Vladimirin viehätysvoima

Venäjän federaation presidentin Vladimir Putinin kirjaimellisestikin alinomaa muuttuvat kasvot.

Kuva: www.kremlin.ru 

Verrattuna siihen, mitä Vladimir Putinin Venäjä on tehnyt, on se selvinnyt yllättävän vähällä. Se on asevoimin hyökännyt jo tolkuttoman korruptionsakin takia vaarattomaan naapurivaltioon ja ryöstänyt siltä merkittävän maa-alueen luonnonvaroineen sekä ylläpitänyt jatkuvasti viattomia siviiliuhreja vaativaa sotaa sen maaperällä. On itse asiassa loistava suoritus Venäjältä, että kaiken tämän jälkeenkin sitä pidetään melko täysivaltaisena kansainvälisen yhteisön jäsenenä. Toki suurvalloilla on omat vapautensa, mutta röyhkeänä suorituksena tämä on kovaa luokkaa juuri sen takia, että Putin on saanut niin monenlaiset ihmiset monenlaisin motiivein lännessä puolustamaan suoraan tai epäsuoraan aggressiivista politiikkaansa. Venäjä on panostanut lujasti ja pitkäjänteisesti mielialojen muokkaamiseen ja on siinä onnistunut. Kovin moni on Venäjän hallituksen tavoitteiden mukaisesti jäänyt miettimään hyvin rytmitetyn ja sumutetun operoinnin myötä, että mitä sitten?


Putin saa kannustusta monilta, joille nykyinen järjestelmä on vastenmielinen tai jopa vihollinen. Näitä löytyy ääripäistä niin vasemmalta kuin oikealtakin. Markkitalouteen ja/tai arvoliberalismiin vihamielisesti suhtautuvat nyökkivät hyväksyvästi tai jopa hurraavat Putinille, kun hän haastaa kaikkivoipaisena pidettyä länttä. Putinille esiintyminen yksinapaisen, historiankin muka lopettaneen maailmanjärjestyksen haastajana antaa hänelle yllättävän paljon jalansijaa eri marginaaleissa.

Globalisaatiokriittisen liikkeen kannattajista moni tuntuu tarttuneen Putinin täkyyn, vaikka Venäjän hallituksen linjan kansalaisvapauksien loukkauksineen ei voisi kuvitella houkuttelevan ketään rauhasta, demokratiasta ja vapaudesta kiinnostunutta. Mutta niin vaan vihollisen vihollinen mielletään ystäväksi, vaikkei hän sitä tässä tapauksessa todellakaan ole. Markkinatalouden kriitikoille Putin edustaa toimijaa, joka ei perustakaan toimintaansa rahalle, vaan muille arvoille. Sillä ei tunnu olevan väliä, mitkä nuo arvot ovat, vaan olennaista on, että ylipäätään löytyy merkittävä poliittinen johtaja, jolle raha ei olekaan se kaikkein tärkein asia.

Arvokonservatiivit hyrähtelevät tyytyväisinä Putinin patavanhoillisuudesta. Varsinkin kovat otteet LGBT-väkeä vastaan miellyttävät homosaation kaltaiseen järjettömyyteen uskovia. Seksuaalisuus on ihmisen syvimpiä ominaisuuksia ja siksi siihen liittyvät pelot ja ennakkoluulot ovat poliittisesti niin käyttökelpoisia. Venäjän sisäisessä propagandassahan on jo pitkään puhuttu lapsia saalistavasta homoseksuaalisuudesta, joka yrittää soluttautua "Gayropesta" pyhälle Venäjänmaalle.

Kauna systeemiä ja eliittiä kohtaan tuntuu myös altistavan Putinin sympatiseeraukselle. Monen mielestä Putin laittaa todellisena haastajana kampoihin systeemille ja siksi hän tuntuu olevan oikealla asialla. Samalla tämä ajatusmalli tunnustaa epäsuorasti sen, että Putin on uhka länsimaiselle, markkinatalouteen ja demokratiaan perustuvalle yhteiskuntajärjestykselle. Muutenhan hän ei olisi mielenkiintoinen valtaapitäviä inhoavan mielestä. Ei mikään ihme siis, että Putin on myös monen salaliittoteoreetikon valinta suosikkivaltionpäämieheksi.

Putin käyttää myös sumeilematta hyväkseen sitä, että rauhaan uskovat ihmiset lännessä uskovat helposti puheita rauhasta ja ihmisoikeuksista. Ainakin suomalainen rauhanliike onkin ollut merkittävän kyvytön ottamaan kantaa Ukrainan tilanteeseen. Se johtuu monesta seikasta. Elävä anti-amerikkalaisuus, idän vanha suola, suomettumisen perinne ja haluttomuus asettua samaan rintamaan EU:n, Naton ja USAn kanssa ovat syitä vältellä Venäjän tuomitsemista teoistaan. Jotkut kokevat Venäjän toimet ymmärrettäviksi, koska USAkin on syyllistynyt kv-lain rikkomuksiin ja hyökkäyssotiin. Tähän liittyy myös Venäjän huolella vaalima uhriutuminen, jossa hyökkääjinä ja uhkaajina esitetään EU, USA ja Nato. Osaltaan rauhanihmisiä varmasti passivoittaa varmasti myös se, että kaikki tietävät sisimmässään, ettei Putinin hallinto piittaa länsimaisesta kansalaismielipiteestä senkään vertaa kuin venäläisestä.

Putin on myös taitavasti välttänyt antamasta mitään normaaliin sodankäyntiin liittyviä signaaleja, vaan on jatkuvan kieltämisensä avulla antanut monelle tekosyyn olla huolestumatta tilanteesta. Monet rauhanaktivistit tuntuvat käyttävän kovin paljon energiaa sen perustelemiseen, miksi Ukrainaan ei voi ottaa kantaa kuten esimerkiksi Gazaan. Minusta tilanne näyttää siltä kuin lammaslauman keskellä hiipivä susi olisi heittänyt puolihuolimattomasti niskaansa kauhtuneen lampaantaljan, vakuuttaen näin laiduntaville lampaille, että mitään vaaraa ei ole.

Rauhanliike on myös astunut kylmän sodan aikaisen kaksinapaisuuden ansaan Ukrainan sodan kohdalla. Kun sekä Ukrainalta että Venäjältä vaaditaan väkivallasta pidättymistä, on vaatimuksen sisällä ajatus siitä, että myös Ukraina on aggression lähde. Kun Yhdysvallat, laittomasti ja häikäilemättömästi etujaan ajaen, hyökkää johonkin valtioon, en muista hyökkäyksen kohtelta vaaditun pidättäytymistä puolustuksellisista sotatoimista. Monet ovat myös päätyneet puhumaan ja toimimaan Putinin eduksi, koska katsovat oikeaksi vastustaa esimerkiksi ukranalaisia uusnatseja, länsimaisen median kapeaa maailmankuvaa, Itä-Ukrainan siviilien joutumista sodan jalkoihin, ukrainalaisen propagandan uskomista tai muuta vastaavaa sinällään ihan aitoa asiaa.

Gazan tilanne on sen sijaan selvä peli rauhanliikkeen mielestä ja sen kanta kuuluu huutamalla, kun taas hyökkäys Ukrainaan tuntuu herättävän vain vaivautunutta mutinaa. Nämä kaksi tapausta ovat muuten hieman kummallisen selväpiirteisesti hallitusten ja kansalaisjärjestöjen kohdilla päinvastaiset hankaluudeltaan. Ukraina on selvä peli hallituksille, mutta Gaza on kovin hankala. Järjestökentällä tilanne on päinvastainen.

Varsin harvat Putinin puolustajat ovat ihan oikeasti putinisteja, mutta toki heitäkin löytyy. Heille lienee varattu tehtäväksi lähinnä saada kaikki muut keskusteluuun osallistujat näyttämään täysijärkisiltä. Kömpelöllä, jopa typerällä propagandalla ei muuta tehtävää voi häiriköinnin lisäksi olla.

Putinin messiaaninen johtajan karisma toimii myös käänteisesti, kun hänestä leivotaan uutta Hitleriä. Tämä demonisointi on sitten toinen äärilaita, jossa luodaan Putinista yli-inhimillistä pahaa, jota eivät koske inhimilliset lainalaisuudet. Näin hänestä maalataan paitsi pelottavampaa, myös annetaan ymmärtää, että hänestä eroon pääsemällä tilanne ratkeaisi. Se on mielestäni väärin ajateltu monella tavalla. Vaikka Putinille on laitettava kova kovaa vasten, ei hän (ainakaan toivottavasti) ole hullu johtaja, joka on valmis tuhoamaan kansakuntansa houreidensa tavoittelussa. Pitämällä Putinia jonkinlaisena pahan ruumillistumana, on myös liian helppoa ohittaa reaalimaailman syyt hänen toiminnalleen. Irrationaalisen demonisoinnin myötä omat johtopäätökset ja toiminta muuttuvat irrationaalisiksi. Sellainen taas on johtanut historian saatossa usein sotaan. Demonisoinnin välttäminen voi tosin myös johtaa tilanteen kaunistelemiseen, varsinkin kun venäläinen osapuoli osaa vetää informaatiosodassaan kaikista naruista, tämä mukaan lukien.

Putin voi myös tämän demonisoinnin avulla asettua taitavan propagandan ja ulkoisten tapahtuminen yhdistämisellä uhatun äiti-Venäjän urheaksi puolustajaksi. Äkkipäätään ajateltuna tällainen asetelma tuntuu meille vieraalta. Silti on hyvä muistaa, että meillekin asetelma kansakunnan olemassaolon takaavasta korvaamattomasta johtajasta on tuttu lähistoriasta: Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen 1956-1981.

Juuri nyt Venäjän kansa on Putinin takana kovin yksimielisesti ja on ylpeä Venäjän ollessa taas pelätty alennusvuosiensa jälkeen. Venäjän talouden rakenteelliset heikkoudet ovat jo vaatimassa veroaan, mutta nyt Putin voi laittaa tämän suosiolleen mahdollisesti kohtalokkaan asian lännen pakotteiden piikkiin. Putin on myös taitava historian hyödyntäjä, joka osaa painella niitäkin nappeja ihmisten mielissä.

Poliittisen ja taloudellisen eliitin puolella Putin on käyttänyt rahaa ja rakentanut huolella hajoita ja hallitse -pohjaista systeemiään, pitääkseen EU:n passiivisena. Kremlillä on myös omat luottopelurinsa lännessä. Itse nimitän tätä taloudellisista syistä pehmeää linjaa Putinia kohtaan mistralismiksi. Ranskahan myy Venäjälle Mistral-luokan sota-aluksia ja kouluttaa myös miehistöt näiden tehokkaiden hyökkäysalusten käyttämiseen.

Tämä kriisi voi kestää vielä pitkäänkin, ehkä jopa aloittaen jonkinlaisen maailmankauden, jota määrittää jatkuvasti jollain tasolla käynnissä oleva konflikti länsimaisten demokratioiden ja ainakin Venäjän ja ehkä jopa Kiinankin välillä. Tätä konfliktia ovat ylläpitämässä niukkenevat resurssit ja ilmastonmuutoksen aiheuttamat ongelmat. Nokkapokkaa lienee luvassa ainakin vuoteen 2018 asti, jolloin pidetään Venäjällä presidentinvaalit.

Joka tapauksessa Ukrainan tilanne ja ylipäätään Venäjän aggressiivinen voimapolitiikka pitää saada ratkaistua neuvotteluteitse. Vaikka palatsivallankumouksesta jotkut huhuilevatkin, on Vladimir Putin mitä todennäköisimmin kuitenkin se mies, joka päättää Venäjällä sodasta ja rauhasta sekä hinnasta, jonka Venäjä ja muu maailma joutuvat näistä päätöksistä maksamaan. Siksi hänen kanssaan on tultava toimeen. Eikä se toimeen tuleminen tarkoita, että hänelle on annettava kaikessa periksi. Mutta ennemmin tai myöhemmin jossakin varmasti täytyy.