Myöhempien aikojen tukari

Arvostamani kirjailija ja turpo-keskustelija Raimo Pesonen heitti Twitterissä ajatuksen keskustelukirjasta minun ja nimimerkki Sepe Vaaran tekemänä. Perusideana se, että kun edustamme hyvin erilaisia näkökantoja, voisi käymämme keskustelu valaista tilannetta. Ajatus tuntui heti hyvin vastenmieliseltä. Mutta koska uskon lujasti sekä avoimen keskustelun voimaan että omien rajojen ylittämiseen, lupasin punnita asiaa. Sitä olen tehnytkin päivän mittaan. Tämä punninta on itse asiassa nostanut pintaan muitakin viime aikoina tekeminäni punnintoja ja ratkaisuja. Jos turvallisuuspoliittinen keskustelu oli vielä vuosi, puolitoista vuotta sitten hyvin kuohuvaa, on se nyt jo osiltaan yksilötasollakin hyvin vakavaa. Kaksi vuotta sitten se oli silkkaa neppailua nykyiseen verrattuna. Nyt pitää eettisiä mietintöjä harrastaa merkittävissä määrin.

Olen viime aikoina laatinut useamman blogimerkinnän, joka otsikkoa myöten on käsitellyt yhtä ihmistä. Yksittäisten ihmisten käsittely tuntuu rankalta, mutta näissä tapauksissa se on tuntunut tarpeelliselta. Asemani vapaana keskustelijana on myös antanut siihen mahdollisuuden. Ei viranhaltija tai ison organisaation edustaja voisi tuollaisia julkaista. Olen myös pyöritellyt muita mahdollisia henkilöitä, mutta erinäisistä syistä heistä kirjoittaminen rehellisesti olisi mahdotonta. Olen parhaani mukaan käsitellyt nimenomaan ihmisen tekemisiä ja mielipiteitä. Ymmärrän hyvin, että suorasanaiset arvioni voivat tuntua hyvinkin loukkaavilta näistä ihmisistä tai heihin uskovista.  Samoin olen arvioinut joitakin yhteisöjä ja organisaatioita varsin kovasanaisesti. Kuitenkin perustellen ja mielestäni asiasta. Minuakin on sitten näissä käsittelemissäni paikoissa käsitelty ja inhimillinen peruskuvio on toteutunut: ”tuo satutti meitä, me satutamme sitä takaisin.” Aina tuo satuttamisen yrittäminen ei ehkä ihan hyvien tapojen mukaan ole mennyt. Mukaan on mahtunut kaikenlaista henkilökohtaisuutta tappouhkauksista lähtien.

Kun kritisoi muita jostakin, saa myös varmasti omille nenilleen, jos kaikki ei mene ihan pilkun tarkasti. Tai vaikka menisikin. On ymmärrettävää, että jos vaatii muilta loogisuutta ja faktoissa pysymistä, niin tasan varmasti saa kuulla, jos (ja kun) itse niissä epäonnistuu. Tähän asiaan olen yrittänyt suhtautua kahdella tavalla: ensinnäkin teen parhaani ja toisekseen yritän olla nostamatta rimaa epärealistisen ylös, koska se hiljentäisi minua. Voidakseen puhua omalla äänellään pitää sietää ikävän monia tahattomia ja tahallisia hiljentämisyrityksiä. Toki minuakin syytetään jatkuvasti sanavapauden viholliseksi kritisoidessani erilaisia tekstejä, mutta mikään sanavapaus ei vapauta yhtään mitään tai ketään kritiikistä. Päinvastoin.

Mietin myös liittymistäni EU:n ulkosuhdehallinnon perustamaan tietojenkeräysverkostoon aikani. Sen tavoitteena on kerätä tietoa Venäjän harjoittamasta disinformaation levittämisestä unionin alueella. Verkosto lienee koottu lumipallo-otannalla, jossa mukaan lähteneitä on pyydetty nimeämään potentiaalisia ehdokkaita. Kysymyksessä on viranomaisen julkinen toiminta ja kerätyt havainnot ovat kenen tahansa luettavissa sekä alunperin että raportissa. Niiden yhteyteen on laitettu myös tarpeen tullen linkki oikeaan tietoon. Mukana on tietysti myös tieto disinformaatiota levittäneestä ihmisestä tai tahosta. Tätä toimintaa on verrattu diktatuurien ilmiantojärjestelmiin. Rinnastus on hyvin pinnallinen, koska EEAS:n tiedonkeruu on julkista, julkisista lähteistä tehtyä eikä siitä seuraa mitään viranomaistoimenpiteitä. Mutta olisihan se toki paljon parempi tilanne, ettei tällaista tarvitsisi tehdä. Mutta nyt se on tarpeen.

Ylipäätään tuntuu siltä, että näiden ratkaisujen ymmärrettyvyys nousee tai on nousematta ihmisen maailman- ja tilannekuvasta. Minä esimerkiksi katson, että liberaali demokratia Europpassa on tällä hetkellä, jos ei nyt hyökkäyksen, niin ainakin vakavan painostuksen kohteena. Aikoinaan sitä kapinoi systeemiä vastaan, koska halusi moniarvoista yhteiskuntaa. Nyt sitä samaa halutessaan pitää puolustaa systeemiä. Minun näkemykseni on, että Venäjän poliittinen johto käyttää paljon resursseja saadaakseen lännen demokratiat sekaisin ja riitoihin keskenään. Tämän asian ymmärtäminen tai sen kieltäminen määrittää jo hyvin pitkälle ihmisen kantoja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Jos pitää Venäjää tosiaan rauhantahtoisena tai ainakin passiivisena maana, niin näyttäähän tämä keskustelu ja muu meininki melkoisen vainoharhaiselta kouhotukselta. Paradoksaalisesti tässä Venäjän aggressiossa on paljon kysymys nimenomaan siitä, että Putin haluaa herättää ulkoisen uhan tunnetta omassa kansassaan vahvistaakseen omaa asemaansa. Siinä hän on loistavasti onnistunutkin.

Keskustelen aktiivisesti muuta mieltä olevien kanssa, ainakin niin kauan kuin he säilyttävät kohtuullisen asiallisuuden. Tai eivät linkitä MV-lehteä. Jatkuvasti vastaan tuleva vaikeus on hyvin suuri ero käsityksissä siitä miten maailma toimii ja mitkä asiat ovat syitä ja mitkä seurauksia. On hyvin vaikea käydä tolkullista keskustelua, varsinkaan Twitterin 140 merkillä, jos pitäisi ensin oikoa keskustelukumppanin peruskäsityksiä. Enkä nyt halua sanoa, että kaikkien pitää olla samaa mieltä maailmasta, mutta tiettyjä todellisuuden peruspiirteitä on hyvä jakaa. Kuten esimerkiksi ettei Suomi ole käytännössä Naton miehittämä tai että valtio vainoaisi ihmisiä heidän mielipiteidensä takia. Itse ainakin koen, että jos lähden vääntäämään näistä, niin helposti tulen legitimoineeksi silkkaa tolkuttomuutta. Sen verran monenlaista on tähän ikään mennessä oppinut ymmärtämään, että ei se raja ihan helposti tule vastaan. Mutta yllättävän usein kuitenkin.

Tällaiset perustavaalaatuiset erot keskustelijoiden maailmankuvissa luovat epäluottamusta jo senkin takia, että kiistat koskevat niin perustavaalaatuisiä käsityksiä. Kun väittää toisen maailmankuvan olevan väärä, niin onhan se melkoinen epäluottamuksen osoitus. Epäluottamukseen kuuluu myös se, että minua vastaan käytetään rutiininomaisesti itse itsestäni kertomiani asioita. Henkilökohtaisella tasolla on vaikea käydä aidosti keskustelua ihmiseltä ihmiselle, jos pitää miettiä jatkuvasti saako nenilleen jostain asiasta. Esimerkiksi Facebook-päivitysteni henkilökohtaisuus on laskenut sitä mukaa, kun minua mollaavien kirjoitusten ja kommenttien määrä on lisääntynyt.

Tässä nimenomaisessa kysymyksessä Sepe Vaaran kanssa kirjan tekemisessä on vielä se hankaluus, että toinen meistä esiintyisi nimellään ja naamallaan ja toinen jonkun muun nimellä ja naamalla. Vaikka Sepe Vaara on tunnettu nimimerkki, niin silti pidän omalla nimellään esiintymistä parempana vaihtoehtona. Saa ihminen esiintyä nimimerkillä, mutta minusta se rajaa hänen ilmaisuvapauttaan. Arvostelu tai suoranainen haukkuminen nimimerkin takaa on minusta pelkurimaista puskasta huutelua. Toki on sanottava, että Sepe Vaara on pääsääntöisesti käyttäytynyt hyvin.

Tällaisia punnitsin, kun mietin, että lähtisinkö Sepe Vaaran kanssa vertailemaan julkisesti käsityksiämme tilanteesta. Kiitos tarjouksesta, mutta jätän tämän tilaisuuden nyt väliin.