan selvitys ei saisi enää hyväksyntää. Syntipukki toki voidaan valita, mutta hänestäkin tullee toisten silmissä konna, toisten silmissä sankari.

Toisekseen tämä on sopivan pieni asia. Jos tämä olisi isompi ja tärkeämpi, moni suu tukkeutuisi jo epävarmuudesta. Mutta kyllähän yhdestä sotaharjoituksesta voi kuka vain sanoa mitä vain. Ja he ketkä haluavat vetää tästä isompia linjoja, voivat uskottavasti senkin tehdä, koska kytköksiä piisaa.  Ihmisten väliset riidat käydään yleensä pienistä asioista, vaikka riidanhalun syyt taustalla ovat isoja ja tärkeitä.

Kolmanneksi tämän kohun suuruus kertoo ulko- ja turvallisuuspoliittisen konsensuksen ohuudesta. Tai voihan hyvin olla, että konsensus on itse asiassa joukko aika eri tavalla tilanteen hahmottavia näkemyksiä, jotka kaikki ajattelevat olevansa Suomen linja. Tasavallan presidentin juuri lanseeraama jakkara-mallinen aktiivinen vakauspolitiikka neljine tukijalkoineen on omiaan tällaisen näennäisen konsensuksen synnyttämiseen.

Tässä kohussa ovat mukana melkeinpä kaikki turvallisuuspolitiikkamme kipupisteet: puolueettomuutta vusikymmeniä (valheellisesti) vaalineen maan sotilaallinen yhteistyö länteen, varsinkin USAn kanssa. Baltian maiden asema, joka on kirkastunut Putinin aggressioiden myötä ehkä keskeisimmäksi turvallisuusongelmaksemme. Ruotsin helppous tehdä päätöksiä, jotka meille ovat vaikeita. Venäjän selkäytimestä asti pahalta tuntuva todellinen tai kuviteltu uhmaaminen. Lisäksi tämä tapaus ylipäätään korostaa, että me itse epäilemme tai jopa tahdomme olevamme sillä pahamaineiselle harmaalla alueella. Samalla tämä korostaa, miten EU:n turvallisuuspoliittinen ulottuvuus on tosiaan vain poliittinen, ei sotilaallinen.

Kohun synty kertoo myös systeemin heikkouksista. Tästä Risto Volanen kirjoitti tuoreeltaan jälleen kerran mielenkiintoisen näkemyksen. Myös Matti Pesu purki tilannetta ansiokkaasti The Ulkopolitistissa. Tällaiset prosessit ovat aina osaltaan viestinnällisiä epäonnistumisia, sekä syntyvaiheessa että varsinkin myöhemmin. Rippusina paljastuvat uudet, välillä ristiriitaiset seikat pitävät yllä ja kohottavat somen hiivamieltä. Tyypillistä näille on, että saatetaan jäädä jauhamaan jotain kokonaisuden kannalta pientä asiaa, kuten tässä esimerkiksi sitä, kuka kutsui harjoitukseen, miten ja milloin. Jokainen uusi asia, mitätönkin, saa tässä kontekstissa ansiotonta arvonnousua otsikkoihin asti.

Tässä saattaa myös olla osansa uudella perustuslailla, jonka työnjako ei varmasti ihan täysin selvä vielä ole. Tämä Ukrainan kriisi kaikkineen on uudelle perustuslaille ja ennen kaikkea sen soveltamiselle kova testi. Hallituksen taival on ollut syksyn ja talven ajan vähintäänkin vaivalloista. Sen tekemisiä tulkitaan jatkuvasti vaivaisuuden kautta. Myös pääministeri Stubbin ja ulkoministeri Tuomiojan henkilökohtaiset julkikuvat ovat ottaneet osumaa viime aikoina urakalla ja se on yksi tälle kohulle altistava tekijä. Eikä pidä unohtaa lähestyviä eduskuntavaalejakaan.

Osansa kohun synnyssä on myös tiedon salaamisella. Se on osa sotilaallista yhteistyötä ja se on osa asioiden valmistelua. Minusta on oikein ja luonnollista, että asioita valmistellaan myös salassa. Mutta se edellyttää luottamusta. Nyt kuvittelisin, että joku ei luottanut hallitukseen ja tasavallan presidenttiin, kun vuosi tiedot. Sen asian selvittelystä voi tulla ruma oheisepisodi tähän muutenkin ikävään prosessiin. En tiedä mikä oli tiedon vuotamisen motiivi, mutta epäilen suuresti, että tulos ei ollut haluttu. Nyt on valtiojohdolla, tai itse asiassa tasavallan presidentillä kova homma yrittää paikata vahinkoja niin koti- kuin ulkomaillakin. Pitkiä päiviä on luvassa monilla lähetystötyöntekijöillä Helsingissä tällä viikolla, kun tästä raportoivat ja tätä analysoivat pääkaupunkeihinsa.

En tiedä vielä, mitä kaikkea tästä Ämari-tapauksesta on opittavaa. Paitsi ainakin sen, että kun kaikki ovat turvallisuuspoliittisesti hyvin varpaillaan, huuto yltyy helposti. Normaalisti sanoisin, että nyt pitää kaikki kertoa heti, avoimesti ja kaikkineen. Mutta kun turvallisuuspolitiikassa niin ei voi tehdä. Mutta silti sanoisin, että nyt olisi aika olla ainakin aiempaa avoimempi. Se homma taitaa jäädä presidentille, sillä kenelläkään muulla ei uskottavuus enää riitä. Jäämme odottamaan mitä tapahtuu ja toivomaan, ettei tämä olisi turvallisuuspoliittisen myrskykauden alku.