Kultaranta 2014 IV

Kultaranta-keskustelujen avausistunto käsitteli Venäjää. Eikä se mitään muutta olisi voinut käsitelläkään. Panelia vetänyt YLEn Seija Rautio teki erinomaista työtä ja piti keskustelua yllä taiteillen suorasanaisuuden ja provokatiivisuuden rajoilla, pysyen kuitenkin visusti hyvällä puolella.

Paneli oli koottu taiten ja sisälsi oivan kirjon erilaisia lähestymistapoja Venäjään. Charly Salonius-Pasternak rikkoo jo pukeutumisellaan karismavapaata tutkijaprototyyppiä. Hänen puhetapansa lähestyy vakuuttavuudessaan taitavamman pään poliitikkoja, mutta sisältö on selväsanaisen tutkijan. Salonius-Pasternakin kalikat osuvat yleensä niin tarkasti kohdilleen, että älähteleviä koiria piisaa. Paula Lehtomäki puolestaan on juuri valittu Suomi-Venäjä -seuran puheenjohtaja. Hänen Venäjä-suhteensa oli selvästi paljon velkaa Kekkoselle. Mikäli Keskusta on vaalien jälkeen hallituksessa, on venäjää puhuva Lehtomäki lienee vahva ehdokas ulkoministeriksi. Paikkaa tavoittelee todennäköisesti myös Timo Soini.

Ulkoministeriössä parhaillaan lainassa oleva professori Hiski Haukkala otti taitavasti kiinni ilmassa kieppuvia teemoja ja asetti ne taustoittaen järkeenkäypään järjestykseen, olematta silti tippaakaan lattea. Ei ihme, että ihastuksen huudahduksia tuli ministeritasolta asti. Haukkalan nykyisen special adviser -tittelin takaa löytynee Suomen ulkopoliittisen linjan muotoilua Merikasarmin sisimmäisissä kammioissa. En tiedä pitääkö tämä aavisteluni Haukkalan asemasta lainkaan paikkaansa, mutta minusta se on hyvin turvallisuutta herättävä ajatus.

Pitkän tien Kesärannasta Harvardin kautta Venäjänkauppaan tehnyt Esko Aho esiintyi toisaalta hyvin keskustalaisesti, korostaen Venäjän näkökulmien poliittita ymmärrettävyyttä,. Toisaalta hänen yhteiskunnallinen moniosaamisena kaupallisissa yhteyksissä tuli esiin suorasanaisissa analyyseissä Venäjän talouden haavoittuvuudesta. Ahon vieressä istunut Sofi Oksanen on noussut nopeasti hyvin keskeiseksi turvallisuuspoliittiseksi keskustelijaksi. Hän napautteli Ahoa tilaisuuden tullen topakasti, jättäen Ahon pariinkiin kertaan hakemaan posket punoittaen jotain viimeiseksi sanaksi muka kelpaavaa.

Oksasella on selvä näky siitä, mikä Venäjä on ja mihin suuntaan se on menossa. Hänen ilmaisunsa on tiivistä, täsmällistä ja siihen on ladattu paljon faktatietoa. Oksanen ei käytä tunteilevia laatusanoja kuorruttamaan viestiään, vaan taitavan ilmeettömästi luo kuvaa vapautta vihaavasta Venäjästä. Luulisin lähitulevaisuudessa Oksasen joutuvan melkoisten hyökkäysten kohteeksi. Niin käy yleensä reviirinsä ulkopuolelle liian menestyksellisesti astuneille ja tässä tapauksessa lienee myös Venäjällä ja sen ystävillä halu mustata Oksasta maksimaalisesti.

Laitimmaisena panelissa oli pitkän linjan diplomaatti, entinen Moskovan suurlahettiläs ja juuri Suomi-Venäjä -seuran puheenjohtajuudesta luopunut suurlähettiläs Heikki Talvitie. Näitä vanhoja ja kokeneita turvallisuuspolitiikan ammattilaisia kuunnellessa jään aina miettimään, että mikä tuossa on arvokasta, kokemuksista ammennettua viisautta ja mikä menneen maailman kuvajaisia. Talvitien lähestymistapa Venäjän toimintaan on hyvin ymmärtävä ja hän ottaa suurvallan aggressiivisen käytöksen annettuna asiana. Tässä on olemassa selvä sukupolviero, sillä suurin osa nuoremmasta väestä ei hyväksy Putinin toimia luonnollisena osana kansainvälistä politiikkaa. Pääministeri Katainenkin puuskahti, että "Onko meillä oikeus puolustaa liberaalia demokratiaa?" 

Tämän Kultaranta-keskustelun hyvin paljastama kahtiajako kulkee nimenomaan siinä, tulkitaanko Venäjä uhaksi tai potentiaaliseksi uhaksi Suomelle. He, ketkä eivät siihen usko, osoittavat yleensä myös ymmärrystä Venäjän teoille ja pyrkimyksille. He taas ketkä kokevat Venäjän uhaksi, eivät myöskään hyväksy Venäjän toimintatapoja. En ole varma, kumpaan suuntaan syy-seuraus-suhde tässä enemmän kulkee. Siis että saako uhan tuntu tuomitsemaan Venäjän toimet vai herättävätkö toimet uhan tunnun. Perinteiset russofobit, joita heitäkin kummallisella tavalla riittää, lienevät riemuissaan näistä Venäjän tekosista ja ottavat niistä kaiken irti. Mutta toisaalta on varmasti ihmisiä, jotka kokevat heränneensä Putinin Venäjän pelkoon nimenomaan Ukrainan tapahtumien myötä. Näihin lasken itsenikin.

Toisaalta on varmasti ihmisiä, jotka vilpittömästi uskovat, ettei Venäjä ole missään nimessä uhka Suomelle ja se saa heidät tulkitsemaan Venäjän toimia sen mukaan. Jotenkin on vaikeaa uskoa, että ymmärtäväiseltä puolelta löytyisi ihmisiä, jotka kokisivat Venäjän viime aikojen toimien herättäneen heissä luottamusta ja turvallisuudentunnetta suurta naapuria kohtaan. Mutta ehkä heitäkin on. Venäjää ymmärtäväisemmin suhtautuvat tuntuvat myös ajattelevan, että  Venäjälle kohdistettu vaatimus kansainvälisen yhteisön pelisääntöjen noudattamisesta tarkoittaa heikkouden vaatimista. Siis sitä, että vaaditaan Venäjää oleman hiljaa ja heikko, kuten se oli Neuvostoliiton kaatumisen jälkeisen ajan. En ihan tätäkään ajatusta sulata. Oma tulkintani on, että Putin halusi muuttaa voimapolitiikalla pelin säännöt, koska Venäjän heikkoudet estivät sitä nousemasta suurvallan asemaan sääntöjä noudattamalla. Nyt Putin viekin lyhyellä tähtäimellä länttä kuin litran mittaa. Milloin se loppuu ja miten, onkin sitten hankalampi arvioitava.

Pyydettynä kommenttipuheenvuorona eritteli myös emeritusprofessori Osmo Apunen tilannetta. Erityisesti itse jäin miettimään hänen rinnastustaan menneeseen:

"Ulkopoliittiset aktivistit vastustavat putinismia samalla tunteen palolla kuin heidän edeltäjänsä tsarismia ja bolševismia. Asevarainen turvallisuus on asetettava idänsuhteiden etulinjaan, pelotepolitiikka sillanrakennuksen sijalle. Venäjälle on nyt opetettava oikein kunnolla, mitä eurooppalainen kansainvälinen järjestys edellyttää."

Nuo sanat tuntuivat havainnoivan jotain kovin totta ja ehkä omakohtaistakin. Olen monin sanoin monissa yhteyksissä ottanut suorasanaisesti kantaa Putinin politiikkaa vastaan ennen ja jälkeen Krimin valtauksen. Olen ollut tuohduksissa ja olen antanut sen kuulua kannanotoissani. Olen julistanut Putinin vapauden ja moniarvoisuuden viholliiseksi, jonka ei saa antaa kasvattaa vaikutusvaltaansa meillä tai muualla. Mukana on myös ollut jonkinlaista kostomentaliteettia puoleltani, jota olen purkanut vääntämällä putinistien kanssa Twitterissä. Lisää rautaa rajalle en sentään aseistakieltätytyjänä ole vaatinut, mutta enpä ole tuntenut myöskään suurta protestimielialaa Puolustusvoimain rahoituksen tason nostamista kohtaan.

Olenko minä ulkopoliittinen aktivisti, kiihkoillija, joka on antanut suhteellisuudentajunsa sumeta niin sanotun hyvän asian takia. Mummoni kertoi vasta Neuvostoliiton kaaduttua, vieläkin tyytymättömästi puhisten, miten Gummitehtaan johtaja aikoinaan oli Vaijaa (isoisä) IKL:n houkutellut. Sävystä päättelin, että jonkinlaisella menestykselläkin. Kiihkoilu ja yksisilmäisyys eivät ole mennen maailman asioista, vaan ovat tässä ja nyt, vaanimassa kaikkia. Osansa vielä luo tieto siitä, että kaikki mitä tekee ja kirjoittaa on osa käynnissä olevaa informaatiosotaa. Eikä lainkaan voi olla varma, että oma toiminta edistää niitä asioita, joita itse haluaa edistää. Silloin vaarana on vaipua hiljaisuuteen tai kiihtyä kiihkoilijaksi. En halua kumpaakaan. Aion jatkaa ja yritän pitää älyn terävänä ja omatunnon arkana.

Kyllä Putinin on tästä jotain annettava voittaa, mieluummin mahdollisimman vähän. Toisin sanoen päästää kohtuullisessa määrin pyrkimyksiinsä. Tai hänet on kaadettava, joka on kammottava ajatus, sillä todennäköisimmät vaihtoehdot Putinin jälkeiselle Venäjälle olisivat vielä rautanyrkkisempi silovikki tai katastrofaalinen kaaos. Edessä siis lienee poliittinen ratkaisu eli jonkinlainen epäreilu kompromissi, joka on kuitenkin se paras mahdollinen lopputulos. Mutta kompromissejäkään ei voi vapauttaan menettämättä tehdä liian montaa.