Sampo Ahto

Yleisesikuntaeversti, sotatieteen kunniatohtori ja sotahistorioitsija Sampo Ahto julkaisi reilu vuosi sitten kadettiupseerien lehdessä Kylkiraudassa kolumnin ”Propagandasodan keskellä”.  Sen on nyt julkaissut uudestaan Vastavalkea-sivusto kirjoittajan suostumuksella. Ja kuten sivusto tarkentaa ”Antaessaan luvan Ahto kertoi jo tutustuneensa Vastavalkeaan.”

Ahto siis tiesi mitä teki ja hänen toimintaansa on näin kohdeltava vakaana ja harkittuna tekona. Itse pidän varsin yllättävänä Ahdon ilmestymistä Vastavalkean disinformaation, globalisaatiokriittisen vasemmistolaisuuden ja länsivastaisuuden keskelle. Vastavalkea sisältää myös paljon tasokasta materiaalia, mutta sen seassa on niin sakeaa salaliittoteoretisointia ja länsivihaa, että itse lasken sen yhdeksi feikkisivustoista.

Ahton kirjoituksen ydinviesti on, että emme voi luottaa tiedotusvälineisiimme ja meidän tulee etsiä turvaa pitäytymällä poissa idän ja lännen vastakkainasettelusta. Tämä näkemys tuo mieleen kansakunnan selvitytymisstrategian kylmän sodan aikana. Kansamme päähän tätä tavoitetta taottiin voimalla. Emmehän me oikeasti puolueettomia olleet, mutta niin vakuutimme itsellemme ja toisillemme. Muu maailma oli uskovinaan, useimmat meistä uskoivat oikeasti. Se, että meillä siinä maailmassa ja ajassa oli pieni erityisaseman tynkä kylmän sodan asetelman takia, ei kerro nykytilanteesta paljoakaan. En itse asiassa usko, että meillä olisi juurikaan edellytyksiä asettua uskottavasta ja aidosti ristiriitojen ulkopuolelle. Meidän EU-jäsenyytemme ja maantieteellinen sijaintimme tekee siitä käytännössä mahdotonta. Tai eivät ne ole syitä meidän ikävän mahdolliseen joutumisemme ristiriitojen ja jopa konfliktin keskelle. Syy on Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka.

Epäluottamus medioihin on kirjoituksessa vahva. Kuten Ahto kirjoituksessaan toteaa: ”Kun johtavat poliitikkomme jo aikapäiviä sitten ovat julistaneet luopuneensa henkisestä puolueettomuudesta niin sanotun läntisen arvoyhteisön hyväksi, media on ollut samalla linjalla.” Ahtolla tuntuu olevan sisäistämättä se asia, että Suomi liittyi kansanäänestyksen voimin Euroopan unioniin, eikä ole enää puoluetton maa. Olemme sotilaallisesti liitoutumaton, mutta EU-jäsenyys sitoo meidät poliittisesti länteen. Ei ole olemassa mitään ”henkistä puolueettomuutta”. Paljon kirjoittaneelle ja sivistyneelle Ahtolle ei voi edes suoda sitä lievennystä, että voisi ajatella hänen käyttäneen epätarkkoja ilmaisuja. Kyllä hän haluaa sanoa, että me emme oikeastaan kuuluisi tai meille ei ainakaan ole hyväksi kuulua länteen.

Ahto kuvaa median toimintaa pommituksena, joka pyrkii murtamaan puolustuksen. Hänen mukaansa ”Meille jaettava tieto on etupäässä sen näkemyksen välittämistä, mikä on vallalla ”lännessä”. Siitä suunnasta tulevat kranaatit siis lähinnä osuvat meihin. Neutraalin tiedonvälityksen antama suoja puuttuu päämme päältä.” Tässä on sisäänrakennettuna ajatus, että läntinen tieto pyrkii murtamaan jonkin täsmentämättömän suomalaisen puolustuslinjan. Muusta tekstistä on pääteltävissä, että Ahton kuvaama linja tarkoittaa Venäjän etujen ymmärtämistä ja myötäilemistä. Sen hän uskoo tuovan Suomelle turvan. Toisaalta Ahton näkemyksen voi tulkita niinkin, että hän on henkilökohtaisella tasolla yksi informaatiosodan tappioista: hän on lakannut uskomasta mihinkään.

Ahto esittää Venäjän joutuneen lännen saartamaksi ja uhkaamaksi. Vihdoin sen oli Ahton mukaan oikeastaan pakko toimia: ”Tapahtumat Ukrainassa saivat lopulta Putinin käymään vastahyökkäykseen. Korruptoitunut ja kansallisesti jakautunut maa ei ole historiallisista ja strategisista syistä Venäjälle ja venäläisille mikä tahansa paikka, mutta nyt sekin oli liukumassa lännen tukemien vallankaappaajien avulla vastapuolen leiriin. Jotain Putinin oli pakko tehdä, kun vaihtoehtona häämötti katastrofi, joka venäläisten silmissä olisi ollut vailla vertaa.”

Näin Ahto hakee Heikki Talvitien, Risto Volasen ja Keijo Korhosen tapaan historiasta syyt Venäjän toiminnalle, sen ymmärtämiselle ja ehkä vähän hyväksymisellekin. Tämä joukko poikkeaa useimmista muista Venäjän ymmärtäjistä laajan sivistyksensä ja koherentin maailmankuvansa takia. Heille nykyinen tilanne on kauhistus, koska he katsovat historian opettavan, että Suomen on syytä myötäillä vahvasti itänaapuria tai muuten käy huonosti. Uusimmassa Sotilasaikakauslehdessä Ahto arvioi hyvin myönteiseen sävyyn Talvitien tuoretta kirjaa ja koukkaa vähän Talvitiestäkin itään esittämissään näkemyksissään. Kun Ahto siis kuitenkin saa edelleen tilaa oikeissakin medioissa, on hieman kummallista, että hän tekee saramot ja valitsee julkaisuväyläkseen epämääräisen sivuston.

Yksi mahdollinen selitys hänen sopivuudelleen marginaaliin ovat Ahton käsitykset USAn toimista: ”Mutta Yhdysvallat on varsinaisesti se, jota pelkään. Maa on tosin tuhansien kilometrien päässä, mutta maailmanlaajuisine pyrkimyksineen sen kohtaa yleensä kaikkialta, missä on levotonta. Maailman kypsyttämiselle demokratiaan ei näy loppua.” Tämäkin ajatus on hätkähdyttävän yhteneväinen Kremlin propagandakoneiston viestien kanssa. Ahto muistaa myös toistaa Kremlin taajaan viljelemän virheellisen väitteen siitä, että Nato olisi luvannut olla laajentumatta itään. Toki Ahton historiakäsitys on herättänyt ennenkin keskustelua.

Ahto laittanut visusti merkille Venäjän nykyjohdon asenteen värivallankumouksia kohtaan: ”Moskovan näkökulmasta katsoen Yhdysvallat saartoi Venäjää yhä perusteellisemmin, ja erilaisia värillisiksi tai kukkaisvallankumouksiksi kutsuttuja vallansiirtoja tukemalla Washington pyrki entisellä innollaan tekemään maailmaa ”kypsäksi demokratialle”. Tämä tarkoittaa Yhdysvaltoja hallitsevan pienen piirin maailmanherruutta.” Hieman epäselväksi jää tarkoittaako Ahto tuolla pienen piirin maailmanherruudella Venäjän johdon käsitystä vai omaansa vai kumpaakin.

Vanhan tekstin lopuksi on vielä Vastavalkean päätoimittajan Tauno O. Mehtälän ajankohtainen kommentti Ahton kirjoitukseen. Päätoimittaja on hyvin tyytyväinen Ahtoon ja hänen näkemyksiinsä. Sinällään on perin huvittavaa, että Mehtälä paheksuu nimenomaan Ahton tekstin jälkeen Puolustusvoimien piiristä kuuluvia ”räikeän oikeistolaisia mielipiteitä.” Mehtälän oma maailmankuva tulee hyvin ilmi, kun hän kertoo näkemyksestään suomalaisesta upseerikunnasta: ”Upseerikuntaan kuuluu toki paljonkin valistuneita johtajia, jotka osaavat ottaa huomioon kansan valtaenemmistön mielipiteet ja joiden ajattelun pääpaino on oman maan puolustamisessa, ei niinkään tarjolla olevissa pesteissä Yhdysvaltain käymien sotien jälkien siivoojana.” Tuohon lausekokonaisuuteen on kielellisesti lahjakkaalla tavalla kiedottu yhteen nätti nippu erittäin ikäviä loukkauksia upseerikuntaa kohtaan. Päällimmäisenä se, että jos ei edusta Mehtälän kantaa, ei palvele isänmaataan vilpittömästi. Ajatteli Puolustusvoimista mitä tahansa, niin se on tunnustettava, että suomalaiset ammattisotilaat ovat suurimmalta osaltaan kutsumusammatissa. Siksi tällainen vakaumuksen mitätöinti on suurempi loukkaus kuin Mehtälä ehkä on ymmärtänytkään.

On mielenkiintoista nähdä, että saako Ahto tästä eteenpäin tekstejään julki Kylkiraudassa ja Sotilasaikakauslehdessä, kun hänet nyt on nostettu marginaaliväen kultatuoliin Venäjän trolliarmeijan hurratessa ympärillä. Hän on tämän myötä liittymässä suomalaisten upseerien keskuudessa kenraali Hägglundin seuraksi porukkaan, josta juuri kukaan ei ainakaan julkisesti sano mitään, koska hyvää sanottavaa ei oikein ole. Mutta onneksi Ahto keskusteli Mehtälän kertoman mukaan ”mahdollisesta julkaisuyhteistyöstä tulevaisuudessa”.