Sotilaat ja äly

Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä varusmiehen elämästä kolumnoiva Tommi Hermunen on onnistunut tekemään teräviä havaintoja Puolustusvoimista ja siihen liittyvistä asioista. Kolumnien sävy on ollut terävä, mutta ei missään nimessä armeijavastainen.

Uusimmassa kolumnissa Hermunen iski kuitenkin hermon päähän. Otsikolla "Moni on liian älykäs armeijaan" hän kävi käsiksi elävään stereotypiaan paikasta, jossa ei omaa ajattelua tarvita eikä oikeastaan sallitakaan. Jos väite olisi jätetty tähän kliseenomaisen hokeman tasolle, olisi kukaan tuskin kulmakarvojaan kohottanut.

Hermunen kuitenkin kaivoi esiin Mika Aallon viimevuotisen väitöskirjan, jossa todettiin upseerikoulutettavien olevan keskimääräistä vähemmän akateemisesta suuntautunutta väkeä. Hänen mukaansa upseerikoulutukseen valittujen henkilöiden strategisen ajattelun valmiudet olivat heikommat kuin keskimäärin akateemisessa koulutuksessa olevilla ihmisillä. Jarno Limnéllin HS:n mielipidekirjoitus on älykäs ja selväjärkinen, kun taas Suomen Sotilaan FB-purkaus ei sitä ollut. Näistä käy kuitenkin ilmi, että tunteet nousivat pintaan.

Aallon väitöskirja kohtasi ilmestyessään runsaasti vastarintaa sekä akateemisilla (s.26-29) että emotionaalisilla tasoilla. Aallon vastauksesta saamaansa kritiikkiin on pääteltävissä, että iskuja on saatu ja annettu hyvin henkilökohtaisella tasolla. Suomalainen sotilas ei halua kuulla kutsuttavan itseään yksinkertaiseksi ja hän tuntuu kuulevan sitä sanottavan välillä sielläkin, missä sitä ei todellakaan sanota. Niin sanottu arka paikka, joita löytyy jokaisesta ammattikunnasta. Poliiseilla arka paikka on sama, tyhmyys. Asianajajilla ja autokauppiailla epärehellisyys, yrittäjillä ahneus ja niin edelleen.

Skappareiden tyhmyys on myytti, jonka luulen olevan luokkaa ikuinen ja syyt siihen ovat hyvin moninaiset. Veikkaisin, että Ruotsin kruunulle annettiin sotamiehiksi aikoinaan vähemmän toiveita herättäneitä poikia. Erilaiset sotien koettelemuksetkin vuosisatojen aikana varmasti rakensivat epämiellyttävää kuvaa sotilaista. Jotain kumpuaa varmasti myös vuodelta 1918, jolloin sattumanvaraisempaa punaista terroria seurannut järjestelmällisempi valkoinen terrori toteutettiin nimenomaan upseerien johdolla. Menneiden vuosikymmenten varusmiespalvelus oli myös nykynäkökulmasta kovaa ja ehdotonta.

Varusmieskoulutukseen liittyy paljon toistoja ja mekaanista opettelua. Tämä heijastuu väkisinkin myös käsityksiin kantahenkilökunnasta, sillä heidät on silloin helppo nähdä ohjesääntöjä toistelevina robotteina. Massojen käsittely vaatii yhtenäistä toimintaa ja se aiheuttaa väkisinkin yksittäisissä tapauksissa typeria ja kohtuuttomia tilanteita. Varusmiehen ahdistus myös purkautuu kantahenkilökuntaan ja silloin määrittelyt eivät ole missään mielessä korkeatasoisia.

Kun puhutaan suomalaisesta miehestä, on Tuntematon sotilas hyvä lähdeteos. Se on minusta ennen kaikkea kuvaus suomalaisista miestyypeistä ja sen ympäristö nyt vain on sota. Kirjassa strateginen ajattelu on esillä harvoin ja silloinkin sodan arjesta vieraantuneessa valossa. Tällaisia hahmoja ovat  ainakin majuri Sarastie ja eversti Karjula, joista ensimmäinen on laitettu ihailemaan saksalaista sodankäyntitaitoa. Toinen puolestaan on ihmishenkiä kunnioittamaton komentaja, joka välittää vain käskyjen noudattamisesta. He ovat niitä herroja, jotka ovat lyöneet päänsä Karjalan mäntyyn.

Tuntematon tarjoaa johtajaihanteeksi äärimmäisen pragmaattista ja käytännönläheistä Koskelaa, joka viskaa kaluston suohon, jos se on miesten hengen kannalta tarpeen. Tuntematon sotilas ja nimenomaan Koskela on suomalaisen johtamisen instituutio, joten ei mikään ihme, jos meillä sotilaskoulutuksessa eivät clausewitziläiset abstraktiot juhli.

Joka tapauksessa on selvää, että stereotypia ammattisotilaista käytännönläheisinä toimijoina, hyvässä ja pahassa, elää vahvasti. Kuvaavaa on, että taannoisen Jemenien sieppausjutun yhteydessä tuntui olevan suurimmalle osalle ihmisiä vaikeaa, jopa mahdotonta käsittää, että sotilas oli ihan oikeasti tekemässä vakavasti otettavaa tutkimustyötä.

Puolustusvoimat on sodanajan toimintaan rakennettu organisaatio, joka tarvitsee eri tavoin lahjakkaita ihmisiä. Olennaista on, että kukin on kokonaisuuden kannalta itselleen parhaiten sopivalla paikalla tekemässä asiaa, josta on eniten hyötyä. Tästä kertoo Vänrikki Stoolin tarinoiden runo Sven Dufvasta, joka oli yksinkertaisuudessaan ja kömpelyydessään koko armeijan naurunaihe. Mutta pysäytti yksin hyökkääjät sillalle.

Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen,
ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen:
"Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan,
pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."

Johan Ludvig Runberg: Vänrikki Stoolin tarinat: Sven Dufva

Hermunen esittää kuitenkin kolumnissaan vakavan kysymyksen Puolustusvoimille: miten taataan että riittävästi erilaisia ihmisiä hakeutuu ammattisotilaan uralle. Se haku kun tapahtuu yleensä varusmiespalveluksen aikana tai heti jälkeen, niin pinnassa ovat taatusti hyvin maastonmakuiset tunnelmat. Varusmiespalveluksen voimakkaimmat elämykset ovat tekemistä ja kokemista. Tottakai ammattisotilaan ura vetää siinä kohtaa sitten puoleensa nimenomaan tekijöitä.

Työssä olevien upseereiden kohdalla PV hoitaa mallia otettavan esimerkillisesti tätä asiaa niin, että iän ja uran myötä upseerit opiskelevat lisää. Kun ikää ja kypsyyttä tulee, on kirjaviisaudellekin paremmin tilaa ja käyttöä. Mutta silti tässä koko ajan monimutkaistuvassa maailmassa tarvitaan yhä monimutkaisempia ratkaisuja osaavia upseereita.

Erilaiset erikoispalvelupaikat ovat jo käytössä, mutta yhä erikoistuneempaa osaamista vaativassa maailmassa tarvitaan yhä erikoistuneempia reserviläisiä. Joka minusta myös johtaa siihen kysymykseen, että onko Puolustusvoimat ylipäätään paras paikka kouluttaa kaikkia maanpuolustukseen mobilisoitavia toimijoita. Kansalaispalveluksella olisi mahdollista luoda osaajajoukkoja, jotka voisivat vastata muihin kuin aseellisiin uhkiin. Siihenhän tässä kaikki kuitenkin pyrkivät, turvallisuuden luomiseen.