Perussuomalaiset ja turvallisuuspolitiikka

Perussuomalaiset puolueena koki muodonmuutoksen kesällä 2017, kun se hylkäsi puolueen perustajan ja keskushahmon Timo Soinin monella tavalla. Puolueen puheenjohtajisto uusiutui ja sitä myötä jäsenistö ilmoitti halukseen tehdä puolueesta yleiseurooppalaisen mallin mukainen maahanmuuttovastainen oikeistopopulistipuolue. Hallituskumppaneille muutos oli liikaa ja PS heitettiin ulos hallituksesta. Ilmaisut olivat maltillisia, mutta taustalla oli haluttomuus toimia nahkansa äärioikeistolaiseksi luoneen puolueen kanssa.

Osa PS:n muutosta oli myös asettuminen vankemmin osaksi globaalia arvokonservatiivista ja globalisaatiota vastustavaa aaltoa. Puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho on jo puhunut siitä, miten eurovaalien jälkeen syntyy parlamentissa uusi ryhmä, johon myös PS kuuluu. Oikeistopopulististen ja äärioikeistolaisten yhteistyö saa näin rakenteen, joka edistää yhteisten tavoitteiden ajamista. Samaa tavoitetta on käynyt Euroopassa edistämässä myös Steve Bannon.

Trump, Brexit, Italian populistihallitus ja vähäisemmät asiat ovat osa tätä PS:nkin edustamaa poliittista arvopohjaa, jossa yhteisiä piirteitä ovat populismi, kansallisvaltiot, arvokonservatiivisuus ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen kyseenalaistaminen. Siksi PS on merkittävä asia suomalaisessa politiikassa, vaikka nykytilanteessa näyttäisikin siltä, ettei sen kannatus kohoa kovinkaan suureksi tai että sille olisi sijaa hallituksessa.

Politiikassa voi tapahtua paljon lyhyessä ajassa ja siksi on tärkeää ymmärtää myös PS:n merkitys ja tavoitteet. Tässä käyn läpi heidän ulko- ja turvallisuuspoliittista olemustaan. Katsaus on väkisinkin hajanainen, sillä puolueen sisällä on oikeastaan vain yksi kaikkien jakama ajatus: maahanmuuttovastaisuus. Muissa poliittisissa kysymyksissä ihmiskunnan henkinen monimuotoisuus näyttäytyy perussuomalaisissa poikkeuksellisen rikkaana.

Puolueen linjaan vaikuttavat aina juuret. Nykyinen PS on julkilausutusti irtautunut vennamolaisista juuristaan, mutta eivät ne varmasti kokonaan poikki ole. Veikko Vennamo ja Suomen maaseudun puolue oli nimenomaisesti Kekkosen vastustaja ja suomettumista kritisoinut puolue. Vanhoilla päivillään Veikko Vennamo muuten kannatti Suomen EU-jäsenyyttä. Valtaeliitin vastainen populismi kuitenkin elää edelleen voimakkaana PS:ssa. Toisena vahvana vaikuttajana PS:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajatteluun on mainittava nykyinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Hän on niitä harvoja, ellei jopa ainoa puoluejohtajia, joka on päätynyt asemaansa nimenomaan ajatustensa avulla. 

Halla-aholaisuudessa on tunnistettavissa tietynlainen antihumanismi, jossa ihmisarvo ja yhdenvertaisuus eivät enää olekaan ehdottomia asioita, vaan tilanteen mukaan muotoutuvia. Näin esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistus ei olisikaan enää mikään lähtökohta, vaan lähinnä omiksi luettavia koskeva säännöstö. Kansainvälisessä politiikassa tällainen ajattelu tarkoittaa juuri näiden perusarvojen mukaisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen kyseenalaistamista, jopa vastustamista.

Puolueen ensimmäinen varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari tuo PS:n linjaan omia sävyjään. Ensinnäkin hänen uskonnollinen taustansa on äärimmäisen vahva ja tulee adventisteista. Nykyään hän ilmoittaa, ettei kuulu mihinkään seurakuntaan, mikä on varsin harvinaista näin tulisieluisten kristittyjen kohdalla. Joka tapauksessa Huhtasaari levittää omassa viestinnässään hyvin paljon vaikutteita yhdysvaltalaisesta ääriliikehdinnästä ja keskustelusta. Alt-rightin Pepe-sammakko on tuttu näky hänen tykkäämissään twiiteissä ja Jordan Peterson luonnollisesti on hänen mielestään hieno filosofi, puhumattakaan siitä miten hyvän presidentin Yhdysvallat onkaan hänen mielestään Trumpista saanut. Kotimaassa Huhtasaari on kerännyt kannatusta ryhmissä, joita voisi nimittää äärikristityiksi. Patmos-säätion Juha Ahvio kuvaa tekstissään perusteellisesti, miksi Huhtasaari on oikeassa ja Suomen evankelisluterilainen kirkko väärässä.

Oman värinsä puolueeseen tuovat vähemmän intellektuelliin ilmaisuun pyrkivät varapuheenjohtajat Juho Eerola ja Teuvo Hakkarainen. Jälkimmäinen tosin on eronnut tehtävästään käytyään humalassa edustajatoverinsa kimppuun. He edustavat minun nähdäkseni omilla tavoillaan perinteistä umpimielisempää impivaaralaisuutta. He ovat kumpikin omalla tavallaan ilmiasuja suomalaiselle miehelle, joka on ahdistunut nykyisestä maailmanmenosta monenlaisine uskontoineen, ihonväreineen, sukupuolineen ja ruokavalioineen.

Neljäs puolueen olemuksessa näkyvä suuntaus on suomalaisen äärioikeiston perinne. Näkyvimmin sitä edustanut Jussi Niinistö oli yksi sinisiin lähteneitä eikä suuntaus ole saanut uutta, näkyvää johtajaa. Kun Niinistö toimi aikoinaan Suomalaisuuden liiton toiminnanjohtajana, niin hänen aloitteestaan perustettiin liikkeeseen nuorisojärjestö. Tämä nuorisojärjestö sai nimen Suomen Sisu ja se toimii edelleen vahvasti, vaikka nuorisolaisuus siinä ei enää olekaan mukana. Lukuisat PS:n kansanedustajat ja aktiivit ovat sisulaisia ja heidän mukanaan puolueen aatteisiin ja ajatusmaailmaan tulee pitkän linjan äärioikeistolaisuutta. Sisun nykyinen puheenjohtaja, kansanedustaja Olli Immonen ei ole mikään merkittävä poliittinen ajattelija ja ideologi, vaan liikkeen taustalla tuntuu nyt pilkistelevän nimenomaan espoolaisen kunnallispolitiikon Teemu Lahtisen (ps) terävä äly.

PS julkaisi aivan juuri uuden periaateohjelmansa, joka summaa halla-aholaisen puolueen olemuksen. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa siellä ei suoraan mainita, mutta useampi kohta antaa mahdollisuuksia ymmärtää, mistä lähtökohdista tätä teemaa tarkastellaan.

”Kansallismielisen ajattelun mukaan kansat ansaitsevat tasavertaisen mahdollisuuden saada päättää omista asioistaan. Suomalaisilla ei ole oikeutta ryhtyä määräilemään muita, eikä muilla ole oikeutta määräillä meitä. Haluamme puolustaa suomalaisten omaa päätäntävaltaa, siis kansallista itsemääräämisoikeutta.”

”Perussuomalainen Suomi on myös kansainvälinen. Kansat ovat vuosisatoja olleet vuorovaikutuksessa keskenään ja omaksuneet toisiltaan tapoja ja käytäntöjä. Kansallismielisyyteen kuuluu, että kansa saa itse säädellä kansainvälisyyden tasoa ja ilmenemismuotoja. Kansainvälisyys edellyttää kansojen olemassaoloa.”

”Jos me suomalaiset emme päätä omista asioistamme, joku muu päättää puolestamme. Sopimuksista, jotka olennaisesti ja peruuttamattomasti heikentävät itsemääräämisoi- keuttamme, on pysyttävä erossa.”

”Demokratia ei voi toteutua, jos ihmiset eivät voi vaikuttaa omiin asioihinsa. Yksilöiden vapaus ja valtion itsemääräämisoikeus ovat siis demokratian edellytys. Me luotamme Suomeen ja suomalaisiin.”

Perussuomalaisten EU-vastaisuus on ilmenee silloin tällöin suhteellisuudentajuttomina vertauksina. EU ei ole miljoonia surmannut sortokoneisto ja siitä saa erota halutessaan. Kansanedustaja Ville Tavio on eduskuntaryhmän 1. varapuheenjohtaja.

Näistä Suomen kansainväliseen asemaan ja asemoitumiseen liittyvistä kohdista on luettavissa muutamia perusasioita. Ensinnäkin PS on kansallismielinen, toisekseen se vastustaa poliittista integraatiota valtioiden kesken sekä kolmanneksi puolue vastustaa sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen perustana olevaa sopimusrakennelmaa, joka rajaa sopimuksessa mukana olevien päätäntävaltaa sovituista asioista. Käytännön sovelluksia näistä periaatteista voivat olla EU-ero, monista kansainvälisistä sopimuksista ja järjestöistä irrottautuminen sekä toimiminen kansainvälisillä kentillä vain ja ainoastaan Suomena, ei osana mitään kokonaisuutta. Tämän erillisyyden PS tulkitsee mahdollistavan parhaan mahdollisen Suomen etujen ajamisen. Sinällään nämä teemat ovat tuttuja jo Huhtasaaren presidentinvaalikampanjasta. 

Ennen jytkyä 2011 perussuomalaisten linja turvallisuuspolitiikassa oli tämän hallituskauden aikana toteutuneeseen verrattuna hyvin erilainen. Edellisten eduskuntavaalien alla ilmestynyt hyvin laajasti turvallisuuteen kantaa ottanut ohjelma ei maininnut sanallakaan ulkopolitiikkaa. Karkeasti ottaen ohjelma keskittyi aseelliseen maanpuolustukseen ja maahanmuuttoon. Jää nähtäväksi tuleeko vastaavaa ohjelmaa ennen ensi kevään vaaleja.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon sekä puolustuspoliittisen selonteon laadintaprosessien seurantaryhmässä silloisesta perussuomalaisten eduskuntaryhmästä jäseninä olivat Pirkko Mattila (1. Vpj, varalla Jani Mäkelä) ja Tom Packalén (varalla Maria Tolppanen). Mattila on tällä hetkellä sinisissä ja Tolppanen demareissa. Perussuomalaisten ryhmäpuheenvuoron ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta puolestaan piti nykyinen sininen Simon Elo. 

Mielenkiintoista onkin nyt  nähdä, kuka tai ketkä nousevat PS:n turvallisuuspoliittisiksi johtohahmoiksi. Niin suuri määrä osaamista lähti sinisiin, että tilanne vaikuttaa haastavalta ulko- ja turvallisuuspoliittisten kantojen muotoilemisessa. Tärkeimpänä kantojen muodostajana on tietysti puolueen puheenjohtaja, europarlamentaarikko Jussi Halla-aho. Hänen tiedetään olevan EU:n vastustaja ja Nato-jäsenyyden kannattaja. Jälkimmäisestä kannastaan hän on ilmoittanut, että “Naton kannattaminen ei tule näkymään toiminnassani“. Halla-aholla on kokemusta ulkoasiainhallinnosta työskenneltyään aikanaan vuoden verran Kiovan suurlähetystön viisumiosastolla.

Puolueen ensimmäinen varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari oli ehdolla presidentiksi, ulkopolitiikan johtajaksi. Kampanja osoitti hänen asiaosaamisensa rajallisuuden, mutta kampanjoinnista jäi silti varmasti niin paljon oppia asioista, että hän on mukana puolueen sisäisissä keskusteluissa. 

Muodollisesti PS:n korkeimmassa ulkopoliittisessa luottamustehtävässä on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen Tom Packalén. Packalén myös ilmoitti kiinnostuksestaan puolueen presidenttiehdokkaaksi. Hän puolestaan on profiloitunut jo pitkään Kremlin narratiivien toistajana. Ulkoasiainvaliokunnan, Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnan ja Naton parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskunnan jäsenenä hän on erittäin hyvin informoitu asioista, mutta silti ottaa usein Kremlin kantoja myötäilevän aseman. Siitä, mistä hän nämä Venäjän kantoja myötäilevät näkemyksensä ammentaa, ei ole tietoa. Ulkoasiainvaliokunnassa Packalénin varajäsen on Laura Huhtasaari.

En löytänyt mitään tietoa puolueen sivuilta mistään aiheeseen liittyvästä työryhmästä. Ainoa maininta oli etsintäkuulutus loppuvuodelta 2013 erilaisiin ohjelmatyöryhmiin, joista yksi oli turvallisuuspolitiikka. Mitään tietoa ryhmän koostumuksesta tai työskentelystä en löytänyt.

Julkiseen keskustelun ulko- ja turvallisuuspolitiikasta PS:sta ovat osallistuneet omien havaintojeni mukaan ainakin PS-nuorten puheenjohtaja Samuli Voutila, Ilpo Heltimoinen ja dosentti Arto Luukkanen. Voutila on keskittynyt enemmän maanpuolustusasioihin ja Luukkanen puolestaan Venäjä-tutkijana on asemoitunut tulkitsemaan Suomelle tietysti hyvin keskeisen Venäjän toimia ja olemusta. Kymen piirin puheenjohtaja Ilpo Heltimoinen on turvallisuuspoliittinen keskustelija ja myös aktiivisesti pyrkinyt saamaan Johan Bäckmania vastaamaan toiminnastaan Venäjän hyväksi.

Kun eduskunta käsitteli Sipilän hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, niin perussuomalaisten ryhmäpuheessa korostettiin, miten erilaisilla valemedioilla on merkittävä rooli, kun halutaan järkyttää kansallista yhtenäisyyttä. Arto Luukkasen eduskuntavaaliensa kampanjapäällikkönä on Petri Perta, Nykysuomi-nimisen sivuston päätoimittaja. Nykysuomen edellinen päätoimittaja Juha Korhonen siirtyi MV-median vetäjäksi. Hän luopui sittemmin tästä tehtävästä. MV-lehdessä työskennellyt henkilö, joka myös tuomittiin lyhyeen ehdolliseen vankeuteen Janitskin-oikeudenkäynnissä, sen sijaan on siirtynyt Nykysuomeen.

Oikeastaan ainoa reilu vuosi sitten tapahtuneen hajoamisen jälkeen tehty isompi turvallisuuspolitiikkaan liittyvä päätös on olut tiedustelulakien vaatima perustuslainmuutos kiireellisenä. Siinä PS pienen ämpyilyn jälkeen asettui tukemaan lakiesitystä.

Uusnatsien Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kanta PS:n toimintaan tiedustelulakien käsittelyssä oli tyrmäävä. Vastaavaa reaktioita oli nähtävissä myös muualla öyhöskenessä.

Hyvä esimerkki siitä, miten PS ajautuu nykyisessä tilanteessa kannattamaan kummallisia asioita, on sen puoluejohdon ulostulo Janitskinin ja Bäckmanin saamista tuomioista. Koko puoluejohto antoi ymmärtää niiden olevan liian kovia vertailemalla niitä seksuaalirikoksista tuomittuihin rangaistuksiin ja korvauksiin. PS:n johto tuli silloin tuominneeksi vieraan valtion palveluksessa olevan, aktiivista horjutustyötä tekevän toimijan saaman rangaistuksen rikoksistaan. Tämä ei varmaankaan ollut ulostulon tarkoitus, mutta siltä se vain vaikutti.

Lyhyen ajan sisällä kaikki puheenjohtajiston jäsenet ja muutama muukin keskeinen PS-hahmo otti kantaa samasta kulmasta Ilja Janitskinin ja Johan Bäckmanin saamaan tuomioon. 

Sinällään tämä kuvio kummallisiin painotuksiin päätymisestä on altis toistumaan, kun PS lähentää yhteistyötään eurooppalaisten veljespuolueidensa kanssa. Niillä on läheiset suhteet Kremliin ja tukemalla niitä tukee myös Putinin voimapolitiikkaa. Hyvä esimerkki on Italian sisäministerin, Pohjoisen liigan puheenjohtaja Matteo Salvini, joka on jo vuosia esitellyt ylpeänä Putin-innostustaan. Tukemalla Salvinia ja kehumalla hänen toimintaansa, asettuu PS niiden voimien taakse, jotka pyrkivät aktiivisesti auttamaan Putinia repimään hajalle läntisemmän Euroopan yhtenäisyyden. Mielenkiintoista on myös nähdä PS:n kannanmuodostus, jos Italian populistihallituksen talouspolitiikan seurauksena muu EU joutuu tukemaan taloudellisesti maata.

Pohjoisen liigan puheenjohtaja Matteo Salvini on innokkaasta Putinin ihailustaan huolimatta arvostettu hahmo perussuomalaisten keskuudessa.

Tutkija Anton Shekhotsov on julkaissut yhden maailman arvostetuimman tiedekustantamon kautta kirjan Tango Noir, jossa hän käy läpi suorastaan uuvuttavan yksityiskohtaisesti ensin yksityisten tahojen ja sittemmin valtion toiminnan kautta tapahtunut yhteistyön rakentumista Venäjän ja eurooppalaisen äärioikeiston välillä. 

Kuvassa Yhtenäinen Venäjä -puolueen nuorisojärjestön kansainvälinen sihteeri Daria Sharova ja Jussi Halla-ahon avustaja Brysselissä Mikael Lith. Sharova solmii aktiivisesti yhteyksiä nuoriin poliitikkoihin eri maissa. Hänen tehtävänään on omalta osaltaan edistää Putinin tukipuolueen politiikkaa. Oikealla oleva Lithin twiittaus kertoo, että ainakin hän on Venäjän linjoilla Yhdysvaltoihin vaaleihin sekaantumisen suhteen.

Politiikanteon karvaisiin lakeihin kuuluu, että joskus voi olla hyvinkin epäileväinen, jopa  vihamielinen jotain tahoa kohtaan, mutta kun edut ja linjat kohtaavat, toimitaan samojen päämäärien edestä. Juuri tätä pidän mahdollisena, jopa todennäköisenä perussuomalaisten kohdalla. Puolueen monet arvot ja poliittiset tavoitteet ovat niin yhteneväisiä Putinin Venäjän kanssa, että yhteinen rintama löytyy ainakin silloin tällöin. Tätä suuntausta vielä vahvistaa EU-tasolla tehtävä yhteistyö selvästi Venäjä-myönteisten veljespuolueiden kanssa.

Soinin aikaisen PS:n sisällä oli jo pitkään näkyvissä jakolinja vennamolaisuuden ja äärioikeistolaisuuden välillä. Se jakolinja repäisi loppujen lopuksi puolueen kahtia kesän 2017 puoluekokouksen valintojen ja niitä seuranneiden eroamisten kautta. Suhde Venäjään saattaa hyvinkin kasvaa samanlaiseksi railoksi nykyisen äärioikeistolaisen PS:n henkisessä rakenteessa. Puolueessa on paljon ihmisiä, mukaan lukien puolueen puheenjohtaja, joille Suomen puolustaminen Venäjän valtapoliittisia pyrkimyksiä vastaan on tärkeä asia. Mutta siellä on myös ihmisiä, joille on ihan sopivaa lähteä mukaan Suomen turvallisuuspoliittista asemaa horjuttaviin teemoihin, kunhan ne vain muuten sopivat heille. Perussuomalaisilla on tulevina vuosina tarkka paikka hahmottaa mikä on Suomen turvallisuuden kannalta tärkeää ja mikä ei.