Alkuperäinen kuvio.
Kun on itse täysi harrastelija turvallisuuspolitiikassa, on yritettävä ajatella kaikki asiat läpi koko ajan. Sillä on hyvät puolensa näkökulmien tuoreudessa, mutta huonot puolensa kokonaiskuvan puutteena tai vähintäänkin epävarmuutena.
Olen nyt käynnissä olevan asevelvollisuuskeskustelun kohdalla tiuskinut, että on järjetöntä käydä keinosta keskustelua, kun strategia uupuu. Twitterissä käydyn ajatuksenvaihdon ja jonkinlaisen oivalluksen myötä haluan esitellä sen miltä minusta turvallisuuspolitiikka nyt näyttää isommassa kuvassa.
Kuvio on tarkoitettu auttamaan kokonaiskuvan hahmottamisessa ja ennen kaikkea asioiden suhteuttamisessa toisiinsa. Hyvä kuvio kyllä selittää itse itsensä, joten avaan tässä hieman graafia.
Kaikenlaiset uhat turvallisuudellemme suuntautuvat meihin, myös toki sisältäpäin, vaikkei sitä kuvassa näy. Uhkia tulee uusia ja vanhoja ei juuri poistu. Ensimmäinen linja ehkäisyssä ja torjunnassa on ketterä ulkopolitiikka, joka noudattaa sitä näkemystä, että viisas ei sellaisiin paikkoihin edes joudu, joista älykäs kyllä selviää.
Näinä portaattomasti säätyvien konfliktien aikana on äärimmäisen tärkeätä että yhteiskunta ja kansalaiset kestävät vastoinkäymisiä, sekä henkisiä että konkreettisia. Resilienssi, joustava palautuvuus, on asia, joka on nosteessa. Se liittyy olennaisena osana mm. paineisiin kehittää siviilipalvelusta sekä on olennainen osa esille nousseita kansalaispalvelu / valmiusvelvollisuus / maanpuolustuskoulutus -malleja. Joka tapauksessa tämä asia on myytävä huolella kansalaisille. Perinteisestä valmius- ja väestönsuojelutyöstä pitää päästä laajempaan ja kiinnostavampaan tapaan kertoa asioista.
Viimeisenä, kun kaikki muut vaihtoehdot on käytetty, tulee aseellinen maanpuolustus. Se on tavallaan helpoin näistä rakentaa, sillä siitä selviää rahalla. Tai ei pelkkä raha tietenkään riitä, mutta meillä on minun käsitykseni mukaan asialleen omistautunut ja työssään taitava Puolustusvoimat, joka nojaa vahvaan ja laajaan maanpuolustushenkeen.
Kaikki nämä osat ovat päällekkäisiä ja niiden on toimittava moitteettomasti yhteen. Se yhteenpelaaminen perustuu johonkin doktriiniin, oppijärjestelmään siitä miten Suomi toimii ja mihin se pyrkii millä keinoin. Se doktriini meiltä on nyt minusta hukassa. Tai onhan meillä sellainen, mutta minusta muutosten tuulet puhaltavat aidalla istujat aina alas ennemmin tai myöhemmin. Jotenkin olisi löydettävä vähän tukevampi paikka maailmassa.
Toivon tämän kuvion auttavan ajattelua ja keskustelua eräänlaisena kokonaiskuvan osallistujien silmien sutaisevana esityksenä. Jos se niin toimii, hienoa. Jos se repostellaan atomeiksi, hienoa sekin, sillä silloinkin ymmärrys lisääntyy.
"Ensimmäinen linja ehkäisyssä ja torjunnassa on ketterä ulkopolitiikka, joka noudattaa sitä näkemystä, että viisas ei sellaisiin paikkoihin edes joudu, joista älykäs kyllä selviää."
VastaaPoistaTuo on eittämättä tosi. Ei epäilystäkään.
Mutta kun asumme Suomessa jonka naapurina tulee aina olemaan suurvalta tai joku joka sellaista itsestään olettaa, on minusta otettava huomioon myös vähintäänkin yhtä ketterä sisäpolitiikka vaikka se tuntuisi kuinka pahalta, suomettumiselta, niin se on myös eittämättä tosiasia. Joten minä ehdottaisin että tuo kaaviossa punainen ulkopolitiikkaa kuvaava väri vaikka raidoitettaisiin erittäinkin ketterällä sisäpolitiikalla...vai ?
Kunnioitettavan kovaan seuraan olet minut laittanut. Pyrin ihan lähiaikoina avaamaan ideaani lisää ja kertomaan tarkemmin ajatuksistani. Tärkeintä on että asioita katsotaan uusin silmin. YLE A-Stream keskustelu aiheesta oli klassinen esimerkki siitä mitä tulee kun mielipiteet ovat vain luokkaa: "Tehään niinku aina ennenkin koska niin on aina ennenkin tehty" ja "On ihan epistä kun on pakko".
VastaaPoistaT. Pahaihminen
Arto Rosenblad: Venäjä tosiaan on tuossa vieressä ja se on otettava huomioon. Tosin siitä huomiosta huolehtinee raha, sillä venäläiset matkailijat ja vähän ajan päästä myös venäläiset yritykset sekä lähialuemarkkinat ovat taloutemme tärkeimpiä, ellei jopa tärkein osa-alue. Minusta ulko- ja turvallisuuspoliittinen perusratkaisumme pitää rakentaa sen lähtökohdan pohjalle, että eteläisempi ja itäisempi Suomi muuttuu pikkuhiljaa viisumivapauden myötä osaksi Pietarin talousaluetta. Tämän skenaarion voi tietysti tulkita sitten puskevan linjausta melkeinpä mihinpä suuntaan vaan. Mutta ei geopolitiikka tosiaan mihinkään häviä, vaikka maailmassa on muitakin ulottuvuuksia nykyään.
VastaaPoistaPahaihminen: Parasta verkossa on, että ajatuksia ja ideoita sinkoilee, eikä tarvitse tyytyä vakiintuneiden auktoriteettien näkemyksiin. Tosin niitäkään ei kannata itsetarkoituksellisesti dissata. Juuri tämä nykyisen asevelvollisuuskeskustelun pahvisuus voi itse asiassa muodostua esteeksi asevelvollisuuden kehittämiselle. Kun vaihtoehtoina on nykymalli ja lopettaminen, niin siihenhän jämähdetään juuri herkullisesti kuvaamallasi tavalla argumentoiden. Odotan innolla avaustasi.
Ja sen verran vielä, että tuohon kuvioon pitäisi oikeastaan laittaa valtiotoimijoiden ulkopuoliset, ulkopolitiikan ohittavat tai läpäisevät uhat, jotka iskevät melko tavalla suoraan resilienssiin. Siis terrorismi, ilmastonmuutos jne. Tämän huomion tarjosi Twitterissä Disputed Intel.
VastaaPoistaRysky: Juuri sitä lähinnä tarkoitinkin tuolla sisäpolitiikan mukaan ottamisella, eli tarvitaan myös niitä sisäpoliittisia toimintoja tehdäksemme turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Ja sanotaan nyt minunkin kirjoituksessa suoraan että tarkoitin nimenomaan Venäjää. Suomi tarvitsee taloudellisti Venäjää, se on fakta. Ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Siksi myös sisäpoliittisia ratkaisuita on tehtävä, koska taloudellinen menestyminen ja toimeentulon kasvu on osa turvallisuuspolitiikkaa. Ja jopa sisäpoliittiset ratkaisut luokkaerojen kaventamiseksi, lue myös tuon osaksi turpoa. Eli kuten viisaasti mainittiinkin sisältä päin tulevat uhkat. Tällaistä olis...
VastaaPoistaKiitos Ryskylle ja kaikille sosiaalisen median aktiiveille hedelmällisestä keskustelusta ja havainnollistavasta kaaviosta! Olen melko varma, että tällä keskustelulla on aktiivisen osallistujajoukon lisäksi myös koko joukko passiivisempia seuraajia, jotka ovat kuitenkin johtopäätösten suhteen aktiivisia. Kuplikoon keskustelu aktiivisena jatkossakin!
VastaaPoistaAsevelvollisuus on noussut keskeiseksi teemaksi, joka on kanavoinut turvallisuuspoliittista keskustelua nyt syksyllä. Asevelvollisuuskeskustelua - kuten valitettavan montaa muutakin poliittista keskustelua - lähestytään mediassa monesti äärimmäisyyksien akselilla. Tällainen keskustelu turhauttaa ja luultavasti etäännyttää kansalaisten enemmistöä. Mustavalkoisen maailman takaa löytyy sävyjen kirjo, jota on välillä turhauttavan vaikea hahmottaa. Eikö monenkeskiseksi, monimutkaiseksi ja keskinäisriippuvaiseksi kuvaillussa maailmassa tulisi entistä enemmän pyrkiä joko/tai -ratkaisujen sijaan ketterämpiin sekä/että -ratkaisuihin, joissa väripaletti olisi suprematistien maailmaa kirjavampi (Ryskyn kaaviossa on, onneksi, mukavasti värejä!)? Iskevyyteen ja hiirenklikkauksiin perustuva mediavälitteinen keskustelu luo vetoa, jossa sovittelevat, moniulotteiset sekä pidemmän historiallisen kaaren kautta politiikkaa tarkastelevat näkökulmat ovat ahtaalla. Monipuoliseen turvallisuuskäsitykseen perustuva kansalaispalveluksen ja maanpuolustuksen yhdistävä kokonaisuus – sellainen, jota Ryskykin on hahmottanut tässä blogissa – olisi käytännön politiikkaa, joka rikkoisi mustavalkoisen maailmankuvan rasitteet.
Ryskyn kaavio antaa hyviä eväitä tarkastella maailmaa yksinkertaistavia vastakkainasetteluita monisyisemmin. Toisaalta näin tutkijan näkökulmasta sen kautta voidaan hahmottaa turvallisuuspoliittista keskustelua. On olemassa puheenvuoroja, jotka hahmottavat turvallisuuspolitiikkaa lähes yksinomaan maanpuolustuksen ja resilienssin rajapinnasta. Tällöin sotilaalliset ja yhteiskunnan elintärkeisiin toimintoihin kohdistuvat uhkakuvat korostuvat. Toisaalta olen osallistunut sellaisiin turvallisuustutkimuksen kokoontumisajoihin, joissa näkökulma hahmottuu resilienssin sisältä. Tällöin turvallisuuden kohteeksi muodostuvat ensisijaisesti infra sekä hallinnon rajapinnat, joita hahmotetaan sisäisen turvallisuuden ja kokonaisturvallisuuden näkökulmista.
Lisäksi on näkökulmia, joissa korostuvat ulkopolitiikan pehmeämmät (ihmisoikeuskysymykset ja rajoja kaihtamattomat yksilöön kohdistuvat rakenteelliset uhat) sekä kovemmat puolet (perinteinen suurvaltavetoinen ja instituutiokeskeinen diplomatia). Tätä tasapainoa on viime aikoina hahmotettu talous- ja kauppapolitiikan vinkkelistä (mihin tämä lohko sijoittuisi kaaviossa?). Se, kallistuuko vaaka kauppapolitiikassa torjuvan vai vakauttavan ulkopolitiikan suuntaan, vai mennäänkö tässäkin ketterämmin usealla raiteella, on yksi mielenkiintoinen kysymys, jota kannattaa seurata.
Taannoin UPI:a johtanut Tapio Vaahtorannan jakoi Suomen Nato-keskustelun nelikenttään, jonka ääripäät kulkivat kosmopoliitista solidarismista (kategorisesti sotilasliittoja vastaan) kovasieluiseen realismiin (sotilaallinen varautuminen pahimpaan – turvatakuiden muodossa – olennainen osa kansallisvaltion perusviisauksia). Nämä kannat heijastelevat turvallisuuspoliittisia maailmankuvia, joissa Ryskyn kaavion lohkot nitkahtavat paikoiltaan saaden erilaisia painotuksia. Jokin lohko saattaa tyhjentyä täysin ja pohjalla oleva arvopohja saa uuden sisällön. Aika suosii tällä hetkellä resilienssin ja maanpuolustuksen rajapinnalle hahmottuvaa maailmankuvaa. Lohkojen rajapinnat rikkovissa uhkakuvissakin – esimerkiksi mainitun kyberturvallisuuden kohdalla – kv-normipohjainen näkökulma ja ulkopolitiikan vakauttava puoli jää usein hämäräksi. Suomen kaltaisen pienen valtion kannattaisi satsata todellisuuteen, niukoista resursseista huolimatta, jossa vakauttavan ulkopolitiikan näkymät ovat mahdollisimman kirkkaat, monipuolisen turvallisuuskeskustelun tärkeyttä unohtamatta.
- Tapio Juntunen
tweakling.wordpress.com