Augustin Ehrensvärdin ajatus Kuninkaanportin kivitaulussa Suomenlinnassa:
Ifrån ödemarker äro desse Vargskiärsholmar ombytte till ett Sveaborg. Eftervärd, stå här på egen botn, och lita icke på främmande hielp.
Erämaista on nämä Susisaaret muutettu Viaporiksi (Suomenlinnaksi). Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun.
Kuva: Tomisti / Wikimedia Commons
Kansainvälisen poltiikan professori Hiski Haukkala lausahti Kultarannassa jotain sen suuntaista, että häntä on alkanut askarruttaa se, kuuluuko Suomi ylipäätään Pohjoismaihin. Tämä ajatus tuntui heti minusta jotain selittämättömästä syystä tärkeältä. Sitä selitystä olen sitten pohdiskellut aika ajoin. Nyt löysin ainakin jonkinlaisen vastauksen siihen, miksi me emme tosiaan taida olla ihan niin pohjoismaa.
Suomi on kansakuntansa historiansa aikana kuulunut erilaisiin liittoutumiin, viiteryhmiin ja valtiollisiin kokoonpanoihin. Ensimmäinen laajemmin ja pysyvämmin sitova kytkentämme globaaleihin rakenteisiin lienee ollut kristinusko, jota tuotiin eri versioina meille idästä ja lännestä. Jos jompikumpi kirkko olisi ollut nopeampi ja tehokkaampi käännytystyössään, olisi asemamme nyt varmaan hieman erilainen. Mutta jäimme silloin idän ja lännen väliin ja siinä myös pysymme. Toki maantieteelläkin on merkityksensä, mutta esim. umpiortodoksiseksi ehtinyt Suomi olisi kokenut todennäköisesti toisenlaista historiaa.
Kielihän meitä on erottanut naapureistamme. Erityisesti muut Pohjoismaat kokevat uskoakseni jonkinlaista sukuyhteyttä ihan vain kieltensä takia. Meillä on unkarin kanssa pikkuisen yhteistä kieliperimää ja heti on käytössä termi veljeskansa. Lisää sukukansoja piisaa Siperian aroilla ja heihinkin tunnemme yhteyttä. Meille asema Pohjoismaana on syntynyt perintönä pitkästä Ruotsin vallasta. Jälleen on jossiteltava sen verran, että Ruotsin valtakunta ei nähnyt tarpeelliseksi ruotsalaistaa kansaa. Jos olisimme umpiruotsinkielisiä, olisi historiamme ehkä ollut toisenlainen.
Suomihan syntyi nykyisin tuntemassamme muodossa 1800-luvun loppupuolella. Taustalla oli saksalaista kansallisromantikkaa, Venäjän vallan alle joutumiseen liittynyttä itsetutkiskelua ja ylipäätään 1800-luvun virtauksia työväenliikkeineen ja kansanvaltoineen. Kansallinen herääminen Maamme-kirjan luomine stereotypioineen ja Vänrikki Stoolin tarinoiden urheuksineen on edelleen voimassa olevaa omakuvaa.
Kansallisen herättäjän Adolf Ivar Arwidssonin suuhun laitettu lentävä lause ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” oli oman olemuksemme etsinnän perustaksi muodostunut väite. Olemme siis alunperinkin heränneet kansalliseen olemassaoloomme sen pohjalta, että meidän on aidosti olemassa ollaksemme erotuttava ja erotettava itsemme muista ja vaalittava puhdasta suomalaisuutta. Jota ei tietenkään ole olemassa. Mutta jota tämänkin päivän politiikassa kiivaastii vaaditaan edelleen vaalittavan
Itsenäistyminen toi mukanaan maailmanpalon asetelmien myötä liittoutumisen Saksan kanssa. Ruinasimme myös ympäri maailmaa hyväksyntää itsenäisyysjulistuksellemme. Sen jälkeen ajauduimmekin toisiamme ja vähän muitakin siinä sivussa tappamaan. Saksa liittoutui omien valtapyrkimystensä takia jo varhain Suomen itsenäistymistä ajavien kanssa, mutta tappio länsirintamalla ajoi sen liittosuhteen Suomen kuninkaineen karilla. Saksa painettiin polvilleen Versaillesin rauhassa, Neuvosto-Venäjä vieressä oli paitsi oikea uhka, myös käyttökelpoinen poliittinen pelotteluväline. Ruotsin kanssa kävimme katkeraa kiistaa Ahvenanmaan omistuksesta. Kansainliitto tarjosi meille silloin kansakuntana kansainvälisen olemassaolon areenan, joka ratkaisi kiistan Ahvenanmaasta meidän eduksemme. Viro toki oli ja on tuossa vieressä ja vaikka valtioliiton mahdollisuuttakin pidettiin esillä, pimensi neuvostomiehitys kaikki mahdollisuudet. Joka tapauksessa olimme kansakuntana hieman kärjistetysti sanottuna vihollisten, vastahakoisten ja välinpitämättömien välissä.
Talvisota eheytti kansakuntaa paitsi sisäisesti toimintakuntoon, myös suhdettamme Ruotsiin. Kaiken maailman saarikiistoista on ympäri maailmaa esimerkkejä, joissa ne hankaavat kansakuntien välejä pysyvän oloisesti. Ahvenanmaan kiistan yhteydessä teki Suomenkin hallitus teki jo valmisteluja, joiden tarkoituksena oli herättää suomenmielistä liikehdintää pohjoisen Ruotsin suomenkielisillä alueilla.
Jatkosodan ja toisen epäonnistuneen Saksa-kytkennän jälkeen asetelmamme oli taas tavallaan hyvin selkeä. Pyrimme pysymään mahdollisimman itsenäisinä Neuvostoliiton vaikutusvallan alla. Meillä oli YYA-sopimuksen myötä läheinen suhde, johon itse asiassa liittyi sotilaallinen liittoutuminen. NATOn 5. artiklan tapaisessa kohdassa oli sopimuksen mukaan sotilaallista apua luvassa, mikäli Suomi ei pystyisi itse puolustamaan aluettaan. Erityisen hankala kylmän sodan maisemassa oli sitten se toinen artikla, jossa todettiin, että "Korkeat Sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan keskenään siinä tapauksessa, että 1 artiklassa tarkoitetun sotilaallisen hyökkäyksen uhka on todettu." Sitä uhkaa kun periaatteessa oli koko ajan.
Selviämisemme kansakuntana tarkoitti sitä, että saimme pidettyä Neuvostoliiton käsivarren matkan päässä itsestämme ja se taas edellytti riittävää välimatkaa kaikiiin muihinkin. Tokihan oli pohjoismaista yhteistyötä, kauppasopimuksia ja muita sidoksia, mutta niiden olemassaoloa oli perusteltava rajoittaen, ikäänkuin syystä tai toisesta tarpeellisina poikkeuksina perustaltaan erillisessä olemassaolossamme.
Virallinen puolueettomuutemme perustui siis väitteeseen, että olimme yksi harvoista erityistapauksista kahtia jakautuneessa kylmän sodan maailmassa. Meidän koko olemassaolomme perustui sille, että meidän oli vakuutettava uskottavasti muille pärjäävämme itse kaikissa tilanteissa. Kansainvälisen poltiiikan kuvioissa ei tähän uskovia liiemmälti ollut, mutta tietenkin opimme uskomaan siihen itse. Tai ehkä kansa uskoi, ulko- ja turvallisuuspoliittinen eliitti ajatteli juuri niin raadollisesti kuin sen pitikin.
Kylmän sodan aikana Suomea toki hivutettiin ansiokkaasti länteen ja Neuvostoliiton romahdettua pääsimme/jouduimme/ajauduimme Euroopan unionin jäseniksi. Oikeastaan ensimmäistä kertaa sitouduimme omasta tahdostamme syvällisesti johonkin laajempaan ryhmään kansakuntia. Prosentit kansanäänestyksessä olivat kuitenkin yllättävän tiukat 57-43. Syvä epäluulo unionia kohtaan elää edelleen ja EU-kriittisyys on viime aikoina saanut seurakseen EU-pessimismin. Vaikka näiden kahden ilmiasu on samankaltainen, ovat ne lähtökohdiltaan hyvin erilaisia. Toinen katsoo EU:n lähtökohtaisesti huonoksi asiaksi, toinen katsoo sen periaatteessa olevan hyvä asia, mutta huonolla toteutuksella.
Näppituntumalla väittäisin, että kriittisyys erilaisiin muuhun maailmaan kohdistuviin sitoumuksiin on kaikkein voimakkainta niiden joukoissa, jotka ovat rakentaneet maailmankuvansa Arwidssonin ja hänen aikalaistensa luomalle pohjalle. Siis sellaista leijonakoruista, perinteistä isänmaallisuutta marssilauluineen. Tällaista muusta maailmasta erottavaa ja sen vaikutteita poissulkevaa isänmaallisuutta edustaa puhtaimmillaan Perussuomalaiset. Lievemmässä muodossaan sitä esiintyy Keskustassa ja pinnan alle piilotettuna myös SDP:ssä ja Kokoomuksessa.
Ihmiset, joille maanpuolustus on kaikkein lähinnä sydäntä, ovat usein juuri tätä arvokonservatiivista väkeä, joille suomalaisuus on venäläisyydestä, ruotsalaisuudesta ja muistakin kansallisuuksista henkistä erottautumista. Sitä henkistä erottautumista seuraa usein haluttomuus sitoutua konkreettisessa maailmassa muihin, Augustin Ehrensvärdin kiveen hakatun ajatuksen hengessä: "Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun."
Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme on käynyt selväksi, että asioihin perehtyneen eliitin ja tavallisen kansan näkemyksissä on merkittävä ero. Tämän eron takana lienee osaltaan juuri tämä tiedostamaton käsitys Suomesta ja suomalaisuudesta, joka on aitoa vain riittävästi erotettuna ja ehkä jopa eristettynä. Tämä selittäisi osaltaan myös aiemmin blogissa käsittelemiäni pragmaattisuuden puutetta turpo-keskustelussa sekä epäloogisia tutkimustuloksia.
Joka tapauksessa tämän oivalluksen myötä on jälleen entistä kirkkaampaa se, että osana nyt käynnissä olevaa ulko- ja turvallisuuspolittiista meidän on myös keskusteltava siitä, mitä olemme ja mitä haluamme olla. Se on päätösten synnyn kannalta tällä hetkellä yhtä tärkeää kuin ulkomaailman kehityskulkujen ymmärtäminen. Keskinäisriippuvaisessa maailmassa meillä riittää mietittävää, ettemme ottaisi mallia esi-isistämme, jotka lähtivät kirveen kanssa yläjuoksulle jäljittämään alas kulkeutuvia lastuja. Siihen täytyy uskoa, että meille löytyy se oikea ja meidät maailmaan kytkevä tapa olla suomalaisia tässä nykyisessä maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti