Voihan Venäjä!

Minusta Suomi on kansa, jolla on saksalainen järki ja venäläinen sydän. Se sydän saa vallan vain musiikkia tehtäessä ja viinaa juotaessa. Ikisuositut mollijollotukset kertovat meidän syvästä suhteestamme slaavilaiseen kaihoon. Aamun tullen saksalainen päämme ottaa taas vallan ja jatkamme pragmaattista ja tuottavaa elämäntyyliämme. Turvallisuuspolitiikkamme historiakin on viimeiset 150 vuotta ollut kamppailua Saksan ja Venäjän välissä. Saksa on liudentunut, ainakin toistaiseksi, osaksi Euroopan Unionia, mutta Venäjä on tuo iso ja persoonallinen naapurimme yhä edelleen.

Kun puhutaan Suomen turvallisuudesta, niin puhutaan Venäjästä. Kiertoilmauksia Venäjän karhusta meillä riittää: maantiede, geopolitiikka, suurvaltavihollinen, A2 keltainen, naapuri, realiteetit ja niin edelleen. Aivan kuten esi-isämme halusivat välttää karhun huomion käyttämällä vain kiertoilmaisuja kuten kontio ja mesikämmen, haluamme mekin välttää puhumasta Venäjästä suoraan. Silti peilaamme kaikkia turvallisuusratkaisujamme sen mukaan, miten ne toimivat Venäjän suhteen ja mitä Venäjä mahdollisesti ajattelee niistä. Ja itse asiassa tämä on ihan fiksu tapa toimia. Toisenlaista lähestymistapaa suorasukaisimpine sanakäänteineen rakenneltiin Akateemisen Karjalaseuran ja muiden sen laidan toimijoiden voimin 20- ja 30-luvuilla, mutta eihän siinä järkeä pahemmin ollut. Sota vei maan toiseen laitaan ja suomettumisen avulla selvisimme kylmästä sodasta, tavallaan rampautuneina, mutta hengissä ja itsenäisinä kuitenkin.

Kuten niin usein, käydään puolustuspoliittisissa keskusteluissa paljolti edellistä sotaa. Silloin Neuvostoliitto tavoitteli meiltä pidempää etäisyyttä ja parempaa suojaa Pietarille. Ennen kaikkea se halusi pitää Saksan poissa kimpustaan pitkän rajamme matkalta. Tämän saman varautumisen merkkejä muuten löytyy jo varhaisemmalta ajalta, kun ihan tuossa parin kilometrin päässä on jäänteitä I maailmansodan aikaisista juoksuhaudoista, jotka oli kaivettu torjumaan saksalaisia hyökkääjiä. Toki Neuvostoliitto myös tavoitteli tuotantolaitoksiamme ja amerikansuomalaisten hyvin pitkälle rakentaman Neuvosto-Karjalan metsäteollisuuden vahvistukseksi koukattiin rajanvedoissa vielä lisää tehtaita. Valmistuskapasiteetin valtaaminen olikin ennen aikaan ihan käypäinen osasyy sotiin. Näin kylmenneiden savupiippujen varjostamassa tietoyhteiskunnassa se tuntuu hieman vieraalta. Joka tapauksessa kiistelemme tälläkin hetkellä siitä, kuinka pitkän ajan armeijamme pystyy puolustamaan maa-aluettamme Venäjää vastaan.

Olennaista turvallisuus- ja puolustuspolitiikallemme kuitenkin on, että mitä Venäjä nyt ja tulevaisuudessa Suomelta haluaa. Venäjä on imperiumi ja imperiumeilla on aina etuja ja etupiirejä naapurissaan. Se minkälaiseen etupiiriin me kuulumme, ratkaisee asemamme Venäjän suhteen.

Jo muutaman vuoden jatkunut disinformaatiokampanja Venäjän mediassa Suomen oloista on mitä ilmeisimmin joko valtiojohdon sallimaa tai tukemaa toimintaa. Dosentti Johan Bäckman on puhuva pää, joka kertoo karmivan myyviä tarinoita sorretuista venäläisistä suomalaisen sortokoneiston käsissä. Minusta surullisinta tässä on melkeinpä se, että Suomessa asuvilla venäläisillä on aivan oikeastikin hankaluuksia, mutta Bäckmanin toiminta on tasan varmasti hankaloittanut heidän asemaansa. Syitä tälle toiminnalle on varmasti monia: ulkovenäläisten asemasta huolehtiminen tai sen huolehtimisen painostuskeinona käyttäminen, huomion kääntäminen sisäpolitiikasta pois, ihan silkka kaupallinen hinku myydä raflaavilla jutuilla ja niin edelleen.

Itse uskon, että Venäjän kampanjointi Suomen mustamaalaamiseksi on isolta osalta itse asiassa sisäpolitiikkaa. Venäjällä kuplii tyytymättömyys putinilaista vallankäyttöä kohtaan ja tärkeä käyttövoima yhteiskunnalliselle tyytymättömyydelle on aina esimerkki paremmasta. Mitä lähempää se esimerkki on, sen parempi. Venäjän muiden rajanaapurien kohdalla ei kateus ehkä niin pääse yllättämään, mutta Suomen vauras, toimiva ja demokraattinen kansalaisyhteiskunta on varmasti monesta houkutteleva. Suomen mustamaalaaminen voi siksi olla tärkeää. Kärjistetysti sanottuna sisäinen turvallisuutemme synnyttää näin ulkoista turvattomuutta.

Mitään todisteita minulla tästä ei ole, mutta järkeen se minusta käy. Sama toimintatapa selittäisi myös kansalaisjärjestöjen yhteistyön alasajamisen lainsäädännön voimin. Ulkomaisia vaikutteita ei kaivata sotkemaan kansalaisten päitä.

Saa nähdä mitä tapahtuu, kun viisumivapaus EU:n ja Venäjän välillä koittaa. Puheissa vilahtelevat vuodet 2017-2018. Viisumivapaus muuttaisi paljon. Käytännössä Suomen etelärannikko muuttuisi pikkuhiljaa taloudellisesti ja toiminnallisesti eräänlaiseksi Pietarin alueen osaksi. Ihmisten pakkautuminen isoihin kaupunkeihin on arkea myös Venäjällä ja Pietari se tuosta vain kasvaa kohisten. Minun esi-isäni ajoivat kuulemma voita Suomenlahden jäätä pitkin Pietariin. Moni oli siellä töissä ja sieltä tultiin tänne töihin. Kun raja aukeaa, tämä kehitys voimistuu. Tämä kehitys tuo meille vaurautta ja venäläistää maatamme. Venäjän yhteiskunnallisesta ja poliittisesta kehityksestä sitten riippuu sitten mikä on maidemme suhde joskus 2030-luvun tienoilla. Läheinen se on väkisinkin, mutta läheisyyden laatu on vielä epäselvää.

Toinen merkittävästi strategista asemaamme muuttava tekijä on ilmastonmuutoksen aiheuttama muutos pohjoisessa. Lapin Kansassa Mika Aaltonen kuvaa kolumnissaan tätä muutosta vauhdikkaasti, mutta sinällään lähtökohdat ja johtopäätökset ovat hyvinkin kelvollisia. Toki ne on napsittu melko tavalla suoraan Laurence C. Smithin teoksesta Maailma vuonna 2050, mutta se ei niiden olennaisuutta vähennä, päinvastoin. Aaltonen toteea, että "Suomi siirtyy Euroopan periferiasta, paikasta joka koko Suomen historian ajan on määrittänyt Suomea ja suomalaisuutta, keskelle kansainvälisiä kuljetusväyliä. Tämän jälkeen mikään ei ole enää niin kuin ennen. Suuri osa taloudellisista, poliittisista ja kansallista turvallisuutta koskevista strategioista ja oletuksista, joiden varaan ne on rakennettu, pyyhkiytyy pois." En tiedä kuin oikeaan osuvia nämä ennakoinnit ovat, mutta aivan varmasti ne ovat tutkimisen arvoisia.

Suomen ja suomalaisten turvallisuus ei rakennu enää idän puolelle valetulle betonille ja suunnatulle raudalle. Turvallisuutemme tässä ajassa ja paikassa rakentuu yhä enemmän sisäiselle turvallisuudelle, joka syntyy lainkuuliaisesta kansasta, toimivasta julkisesta sektorista ja toki myös riittävästi rahoitetuista turvallisuuskoneistoista poliisista palokuntaan ja Suposta Kyberturvallisuusvirastoon. Suomen Puolustusvoimien tehtävääkin tässä kokonaisuudessa mietitään juuri nyt kuumeisesti. Mutta toivon syvästi, että mietitään tätä kaikkea muutakin. Miten me olemme sellainen osa tätä muuttuvaa maailmaa, että saamme pidettyä kiinni meille tärkeistä asioista ja toisaalta otettua muualta vastaan sen aineellisen ja kulttuurisen hyvän, mitä muualta on saatavissa.